Tähän on tultu. Minä, joka inhosin sykemittareita ja ylipäätään kaikkea liian yksityiskohtaista suorituksen ja oman kropan impulssien mittaamista olen koukuttunut älykellooni!
Olen aina halunnut liikkua sillä asenteella, että se on minusta hauskaa ja tavoitteena on ainoastaan ja vain voida hyvin. Kaikki maratonitkin (kyllä, peräti neljä – hör och häpna!!) juoksin, koska tykkään häppeningeistä ja pitkän matkan juoksutapahtumissa on yleensä ihan festaritason meininki, bonuksena kiva yhteishenki osallistujien kesken. Aerobicit aikoinaan korvasi pikkulasten äidille pois jääneet tanssit Tampereen yöelämässä.
Mittaamisen hauskuutta en ole oikein koskaan sisäistänyt. Tai ajanoton kyllä – menikö samaan lenkkiin tällä kertaa sama vai eri aika kuin viimeksi. Samoin maraton-aikoja on tullut vertailtua ja aikoinaan jonkinlaisia vaatimattomia tavoitteitakin tuli asetettua.
Sen sijaan omien elintoimintojen mittaamista en ole oikein koskaan – ainakaan näin harrastelijatasolla – ymmärtänyt. Jotenkin tuntuu, että siinäkin mennään helposti metsään. Todetaan, että nyt en voi hyvin, kun kello sanoo sitä tai tätä, eikä oikeasti kuunnella, mitä keho sanoo. Käyttäydytään kärttyisästi ja ollaan pahalla tuulella, kun kellon mukaan unen laatu ei edellisyönä ollut paras mahdollinen, vaikka ilman kyseistä tietoa voisi olla vaikka miten mukavaa.

Hankin muutama vuosi sitten iWatchin ihan vain kelloksi. Ihan huvitti, kun järjestään lähes kaikki kysyi, että mitä sillä voi tehdä ja olenko tyytyväinen toimintoihin. Tavoitteenani oli nähdä kellonaika (ottamatta puhelinta esille…) ja toiminnoksi riitti se, että kykenin lisäksi tsekkaamaan päivämäärän. Eli siihen nähden iWatch toimii todella timantisti! Haha!
Pikkuhiljaa aloin tutustua myös niihin ihan oikeisiin toimintoihin. Timer ja säätila oli varmaan ensimmäiset, samoin pikavastaus viesteihin ja silloin muinaishistoriassa, kun vielä saattoi matkustaa, arvostin kovasti, että kello ilmoitti lentokentällä, milloin gate aukesi.
Jossain vaiheessa havaitsin, että kello mittaa ihan pyytämättä päivän aikana otetut askeleet ja muutenkin aktiviteettitason. Jo ennen kotitoimistolle siirtymistä arvostin kovasti kerran tunnissa tulevaa muistutusta, että nyt olisi aika taas nousta vähän jaloittelemaan.
Koronacationin aikana aloin – kuten kaikki biljardit muutkin – hoitaa kuntoani kävelylenkeillä. Normaalisti kävelen about saman lenkin ja yllättäen innostuin ottamaan lenkeistä aikaa kellon treenimittarilla.
 

 
Edelleenkään en ole kiinnostunut lainkaan mahdollisesta sykkeestäni tai muista ruumiintoimintojen mittaamisesta – mutta on kieltämättä on hauska huomata, miten sama lenkki menee välillä nopeammin ja välillä hitaammin. Se myös kannustaa tsemppaamaan ja seuraan erityisesti, että keskivauhti pysyy riittävän napakkana. Keskivauhti oli myös juoksuaikoinani se mittari, mikä kiinnosti eniten ja mitä tuli seurattua tarkimmin.
Pikkuhiljaa koukkuunnuin aktiviteettitoimintoihin ja yllätyksekseni huomasin, että kellon ”rinkuloiden sulkemisesta” (päivätavoitteiden saavuttamisesta) on tullut ihan must. Monesti on tullut lähdettyä vielä pienelle iltalenkille, jos jokin tavoite ei ole päivän mittaan tullut täyteen. Ja siis jos ihan totta puhutaan – tykkään ihan hurjasti kellon “ilotulituksesta”, kun on saanut rinkulan suljettua! Erityisesti siitä kolmivärisestä, minkä saa, kun kaikki päivän tavoitteet on pulkassa.
Nyt olen sellaisessa tilanteessa, että pitää miettiä jatkanko iWatchin kanssa vai hankinko jonkun muun. Nykyinen kello ei kestä enää edes yhtä kokonaista päivää ilman latausta. Toistaiseksi se ei haittaa, mutta kohta sitä pystyy taas matkusteleen ja toimistollekin pitäisi kai jossain vaiheessa palata. Lisäksi hiukan häiritsee iWatchin epätarkkuus. Välillä tuntuu, että se rekisteröi ihan omiaan; onnittelee seisomisesta tms. vaikken ole hievahtanutkaan.

Haluaisin hyvän kellon (josta voi katsoa myös kellonajan – haha!!), joka ei olisi liian insinööri. En halua käydä mitään avoimen yliopiston iltakurssia, että kykenen käyttämään sitä. Olisi ihanaa, jos kello/aktiiviranneke olisi kivalla tavalla tsemppaava. Löytyisiköhän sellaista, joka antaa kultatähtiä hyvästä suorituksesta?
Töissä meillä monella on Fitbit ja tuntuvat olevan tyytyväisiä. Polarin rannekkeet on nykyään aikas coolin näköisiä, mutta saan vähän PTSD-oireita ajatuksesta.. (Sain aikoinani kahteen kertaan lahjaksi Polarin sykevyön, vaikka erityisesti jälkimmäisellä kerralla sanoin etukäteen nimenomaan, että en halua sellaista!). Toisaalta olen kyllä apple-fani, että ehkä vain pitää päivittää tämä nykyinen kello vähän uudempaan versioon.

Eipä taida niihin vakasti otettaviin treenikelloihin saada näyttöä, joka kertoo planeettojen sijainnin joka päivä. iWatchin paras puoli monipuolisuuden lisäksi on se, että se ei ole niin ryppyotsainen kuin muut vaihtoehdot. Toisaalta nyt pikaisen googlauksen jälkeen huomasin, että Valtteri Bottas on Polarin kasvo. Vähän kyllä tällaista Formula 1 uusherännäistä alkoi kiinnostaa ihan fanitusmielessä. Ja muutenkin tietty aina kiva valita jotain suomalaista.
Nääs, nääs… Päätöksiä, päätöksiä…
Onneksi tämän kanssa ei nyt ole mikään kiire, ehtii vähän tutkiskella eri vaihtoehtoja. Kohtapuoleen voi varmasti käydä jossain ihan livenä katsomassa, miten istahtavat ranteeseen. Voi olla, että loppukilpailu käydään iWatchin ja Polarin välillä.
Olisi hurjan kiva kuulla käyttökokemuksia erilaisista laitteista ja mitä suosittelette/ette suosittele!

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

Olen aina ollut aika huono käyttämään silmälaseja. Näköni on omasta mielestäni ollut vähän siinä kiikun kaakun, että tarvitseeko sitä nyt laseja vai ei. Lähipiiri on varmasti toista mieltä, kun en edes armaita lapsukaisiani tunnista kadulla ennenkuin ollaan ihan kasvotusten. On kuitenkin muutamia tilanteita, joista en mitenkään selviäisi ilman skarppia näköä ja silloin piilarit on enemmän kuin toivottu apu! Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Silmäaseman kanssa.
Se, että olen haahuillut menemään keskinkertaisen näköni kanssa jo pitkään, ei ole mikään salaisuus. Aikoinani, kun asuttiin vielä Tampereella, kävin GoGo:ssa jumpassa. Kun ensimmäisen kerran testasin aerobic-tuntia piilarit päässä, en lähestulkoon kehdannut tehdä yhtään mitään liikkeitä tajutessani, että kaikki näkee. Siihen asti olin jumppaillut omassa sumuisessa kuplassani vain musiikki ja ohjaajan ääni korvissani.
Ihan samanlaista kupla-ajattelua ei voi todellakaan toteuttaa rakkaimman talviurheilulajini, lumilautailun, kohdalla.

Löysin lumilautailun varmaankin ihan samassa boomissa kasarin ja ysärin vaihteessa kuin niin moni muukin. Ihastuin lajiin välittömästi, vaikka parit ensimmäiset kerrat rinteessä olikin todellisuudessa pääasiassa kuperkeikkaa ja pohjakontaktia lastenrinteeseen.
Hyvin nopeasti tajusin, että koko lumilautailun voi unohtaa, jos en pysty näkemään rinteen pinnan muotoja.
Vielä nytkin, vaikka lasissa onkin mojovat parisenkymmentä vuotta lumilautailua, en tunne olevani kunnolla tilanteen tasalla, jos en pysty lasketellessa näkemään, mitä laudan alla tapahtuu. Yllättäen alle tulevat jäiset läikät ja odottamattomat kovat kökkäreet saavat meikäläisen edelleenkin helposti nurin, joten koko nautinnon perustana on se, että en todellakaan surffaile omassa sumukuplassani – vaan että näköni on niin tarkka kuin mahdollista.

Tiedän, että on olemassa laskettelulaseja, joiden alle voi laittaa tavalliset lasit – mutta olen enemmän kuin epäileväinen niiden toimivuuden suhteen. Jo pelkästään laskettelulasien pitäminen kirkkaina, kun nassu hikoilee auringonpaisteessa tai lumi pyrkii sisään ilmastointiaukoista, on haaste sinänsä. Jos siihen vielä lisää ylimääräisen elementin, kuten laskettelulasien alla olevat tavalliset silmälasit, alkaa yhdistelmä kuullostaa ihan kaaokselta.
Tavallisesti käytän piilolaseja aika harvoin. Silmäni on tosi kuivat ja ei tarvitse mennä kovinkaan montaa tuntia, kun linssit on vaan ihan pakko saada pois päästä. Kaikkein hankalinta on tietty toimistolla ja varsin näin talvella, kun sisäilma on kuivaa, mutta myös rinteessä päivä saattaa venähtää niin pitkäksi, että lopulta tuntuu siltä, kuin linssit liimautuisivat kiinni silmiin.

Sain Silmäasemalta tätä postausta varten testiin ainakin itselleni täysin uudenlaiset Acuvue-linssit. Acuvuet on toki tuttu merkki ihan sieltä piilarinkäyttöni alkuajoilta asti, mutta näitä Oasys Hydraluxe -linssejä en ollut testannut aikaisemmin. Lyhyen, mutta intensiivisen testiperiodin jälkeen voin rehellisesti sanoa, että en ole milloinkaan kokeillut linssejä, jotka olisivat yhtä mukavat käyttää koko pitkän päivän!
(Näköjään olisi aika viedä tuo lautakin vähän huoltoon…)
Acuvue Oasys 1 Day with Hydraluxe onkin valmistajan mukaan täysin uudenlaisella tekniikalla valmistettu kertakäyttöinen piilolinssi, jossa linssin hyvät ominaisuudet, kuten kosteus, suljetaan linssin sisään. Linssimateriaali on hyvin hengittävää silikonihydrogeeliä, jonka ansiosta linssit takaavat silmille hyvän hapensaannin pitkässäkin käytössä. Linssin reunat on kaiken lisäksi muotoiltu erittäin ohueksi, joten ne eivät tunnu epämukavilta eivätkä reunat ala karhia luomia räpsytellessä (tavallinen vaiva muutoin ainakin itselläni – erityisesti, kun pidän linssejä toimistolla).

Tiedän hyvin, että voi tuntua vähän jännältä miettiä piilolasien hankintaa, jos on koko ikänsä käyttänyt vain laseja. Itsekään en olisi todellakaan valmis luopumaan kokonaan kakkuloista, mutta yleensä liikkuessa on kyllä paljon helpompi olla ilman mitään ylimääräistä nenän päällä.
Jos vähän vielä arveluttaa, niin voin kertoa, että Silmäasemalla on menossa tosi kiva kampanja “Kokeile piilolinssejä 5 päivää 5€”. Eli käytännössä kaikki asiaankuuluvat palvelut: opastus ja piilolinssien sovitus (arvo 30€) sekä linssit viideksi päiväksi kuuluu samaan viiden egen hintaan. Myös jälkitarkastus on osa pakettia.
Eli jos on yhtäänkään ollut ajatuksissa, että tekisi mieli testata piilareita, mutta ei ole oikein saanut aikaiseksi tai tohtinut – nyt on ihan paras hetki ryhtyä tuumasta toimeen!

Niinkuin tammikuussa jo kerroinkin, minua pyydettiin mukaan testaamaan Unelma Itsestä -nettivalmennusta. Nyt on pari ensimmäistä viikkoa takana – ja eilen aamulla oli ensimmäinen online-tapaaminen. Nyt on siis hyvä hetki kertailla alkuvaiheen mietteitä ja fiiliksiä, miten unelma itsestä on lähtenyt toteutumaan. Postaus on toteutettu yhteistyössä Unelma Itsestä  -valmennuksen kanssa.
Kaksi ensimmäistä viikkoa on mennyt nopeasti – ehkä vähän liiankin nopeasti. Olen toteuttanut ohjelmaa ja tehnyt tehtäviä, mutta välillä tuntuu, että syventyminen, asioiden sisäistäminen ja käsitteleminen on jäänyt kaikessa arjen hurlumheissä vähän puolivillaiseksi. No, hämäläinen kai voi tehdä asioita omalla tahdillaan. Stressamisella kun nyt ei varmasti ainakaan saavuta mitään positiivisia tuloksia.
Etukäteen jo vähän varoiteltiinkin, että kaksi ensimmäistä viikkoa on aika intensiivisiä. Toisaalta hyvä niin, pääseepähän heti tekemisen makuun!
Itselleni kaikkein tärkeimmäksi starttihetkeksi muodostui se, kun lopulta muutama päivä virallisen alun jälkeen rauhotuin, istuin alas ja kirjoitin työkirjaan tavoitteeni. Mitä oikeastaan haluan? Paljon olen tuota kysymystä päässäni pyöritellyt jo pitkään, mutta en olisi osannut aavistaa, miten suuri vaikutus on sillä, kun sen muodostaa sanoiksi ja lauseiksi – ja kirjoittaa konkreettisesti paperille.

Kahden ensimmäisen Unelma Itsestä -valmennusviikon kaksi pääteemaa olivat syöminen ja liikunta. Itse ajattelin ensin, että onpas brutaalia – luulin, että valmennuksessa etsitään henkistä tasapainoa. Aika pian kuitenkin tajusin, että tuossa on ideaa.. Ei ole kovin paljon järkeä istua lattialla lootusasennossa (jos sellaiseen nyt edes pääsisin!) ja yrittää pakottaa itseään henkistymään, jos olo on veltto ja ällöttävän vetämätön – ja kroppa täynnä jotain, mikä ei juuri lisää hyvää oloa tai anna ravitsemusta tasapainoisesti.
Liikunta on ollut jo pitkään itselleni varsinainen mörkö. Nyt jumankekka -tilanteita on todistettu tasaisesti noin vuoden-parin välein täällä blogissakin, mutta mitään pysyvää rutiinia en ole saanut juurrutettua. Inhoa yli kaiken liikuntakeskusten ja salien pukuhuoneiden pahanhajuista tungosta, eikä tilanne valitettavasti ollut yhtään sen kivempi uimahallillakaan. Viime syksyn “päätös” oli, että alan käydä uimassa, koska se on niin mukavaa. Yhteen kertaan se sitten jäi, kun poltin pinnani välittömästi pukuhuonehärdellissä.

Ulkona liikkumisesta tykkään kovasti ja power walk -lenkkeily on käytännössä ainoa, mihin minun ei tarvitse suoranaisesti pakottaa itseäni. Takaoveltani lähtee mieletön laaja luonnonpuistoalue, jossa patikoitavia polkuja riittää pidemmällekin lenkille. Ainakin noin teoriassa.
Olen nimittäin niin järkky jänishousu, että en tohdi lähteä itsekseni metsään lenkkipoluille – en niille valaistuillekaan – kun on pimeää. Pikkuisen haasteellista toisin sanoen yhä vielä tähän vuoden aikaan, kun on edelleen pimeää sekä aamulla, kun lähtee töihin ja varsinkin illalla, kun tulee kotiin. Onneksi sentään jalkakäytävillä käppäily luonnistuu, vaikka ei se ihan samalta tunnukaan.

Tässä hän yrittään teatraalisesti demostroida, miten lempparilenkkipolku on kaiken lisäksi yhä edelleen paikoin salakavalasti jään peitossa.

Pientä lenkkiä olen kuitenkin tehnyt ja muodolliset korsettia kohentavat lihasliikkeetkin on tehnyt varovaisen paluun repertuaariin. Ulkoilmasali ei juuri muuten tähän vuodenaikaan kovasti houkuttele, mutta muutamat dipit saa kyllä lenkin sivutuotteena tehtyä aika helposti.
Niin ja olen kyllä ollut sen verran reipas, että kävin vinkumassa ilmaisen tutustumisperiodin meidän lähellä olevalle salille. Se ei ole kovin hieno eikä erityisen freesi, mutta sieltä löytyy kaikki tarpeellinen ja etenkin cardio-laitteita on niin paljon, että ikinä ei tarvitse jonottaa. Parasta on kuitenkin sen sijainti vain kahden korttelin päässä. Sinne voi hyvin luikkia treenivaatteet päällä takakatuja pitkin ja näin minimoida ahdistusta aiheuttavan pukuhuonekokemuksen.
Vakaa aikomukseni on signeerata jäsenyys salille. On on.
Liikunnan lisäksi toinen hyvinvoinnin peruspilareista on oikea syöminen.

Olen koko ikäni miettinyt syömistä kantilta jos toiseltakin. Monestakin syystä olen lukenut ravitsemuksesta todella paljon ja joskus tuntuu, että tiedän aiheesta yhtä paljon kuin keskiverto dietisti.
Suhtauduin hiukan skeptisesti valmennukseen liittyvän ruokapäiväkirjan täyttämiseen. Haluan, että ateriahetket on itselleni nautinto, eikä tarkkailun ja sääntelyn kohde. Tein kuitenkin työtä käskettyä ja tajusin, mitä tässä tehdään erilailla. Ruokapäiväkirjan sijaan täytimmekin itseasiassa ruokailupäiväkirjaa, missä toki kirjataa ylös se, mitä on syöty, mutta mikä tärkeämpää: myös kellonajat, missä ruokailu on tapahtunut ja mitkä olivat fiilikset.
Huomasin, että vaikka periaatteessa syönkin yleensä mielestäni ihan ookoo, ruokailuhetket tulee vietettyä liian usein tietokoneen ääressä sekä kotona että töissä ja fiiliksistä ei ole tietoakaan, koska en ole keskittynyt ateriaani ollenkaan. Ei ihme, että kroppa on ihmeissään, että mitä täällä oikein tapahtuu!

Toinen ravintoon liittyvä parannuskohta itselläni on veden juominen. En vaan mitenkään saa tarpeeksi vettä alas, vaikka miten yrittäisin. Ostin about vuosi sitten Soda Streamin, kun tiesin, että pihinävettä menee helposti ne tavoiteltavat parikin litraa päivässä. Kauhukseni huomasin, että valmennuksen työkirjassa kehoitetaan useammassakin kohtaa välttämään hiilihappoisia juomia.
Esitin huolestuneisuuteni eilisessä videotapaamisessa ja sain synninpäästön. On kuitenkin parempi juoda hiilihapotettua vettä kuin olla kokonaan juomatta!

Liikunta ja syöminen ovat ehkä hyvinvoinnin peruspilareita, mutta eivät todellakaan koko totuus. Nyt kolmannella viikolla matka jatkuu ja odotan todella innolla, mitä tästä vielä tulee!
Teillekin motivaatioksi haluan kertoa kaksi tärkeintä asiaa, mitä olen oppinut. Ensinnäkin, sillä hetkellä kun päähäsi ilmestyy toive tai haavekuva, sinussa on jo kaikki energia, millä sen saa toteutettua. Ja toisekseen: aina, kun tuntee olevansa valintatilanteen edessä, voi tehdä itselleen kysymyksen “viekö tämä minua kohti unelmaani vai siitä poispäin”. Vastaus riittää motivaation ylläpitämiseen, jos on ollut rehellinen itselleen tavoitteensa kanssa.
Ihanaa viikonalkua!