Kaikki maanantait ei todellakaan tunnu ihan niin siltä itteltään – joskus on jopa hämmentävän hyvä draivi heti viikon aluksi. Tänään ei ollut yksi niistä.
Olin viettänyt rauhallisen kotiviikonlopun omia juttujani laiskanpulskeasti hommaillen ja onnistuin jopa olemaan valvomatta pikkutunneille jonkun tv-sarjan kanssa (en ole vielä päättänyt, mitä alan seuraavaksi katsoa…). Ei siis ollut mitään järjellistä syytä siihen, että tänään aamulla herätyksen paukahdettua pimputtelemaan, olin aivan että are you kidding me!! En voinut uskoa todeksi, että yö on ohi ja olisi muka pitänyt nousta ja lähteä töihin. Ei se tulossa oleva työpäivä niinkään tökkinyt, peiton alta poistuminen vain tuntui täysin mahdottomalta tehtävältä.
Tällaisena päivänä se, mitä pukee päällensä toimistolle, on erityisen tärkeää. Vaatteiden tulee antaa suojaa, uskottavuutta, tukea vaihvihkaa itsetuntoa ja olla mukavat päällä. Suojan antamisella tarkoitan sitä, että tällaisena päivänä ei testailla officen pukeutumiskoodin rajoja, vaan laitetaan jotain niin keskimääräistä, että voi mennä itsensä kanssa virkamiesilmeen taakse piiloon. Uskottavuus menee samaan kategoriaan ja asun pitää huomaamattomalla tavalla toimia kainalosauvana hakalan maanantain karikoissa.

Luonnollisesti tällaiseen perusmaanantaihin, josta olen tänään saanut itse nauttia, kuuluu se, että punkassa vanumisen seurauksena aamulla on kaiken lisäksi vielä älytön kiire. Mihinkään kovin erityisiin kommervenkkeihin asunkaan kanssa ei ole aikaa.
Päädyin siis ensimmäiseen luottovaatekomboon, mikä kaapista osui käteeni. Valkoinen t-paita ja musta hame yhdistettynä mustaan jersey-jakkuun. Ihanan pääkallohuivini ajattelin kiinnittävän huomion pois itsestäni ja toisaalta hyväilevän pehmoisena kaulaani. Sitäpaitsi melko vinkeästi se matsaa nyt myös Halloween-kauteen.

Kyllä nyt taidan taputtaa itseäni olalle ja palkinnoksi reippaasta suoriutumisesta taas tänäkin maanantaina etsiä uutta seurattavaa Netflixistä. Tietääkö muuten joku, löytyykö True Bloodin viimeinen sesonki jo HBO Nordicista?

 

• jakku, frk
• t-paita, Filippa K
• hame, H&M
• tennarit, Nike
• huivi, Alexander McQueen

Joku voisi väittää, että nyt ollaan aika ei-sesonginmukaisissa postausaiheissa. Itse olen eri mieltä – aurinkolasit ovat ajankohtaiset aina! Sadekelillä silmien valosuojia ei juuri kaivata, mutta auringon ei tarvitse kuin vähän pilkahtaa ja jo lennähtää arskat nenälleni. Silmäni ovat kroonisesti herkät, helposti vetistyvät ja punoittavat. Oikeastaan tarvitsen arskoja paljon enemmän kevään ja syksyn kirpeänaurinkoisissa ja tuulisissa olosuhteissa. Varsinkin syksyllä tuntuu, että tuulen mukana lentää lisäksi koko ajan jotain pientä putua, joten laseilla on ihan fyysinenkin suojaustehtävä.
Tänä kesänä aurinkolasivarastoni kasvoi peräti kolmella parilla. Uutukaiset ovat vilahdelleet jo päivän asukuvien yhteydessä, mutta ansaitsevathan nuo nyt ihan omankin postauksen!

 
Olen suunnitellut hankkivani Ray Banin klassiset Aviatorit vaikka miten kauan ja nyt vihdoin sain toteutettua haaveeni. Loppukeväästä ostin kultapokaiset pilotit ruskealla liukuvärjätyllä linssillä. Halusin nimenomaan liukuvärin, sillä se on astetta paria vaaleampi kuin perusruskea ja siitä syystä erittäin sopiva myös ei ihan niin huippuaurinkoisiin päiviin, jolloin kuitenkin haluaa suojata silmänsä auringon haittavaikutuksilta.
Tykästyin pilottimalliin niin paljon, että alkusyksyllä hankin vielä toiset, mattahopeiset “flat metal” -versiot. Nuo poikkeaa klassikkomallista siten, että poka on aavistuksen leveämpi ja litteä. Linssissä on kevyesti peilimäinen pinta, mikä ei oikein hyvin tuosta kuvasta tule esiin. Hetki piti kyllä miettiä, että onko järkeä hankkia toisia Aviatoreita, kun niin monia muitakin malleja olisi olemassa. Kaipasin kuitenkin hopean sävyisiä aurinkolaseja, sellaisia en aikaisemmin omistanut ja lisäksi nuo ovat ainokaiset polaroid-lasini. Ja tykkään mallista kovasti!
Kolmannet aurinkolasit on rahoitettu osittain Indiedaysin Inspiration Day:stä saamallani lahjakortilla. Bossin hiukan kissamaiset lasit istahtivat nenälleni niin itsestäänselvän luonnikkaasti, että pakkohan ne oli lunastaa. Tykkään lisäksi hurjasti tuosta pokan yläreunan kalpeanroosasta sävystä.
Yhdet aurinkolasit kulkee aina varmuuden vuoksi käsilaukussani mukana. Tällä hetkellä suosikki- eli käsilaukkuasemaa on pitänyt flat metal aviatorit.

Tampereella, vanhassa kotikaupungissani, on tänään tullut lunta. Sinänsä siinä ei ole mitään ihmeellistä, onhan jo lokakuun puoliväli ohitettu. Täällä meillä Tukholmassa sinnitellään vielä kohtuullisesti plussan puolella jopa näin myöhään iltaisin, mutta kyllä tuuli sen verran jo kirpistelee poskilla, että eipä taida kestää kovin kauaa, kun täälläkin on jo ihan oikea talvi.
Talvivaateinventaarioni tulos on se, että takkiosastolla kaikki on ihan ookoo (vaikka toki kamelinkarvainen villakangaspalttoo ja vedenpitävä toppaparka mahtuisivat garderobiin), eikä kenkiäkään ole mikään pakko hamstrata (Primebootsit on tosin edelleen I want -listalla). Sen sijaan asusteosastolla on aika tyhjää. Hanskojen kanssa en enää jaksa alkaa leikkiä – hukkaan jokaikisen talvisesongin aikana noin ziljoona paria sormikkaita, joten olen päätynyt käyttämään H&M:n tuplapaketissa myytäviä halpiksia ihan vain siksi.
Lämmin, ihana huivi puuttuu ja voisin ensimmäistä kertaa vuosikausiin harkita myös pipan hankkimista.

Acnen terrazzo black väriseen Canada -huiviin ihastuin jo kesällä, kun Tinni oli täällä ja kävi ostamassa tyttärelleen, kummilapselleni, harmaan version Tukholman-tuliaisiksi. Materiaali on aivan ihanan pehmeää villaa ja kuosi tuo mielestäni juuri tismalleen kivasti ilmettä ja kolmiulotteisuutta. Ensi perjantaina on palkkapäivä… Vaikuttaa vähän siltä, että kotimatka tulee kulkemaan Acnen putiikin kautta.

Toinen ostoslistalla oleva asia on & Other Storiesin kashmir-villainen neulehuivi ja -pipa -setti kauniina vaaleanharmaana. Näitä en ole vielä käynyt tsekkaamassa livenä, mutta olen aika varma, että myös sekä huivi että pipa päätyvät helpottamaan henkilökohtaista talvesta selviytymistäni. Useammassakin blogissa olen törmännyt ko. komboon eikä kellään ole ollut pahaa sanottavaa neuleiden laadusta. Edullisesta kashmirista ei aina voi olla niin varma, joten lopullisen päätöksen teen tietty vasta face-to-face -kontaktin jälkeen.
Kuvat: Acne ja & Other Stories

Sain juuri katsottua loppuun “How I met your mother” -sarjan ja haluaisin sanoa pari sanaa. Jos et halua spoilereita, suosittelen skrollaamaan seuraavaan kuvaan – siitä lähtien puhutaan taas vain vaatteista.
Mutta siis HIMYM. Sarjan päätösjakso lähetettiin viime keväänä ja muistan, miten facebook-feedini täyttyi pettyneistä, suorastaan vihaisista statuspäivityksistä ja kommenteista. Nyt täytyy sanoa, että en todellakaan ymmärrä miksi. Siis kyllähän ehdimme tutustua ja ihastua “äitiin” vain niiden muutamien jaksojen aikana, joissa hänen tarinansa kerrottiin, ja tietenkin on surullista – etenkin lasten kannalta – että hän sitten menehtyi sairauteensa, mutta silti? Mistä ihmeestä johtui se suorastaan agressiivisen pettyneiden reaktioiden tulva?
Mielestäni sarjan loppu oli aivan briljantti! Siis että koko HIMYM, yhdeksän tuotantokautta, oli oikeastaan vain noin vartti, maksimissaan 20 minuuttia “oikeassa elämässä”. Eli koko jutun idea on se, että Ted selostaa lapsilleen jotain, minkä hän varmasti itse on tarkoittanut olevan “miten tapasin äitinne”, mutta käytännössä nyt, kuusi vuotta lasten äidin poismenon jälkeen, haluaakin ehkä eniten tietää, onko lasten mielestä ookoo, mikäli hän alkaa deittailla Robin-tädin kanssa. Siis miksi ihmeessä muuten olisi tarpeen piinata lapsiparkoja kaikilla niillä tarinoilla?
Itsekin saatan ehkä joskus silloin tällöin sortua kertomaan juttuja, jotka polveilevat (päämärättömästi? liikaa?) melko runsaasti, mutta ajatuksenani on aina, että haluan kuulijan ymmärtävän kontekstin ja omat sekä ympäristön motiivit. Sikäli olen hyvin samoilla linjoilla Tedin kanssa, että tottakai lasten on saatava kuulla koko tarina, että he ymmärtävät, miksi iskä nyt haluaakin ehkä mennä ihan aikuisten deiteille sen henkilön, joihin lapset ovat tutustuneet vain Robin-tätinä, kanssa.
No, ei tästä aiheesta enempää. Pikkuisen on nyt tyhjä olo, kun sarja on katsottu – vähän samanlainen fiilis itseasiassa, kun on lopettanut jonkun intensiivisen romaanin lukemisen. Tuntuu hassulta, että ei enää tapaa niitä tyyppejä, joihin on ehtinyt tutustua, niin fiktiivisiä kuin ne ovatkin. Ihan heti en kyllä halua aloittaa mitään uutta sarjaa. Ensi viikko pitää käyttää univelkojen parsimiseen. Hetken aikaa pitää siis odottaa, että uskallan heittäytyä taas ihanaan “vain yksi jakso vielä” -kierteeseen.

No, televisiosarjat ja fiktiiviset tuttavuudet sikseen. Tämän perjantaisen toimistoasuni hovihankkijana on toiminut lähes ainoastaan H&M. Vetoketjukauluksin ja -hihansuin varustettua & Other Stories -kauluspaitaa lukuunottamatta kokonaisuuden kaikki muut osat on peräisin sieltä.
Hame on alunperin Peetun, mutta muutaman lainakerran jälkeen se taisi muuttaa vähän pysyvämmin garderobiini. Jakku on viimesyksyinen hankinta samoin keinonupukkiset nilkkurit. Sekä hametta että jakkua olen käyttänyt tosi paljon, mutta tänään ensimmäistä kertaa yhdessä. Molemmissa on saman oloinen, hiukan kolmiulotteinen struktuuri ja kuosiin kudottu kuvio. Mielestäni ne toimii tosi kivasti yhdessä juuri materiaalityypin samankaltaisuuden ansiosta.

Mustavalkoisuudesta huolimatta tämä on mielestäni aika pirteä ja valoisa yhdistelmä. Kuosin lisäksi yhdistävänä tekijänä on myös rouheat metallivetoketjut sekä kauluspaidassa että jakussa. Hameessakin olisi ollut, mutta ne nyt jäi näkymättömiin jakun alle.

 

• jakku, H&M
• hame, H&M
• kauluspaita, & Other Stories
• nilkkurit, H&M

Tuoksujen käyttäjät voidaan jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. Toiset pitävät parfyymiä asusteen kaltaisena, mielialan, asun ja tilanteen mukaan vaihdettavana asiana. Tiedänpä yhden, jonka mielestä on tärkeää, että jopa hajuvesipullo matsaa asuun, jonka kanssa tuoksua on tarkoitus käyttää.
Toisilla taas on käytössä vain yksi, korkeintaan kaksi hajuvettä, joista pikkuhiljaa muodostuu oma nimikkotuoksu. Itse kuulun ehdottomasti tähän jälkimmäiseen kategoriaan.
Yleensä vaihdan käytössäni olevaa tuoksua suurten elämänmuutosten yhteydessä. Hajumuisti on aika mielenkiintoinen asia, sillä pystyn palaamaan ajassa takaisin pelkästään tiettyä parfyymia tuoksuttelemalla. Esim. heti avioeron jälkeen käytin pullon Burberryn “Beat” -tuoksua ja saan edelleen välittömästi vatsani kipeäksi haistaessani sitä, vaikka tuoksu sinänsä on mielestäni yhä aivan ihana.
Olen miettinyt, että nyt olisi oikeastaan uuden tuoksun aika. Elämäntilanteeni on ainakin uusi ja kai tätä virallista crazy catwoman -aikakautta voisi juhlistaa parfyymin vaihtamisella. Periaatteessa en ikinä palaa takaisin kerran käytössäni olleisiin hajuvesiin, mutta sitten törmäsin aivan ihanaan, upean Gisele Bündchenin tähdittämään, Chanel 5 -promofilmiin:
 

Pitää ainakin käydä tuoksuttelemassa, miten voimakkaita ja miten paljon mielikuvia Chanel 5 on hajualitajuntaani tallentanut. Nyt tuntuu siltä, että voisin kyllä palata klassikkoon…
Kuva & video: Chanel