Ulkona on aivan tajuton helle. Siis sellainen reippaasti yli 26 asteen ihana hikinen kuumuus, jota monina kesinä saa odottaa elokuuhun asti. Seksihelle sanoisin. (Ainakin kaikki, jotka on katsonut Hart of Dixietä tietää, mistä puhun!)
Sinänsä aavistuksen epistä, että minä, joka en ikinäkoskaanmilloinkaan ole oikeasti kipeä (jos migreeniä ei lasketa), kärvistelen ihan massiivisen kevätflunssan kourissa. Tälle illalle oli suunnitteilla ihan muuta juttua blogiin, mutta juuri nyt pääkopan sisällä tuntuu vellovan ihan jotain muuta kuin loogisia lauseita ja mielenkiintoisia ajatuksia.
Päätin siis ilahduttaa teitäkin tällä hurmaavalla Biotherm Homme x David Beckham -filmillä. Olen ollut aina pikkuisen salaa ihastunut Beckhamiin ja iän tuoma charmi vain lisää miehen vetovoimaa.

Käsittääkseni Biotherm Hommen ja David Beckhamin yhteistyö julkistettiin virallisesti tänään. Postaukseni ei ole maksettu mainos, vaan flunssapotilaan mielestä viite puhtaasti erinomaiseen, kuumaan etten sanoisi, viihteeseen!

Karkki vei tosiaan minut syömään hienosti kivaan ravintolaan viime keskiviikkona. Mutta ei siinä vielä kaikki. Aperitiivi-samppanjoita nautiskellessamme tyttö kaivoi laukustaan mustan, houkuttelevan näköisen paperikassin. Karkin sanoin hän oli kiitollisena antamastani kannustuksesta, tuesta ja inspiraatiosta, elämänohjeistakin, hankkinut äiskälle lahjan.
Mykistyin ja liikutuin aivan valtavasti – mutta ensimmäinen ajatus päässäni oli kuitenkin “mitä ihmettä, minulleko oikeasti!”
En ole ikinä kuvitellut olevani mikään hyvä äiti, paremminkin päinvastoin. Olen usein aika lyhytpinnainen ja varsinkin Karkin kanssa tempperamentit menee niin, että välillä kyllä tapellaan niin, että ikkunat helisee. Nykyään ei onneksi kuitenkaan enää kovin usein.
Olin aika nuori äiti silloin, kun Karkki syntyi ja vaikka asiat loksahtivatkin samantien kohdalleen ja tajusin rakastavani sekä maailman suloisinta vauvaani että äitinä olemista, olin kuitenkin kokematon, vailla esikuvia ja välillä suoraan sanottuna aika itsekäs. Monet kerrat olen tehnyt valintoja omien tavoitteideni ja halujeni mukaan – tuumannut, että kyllä ne lapset siitä.
Jos saisin sentin jokaisesta kerrasta, kun huomaan ajattelevani, että pääsisinpä takaisin menneisyyteen ja voisin tehdä asiat toisin, paremmin, olisin varmasti Pohjoismaiden rikkaimpien listan ykkösenä. Eikä yhtään lohduta, että äitiys nimisen kolikon kääntöpuoli kuulemma on huono omatunto.

Olen täysin vakuuttunut, että lapsistani on tullut niin upeita nuoria naisia minusta huolimatta – ei minun ansiostani.
Kuitenkin äitiys ja äitinä oleminen on ollut ja on yhä edelleen kaikkein tärkein asia itselleni. Tiedän että monet omasta tahdostaan tai tahtomattaan lapsettomat repivät pelihousunsa, kun sanon, että ilman lapsia olisi vaikea kuvitella, mitä merkitystä koko elämälläni olisi. En tarkoita, että se olisi ollut tai olisi edelleenkään ainoa sisältö, mutta tärkein kylläkin.
Niinpä päätin, että kannan ylpeänä ja ilolla, rakkaudella annetut Efva Attling Ziggy -korvikset, jotka paljastuivat Karkin paketista.

Ja miten mielettömän hienot korvakorut! Niissä on kaksi osaa, joista toinen kuuluu laittaa korvalehden taakse samaan piikkiin korvalehden etupuolelle asettuvan korun kanssa.
Arvostan myös kovasti sitä, että Ziggy-korut ovat tribuutti David Bowielle. Efva Attling kuulemma tunsi Bowien henkilökohtaisesti joskus 70-luvulla. Aika cool – vai mitä!

Tykkään koruista aivan valtavasti! Ne on näyttävät ja erityiset, mutta ei kuitenkaan liian massiiviset. Korvakoruselfien ottaminen on hiukan haasteellista – varsinkin kuin tämä mun pehkoni yrittää tehdä kaikkensa pilatakseen kuvat. Eiköhän tuosta kuitenkin hiukan saa käsitystä.
Efva Attlingin putiikin myyjän vinkin mukaan testasin myös vähän räyhäkkäämpää asettelua niin, että etummainen korun osa sojottaa ylöspäin. Hienon näköinen sekin mielestäni. Tulee ihan mieleen sellainen sarjakuvamainen kaboom! -kuvio. Ehkä tykkään kuitenkin enemmän siitä, kun korun osat ovat alaspäin kivasti limittäin.
Korvikset ovat muuten jo korvissani Woodstock-ravintolassa otetuissa kuvissa. Taisin jutussa mainitakin jo traditionaaliseen blogityyliin, että wait for it…
Eikös sunnutaina ole Suomessa äitienpäivä? Meillä täällä se on aina vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina. No, tässä teemaan löyhästi sopivaa pohdintaa ja mahdollinen äitienpäivälahjavinkki David Bowieta fanittaville äideille!

Ruotsi oli maailman ensimmäinen valtio, joka kielsi sensuurin perustuslaissa. Nyt, osana tuon tärkeän hetken 250 v. juhlallisuuksia, on perustettu puhelinnumero, johon voi soittaa mistä tahansa maailmasta ja jutella randomin svennen kanssa.
Idea on mielestäni kaikessa pöljyydessään niin hauska, että pakkohan tuonne oli oma numero rekisteröidä mukaan! Ihan kelle tahansa puheluita ei siis yhdistetä vaan vapaaehtoisten pitää itse ilmoittautua mukaan. Nyt jo jännittää, että koskahan puhelimeni soi – ja mistä ensimmäinen puhelu tulee!
Pääministeri Stefan Löfven sai muutaman puhelun…

Jotenkin tuntuu, että ihan kaikki soittajat eivät uskoneet, että langan päässä on ihan oikeasti pääministeri!

Kevätsää on tänään ollut vähän kuin mielialani. Välillä paistaa todella heleästi pilvettömältä taivaalta, on lämmintä ja ihanaa. Seuraavaksi, kun katsoo ikkunasta, taivas on täyttymässä pikimustista pilvistä, napakka tuuli riepottelee vielä toistaiseksi kevätkaljuja puita ja kohta jo sataa rankasti.
Ja sitten taas paistaa!

Opetuksena lienee se, että kantsii nauttia täysillä paisteisista hetkistä, iloita ja imeä energiaa itseensä. Sadekuuron iskiessä voi aivan mainiosti pysytellä sisällä kuivassa ja turvassa ilman stressiä tai kiirettä mihinkään. Aina voi luottaa siihen, että kohta taas paistaa.
Pätee niin keleihin kuin elämäänkin. Metafora sopii muutenkin tällaiselle itseni kaltaiselle sääriippuvaiselle.
Konkreettisesti tuo hiukan toki aiheuttaa haasteita ihan käytännön tasolla. Nopeat vaihdokset tekevät säänmukaisen pukeutumisen täysin mahdottomaksi. Kerrospukeutuminen auttaa hiukan toki – ja se, että jättää sateelle arat mokkakengät kotiin. Sekä tietysti se, että on henkisesti valmistautunut sekä pieneen viluiluun että hikoiluun. Tai vaihtoehtoisesti varautuu päivään matkalaukullisella vaihtovaatteita!

• neule, joku Zalandon oma merkki, en enää muista mikä ja lappu on revitty pois
• jakku, Monki
• farkut, Esprit (saatu)
• nilkkurit, H&M

Oletteko kuulleet, että kolmen pisteen käyttö a) kertoo välittömästi, että olet ns. iäkkäämpään ikäpolveen kuuluva (nuoriso ei kuulemma käytä kolmea – saatika sitten useampaa – pistettä ajatuksen jatkumisen tai miettimisen merkkinä) ja b) se antaa lauseelle uhkaavaan sävyn. Luin tuon jostain vähän aikaa sitten ja sen jälkeen olen yrittänyt opetella pois lähes patologisesta kolme pistettä -maniastani.
Juuri nyt tuo tuntuu kuitenkin tähän hetkeen sopivalta. Olen pahoillani puolivahingossa ylipitkäksi venähtäneestä radio silencesta. Blogin lisäksi olen laiminlyönyt Instagram-tiliäni ja pysytellyt pois facebookista. Tällä kertaa kysymys ei ollut mistään sinänsä terveellisestä some-paastosta. Tuli vain sellainen tunne, että en jaksa enää omia ajatuksiani.
Osasyynä blogihiljaisuuteen oli toki viime viikonlopun Tampereen reissuni, satunnaisesti virinnyt Tinder-innostus (ei raportoitavaa, mutta saahan siihen aikaa hukattua), mutta eniten kuitenkin se, että Homeland on tuntunut huomattavasti kiinnostavammalta kuin viettää aikaa oikeassa elämässä. Tai sen some-versiossa.

Tampereelle kuuluu kuitenkin hyvää. Äiti on päässyt kotiin, kävelee ja puuhailee lähes entiseen malliin. Sinnikäs treenaus on tuottanut tulosta aivan uskomattoman nopeasti ja hyvin. Kaikki sairaalaraportitkin todistavat, että äiti on ollut ihan superahkera tekemään kaikkia pölhöiltäkin tuntuvia harjoituksia ja pitänyt positiivisen tsemppihengen korkealla. Niin sitä voi saavuttaa vaikka mitä mahdottomaltakin tuntuvia tavoitteita. Siinä sitä on erinomainen esimerkki peräänatamattomuuden ja asenteen merkityksestä tuleville sukupolville, mulle, Karkille ja Peetulle.
Silti huomaan olevani jotenkin herkällä tuulella reissun jälkeen. Siksi on ollut helpompi uppoutua joko töihin tai Homelandiin (miksei kukaan ole aikaisemmin kertonut, miten loistava sarja se on!!) ja olla miettimättä sen kummempia. Oikeastaan sama blues-olo on ollut aina viime aikoina, kun olen palannut takaisin kotiin Tampereelta. En oikein osaa edes sanoa, mistä se johtuu (ehkä siksi, että töllään Homelandia enkä selvittele ajatuksiani).

Tunnen oloni kotoisaksi Tampereella – se on aina ehdottomasti se sydämeni kotikaupunki, vaikka rakastankin asua Tukholmassa. Silti monin paikoin varsinkin keskustassa tuntuu siltä, etten tunne kaupunkia enää ollenkaan.
Milloin ihmeessä siihen kävelykadun päähän Sokosta vastapäätä olleeseen kulmaan on tullut R-Kioski? Sehän näyttää ihan oudolta. Enkä ole vieläkään tottunut ajatukseen, että kahvila Picnicin/elokuvateatteri Nordian portaat on poistettu ja tiloissa huseeraa joku IT-firma. Niitäkin rappusia tuli rampattua 15 vuotta ylös alas sekä töihin että vapaa-aikaa viettämään.
Enkä viitsi edes aloittaa siitä shokista, minkä sain, kun saavuin junalakkoisena torstai-iltana Paunun bussilla Helsingistä Tampereen linja-autoasemalle. Siis ihanko oikeasti ostoskeskus?? Käsittääkseni trendi muualla on keskustarakentamisen suhteen aivan toinen. Säilyttäisivät nyt edes kaiken sen tyylikkään vanhan linja-autoaseman lähikorttelissa.

Ehkä tämän taudin nimi on nostalgia?
Onneksi Pyynikki ei juuri muutu ja vanhat omat kulmat pysyvät sen verran samanlaisina, että voin elätellä edes jonkunlaista illuusiota entisen säilymisestä. Tai siis omia muistojani taidan vaalia kaikkein mustasukkaisimmin. Periaatteessa en pidä itseäni mitenkään erityisen muutosvastarintaisena tai tyyppinä, joka haluaisi kaiken pysyvän samana. Elämä muuttuu ja muuttaa – ja niin sen pitääkin – kaikki muu olisi väärin ja paikalleen pysähtymistä.
Jotenkin vain Tampereella tuo unohtuu. Aleksanterin koulun takapihalla tekisi mieli huutaa, että miksei täällä kukaan pelaa pesistä, vaikka aurinko paistaa ja sora on kuivaa!!

Onneksi on ystävät, joiden kanssa voi hyvillä mielin vanheta. Ei hävetä yhtään muistella menneitä. Etenkin kun vielä sentään suunnitellaan myös tulevia. Ihanaa olisi päästä saman ruokapöydän ympärille useamminkin parantamaan maailmaa, pohtimaan elämänmenoa, hölpöttelemään, antamaan vertaistukea, kikattelemaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja juomasta seuran lisäksi. Mutta hyvä näinkin!

Ja kyllä – kaiken tämän keskellä mietin myös tämän armaan blogini kohtaloa. Melkein outoahan se olisi, jos ei näin pitkän blogiuran aikana koskaan tulisi ajatelleeksi, että mitä jos lopettaisi. Mihin ihmeeseen sitä oikein käyttäisikään ne kymmenet ja taas kymmenet tunnit, jotka on mennyt bloggaamiseen? Ajatus aiheuttaa melkein huimausta.
Tiedättekö mihin päädyin? No, totesin, että lopetan bloggaamisen aivan tasan sillä hetkellä, kun elämääni tulee jotain antoisampaa, hauskempaa, luovempaa, palkitsevampaa ja hienommalta tuntuvaa tekemistä! Ja ei, Homelandin katsominen ei todellakaan täytä kriteereitä.

[mittaustagi]
[conversionpixel campaign=’Vaasan Taika’ title=’Leipää rakkaudella’]

Olen tunnustanut jo moneen kertaan täällä blogissakin, että en ole mikään kovin rutinoitunut kotikokki. Rakastan kuitenkin hyvää ruokaa ja yksi intohimoni on hyvät voileivät. Välillä tuntuu, että voisin elää pelkillä erilaisin päällystein höystetyillä leivillä! Karkki ja Peetu jakavat voikkarirakkauteni ja siksi onkin ihan mahtavaa, että pääsin mukaan Indiedaysin ja Vaasanin kampanjaan. Testissä ihanan pehmeät ja lempeän makuiset VAASAN Taika TaikaRuis -ruisviipaleet.
Pääsiäinen on juuri tulossa ja sen myötä lennähtävät omat pikkutipuni muutamaksi päiväksi kotiin. Niin ihanaa, että sydän ihan lämpiää! Pääsiäisenä on varmasti taas aikaa hengailla yhdessä aamiaispöydän ympärillä pitkälle aamupäivään, mikä on ehkä parasta, mitä tiedän. Sen kunniaksi kehittelin Karkille ja Peetulle rukiisille VAASAN Taika -viipaleille herkkuleivät, jossa päällysteenä on kaikki lempparit koottuna.

Pohjalle muusattua avokadoa maustettuna tilkalla sitruunanmehua, suolaa ja pippuria. Höysteeksi maukkaita pikkutomaatteja, basilikasilppua ja tujaus balsamicoa. Kaiken kruunuksi hiukan emmental-juustoa. Kunnon suomalainen emmental on parasta, meidän kaikkien suurta herkkua! Makujen kautta sitä saa hoidettua jopa välillä nostalgiseksi äityvää koti-ikävää! Onneksi Suomi-emmentalia löytyy melkein aina meidän lähikaupasta.
VAASAN Taika -ruisviipaleet on maidottomia ja runsaskuituisia. Lisäksi ne sopii aivan ihanasti miedon makunsa ansiosta monenlaisiin voileipäkokonaisuuksiin.

Kampanjaan kuuluu myös ihan tosi mahtava kilpailu! Se menee näin:
Julkaise Instagramissa oma leipäkuvasi, miten sinä muistaisit rakkaitasi herkullisella leivällä. @Vaasan_leipomot arpoo Instagram-tilillään 2 voittajaa joka viikon perjantai ja voittajat palkitaan herkullisin eväskorein. Instagram-kuvat tulee merkata hashtagein #sanoseleivällä #jyväntaikaa ja @vaasan_leipomot. Kilpailun palkintona on todella runsaita eväskoreja (arvo n. 40e)!
Nyt vain miettimään, miten leipä voi olla arjen juhlaa ja miten voi ilahduttaa rakkaimpiaan. Ja leivästä sitten tietenkin kuva Instagramiin, niin voitto voi olla jo tänä perjantaina sinun! (Harmi, että itse ei voi osallistua…)