Kun pari-kolme vuotta sitten jäin omasta tahdostani sinkuksi, en todellakaan kuvitellut, että jatkan elämääni ilman mitään parisuhteen tapaista näin pitkään. Hiukan vitsinä sanoin kaikille, että olen määrännyt itselleni vuoden selibaatin, etten vain paukkaa päätä pahkaa taas johonkin suhteen tapaiseen. Toisaalta olin kyllä puoliksi vakavissani. Tunsin tosi voimakkaasti olevani niin keskeneräinen ja hukassa, että minkään jutun aloittamisessa ei olisi ollut mitään järkeä.
Kun en tuntenut itseäni, aloin heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen säätää olemistani, sanomisiani ja tuntemisiani siihen suuntaan kuin kuvittelin vastapuolen toivovan. Olen toki aika mukautuvainen tyyppi muutenkin, mutta tällaisessa tilanteessa on aika iso vaara, että toinen alkaa käyttää häilyvyyttäni hyödykseen. Osin varmasti ihan tietämättään, mutta on aika selvää, ettei tällaisista lähtökohdista rakenneta mitään kestävää ihmissuhdetta.
Niinpä päätin tutustua ensin itseeni. Kuka minä olen? Mitä haluan? Millainen tyyppi olen ihan itsenäni (enkä esimerkiksi äitinä tai perheyhteisön jäsenenä)? Voin kertoa, että kaiken tuon selvittäminen ei ole ollut mitenkään helppoa. Sen sijaan tässä matkan varrella on tullut selväksi, että jos ikinä kuvittelen löytäväni jonkun ihanan miehen elämääni jakamaan, on aivan pakko ystävystyä ensin itsensä kanssa.
Kaverit ja tutut aina välillä kyselevät, että “no, millaista miestä oikein etsit”. Kyllähän sitä helposti saisi tehtyä pitkän listan toiveominaisuuksia ja ihanneadjektiiveja (itsenäinen ja riippumaton tyyppi, joka ei tunne oloaan uhatuksi vahvan naisen kanssa, hauska, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, optimistisesti elämään suhtautuva kissoista tykkäävä liberaali, joka saa minut nauramaan, verbaalisesti lahjakas, nokkelaälyinen monenlaisissa ympäristöissä luonnikkaasti liikkuva maailmankansalainen, sopivasti sporttinen kulinaristi, joka tosi mielellään ottaisi minusta ihan älyttömän hienoja päivän asukuvia…), mutta lopulta kaikki on vain kemiaa.
En ole varsinaisesti tosiaan edes yrittänyt löytää ketään, mutta tunnustan ihan avoimesti, että kyllä välillä on tyhjää ja yksinäistä. Ehkä se jotenkin näin Valentinen päivänä korostuu. Sinänsä kyllä ihan ihanaa, että Suomessa Ystävänpäivän fokus on nimenomaan ystävyydessä – eikä romanttisessa rakkaudessa kuten alkuperäisversiossa ja täällä meilläkin Alla Hjärtans Dag -nimellä kulkevassa roosanpunaisessa rakkauspäivässä.
Enkä nyt tosiaankaan tarkoita, että toivoisin saavani ruusupuskia tai lelunallea, jolla on sydän kädessä (timantit ovat sen sijaan kyllä aina tervetulleita!), mutta kieltämättä kaipaan aina välillä sitä, että saisi jakaa ihan tavallisia asioita jonkun kanssa. Ehkä johtuu siitä, etten ole vielä niin hyvä kaveri itseni kanssa kuin toivoisin, mutta en esimerkiksi käsitä ollenkaan sitä, että jotkut sinkut jaksavat tehdä hyvää ruokaa ja kattaa kauniisti vain itselleen. Välillä toki meikäläisenkin kokkailut onnistuvat, mutta jos olen yksin, syön kyllä aina sohvannurkassa joko blogi tai Netflix kaverina.
Kaipaan myös sitä fiilistä, kun palaa halusta kuulla, miten toisen päivä on mennyt – tai kun tapahtuu jotain kivaa, eikä voi odottaa sekuntiakaan, että pääsee kertomaan uutiset. Ja sitä, kun ei tarvita kuin yksi katse ja kaikki on selvää. Enkä panisi pahakseni, vaikka joku joskus sanoisi taas ne maagiset sanat “kaikki järjestyy”. (Muutama muukin maaginen lausahdus tuli saman tien mieleeni…). Ei niin, että varsinaisesti tarvitsisin ketään sanomaan ne, olen nykyään aika hyvä höpisemään itse itselleni, mutta se olisi vain niin paljon mukavampaa.
Ihan täysin laput silmillä en ole elänyt, vaikka missään mies-jahdissa en ole ollutkaan. Tinder löytyy puhelimesta ja aina välillä, kun yksinäisyys tai elämän tylsyys käy ylivoimaiseksi, tulee kuvagalleriaa selattua ihan kiinnostuneena. Syksyn aikana tuli juotua parit Tinder-kaffet, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei ole kipinää niin ei ole. Yritän olla arvostelematta ketään liian nopeasti, mutta kyllä se niin on, että vaikka chatissa tyyppi vaikuttaisi miten hurmaavalta tahansa, lopullisen ensivaikutelman saa vasta, kun tavataan – ja silloin tietää yleensä jo ennen, ennenkuin cappucinot on kupissa, onko kemiaa vai ei.
Jossain vaiheessa tajusin, että ehkä pitäisi vain sopeutua ajatukseen, että taisin vahingossa valita sinkkuuden loppuelämäksi. Kun ajattelen edellisiä suhteitani, se ei oikeastaan tunnu mitenkään hullummalta ajatukselta. En pelkää ihmissuhteisiin kuuluvaa kompromissien tekoa ja erilaisten näkemysten yhteensovittamista, mutta en todellakaan kaipaa ketään, jolla on vahvoja näkemyksiä siitä, millainen minun tulisi olla, kenen kanssa saan viettää aikaa, mitä kaikkea teen jatkuvasti väärin, miten minun tulisi käyttäytyä etsetera.
Toisaalta en halua täysin menettää uskoani siihen, etteikö joku vielä löytyisi, toisaalta en missään tapauksessa halua myöskään ripustautua siihen ajatukseen, että elämä alkaa vasta sitten, kun on tasapainoisessa parisuhteessa.
Ja onhan mulla täällä jo aika hyvä alku kreisin kissanaisen kisupesueelle – siinähän sitä riittää puuhaa ja lämpöä. Pitäisköhän ottaa vielä yksi kisu Sunshinen ja Sailor Moonin kaveriksi…
22 Comments
Terkkuja ja tamperelaisviisaus, oli ihan pakko laittaa kun tää ystäväni lausahdus vaan taas niin sopii: kissa se on mikä kannattaa! 😀 (mulla on 3) Tosin ihan oikeasti allekirjoitan nuo lauseet yksinäisyydestä ja toivon että joku justsopivauros talsii sua vastaan Minttu <3
Kiitos Neferta! <3
Kissat on kyllä ihan parhaita!! Niille tulee vuodatettua ihan sujuvasti ilot ja surut. 😀
Rohkea kirjoitus, muru!
Betina
Kiitos – tää päivä on vähän tällainen. 🙂
Ensiksi lohdutuksena, vaikka täältä löytyy puolisokin niin tänään olen viettänyt koko päivän yksin, sillä mies on ollut töissä, tulee vasta 23 jälkeen kotiin… Olen sitten katsonut romanttisen hömppäleffan tuossa päivän kunniaksi. 😉
Olen niin samaa mieltä, että kun tyypin kohtaa livenä ensimmäistä kertaa sen tietää heti tuleeko siitä mitään. Itse en ainakaan ole niitä tyyppejä, jotka ei saa sitä tunnetta, että sitten lähtisi vielä uudestaan vääntämään.
Kyllä se tunne, se sellainen outo “olen tuntenut sut aina ja sä mut ja me kuulutaan yhteen” -tunne joko on tai ei – ja sen vaistoaa ihan heti, jos vain haluaa.
Ehdit sitten siippasi kanssa viettämään melkein tunnin romanttista ystävänpäivää! 😀
Nyt kun sä avautunut tästä, niin varmasti se prinssi oikea tulee ratsulla sun eteesi huomenna 😉
Mnjoo… No, eihän sitä koskaan tiedä, mutta oddsit ei kyllä ole kovin korkealla!
Olen muutaman kaverin Tinder/ online treffailu seurannut ja olen sitä mieltä, että se kemia ei vaan aina tule eka sumpilla esiin. Itsekin kävin mieheni kanssa useimmilla treffeillä ( omalta osaltani en ollut yhtään kiinnostunut, mutta ei sattunut parempaakaan tekemistä, heh) mutta niin se vaan sit “iski”. Kaikki (ehkä itsekään) ei ole luontevimmillaan parilla ekoilla treffeillä!
Olet ihan oikeassa, että aina ensivaikutelma ei ole täysin kohdallaan. Voi olla, että käytän tuota “ei meillä klikannut” -fraasia ihan suojamenetelmänäkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen on helposti vähän vaikeaa. 🙂
Kiva ja rohkea kirjoitus.
Kannattaa kuitenkin myös ehkä miettiä mistä se ensisilmäyksellä toisen “tunteminen” ja varma tieto yhteenkuuluvuudesta syntyy. Onhan toki mahdollista, en tiedä, että kyse on feromoneista tai kohtalon johdatuksesta, mutta enemmän olisin kuitenkin taipuvainen uskomaann sen syntyvän varsin pienistä asioista. Mitä sanoja toinen käyttää, miten katsoo silmiin, miten luontevasti ja itsevarmasti toimii. Me ihmiset ollaan melko simppeleitä kapistuksia, joihin on välillä helppo vaikuttaa. Tämä ihan vain omana pienenä kannanottonani Sr:ää kompaten, jos odotat että jalat viedään alta ensisekunnilla, saatat kävellä tietämättäsi jostain kivasta ohi. Onnea jatkoon kuitenkin, yksin tai seurassa. 🙂
En ehkä tosiaan odota, että jalat menisi alta heti ensisilmäyksellä. Sen sijaan toivoisin sellaista olemisen helppoutta ja että juttu luistaisi – ja muutenkin oltaisiin samalla aaltopituudella. Monesti on ollut sellainen olo kuin olisi työhaastattelussa. Kerran yksi jopa kysyi, että “onko sulla vielä jotain muuta kysyttävää”!! 😀
Tämä nyt voi kuulostaa ärsyttävältä lässytykseltä, mutta kun vähiten odottaa sieltä se kopsahtaa. Yleensä se sitten on myös helppoa tai tulisi olla. Sivusta olen seurannut aivan ihmeellisiä rakkaustarinoita ja oli se omakin aika ylläripylläri. Ei mennyt ihan kuten kaavoissa, mutta meni juuri kuten pitikin.
Kissat pitivät kyllä lohtuina ne tuhat sinkkuvuotta. Mies sanookin minusta, olin Grazy Cat Lady ja vieläkin ilman muuta olen. 🙂
Muiskuja uuteen viikkoon. <3
Kiitos Tiia rohkaisevista sanoistasi!
Uskon tosi vahvasti siihen, että elämässä kaikki menee lopulta niinkuin oli tarkoituskin. Ehkä tapaan vielä jonkun, ehkä en, sitä ei voi tietää (vaikka kyllä toivoisin, että tapaisin).
Ihanaa viikkoa sullekin Tiia <3
Ihana ja kaunis kirjoitus <3 Minäkin melkein komppaisin Sr:n viisaita sanoja ja olisin taipuvainen ajattelemaan, että se "kaikista suurin" rakkaus ei välttämättä iske tajuntaan ensimmäisellä kerralla. Siis välttämättä. Siitäkin huolimatta, että ensivaikutelma tietysti luodaan ihan hetkessä.. Mun oikein hyvä ystävä muistaa aina muistuttaa tästä, koska hänellä oli tapana rakastua tulisesti ihan vääräntyyppisiin henkilöihin. Sellaisiin, jotka ei kantaneet alkuhuumaa pidemmälle. Ja kun hän antoi itselleen luvan edetä muidenkin, kuin "tulisesti jalat alta vievien tyyppien" kanssa, se suuri rakkaus vihdoin löytyi.
Aikuista naista on tietysti turha neuvoa, mutta ainahan voi yrittää:D
Voi kiitos!
Kyllä yritän olla avoin ja välttää omia mies-stereotypioitani. Ehkä se oikea tulee kohdalle Tinderissä, ehkä ruokakaupassa, mutta kissatkin on ihan mainioita elämänkumppaneita. 🙂
Ihana ja avoin postaus <3 Saman suuntaisia ajatuksia on itsellänikin. Päätin muutama vuosi sitten myös pysytellä sinkkuna, kun huomasin miten aina yritin mukautua toisen odotuksiin. On tosiaan paras ensin tutustua itseensä.
Huvitti tuo sinun toivelistasi, mullekin kelpaisi juuri tuollainen mies 🙂 Kameran takana viihtyvä mies olis vaan ihana 😉
Toivottavasti joskus päästään oikein kunnolla juttelemaan tästä ( ja muistakin ) asioista.
Uskon kyllä, että etsimättä löytyy, jos on löytyäkseen. Ihan tyytyväinen olen kyllä oikeastaan näinkin, mulla vielä lapset kotona, uuvuttava työ ja blogi ja muut harrastukset. Juuri nyt en oikeastaan ehtisikään treffailla.
Haleja <3
Musta tuntuu, että tämä oma hukassaolofiilis on tullut (tai pahentunut – haha!) nyt, kun tytöt asuu molemmat pääasiassa muualla. Mutta samaa mieltä olen – etsimättä se löytyy, jos on löytyäkseen sitten kun sen aika on!
Kram <3
Kiitos. Ihan kuin oisin omia ajatuksiani lukenut!
Ihana kuulla, että muillakin on samansuuntaisia ajatuksia!
Hei!
Lohdutukseksesi voin sanoa, ettei 2-3 vuotta sinkkuna tarkoita todellakaan lopunelämän sinkkuutta. Sehän on pitkässä ihmiselämässä ihan minimaalinen aika. Itse vietin ensimmäisen ja toisen poikaystävän välillä viisi vuotta sinkkuna. Olihan sitä siinä yksi vakavampi tapailu ja muutama huolettomampi hummailu, mutta mahtui myös kokonainen vuosi ilman ainuttakaan mieskontaktia. Tällä hetkellä olen kolmannessa parisuhteessan ja voin sanoa, että jokainen yksin vietetty vuosi vain kasvattaa ja jokainen tavattu mies vain opettaa itseään tuntemaan paremmin mitä haluaa parisuhteelta ja mieheltä. Sitä juurikin löytää itsensä paremmin, kun viettää aikaa yksin ja löytää elämästä nämä muut ilot ja nautinnot. Ystävien ja perheen kanssa vietettyä aikaa arvostaa enemmän ja myös omaa aikaa, saa puuhailla rauhassa mitä huvittaa. Kun on valmis ja se oikea tulee kohdalle, se vain täydentää elämää ihanalla tavalla eikä aloita tai ole itse elämä. Vaikka se sitten rakastuneena siltä tuntuukin 🙂
Ihanaa kevättä ja tsemppiä, itsehän olin erittäin tyytyväisessä sinkkutilassa, vapaa ja villi sinkkukesä menossa, kun sattumalta sitten tapasin nykyiseni. Kolmansilla treffeillä tajusin, että tässä voisi olla jotain suurempaa.
Olen kyllä eri mieltä tuosta ensivaikutelmasta. Jos minun olisi pitänyt ensimmäisen kymmenen minuutin aikana tietää onko minulla ja miehelläni kemiaa niin en olisi tässä nyt. Kuitenkin pikku hiljaa kun tutustuttiin niin löysin upeita puolia hänestä. Rakastuin jopa niihin puoliin mitä vihasin ensimmäisen kymmenen minuutin tapaamisen aikana. 😀 Ennen miestäni olen ollut monessa eri parisuhteessa ja kerran jopa rumasti sanottuna tyydyin yhteen entiseen poikaystävään, kun tuntui ettei parempaakaan löydy. Olen ikuisesti kiitollinen, että lähdin siitä suhteesta, sillä nyt tiedän mitä tosi rakkaus on.