Kun pari-kolme vuotta sitten jäin omasta tahdostani sinkuksi, en todellakaan kuvitellut, että jatkan elämääni ilman mitään parisuhteen tapaista näin pitkään. Hiukan vitsinä sanoin kaikille, että olen määrännyt itselleni vuoden selibaatin, etten vain paukkaa päätä pahkaa taas johonkin suhteen tapaiseen. Toisaalta olin kyllä puoliksi vakavissani. Tunsin tosi voimakkaasti olevani niin keskeneräinen ja hukassa, että minkään jutun aloittamisessa ei olisi ollut mitään järkeä.
Kun en tuntenut itseäni, aloin heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen säätää olemistani, sanomisiani ja tuntemisiani siihen suuntaan kuin kuvittelin vastapuolen toivovan. Olen toki aika mukautuvainen tyyppi muutenkin, mutta tällaisessa tilanteessa on aika iso vaara, että toinen alkaa käyttää häilyvyyttäni hyödykseen. Osin varmasti ihan tietämättään, mutta on aika selvää, ettei tällaisista lähtökohdista rakenneta mitään kestävää ihmissuhdetta.
Niinpä päätin tutustua ensin itseeni. Kuka minä olen? Mitä haluan? Millainen tyyppi olen ihan itsenäni (enkä esimerkiksi äitinä tai perheyhteisön jäsenenä)? Voin kertoa, että kaiken tuon selvittäminen ei ole ollut mitenkään helppoa. Sen sijaan tässä matkan varrella on tullut selväksi, että jos ikinä kuvittelen löytäväni jonkun ihanan miehen elämääni jakamaan, on aivan pakko ystävystyä ensin itsensä kanssa.

Kaverit ja tutut aina välillä kyselevät, että “no, millaista miestä oikein etsit”. Kyllähän sitä helposti saisi tehtyä pitkän listan toiveominaisuuksia ja ihanneadjektiiveja (itsenäinen ja riippumaton tyyppi, joka ei tunne oloaan uhatuksi vahvan naisen kanssa, hauska, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, optimistisesti elämään suhtautuva kissoista tykkäävä liberaali, joka saa minut nauramaan, verbaalisesti lahjakas, nokkelaälyinen monenlaisissa ympäristöissä luonnikkaasti liikkuva maailmankansalainen, sopivasti sporttinen kulinaristi, joka tosi mielellään ottaisi minusta ihan älyttömän hienoja päivän asukuvia…), mutta lopulta kaikki on vain kemiaa.
En ole varsinaisesti tosiaan edes yrittänyt löytää ketään, mutta tunnustan ihan avoimesti, että kyllä välillä on tyhjää ja yksinäistä. Ehkä se jotenkin näin Valentinen päivänä korostuu. Sinänsä kyllä ihan ihanaa, että Suomessa Ystävänpäivän fokus on nimenomaan ystävyydessä – eikä romanttisessa rakkaudessa kuten alkuperäisversiossa ja täällä meilläkin Alla Hjärtans Dag -nimellä kulkevassa roosanpunaisessa rakkauspäivässä.
Enkä nyt tosiaankaan tarkoita, että toivoisin saavani ruusupuskia tai lelunallea, jolla on sydän kädessä (timantit ovat sen sijaan kyllä aina tervetulleita!), mutta kieltämättä kaipaan aina välillä sitä, että saisi jakaa ihan tavallisia asioita jonkun kanssa. Ehkä johtuu siitä, etten ole vielä niin hyvä kaveri itseni kanssa kuin toivoisin, mutta en esimerkiksi käsitä ollenkaan sitä, että jotkut sinkut jaksavat tehdä hyvää ruokaa ja kattaa kauniisti vain itselleen. Välillä toki meikäläisenkin kokkailut onnistuvat, mutta jos olen yksin, syön kyllä aina sohvannurkassa joko blogi tai Netflix kaverina.

Kaipaan myös sitä fiilistä, kun palaa halusta kuulla, miten toisen päivä on mennyt – tai kun tapahtuu jotain kivaa, eikä voi odottaa sekuntiakaan, että pääsee kertomaan uutiset. Ja sitä, kun ei tarvita kuin yksi katse ja kaikki on selvää. Enkä panisi pahakseni, vaikka joku joskus sanoisi taas ne maagiset sanat “kaikki järjestyy”. (Muutama muukin maaginen lausahdus tuli saman tien mieleeni…). Ei niin, että varsinaisesti tarvitsisin ketään sanomaan ne, olen nykyään aika hyvä höpisemään itse itselleni, mutta se olisi vain niin paljon mukavampaa.
Ihan täysin laput silmillä en ole elänyt, vaikka missään mies-jahdissa en ole ollutkaan. Tinder löytyy puhelimesta ja aina välillä, kun yksinäisyys tai elämän tylsyys käy ylivoimaiseksi, tulee kuvagalleriaa selattua ihan kiinnostuneena. Syksyn aikana tuli juotua parit Tinder-kaffet, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei ole kipinää niin ei ole. Yritän olla arvostelematta ketään liian nopeasti, mutta kyllä se niin on, että vaikka chatissa tyyppi vaikuttaisi miten hurmaavalta tahansa, lopullisen ensivaikutelman saa vasta, kun tavataan – ja silloin tietää yleensä jo ennen, ennenkuin cappucinot on kupissa, onko kemiaa vai ei.

Jossain vaiheessa tajusin, että ehkä pitäisi vain sopeutua ajatukseen, että taisin vahingossa valita sinkkuuden loppuelämäksi. Kun ajattelen edellisiä suhteitani, se ei oikeastaan tunnu mitenkään hullummalta ajatukselta. En pelkää ihmissuhteisiin kuuluvaa kompromissien tekoa ja erilaisten näkemysten yhteensovittamista, mutta en todellakaan kaipaa ketään, jolla on vahvoja näkemyksiä siitä, millainen minun tulisi olla, kenen kanssa saan viettää aikaa, mitä kaikkea teen jatkuvasti väärin, miten minun tulisi käyttäytyä etsetera.
Toisaalta en halua täysin menettää uskoani siihen, etteikö joku vielä löytyisi, toisaalta en missään tapauksessa halua myöskään ripustautua siihen ajatukseen, että elämä alkaa vasta sitten, kun on tasapainoisessa parisuhteessa.
Ja onhan mulla täällä jo aika hyvä alku kreisin kissanaisen kisupesueelle – siinähän sitä riittää puuhaa ja lämpöä. Pitäisköhän ottaa vielä yksi kisu Sunshinen ja Sailor Moonin kaveriksi…