Tajusin juuri, että tämä rakas Go 4 it vol. 2 -blogini on täyttänyt KYMMENEN vuotta! Aivan uskomaton juttu! Merkkipäivä meni ihan ohitse. Huomasin vasta, kun samana keväänä aloittanut Tyyliä metsästämässä -Veera hehkutteli facebookissa saavutettuja pyöreitä vuosia.
Kuluneen kymmenen vuoden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä niin blogirintamalla kuin omassa elämässänikin. Useimmat asiat on toki vatvottu täällä kaikkien teidän ihanien lukijoiden kanssa, mutta olen saanut jonkin verran myös kyselyitä, että enkö voisi esitellä itseäni vähän tarkemmin. Siellä ruudun toisella puolella kun on varmasti aika paljon sellaisiakin, jotka eivät ihan koko kymmentä vuotta ole olleet matkassa mukana.
Omien synttäreitteni ja juurikin pyöreitä täyttäneen blogini kunniaksi tuntuu, että juuri tänään on hyvä hetki kertoilla meikäläisen veteraanibloggarin taustoja.

Niinkuin tuosta sivupalkin lyhyestä esittelystä käy ilmi, olen kotoisin Tampereelta. Vaikka kaupunki onkin muuttunut kovasti Tukholmassa asumieni melkein seitsemäntoista vuoden aikana, on se edelleenkin sydämeni kotikaupunki.
Asustelin koko lapsuuteni aina siihen asti, kun lukion jälkeen 19-vuotiaana muutin pois kotoa, Pyynikin kupeessa, Tykkiä vastapäätä. Lukioksi valitsin kuitenkin Rellun, niinkuin käytännössä kaikki kaverinikin. Henkilökohtaista valmentajaani Tinniä ja Näkötornin kahvilaa on kiittäminen, että sain ysillä parannettua todistuksen keskiarvoa yli numerolla – muuten ei olisi pojot riittänyt sisäänpääsyyn. Niin ja toki kiitos kuuluu myös silloiselle liikunnanopelle, joka päästi urheilutunteihin nurjasti suhtautuvat teinitytöt “lenkille Pyynikille”.
Kirjoitusten jälkeen pidin välivuoden ja asustelin töitä tehden Helsingissä syksystä siihen asti, kun pääsykokeiden valmennuskurssit keväällä alkoivat. Tavoitteena oli päästä Helsingin kauppakorkeakouluun, mutta jäin sisäänpääsyrajasta 0,75 pistettä. Plan B oli kaksivuotinen yo-pohjainen mallipukineidenvalmistajalinja (suomeksi “ompelija”) Tampereen Ammattioppilaitoksessa.
Jos nyt tuntuu, että mitä se näitä kaikkia ikivanhoja koulutuksiaan selostelee, niin mulla on tässä pointti! Ompelukoulutuksen aikana kypsyi parin luokkakaverin kanssa ajatus yhteisestä yrityksestä. Parikymppisten rajattomalla itseluottamuksella avasimme Tampereelle Rautatienkadulle kunnianhimoisen ompelimo-putiikin, jonka nimi oli – tadaa – Go 4 it!
Kuvittelin tuolloin, edelleen parikymppisen itseluottamuksella, että pyöritän Go 4 it -bisnestä eläkeikään asti. Toisin kuitenkin kävi, mutta kun perustin tämän blogin, oikeastaan mikään muu nimi kuin Go 4 it vol. 2 ei ollut edes harkinnassa.

Go 4 it:in jälkeen olin vielä hetken Tampereen Työväen Teatterissa ompelijana, mutta sitten kutsui kauppatieteen opinnot Tampereen yliopistossa. Valmistumisen jälkeen olin ollut pari vuotta töissä, kun siinä vaiheessa nelihenkiseksi kasvanut perheeni oli ison päätöksen edessä: muutetaanko allekirjoittaneen työn perässä Helsinkiin vai Karkin ja Peetun isän työn perässä Tukholmaan.
Pienen pohdinnan jälkeen päädyimme erittäin yksimielisesti siihen, että lähdemme Tukholmaan. Totesimme, että Helsinkiin pääsee aina (niinkuin tyttöjen isä sitten muutaman vuoden päästä päättikin tehdä), mutta Tukholmaan ei välttämättä ainakaan yhtä helposti.
Nykyisin perheeseeni kuuluu viime tammikuussa juristiksi valmistunut Karkki (27 v.) ja Uumajan yliopistossa arkkitehdiksi opiskeleva Peetu (24 v.) sekä kaksi pöljää kissaa Sunshine & Sailor Moon.
On niin hassua ajatella, että Karkki oli reipas lukiolainen ja Peetu vasta yläasteella silloin, kun aloittelin blogin pitämistä! Karkki on jopa kirjoittanut pari juttua tänne noin ziljoona vuotta sitten.

Nyt on tullut aika virallisen oloista taustakertomusta, mutta ehkä se hiukan avaa sitä, kuka tämän blogin takana oikein hääräilee.
Aikoinani olin todella innokas partiolainen. Tosin olin vähän myöhäisherännäinen ja liityin mukaan toimintaan vasta 13-vuotiaana – eli silloin, kun monet yleensä lopettaa. No, puolustuksekseni sanottakoon, että en ollut mielestäni kuullutkaan koko hommasta ennenkuin Hämeenlinnasta Tampereelle muuttanut Tinni valotti asiaa tuoreelle bestikselleen.
Vähän myöhemmin löysin aerobicin ja olin aivan himo-innokas Hämeenpuiston GoGo:n kanta-asiakas. Karkilla ja Peetulla on onneksi vain kivoja muistoja niiden lastenhoidosta, jossa saivat kyllä viettää välillä hävettävänkin usein aikaansa.
Ysärin lopussa kuvioihin tuli mukaan juoksu. Itselleni tyypilliseen “kohtuu kaikessa” -tyyliin päätin jo ennen ensimmäistä 2,5 km hölköttelyä, että tavoitteenani on juosta Helsingin City Marathon vajaan vuoden päästä siitä. No juoksin, ja myöhemmin vielä kolme muutakin kertaa. Pari viimeistä on raportoitu täälläkin (2007 ja 2009).
Ompeluhommia ei ole nykyään kovin paljoa tullut tehtyä, vaikka suunnitelmia on sitäkin enemmän. Viimeisin kunnon projektini taisi olla Peetun lakkiaismekko.

Kuvissa näkyy tämän päivän toimistoasuni melkein kokonaan. No, jalassa oli ihan randomit keskisiniset farkut – ei mitään sen radikaalimpaa. Jätin ihan tarkoituksella kuviin officen kulkukorttinauhan. Se kun “koristaa” kuitenkin jokaista työasuani ja välillä tuntuu, että sen vuoksi kaulakorujen käyttö on jäänyt ihan kokonaan.

• huivi, By Malene Birger
• neuletakki, Filippa K
• paita, Forever21

Kansainvälinen sinkkujendiskriminointipäivä alkaa taas tältä vuodelta olla pikkuhiljaa lusittuna.
Itse vietin päivää vaaleanpunaista hattaraa, ruusunterälehtivyöryä ja sydämen muotoisia suklaarasioita väistellen. Musta-valko-harmaata asua piristämään lisäsin musta-valkoisen pääkallokuvioisen huivin. Protesti se on pienikin protesti. Haha!
Töiden jälkeen painuin suoraan salille. Päättelin, että nyt siellä varmaan on rauhallista, kun kaikki maailman muut ihmiset on tuijottelemassa toisiansa silmiin ylihintaisten Valentine’s Day -menyiden ylitse. Ihan ypönä ei sentään tarvinnut treenata, mutta tungosta ei tosiaankaan ollut. Jotain positiivista sentään.
Siinä kuntopyörää polkiessani aloin miettiä sinkkuuttani. Minkä ihmeen takia en löydä kivaa poikaystävää? Olenko juuri sellainen median maalailema kaupunkilainen, korkeasti koulutettu, itsenäiseen elämään tottunut, vaativan naisen stereotyyppi, jolle mikään ei kelpaa?
Omasta mielestäni en tietenkään ole mikään vaatimushirviö, mutta koska en tarvitse enää miestä sen paremmin lastentekoon kuin kodinrakentajaksikaan, en halua sitoutua ensimmäiseen vastaantulevaan kaksilahkeiseen vain ollakseni parisuhteessa.
Hyvä ystäväni Tinni päätyi taannoin myöskin sinkuksi ja tuntikausia kestäneiden puhelinkeskustelujen aikana olemme puineet “Täydellisen Miehen” kriteereitä. Tässä mielestäni tärkeimmät:

1. Oma elämä. Ihmisellä täytyy olla jotain kiinnostuksen ja innostuksen kohteita. Aiheella ei ole niin väliä, jopa postimerkkeily voi olla seksikästä, jos siihen on palava kiinnostus. Tärkeintä on se, että mahdollista parisuhdetta ei haluta täyttämään tyhjää kumisevaa elämää. Olisi myös kauhean kiva, jos ihmisellä olisi työ, josta noin pääsääntöisesti tykkää ja edes pari-kolme hyvää ystävää.
2. Itsestä huolehtiminen. Ei tarvitse olla riikinkukko eikä muotibloggari-wannabe. Vaateiden ei ole pakko olla uusia tai sinänsä trendikkäitä. Mutta kyllä se niin on, että jos deitille on eksynyt päälle paita, jossa on muistot eilen lounaaksi nautitusta pastakastikkeesta tai jos farkut rehjustavat selkeästi väärän kokoisena, ei ole kauheasti väliä sillä, miten briljantti ajattelija kyseinen tyyppi on. Fyysiseen kuntoon pätee sama – ei tarvitse olla himo-triathlonisti tai ammattilaistason crossfittaaja, mutta liikunnan puuttuminen kokonaan elämästä on enemmän kuin epäilyttävää.
3. Talous tasapainossa. Ne ajat, jolloin koko ajan sai jänskittää riittääkö rahat kuukauden loppuun, saako kaiken pakollisen maksettua ja kykeneekö vielä käymään ruokakaupassa, kuuluu korkeintaan nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen. En tarkoita, että tarvitsisi olla velaton tai rikas. Mutta kyllä aikuisella pitää olla sen verran jalat maassa, että on sopeuttanut taloutensa niin, että ns. menee ympäri.
4. Tasapainossa muutenkin. Se, että on sinut itsensä kanssa ja pystyy näkemään itsensä myös muiden näkökulmasta, on seksikästä. Onhan se kyllä toisaalta niin, että kuka täällä lopulta ihan totaalisesti voi sanoa olevansa täysin tasapainossa. Kaikenlaista kuoppaa osuu itse kunkin kohdalle. Mutta ehkä muotoilisin tämän paremminkin niin, että en ole valmis ryhtymään äitihahmoksi mahdolliselle partnerilleni. Äityli-tyyppisen hoivankin kanssa on vähän niin ja näin, vaikka tiedänkin kuullostavani jääkylmältä näin sanoessani. Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan vaatimukseen..
5. Tasa-arvoinen. Hyvin vaikea vaatimus, sillä täydellinen mies on oikeasti ja aidosti tasa-arvoinen. Se ei siis tarkoita sitä alentuvaa muka tasa-arvoisuutta, että naiselle ei voi avata ovea tai auttaa nostamaan painavaa matkalaukkua junan hyllylle – vaikka samanaikaisesti hyväksyy sen, että johtoryhmät on täynnä miehiä. Oma käsitykseni unelmien miehestä on sellainen mies, joka on niin sinut maskuliinisuutensa kanssa, että pystyy sekä näkemään yhteiskunnan patriarkaaliset rakenteet että naisen naisena. Ja ymmärtää, että tasa-arvo on kaikkien etu.
6. Suvaitsevainen ja avarakatseinen. Erilaiset taustat, erilaiset ihmiset, erilaiset perinteet ja tavat elää on rikkaus, ei uhka. Täydellinen mies on avarakatseinen myös sen suhteen, että on ihan yhtä kotonaan niin leirinuotiolla kuin kristallikruunujen loisteessakin.
7. Tulevaisuuteen luottavainen. Maailma on mitä se on ja sen vuoksi voi ajoittain olla vaikea ajatella, että kaikkea hyvää ja ihanaa on vielä edessä. Välillä tulee, tottakai, hetkiä jolloin tarvitaan hiukan pep-talkia, mutta perusasenteen pitää olla tyyliin asioilla on tapana järjestyä.
8. Huumorintajuinen. Tärkein kriteeri kaikista on huumorintaju. Sinänsä vaikeaa, sillä aivan tasan kaikki niin Tinderissä, nettideittisivustoilla kuin oikeassa elämässäkin, pitävät itseään huumorintajuisina. Täydellinen mies on kuitenkin se, joka tajuaa mun jutut ja joka saa nauramaan. Oikeastaan kaikki nuo edelliset kriteerit on aika kevyesti sivuutettavissa, jos tässä kohtaa kuuluu >klick<.

On kyllä aivan pakko tunnustaa, että jos joku olisi vuosia sitten sanonut, että olen yhä vielä vuonna 2017 sinkku, en olisi uskonut. Ilmeisesti vaatimukseni on sittenkin liian kovat? Toisaalta en kyllä ole valmis kovasti joustamaankaan…  Eli kai tässä pitää alkaa sopeutua tilanteeseen ja katsella uutta kissanpentua joukon jatkoksi!
Kuvasta kiitos interwebsille.

Niinkuin tammikuussa jo kerroinkin, minua pyydettiin mukaan testaamaan Unelma Itsestä -nettivalmennusta. Nyt on pari ensimmäistä viikkoa takana – ja eilen aamulla oli ensimmäinen online-tapaaminen. Nyt on siis hyvä hetki kertailla alkuvaiheen mietteitä ja fiiliksiä, miten unelma itsestä on lähtenyt toteutumaan. Postaus on toteutettu yhteistyössä Unelma Itsestä  -valmennuksen kanssa.
Kaksi ensimmäistä viikkoa on mennyt nopeasti – ehkä vähän liiankin nopeasti. Olen toteuttanut ohjelmaa ja tehnyt tehtäviä, mutta välillä tuntuu, että syventyminen, asioiden sisäistäminen ja käsitteleminen on jäänyt kaikessa arjen hurlumheissä vähän puolivillaiseksi. No, hämäläinen kai voi tehdä asioita omalla tahdillaan. Stressamisella kun nyt ei varmasti ainakaan saavuta mitään positiivisia tuloksia.
Etukäteen jo vähän varoiteltiinkin, että kaksi ensimmäistä viikkoa on aika intensiivisiä. Toisaalta hyvä niin, pääseepähän heti tekemisen makuun!
Itselleni kaikkein tärkeimmäksi starttihetkeksi muodostui se, kun lopulta muutama päivä virallisen alun jälkeen rauhotuin, istuin alas ja kirjoitin työkirjaan tavoitteeni. Mitä oikeastaan haluan? Paljon olen tuota kysymystä päässäni pyöritellyt jo pitkään, mutta en olisi osannut aavistaa, miten suuri vaikutus on sillä, kun sen muodostaa sanoiksi ja lauseiksi – ja kirjoittaa konkreettisesti paperille.

Kahden ensimmäisen Unelma Itsestä -valmennusviikon kaksi pääteemaa olivat syöminen ja liikunta. Itse ajattelin ensin, että onpas brutaalia – luulin, että valmennuksessa etsitään henkistä tasapainoa. Aika pian kuitenkin tajusin, että tuossa on ideaa.. Ei ole kovin paljon järkeä istua lattialla lootusasennossa (jos sellaiseen nyt edes pääsisin!) ja yrittää pakottaa itseään henkistymään, jos olo on veltto ja ällöttävän vetämätön – ja kroppa täynnä jotain, mikä ei juuri lisää hyvää oloa tai anna ravitsemusta tasapainoisesti.
Liikunta on ollut jo pitkään itselleni varsinainen mörkö. Nyt jumankekka -tilanteita on todistettu tasaisesti noin vuoden-parin välein täällä blogissakin, mutta mitään pysyvää rutiinia en ole saanut juurrutettua. Inhoa yli kaiken liikuntakeskusten ja salien pukuhuoneiden pahanhajuista tungosta, eikä tilanne valitettavasti ollut yhtään sen kivempi uimahallillakaan. Viime syksyn “päätös” oli, että alan käydä uimassa, koska se on niin mukavaa. Yhteen kertaan se sitten jäi, kun poltin pinnani välittömästi pukuhuonehärdellissä.

Ulkona liikkumisesta tykkään kovasti ja power walk -lenkkeily on käytännössä ainoa, mihin minun ei tarvitse suoranaisesti pakottaa itseäni. Takaoveltani lähtee mieletön laaja luonnonpuistoalue, jossa patikoitavia polkuja riittää pidemmällekin lenkille. Ainakin noin teoriassa.
Olen nimittäin niin järkky jänishousu, että en tohdi lähteä itsekseni metsään lenkkipoluille – en niille valaistuillekaan – kun on pimeää. Pikkuisen haasteellista toisin sanoen yhä vielä tähän vuoden aikaan, kun on edelleen pimeää sekä aamulla, kun lähtee töihin ja varsinkin illalla, kun tulee kotiin. Onneksi sentään jalkakäytävillä käppäily luonnistuu, vaikka ei se ihan samalta tunnukaan.

Tässä hän yrittään teatraalisesti demostroida, miten lempparilenkkipolku on kaiken lisäksi yhä edelleen paikoin salakavalasti jään peitossa.

Pientä lenkkiä olen kuitenkin tehnyt ja muodolliset korsettia kohentavat lihasliikkeetkin on tehnyt varovaisen paluun repertuaariin. Ulkoilmasali ei juuri muuten tähän vuodenaikaan kovasti houkuttele, mutta muutamat dipit saa kyllä lenkin sivutuotteena tehtyä aika helposti.
Niin ja olen kyllä ollut sen verran reipas, että kävin vinkumassa ilmaisen tutustumisperiodin meidän lähellä olevalle salille. Se ei ole kovin hieno eikä erityisen freesi, mutta sieltä löytyy kaikki tarpeellinen ja etenkin cardio-laitteita on niin paljon, että ikinä ei tarvitse jonottaa. Parasta on kuitenkin sen sijainti vain kahden korttelin päässä. Sinne voi hyvin luikkia treenivaatteet päällä takakatuja pitkin ja näin minimoida ahdistusta aiheuttavan pukuhuonekokemuksen.
Vakaa aikomukseni on signeerata jäsenyys salille. On on.
Liikunnan lisäksi toinen hyvinvoinnin peruspilareista on oikea syöminen.

Olen koko ikäni miettinyt syömistä kantilta jos toiseltakin. Monestakin syystä olen lukenut ravitsemuksesta todella paljon ja joskus tuntuu, että tiedän aiheesta yhtä paljon kuin keskiverto dietisti.
Suhtauduin hiukan skeptisesti valmennukseen liittyvän ruokapäiväkirjan täyttämiseen. Haluan, että ateriahetket on itselleni nautinto, eikä tarkkailun ja sääntelyn kohde. Tein kuitenkin työtä käskettyä ja tajusin, mitä tässä tehdään erilailla. Ruokapäiväkirjan sijaan täytimmekin itseasiassa ruokailupäiväkirjaa, missä toki kirjataa ylös se, mitä on syöty, mutta mikä tärkeämpää: myös kellonajat, missä ruokailu on tapahtunut ja mitkä olivat fiilikset.
Huomasin, että vaikka periaatteessa syönkin yleensä mielestäni ihan ookoo, ruokailuhetket tulee vietettyä liian usein tietokoneen ääressä sekä kotona että töissä ja fiiliksistä ei ole tietoakaan, koska en ole keskittynyt ateriaani ollenkaan. Ei ihme, että kroppa on ihmeissään, että mitä täällä oikein tapahtuu!

Toinen ravintoon liittyvä parannuskohta itselläni on veden juominen. En vaan mitenkään saa tarpeeksi vettä alas, vaikka miten yrittäisin. Ostin about vuosi sitten Soda Streamin, kun tiesin, että pihinävettä menee helposti ne tavoiteltavat parikin litraa päivässä. Kauhukseni huomasin, että valmennuksen työkirjassa kehoitetaan useammassakin kohtaa välttämään hiilihappoisia juomia.
Esitin huolestuneisuuteni eilisessä videotapaamisessa ja sain synninpäästön. On kuitenkin parempi juoda hiilihapotettua vettä kuin olla kokonaan juomatta!

Liikunta ja syöminen ovat ehkä hyvinvoinnin peruspilareita, mutta eivät todellakaan koko totuus. Nyt kolmannella viikolla matka jatkuu ja odotan todella innolla, mitä tästä vielä tulee!
Teillekin motivaatioksi haluan kertoa kaksi tärkeintä asiaa, mitä olen oppinut. Ensinnäkin, sillä hetkellä kun päähäsi ilmestyy toive tai haavekuva, sinussa on jo kaikki energia, millä sen saa toteutettua. Ja toisekseen: aina, kun tuntee olevansa valintatilanteen edessä, voi tehdä itselleen kysymyksen “viekö tämä minua kohti unelmaani vai siitä poispäin”. Vastaus riittää motivaation ylläpitämiseen, jos on ollut rehellinen itselleen tavoitteensa kanssa.
Ihanaa viikonalkua!

• Miltä tuntuisi voida todella hyvin omissa nahoissaan?
• Miltä tuntuisi olla tyytyväinen itseensä, elämäntilanteeseensa ja arkipäivän puitteisiin?
• Miltä tuntuisi viihtyä elämässään, ihmissuhteissaan, arjessaan?
• Miltä tuntuisi, jos voisi toteuttaa itseään niin, että jokaikinen hetki tuntuisi toistaan arvokkaammalta?
• Miltä tuntuisi olla paras mahdollinen versio omasta itsestään?

En missään tapauksessa ole tyytymätön elämääni – päinvastoin. Kun alan miettiä, että “mitä jos…” ja “jos pistäisiki kaiken…” en pääse ajatuksen alkupäätä pidemmälle, kun tajuan olevani varsin tyytyväinen enkä oikeastaan halua muuttaa asioita kovinkaan paljon.
Vaikka en varsinaisesti ole tyytymätön, en voi väitttää, että olisin täydellisesti sinut itseni kanssa. Olen yrittänyt elää viisauden “tee enemmän sitä, mistä nautit” -periaatteen mukaisesti, mutta jostain syystä akvarellit lojuvat laatikon pohjalla ja lenkki kutsuu korkeintaan kerran viikossa. Lisäksi en ole ollenkaan saletti, että olisin edelleenkään täysin varma, että kuka se “minä” on, joksi haluaisin tulla.
Itsensäetsimispostaukset ei ole täällä Go 4 it vol. 2:ssa mitään uutta. Ensimmäinen vähän järjestelmällisempi ohjelma oli The Artist Way – muita hyvinvointiin liittyviä pohdintoja on aika liuta niitäkin.
Olin jo suunnitellut, että aloitan The Artist Wayn uudelleen alusta nyt vuoden vaihteessa, mutta sitten sain yhteydenoton Unelma Itsestä -nettivalmennuksesta ja minua pyydettiin mukaan testaamaan palvelua. Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä heidän kanssaan.

Neljä kuukautta kestävän valmennuksen aikana käydään läpi kaikki elämän osa-alueet ja rakennetaan kuva elämästä juuri sellaisena kuin sen haluaa.
Olen käytännössä havainnut, että visualisoidut tavoitteet toteutuvat suorastaan hämmentävän usein. Ei ehkä ihan tismalleen siinä muodossa kuin oli ajatellut, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Tästä syystä vanha klisee “ole varovainen, mitä toivot, sillä se saattaa toteutua” ei ole ollenkaan mikään vitsi.
Oman elämän laittaminen suurennuslasin alle, risukasojen karsiminen ja auringonpaisteen lisääminen on seuraavan neljän kuukauden tavoitteeni. Unelma Itsestä -valmennus toimii toivottavasti kompassin tavoin. Entisenä partiolaisena ja puolihyvänä suunnistajana tiedän, että kartta ei aina riitä – tarvitaan myös jotain, joka osoittaa, miten päin sitä karttaa pitää pitää kädessä ja mitä kautta kulkea, että määränpäähän pääsee mahdollisimman vähien mutkien kautta. Kompassia on hyvä käyttää suunnan tarkistamiseen, vaikka kartta olisi miten tarkka.

Unelma Itsestä -valmennus alkaa aika tasan tarkkaan viikon päästä. Muistikirjafania ilahduttaa valmennuksen työkirja – tuskin maltan odottaa, että pääsen täyttelemään sivuja.
Täysin konkreettisia tavoitteita en valmennukselle vielä ole asettanut. Neljä kuukautta on onneksi niin pitkä aika, että siinä ehtii tehdä jo monenlaisia muutoksia, joilla on hyvät mahdollisuudet jäädä pysyviksi. Kolme kuukautta on kuulemma se aika, kun aivoilta menee oppia uusia toimintatapoja ja ottaa ne osaksi rutiineja.
Olen kuitenkin tosi iloinen siitä, että Unelma Itsestä -valmennus ei ole vain henkistä sisäisien voimavarojen metsästystä ja toteemieläimien palvontaa. Neljän kuukauden aikana tsempataan myös hyvin konkreettisten asioiden kuten treenauksen ja syömisten kanssa. Erittäin hyvä ainakin just minulle, sillä vaikka miten tutkiskelisin omia henkisiä vahvuuksiani, en ole milloinkaan voinut niin hyvin kuin silloin, kun myös fysiikka oli kunnossa.
Tavoitteeni ei kuitenkaan missään tapauksessa ole mikään laihdutuskuuri. Haluan tuntea oloni voimakkaaksi, energiseksi ja kimmoisaksi – eikä sen saavuttamiseen riitä pelkkä postiivinen ajattelu. Toisaalta olen myös ollut joskus aikoinaan ihan älyttömän hyvässä kunnossa ja hoikka kuin mikä, mutta olo on silti ollut kauheampi ja mustempi kuin koskaan. Eli tiedän ihan hyvin, että pelkkä  kropan piiskaaminen ei ole mikään ratkaisu.
Tavoitteenani on siis vain voida hyvin – tai ainakin paremmin. Toisaalta en kiistä, ettenkö ilahtuisi, jos voisin vielä käyttää muutamaakin vaatekaapin perukoille hautautunutta, pieneksi jäänyttä ihanaa mekkoa. Mutta jos näin tapahtuu, se olkoon kaiken muun sivutuote.

Unelma Itsestä -valmennus alkaa aika tasan tarkkaan viikon päästä. Sain luvan tarjota kaikille lukijoilleni – 20% alennusta tuosta nettivalmennuksesta. Eli jos siellä nyt joku on jo todennut, että uuden vuoden lupausten pitäminen on paljon kovempi homma kuin mitä tuli ajatelleeksi ja että olisipa hirmu kiva, jos saisi vähän tukea matkallaan kohti parasta mahdollista versiota omasta itsestään, koodilla “Minttu20” saa 20 % alennuksen Unelma Itsestä -valmennuksesta.
Neljä kuukautta ei ole niin kovin pitkä aika, mutta itse ainakin odotan ihan malttamattomana, mitä muutoksia pystyn saamaan aikaiseksi jo kesään mennessä!
Aion raportoida säännöllisesti valmennuksen etenemisestä, mutta jos nyt joku haluaa lähteä samantien mukaan, Minttu20 -koodilla saa 20 % alennuksen. Alennuskoodi on voimassa 23.1. asti

Tänä vuonna, ihan muutaman viikon päästä, tulee täyteen kymmenen vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäiset haparoivat blogipostaukseni.
Alunperin blogin piti olla vain keino pitää yllä suomenkielen kirjoitustaitoani – ja kuitata yhdellä viestillä kaikki kavereille suunnatut “mitä-mulle-kuuluu” -sähköpostiviestit. En hetkeäkään ajatellut, että joku muukin kuin tuttavani olisivat kiinnostuneita jutuistani. No, kymmeneen vuoteen on mahtunut aivan älyttömästi kaikkea muutakin, mitä en olisi milloinkaan hurjimmissa unelmissanikaan osannut silloin aikoinaan kuvitella.
Silloinen, nykyiseen blogiskeneen verrattuna superpieni, lifestyle-, muoti- ja kauneusbloggareitten yhteisö tuntui heti omalta paikaltani ja tempauduin intohimoisesti touhuun mukaan. Tosin silloin kaikki kuuluivat suvereenisti kategoriaan “muotiblogi”, yhä hienojakoisemmaksi käyvät aihepiirirajaukset tulivat vasta vuosia myöhemmin.
Harvoin osaan tehdä mitään kohtuudella ja niinpä blogin pitäminenkin muuttui aika pian päätoimiseksi työksi. Aikana ennen Instagramia, Snapchattia – ja mitä näitä nyt on – kaikki sisältö tuli tuupattua blogiin. Jo toisena vuotena laitoin itselleni tavoitteeksi neljä postausta päivässä (se tosin toteutui harvoin) – ja kun päälle liittää vielä kunnianhimoisen tavoitteen seurata kaikkia tuntemiani suomalaisia oman alan blogeja ja päälle vielä yli viittäkymmentä ruotsalaista ja kansainvälistä blogia, ei aikaa riittänyt juuri muuhun.
Jossain vaiheessa heräsin ja päästin kissan ulos. En leikannut hiuksiani, mutta menin “oikeisiin” töihin.

Yritin asettaa järkevät rajat bloggaamiselle. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka kuka mitä sanoisi, yhden varsin simppeliltäkin vaikuttavan jutun toteuttamiseen menee yllättävän paljon aikaa. Puhumattakaan sitten niistä kerroista, kun haluaa tehdä jotain kunnianhimoisempaa. Jo pelkästään postausta tukevien linkkien haravoiminen netistä vie paljon enemmän aikaa kuin mitä lopputuloksesta voisi päätellä.
Nyt ei ole kuitenkaan tarkoituksenani kirjoittaa mitään voi, voi bloggariparkaa -itkuvirttä. Itse olen harrastukseni valinnut ja itse asetan myös rimani juuri niin korkealle kuin haluan.
Enemmänkin tässä viime aikoina on mietityttänyt se, että kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän online on muuttanut omaa sisäistä kuvaani omasta elämästäni niin paljon, että en oikein osaa kuvitella sitä ilman blogia. Kuka oikein olen, jos Go 4 it vol. 2 lakkaa olemasta? Mikä tyyppi on Minttu, jos ei se ole läsnä täällä, itserakentamassa nettielämässään?
Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on lukijoita, jotka on ollut matkassa alkumetreiltä asti. Te olette nähneet Karkin ja Peetun varttuvan yläkoulusta lukioon – ja lopulta pesästä pois lentäneiksi nuoriksi aikuisiksi. Te olette eläneet mukana erittäin kipeän avioeroni, joka oli viedä minut todella mustiin vesiin ja nyt viimeksi äidin sairastumisen vuosi sitten. Kaikkea en tietenkään ole paljastanut yksityiskohtiaan myöten, mutta aina olen ollut oma itseni rehellisesti virheineni ja epätäydellisyyksinenikin.
Blogi on toiminut myös ystävän korvikkeena. Muistatteko, kun päätin astua ison askeleen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja läksin lomamatkalle Kosin saarelle yksin? Se on ehkä selvimpiä esimerkkejä siitä, miten en ollenkaan tuntenut olevani niin yksin, kun niin moni teistä ihanista lukijoistani oli seuranani matkan ajan. Jo siksikin tuntuu, että elämäni netissä on niin iso osa minua, että on tosi vaikea kuvitella millaista olisi, jos päättäisin lopettaa.

Vuodenvaihde merkitsee itselleni aina uudelleen arvioimisen vaihetta. Haluan kovasti noudattaa periaatetta, että pitäisi tehdä enemmän sitä, mistä tykkää – ja karsia pois painolastilta tuntuvia asioita. Silti täytyy olla realisti. Itselläni menee tavalliseen työpäivään työmatkoineen aika tasan tarkkaan 10 tuntia ja 30 minuuttia ovelta ovelle. Siihen kun lisää kaikki ne asiat, joita oikeasti haluaisi tehdä enemmän (harrastaa monenlaista liikuntaa, tavata ystäviä, laittaa hyvää ruokaa, fiksailla kotosalla, leikkiä kisujen kanssa, käydä näyttelyissä ja elokuvissa etsetera) alkaa tunnit loppua jopa aikaoptimistin vuorokaudesta.
Olen siis miettinyt todella kovasti ja monelta kantilta Go 4 it vol. 2 -blogin tulevaisuutta ja kohtaloa. Mitä kaikkea tekisinkään sillä ajalla, mikä vapautuisi, jos päättäisin vain lopettaa? Mutta sitten toisaalta – mitä tekisin sillä ajalla? Mikä olisi yhtä kivaa, yhtä antoisaa, yhtä monipuolista, yhtä ilahduttavaa?
Ja tiedättekö mitä? En keksinyt lopulta yhtään syytä, miksi haluaisin lopettaa blogin pitämisen! Tai no, olishan se nyt tietty ollut aika dramaattista just kymmenvuotispäivän korvalla, mutta ei sekään nyt mikään kovin kaksinen syy olisi.
Elämää ja nettielämää pohtiessani tulin siihen tulokseen, että ei niitä tarvitse erotella. Blogin kanssa kasvaessani molemmat on nivoutunut toisiinsa ja ainakin juuri nyt tuntuu siltä, että ne täydentävät ja tukevat toisiaan. Näinä aikoina, kun yksi ja toinen julistavat some-paastoilevansa, on tosi epämuodikasta olla sitä mieltä, että nettielämä voi olla antoisaa, läsnäolevaa kanssakäymistä.
En minä halua olla ilman teitä – toivottavasti tekin jaksatte kanssani, vaikka välillä tämä meneekin tällaiseksi filosofoinniksi!