Pari viikkoa sitten mainitsinkin, että nykyinen tiimini on todella kansainvälinen. Yksi läheisimmistä kollegoistani on vasta vajaat kaksi vuotta sitten Italiasta Tukholmaan muuttanut Eleonora. Lounastamme usein yhdessä ja puhumme paljon ruuasta ja ruokakulttuuriemme eroista.
Yhtenä päivänä ihastelin Eleonoran syvän keltaista, huumaavan tuoksuista risottoa ja maistettuani sitä pienen haarukallisen tuntui, että en ole ikinä syönyt mitään niin hyvää! Yksi hauskoista kulttuurieroista on muuten juuri tuo, että italialainen tarjoaa, melkeinpä puoliväkisin tuputtaa, maistipaloja ruuastaan, jos on sanallakaan kommentoinut sitä. Kaikkea saa ja pitää maistaa.
Ihana keltainen sahramirisotto on tyypillinen ruokalaji Lombardian alueella. Eleonoran poikaystävä on kotoisin juuri sieltä ja hän itse on vähän lännempää Piemontesta. Risotto allo Zafferano ei kuulemma ole ollenkaan sama asia kuin Risotto alla Milanese, vaikka siinäkin käytetään sahramia. Tarkkaa hommaa, sano.

Sain Eleonoran poikaystävän äidin reseptin risottoon ja päätin seurata ohjetta supertarkasti, jotta saisin mahdollisimman autenttisen makuelämyksen. No myönnettäköön, sen verran oioin, että en keittänyt kasvislientä itse kasviksista, vaan käytin kasvisliemikuutiota. Lopputulos oli kuitenkin taivaallisen herkullinen siitä huolimatta.
RISOTTO ALLO ZAFFERANO
(2 annosta, 2 lounaslaatikkoa)
Ainekset:
Kasvisliemi:

• 1 iso porkkana
• 1 sipuli
• 1 iso sellerinvarsi
• 1 l vettä
• suolaa
• tai: litra vettä ja kaksi kasvisliemikuutiota

Risotto:

• 350 g risottoriisiä (Arborio rice)
• 1 sipuli
• 150 g Grana Padano -juustoa
• 0,5 g paketti sahramia (jauhe)
• 125 g voita
• 2 dl valkoviiniä
• 1 hyppysellinen sahramin emi-kukintoja koristeluun

Valmistus:

• Kasvisliemen valmistukseen ei tullut oikein selkeää ohjetta, mutta kaiketi kasvikset pilkotaan ja niitä keitellään aikansa, kunnes sitten lopuksi sattumat siivilöidään pois. Itse sulatin kasvisliemikuutiot kiehuvaan veteen. Kumman tahansa vaihtoehdon valitsee, tärkeää tässä kohtaa on se, että kasvislientä ei saa päästää jäähtymään. Itse pidin liemikattilaa viereisellä levyllä, levy ykkösellä, kun kokkailin risottoa.
• Aloita itse risoton teko pilkkomalla sipuli hyvin pieneksi silpuksi. Sen jälkeen sulata miedolla lämmöllä 80 g voita kattilassa ja lisää sipulisilppu voisulaan. Varo paistamasta, sipulin kuuluu vain kuullottua, siksi mieto lämpö. Sekoita puulusikalla (tämä on kuulemma tärkeä yksityiskohta..) herkeämättä.
• Kun sipuli on kauniin läpikuultavaa, lisää riisit kattilaan. Paistele edelleen miedolla lämmöllä niin kauan, että riisi on imenyt kaiken voin itseensä. Nosta lämpötilaa hiukan ja kaada sekaan valkoviini. Kun viini on haihtunut kokonaan pois ja riisi tuntuu kuivahkolta, lisää kattilaan kaksi kauhallista kuumaa kasvislientä. Sekoita puukauhalla ja anna kiehua, kunnes lähes kaikki liemi on hävinnyt. Lisää jälleen kaksi kauhallista ja keittele puukauhalla sekoitellen. Toista, kunnes riisi on lähes kypsää ja käytännöllisesti kaikki kasvisliemi on mennyt.
• Kun riisin keittoaikaa on jäljellä noin 5 minuuttia, liota sahramijauhe pieneen määrään kasvislientä ja kaada liemi riisin sekaan. Sekoita hyvin, puukauhalla, naturalmente. Kun riisi tuntuu kypsältä (pehmeä, mutta kuitenkin hammastuntumaa keskellä), ota kattila pois levyltä, lisää raastettu Grana Padano ja loppu voi. Maista tässä vaiheessa suolatilanne ja lisää, jos on tarpeen (usein ei).

Risotto saisi nyt tässä vaiheessa levähtää muutaman minuutin ennen tarjoilua. Koristele annokset sahramin emi-kukinnoilla autenttisen lookin aikaansaamiseksi.
Valmis risotto saisi olla aika puuromaista, mutta ei ihan juoksevaa. Vakuutan, että oma risottoni oli vähemmän tönkköä heti valmistuttuaan kuin miltä kuvissa näyttää. Nyt kävi kuitenkin niin epäbloggarimaisesti, että söin ensin ja otin kuvat vasta sitten! Tuon tuokion aikana koostumus muuttui huomattavasti kiinteämmäksi kuin mitä se alunperin oli.

Taivaallisen herkullinen risotto on ehdottomasti parhaimmillaan heti nautittuna. Varsinkin koostumus muuttuu jonkin verran säilytyksen aikana, vaikka maku pysyykin edelleen yhtä hyvänä. Toisaalta kyllä jääkaapissa yöpynyt herkkurisotto voittaa aika monet vähän vähemmän harkitut lounaslaatikon täytteet. Minulle ainakin maistui – ja kollegat olivat asiaankuuluvan kateellisia! (BTW – aikas söpöjä nuo Granitin lasiset lounaslaatikot – eikö vaan? Kävisivät ihan ruokakulhosta!)
Eleonoran mukaan Risotto allo Zafferano on erityisesti foodieiden ja trendikkäiden nuorten aikuisten suosiossa. Vähän toista kuin täkäläiset sushi-kulho- ja tuorepuurovillitykset. Haha! Itsekin hiukan nikottelin risottoon käytetyn voin määrää, vaikka etenkään näin viikonloppuna en todellakaan pingota ja laske jokaista suupalaa, jonka suuhuni pistän.
Tämä oli itseasiassa ihan ensimmäinen kerta, kun tein itse risottoa. Peetu meillä yleensä on se ansioitunut risottokokki. Yllättävän mutkattomasti tuo kuitenkin valmistui, vaikka etukäteen hiukan epäröinkin. Samaan aikaan ei oikein voi puuhailla muuta, sen verran tiukasti pitää koko prosessin ajan olla puukauhan varressa kiinni, mutta lopputulos kuitenkin palkitsee moninkertaisesti!

Tajusin juuri, että tämä rakas Go 4 it vol. 2 -blogini on täyttänyt KYMMENEN vuotta! Aivan uskomaton juttu! Merkkipäivä meni ihan ohitse. Huomasin vasta, kun samana keväänä aloittanut Tyyliä metsästämässä -Veera hehkutteli facebookissa saavutettuja pyöreitä vuosia.
Kuluneen kymmenen vuoden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä niin blogirintamalla kuin omassa elämässänikin. Useimmat asiat on toki vatvottu täällä kaikkien teidän ihanien lukijoiden kanssa, mutta olen saanut jonkin verran myös kyselyitä, että enkö voisi esitellä itseäni vähän tarkemmin. Siellä ruudun toisella puolella kun on varmasti aika paljon sellaisiakin, jotka eivät ihan koko kymmentä vuotta ole olleet matkassa mukana.
Omien synttäreitteni ja juurikin pyöreitä täyttäneen blogini kunniaksi tuntuu, että juuri tänään on hyvä hetki kertoilla meikäläisen veteraanibloggarin taustoja.

Niinkuin tuosta sivupalkin lyhyestä esittelystä käy ilmi, olen kotoisin Tampereelta. Vaikka kaupunki onkin muuttunut kovasti Tukholmassa asumieni melkein seitsemäntoista vuoden aikana, on se edelleenkin sydämeni kotikaupunki.
Asustelin koko lapsuuteni aina siihen asti, kun lukion jälkeen 19-vuotiaana muutin pois kotoa, Pyynikin kupeessa, Tykkiä vastapäätä. Lukioksi valitsin kuitenkin Rellun, niinkuin käytännössä kaikki kaverinikin. Henkilökohtaista valmentajaani Tinniä ja Näkötornin kahvilaa on kiittäminen, että sain ysillä parannettua todistuksen keskiarvoa yli numerolla – muuten ei olisi pojot riittänyt sisäänpääsyyn. Niin ja toki kiitos kuuluu myös silloiselle liikunnanopelle, joka päästi urheilutunteihin nurjasti suhtautuvat teinitytöt “lenkille Pyynikille”.
Kirjoitusten jälkeen pidin välivuoden ja asustelin töitä tehden Helsingissä syksystä siihen asti, kun pääsykokeiden valmennuskurssit keväällä alkoivat. Tavoitteena oli päästä Helsingin kauppakorkeakouluun, mutta jäin sisäänpääsyrajasta 0,75 pistettä. Plan B oli kaksivuotinen yo-pohjainen mallipukineidenvalmistajalinja (suomeksi “ompelija”) Tampereen Ammattioppilaitoksessa.
Jos nyt tuntuu, että mitä se näitä kaikkia ikivanhoja koulutuksiaan selostelee, niin mulla on tässä pointti! Ompelukoulutuksen aikana kypsyi parin luokkakaverin kanssa ajatus yhteisestä yrityksestä. Parikymppisten rajattomalla itseluottamuksella avasimme Tampereelle Rautatienkadulle kunnianhimoisen ompelimo-putiikin, jonka nimi oli – tadaa – Go 4 it!
Kuvittelin tuolloin, edelleen parikymppisen itseluottamuksella, että pyöritän Go 4 it -bisnestä eläkeikään asti. Toisin kuitenkin kävi, mutta kun perustin tämän blogin, oikeastaan mikään muu nimi kuin Go 4 it vol. 2 ei ollut edes harkinnassa.

Go 4 it:in jälkeen olin vielä hetken Tampereen Työväen Teatterissa ompelijana, mutta sitten kutsui kauppatieteen opinnot Tampereen yliopistossa. Valmistumisen jälkeen olin ollut pari vuotta töissä, kun siinä vaiheessa nelihenkiseksi kasvanut perheeni oli ison päätöksen edessä: muutetaanko allekirjoittaneen työn perässä Helsinkiin vai Karkin ja Peetun isän työn perässä Tukholmaan.
Pienen pohdinnan jälkeen päädyimme erittäin yksimielisesti siihen, että lähdemme Tukholmaan. Totesimme, että Helsinkiin pääsee aina (niinkuin tyttöjen isä sitten muutaman vuoden päästä päättikin tehdä), mutta Tukholmaan ei välttämättä ainakaan yhtä helposti.
Nykyisin perheeseeni kuuluu viime tammikuussa juristiksi valmistunut Karkki (27 v.) ja Uumajan yliopistossa arkkitehdiksi opiskeleva Peetu (24 v.) sekä kaksi pöljää kissaa Sunshine & Sailor Moon.
On niin hassua ajatella, että Karkki oli reipas lukiolainen ja Peetu vasta yläasteella silloin, kun aloittelin blogin pitämistä! Karkki on jopa kirjoittanut pari juttua tänne noin ziljoona vuotta sitten.

Nyt on tullut aika virallisen oloista taustakertomusta, mutta ehkä se hiukan avaa sitä, kuka tämän blogin takana oikein hääräilee.
Aikoinani olin todella innokas partiolainen. Tosin olin vähän myöhäisherännäinen ja liityin mukaan toimintaan vasta 13-vuotiaana – eli silloin, kun monet yleensä lopettaa. No, puolustuksekseni sanottakoon, että en ollut mielestäni kuullutkaan koko hommasta ennenkuin Hämeenlinnasta Tampereelle muuttanut Tinni valotti asiaa tuoreelle bestikselleen.
Vähän myöhemmin löysin aerobicin ja olin aivan himo-innokas Hämeenpuiston GoGo:n kanta-asiakas. Karkilla ja Peetulla on onneksi vain kivoja muistoja niiden lastenhoidosta, jossa saivat kyllä viettää välillä hävettävänkin usein aikaansa.
Ysärin lopussa kuvioihin tuli mukaan juoksu. Itselleni tyypilliseen “kohtuu kaikessa” -tyyliin päätin jo ennen ensimmäistä 2,5 km hölköttelyä, että tavoitteenani on juosta Helsingin City Marathon vajaan vuoden päästä siitä. No juoksin, ja myöhemmin vielä kolme muutakin kertaa. Pari viimeistä on raportoitu täälläkin (2007 ja 2009).
Ompeluhommia ei ole nykyään kovin paljoa tullut tehtyä, vaikka suunnitelmia on sitäkin enemmän. Viimeisin kunnon projektini taisi olla Peetun lakkiaismekko.

Kuvissa näkyy tämän päivän toimistoasuni melkein kokonaan. No, jalassa oli ihan randomit keskisiniset farkut – ei mitään sen radikaalimpaa. Jätin ihan tarkoituksella kuviin officen kulkukorttinauhan. Se kun “koristaa” kuitenkin jokaista työasuani ja välillä tuntuu, että sen vuoksi kaulakorujen käyttö on jäänyt ihan kokonaan.

• huivi, By Malene Birger
• neuletakki, Filippa K
• paita, Forever21

Joka vuosi noin 8 kiloa vaatteita/henkilö päätyy roskiin. Siis kahdeksan kiloa vaatteita roskiin!
Tilasto on toki ruotsalainen, mutta enpä usko, että suomalaiset olisivat merkittävästi parempia kierrättämään ja käyttämään uudelleen tekstiilejään. 2nd hand -boomi vintage-innostuksineen ja toisaalta jätteen ympäristövaikutusten ymmärrys on molemmissa maissa mutu-tuntumalla pääteltynä melkolailla samalla tasolla.
Kahdeksan kiloa vaatteita – ei siis ympäripyöreästi tekstiilejä, vaan ihan pelkästään vaatteita – päätyy kaikesta tietoisuuden lisääntymisestä ja kierrätyksestä huolimatta silti roskikseen. Se on mielestäni aika paljon.

Ympäristöajattelu, ympäristövastuu ja sosiaalinen vastuu on koko fashion-bisneksessä ajankohtainen ja monin paikoin vaikea kysymys. Muodin paradoksi on, että samalla kun pyritään ostamaan vähemmän ja harvemmin, itse ilmiön luonteeseen kuuluu uudistuminen ja muutos. Ja kun nyt oikein peiliin katsotaan, niin eipä taida löytyä sellaista maailmanparantajaakaan, joka ei jollain tasolla haluaisi näyttää viehkolta myös ulkoisesti. Se on inhimillistä ja universaalia.
Olin about viikko sitten melkein koko päivän kestäneessä H&M:n ja Elle-lehden emännöimässä Fashion Transormation Talks -seminaarissa, jossa pääaiheena oli juurikin muotibisneksen vastuu monestakin eri näkökulmasta katsottuna. Tapahtuma oli mielestäni supermielenkiintoinen ja silläkin uhalla, että kuullostan kuivanderilta tylsimykseltä, aion esitellä pääasialliset oivallukseni.
Ihan liian usein, kun puhutaan muodin kuluttamisen aiheuttamista ongelmista, lähdetään siitä, että syyllistetään meidät tavalliset ostajat. “Ei saa ostaa niin paljon”, “Ei saa ostaa halpaa, koska työolot ja ompelijoiden palkka”, “Ei saa olla vaihtelunhaluinen ja koreilla vaatteilla”, “Ei saa ostaa mitään miltään suurelta kansainväliseltä valmistajalta”. Ja niin edelleen.
Fashion Transormation Talks -seminaarissa ratkaisevaa roolia ei sälytetty ostajille. Muodin kuluttaja ei ole syyllinen, sillä on yritysten velvollisuus tarjota vaihtoehtoja, jotka takaavat kestävän kehityksen niin ympäristön kuin sosiaalisesta näkökulmasta katsottuna.

Ensimmäisen ahaa-elämykseni koin, kun Åhlénsin edustaja kertoi käyneensä tutustumis- ja tarkastuskäynnillä heidän paljon käyttämässä tehtaassa Bangladeshissa. Hän oli todennut, että samassa ompelusalissa valmistetaan heidän tilaamien vaatteiden lisäksi sekä H&M:n tuotteita että Saint Laurentin pret a porter -sarjaa. Periaatteessa tuo ei ole mikään yllätys, mutta vasta nyt oikeasti palikat putosi kohdalleen. Miten vähän tuotteen loppuhinnalla on tekemistä sen kanssa, mitä ompelija tienaa.
Ei ole myöskään mitään järkeä vaatia, että esim. H&M:n t-paidat olisivat euron nykyistä kalliimpia – ja olettaa, että ompelija saisi näin enemmän palkkaa. Suuretkaan valmistajat eivät omista halvan tuotannon maissa tehtaita, joten vaikka yhden erän ompelusta vaadittaisiinkin maksettavaksi parempaa liksaa tekijöille, se ei vielä vaikuta yleiseen palkkatasoon eikä tuntuisi naapurikonetta polkevan kollegan tilipussissa.
En tietenkään puolusta kaikkia halpismerkkejä, mutta suuret, etabloituneet brändit tuntuvat kantavan myös sosiaalisen vastuunsa (eli ainakin tältä osin voi ihan vapaasti lakata sheimaamasta Henkan vetimiin pukeutuvia kanssamatkustajia!). Jopa H&M:n kokoiset, isolta tuntuvat yritykset ovat yksinään niin pieniä, ettei heillä juuri ole neuvotteluissa merkittävää painoarvoa. Olikin ilahduttavaa kuulla, että useammat isot eurooppalaiset valmistajat ovat perustaneet yhdessä yhdistyksen, jonka tavoiteena on parantaa työoloja, turvallisuutta, palkkatasoa etc. halvan tuotannon maissa.
Käytiin myös mielenkiintoista keskustelua siitä, mihin yrityksen vastuun raja tulee vetää. Lapsityövoiman kieltäminen tuntuu ihan automaattiselta, mutta mites lapset työpaikalla? Sehän on vaarallistakin, jos lapsia pyörii valtoimenaan tehdassalissa. Pitääkö H&M:n & kumppaneiden perustaa myös päiväkoteja ja avata kouluja? Entäs liikenneturvallisuus? Jos matka tehtaalle on vaarallinen ja onnettomuusaltis, kuuluuko yrityksen järjestää turvallinen kuljetus ja tehdä hyvät tiet? Missä menee sosiaalisen vastuun ja liiallisen yhteiskunnan toimintaan sekaantumisen raja?

Tulin seminaarissa varsin vakuuttuneeksi siitä, että ne yritykset ja valmistajat, jotka ovat ajatelleet olla pysyvästi markkinoilla, ovat varsin halukkaita kantamaan vastuunsa. Bisnes on kuitenkin bisnestä ja siksi aloitteen ja signaalin on tultava kuluttajilta.
Lompakolla äänestäminen ei ole ollenkaan merkityksetöntä -viestin välitti jokainen tapahtuman puhuja. Se, että jonkun yrityksen ideologialtaan vahva Sustainable Manager osaa ja haluaa tehdä sekä ympäristön että sosiaalisen ympäristön kannalta hyviä ja kestäviä valintoja ei riitä, jos kuluttajat eivät ole tuotteista kiinnostuneita. Eli sillä on ihan oikeasti merkitystä valitseeko ketjukaupan tavallisen t-paidan vai luomupuuvillaisen vaihtoehdon.
Mitä muuta sitä voi kuluttajana tehdä? Tässä kaksi seminaarista napattua vinkkiä, jotka ainakin itse aion ottaa välittömästi käyttöön:

1. Kysy myyjältä kaikkea mahdollista, kuten missä ja miten tuote on tehty, miten valmistuksessa on otettu huomioon ympäristönäkökulmat, onko vaatteen eri osat/materiaalit kierrätettäviä ja niin edelleen. On aika todennäköistä, että keskiverto ketjuputiikin myyjä ei osaa juurikaan antaa vastauksia. Se onkin koko jutun pointti! Jos kuluttaja ei kysy, ei yrityskään katso tarpeelliseksi kouluttaa henkilökuntaansa eikä myöskään saa viestiä siitä, että näillä asioilla on oikeasti merkitystä. Verrataan tätä nyt vaikka elintarvikekauppaan. Vielä joitakin vuosia sitten rivimyyjät harvoin tiesivät lihasta, mistä se on peräisin, mutta nykyään lähikaupassakin osaavat kertoa suunnilleen paistin entisen katuosoitteen. Ja tämä siksi, että kuluttajat ovat kysyneet ja kysyneet sekä kauan että sinnikkäästi.
2. Valita huonosta laadusta. Ympäristöystävällisen muodikkuuden perusopetus on aikojen alusta ollut, että pitää ostaa vähemmän, laadukkaampaa ja kestävämpää. Mutta pointti on se, että ei halpakaan saa olla huonolaatuista! Yritykset eivät kuitenkaan saa kimmoketta parantaa laatua, jos ei siitä valiteta. Eli jokaikisestä laatupettymyksestä pitää kertoa ja tuote palauttaa. Selitykseksi ei kelpaa, että “kun tää oli vaan viis euroo” tai “äsch, tää oli tällanen ale-löytö”. Myös edullisista vaatteista ja alennukseen päätyneistä pitää valittaa, jos laatu ei tyydytä. Muuten ei tule parannusta.

 

Toki puhuttiin myös kierrätyksestä, vaatteiden lainaamisesta, 2nd hand -shoppailusta ja innovoitiin erilaisia vaatteiden vaihtokeskuksia ja -tapahtumia. Itselleni niissä aiheissa ei ollut mitään uutta. Ensimmäiset vaatteidenvaihtopäivät järkättiin ystävättärien kanssa jo ysärin puolella. Samoin kirpputorihommat sekä myyjänä että ostajana, 2nd hand -shoppailu ja vaateiden lahjottaminen kierrätykseen on ihan arkipäivää.
Tähän liittyen oli mukava kuulla, että Filippa K:n pari vuotta sitten aloittama vaatteiden vuokraus on mennyt niin hyvin, että toimintaa on laajennettu jo useaan kertaan.
Tulevaisuutta on tietty mahdotonta täysin varmuudella ennustaa, mutta paikalla olleiden trendigurujen mukaan ympäristöystävällisyydestä ja sosiaalisesta vastuusta on tulossa “hygieniatekijä” muotibisneksessä. Eli ei niin, että erikseen mainostettaisiin ja merkittäisiin tuotteisiin, mitkä on ekoa ja mitkä fair tradea, vaan niin, että se on oletusarvo ja lähtökohta, että nuo asiat ovat kunnossa. Vähän samaan tapaan kuin pidetään itsestäänselvyytenä, että jäätelö ei sisällä elohopeaa – ei sitä erikseen tarvitse pakkaukseen kirjoittaa.

Saa nyt sitten nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Itse aion jatkaa valitsemallani linjalla – eli pyrin ostamaan vain harkitusti ja asioita, jotka sopivat yhteen nykyisen garderobini kanssa sekä käytän kaiken mahdollisimman loppuun – mutta pientä justeeraamista ja petraamista sitä aina löytyy.
Huonoa omatuntoa en aio edelleenkään ostoksistani potea. Nyt osaan taas kuitenkin olla piirun verran tietoisempi ostopäätöksiä tehdessäni!

Olen uhonnut jo ziljoona kertaa täällä blogissakin, että nyt lähtee tukka. Mutta tiedättekö mitä, nyt se tosiaan lähtee!
Päätöksen kypsyttelyaika on ollut kieltämättä melkoisen pitkä. Taisin tarvita sitä sisäistääkseni, ettei pitkät hiukseni pidä sisällään mitään taikavoimia.
Olen tosiaankin nyt valmis luopumaan ehkä siitä ainoasta asiasta, jota ulkopuoliset ulkonäössäni ihailevat. “Ooh, mitkä hiukset!”, “Onko ne tosiaan kokonaan sun omat?”, “Sun pitäisi pitää hiuksia useammin vapaana!” ja niin edelleen. Haluan eroon pitkistä kutreistani, koska haluan muutosta.

Tai oikeastaan paremminkin niin, että tunnen itse muuttuneeni ja haluan kevyemmän kampauksen, joka kuvastaa paremmin nykyistä Minttua.
Ihan lyhyt-lyhyeen en kuitenkaan halua palata. Olen kerran elämässäni testannut veikeän reippaan pixie cutin – ja voin vilpittömästi todeta, että se ei sovi sen paremmin kasvoihini kuin persoonallisuuteenikaan. Jotain vähän pidempää sen on pakko olla.

Karkilla ja Peetulla on molemmilla juuri nyt aika klassiset (ja melko lyhyet) polkkatukat. Olisihan se kai aavistuksen hassua, jos äiskällä olisi tismalleen samanlainen kampaus kuin tyttärillä.
Jotenkin myös tuntuu, että korvannipukat paljaaksi jättävä bob on niin suuritöinen pidettävä – eihän se ylety edes ponnarille – että meikäläisen hiustenlaittoaktiivisuudella se ei olisi ihan paras vaihtoehto. Sitä äsken mainitsemaani pixie cutia pois kasvatellessani, kävin läpi myös sen vaiheen, kun hiuksille oli tehtävä joka aamu jotain, että kehtasi mennä toimistolle. Sellainen peli ei kyllä vetele, kun kerran vaihtoehtojakin on.


Kampaaja-aikani on lauantaina vajaan kahden viikon päästä. Mieli ehtii toki muuttua siihen mennessä moneen kertaan, mutta todennäköisesti päädyn jonkinlaiseen long bob -versioon. Mukavasti vähän pidempi malli, jonka kuitenkin vielä saisi kiinni Se tuntuu sellaiselta sopivan suurelta loikalta superpitkästä vähän lyhyempään.
Varasin ajan samasta kampaamosta, jossa Karkki ja Peetukin käyvät, keskustan Björn Axén -salongista. Tytöt ovat käyttäneet vähän eri kampaajia siellä käydessään ja lopputulos on aina ollut tosi ihana.
Valitsin itselleni listalta “senior stylist & make up artist” -tittelisen Glorian, vaikka leikkuun hinta samalla tuplaantuikin. Ajattelin, että tässä kohdin ei ole järkevää alkaa pihistellä. Ihmisellä, jolla on kokemusta ja näkemystä, on ehkä myös ideoita siihen, miten tukastani saataisiin lyhyt mutta silti pitkä. Ja mielellään vielä myös niin, että se sopii kasvoihini.

Saas ny sit nährä kuinka muikkelin käy..
Kaikki kuvat täältä

Onko teilläkin ollut aivan täydellisen ihana talvilauantai tänään? Tukholmassa on paistanut aurinko ja lämpöasteita on ollut niin paljon, että koko päivä on ollut ihan pakko viettää ulkosalla. Se tunne, kun ilmassa tuoksuu kevät, sitä on vaikea voittaa yhtään millään.
Raikkaassa kevätilmassa ulkoilun sivuvaikutuksina on punaisten poskien, virkistyneen mielen ja lihasten raukean olon lisäksi, yleensä aivan järkky nälkä. Silloin juuri mikään ei maistu paremmalta kuin itse tehty herkullinen pizza.

Koko tammikuisen vegaanihaasteen ajan mietin, että kaikkien vaikeinta itselleni olisi juustosta ja muista maitotuotteista luopuminen. Kaikenlaisia juustomaisia korvikkeita on toki tarjolla, mutta ensimmäiset kokemukset eivät todellakaan vakuuttaneet. Mielummin olen ilman juustoa kuin laitan leivän päälle jotain epämääräisesti soijalta ja lisäaineilta maistuvaa, juustolta näyttävää vegaanivaihtoehtoa.
Hiukan jäi kuitenkin vaivaamaan, että mitenkähän nuo korvikkeet maistuisivat lämpimässä ruuassa – ja niinpä päätin tehdä lauantaipizzat Jeezlyn vegaaniin “perfekt pizza” -juustoon.

Pizzapohjaksi tein puolikkaan annoksen Peetun likilegendaarista “Maailman paras pizzapohja” -taikinaa jo eilen illalla. Kyseisen pizzapohjan etu on se, että se odottaa kiltisti jääkaapissa helposti vuorokaudenkin. Eli kun sitten tulee supernälkäisenä ulkoilupäivän jälkeen kotiin, ei tarvitse muuta kuin kaulita taikina, heittää täytteet päälle ja kymmenessä minuutissa herkkuruoka on pöydässä!
Kasvispizzassa erityisesti kannattaa satsata maukkaan mehevään tomaattikastikkeeseen. Täytteitä ei tarvitse olla montaa erilaista, omat suosikit toimivat yleensä parhaiten.
Mintun lauantaipizzan täytteenä on uunissa paahdettua munakoisoa, kivettömiä Kalamata-oliiveja ja päällä rucolaa sekä tuoretta basilikaa.

MEHEVÄ MUNAKOISOPIZZA
(2 pellillistä)
Valmistus:

• 1/2 annos Maailman Parasta Pizzapohja

Tomaattikastike:

• 1 purkki kirsikkatomaattisäilykettä
• 1,5 rkl tomaattipyreetä
• 1 iso sipuli
• 2 – 3 valkosipulinkynttä
• 2 tl chilihiutaleita
• öljyä paistamiseen
• suolaa
• pippuria myllystä

Täyte:

• 200 g vegaania tai tavallista juustoraastetta
• 1 keskikokoinen munakoiso
• suolaa
• 2 rkl oliiviöljyä
• 2 rkl valkoviinietikkaa
• 1/2 purkkia kivettömiä Kalamata-oliiveja
• tuoretta rucolaa vajaa puoli pussia
• tuoretta basilikaa puoli ruukkua

Valmistus:

• Silppua sipuli ja valkosipuli pieneksi ja kuullota öljytilkassa kattilassa. Lisää tomaattipyree ja chilihiutaleet ja paistele hetkonen miedolla lämmöllä. Lisää kirsikkatomaattisäilyke, mausta suolalla & pippurilla maun mukaan ja anna puhista miedolla lämmöllä sen aikaa, kunnes kaikki muu on valmista.
• Kastikkeen voi hyvin tehdä edellisenä päivänä valmiiksi, jos on odotettavissa nälkäisiä syöjiä, jotka eivät jaksa odottaa!
• Leikkaa munakoiso noin 1 cm paksuiksi siivuiksi ja sen jälkeen neljään osaan. Levittele palaset uunipellille ja ripottele päälle suolaa. Kuivaa munakoisot talouspaperilla noin 10 minuutin päästä. Roiski päälle oliiviöljyä ja valkoviinietikkaa. Kypsennä 200 asteisessa uunissa noin vartin verran.
• Raasta juusto karkeaksi raasteeksi.
• Kauli taikinasta kaksi sievää selkeäreunaista, ohutpohjaista levyä. Taikka sitten kaksi tuollaista epämääräistä ameebaa, jotka itse sain aikaiseksi. Molemmat maistuvat erinomaisilta!
• Levitä pizzapohjille ensin tomaattikastike, sitten juusto ja lopuksi munakoisot ja oliivit.
• Kypsennä 225 asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.
• Lisää rucolat ja basilikat & nauti!

 
 

Pizza ei ole mikään maailman paras lounaslaatikkoruoka, mutta sopivan rasian kanssa se toimii myös!
No mutta mites se vege-juusto? Tuomioni on, että se on ihan okei. Periaatteessa haluan tehdä vegaaneja valintoja aina, kun se on mahdollista, mutta oikeastaan mielummin vähennän juuston syöntiä kuin alan aktiivisesti käyttämään korvikkeita.
Pizzassa käyttämäni “Astrid och Aporna” -juusto on kyllä ihan okei hyvää. Se ei juurikaan muistuta juustoa sinänsä. Lähin assosisaatio on itseasiassa lasagnen valkokastikkeeseen. Periaatteessa siis oikeastaan oikein hyvää, mutta ehkä sitten kuitenkin haluan välillä  – ja etenkin pizzaan – sitä ihan oikeaa juuston makua.