Tein sitten minäkin Instagramin suositun “Top 9” kuvakollaasin. Mikäs sen hauskempi tapa sukeltaa vielä kerran viime vuoden mukaviin huippuhetkiin.
Aika samoilla linjoilla olen Insta-seuraajieni kanssa: unelmieni matka L.A:in yhdessä Karkin kanssa oli huippuelämys vailla vertaa. Reilun viikon lomalta on riittänyt ammennettavaa koko loppuvuodelle.
Toinen tärkeä teema on armaat lapsukaiseni, nyt jo aikuiset Karkki ja Peetu. Aika huikeeta muuten, että Karkki oli vielä lukiolainen ja Peetu yläkoulussa blogin ensiaskelilla!

Koko viime vuoden suosituin kuvani on napattu ensimmäisenä iltana Santa Monicassa, vain pari tuntia sen jälkeen, kun saavuimme majapaikkaamme. Pitkästä lennosta ja aikaerosta huolimatta halusimme ensimmäisenä nähdä meren.
Pastellinen auringonlasku peilaa hyvin silloisia fiiliksiämme (miinus suolistossa kurniva nälkä!). Olo oli samanaikaisesti raukean levollinen, pirisevän odottava, kiitollinen ja myös hiukan hämmentynyt – voiko tämä tosiaan olla totta vai uneksinko vain?

Toiseksi suosituimman kuvan credsit kuuluvat ystävälleni Antille. Minttu 19 vee ja kampaus mallia moppi. I say no more.

Aika hauskaa, että suosituimpien kuvieni kärkipaikkoja pitää sekä ihan ensimmäinen että kaikkein viimeisin kuva L.A:stä.
Emme hengailleet kovinkaan paljoa biitsillä, lyhyeen lomaan piti sisällyttää niin valtavasti näkemistä ja tekemistä, että emme mitenkään ehtineet. Viimeisenä päivänä piti kuitenkin käydä käräyttämässä nahka Santa Monica Beachilla. Voin kertoa, että hankkimani “rusketusraidat” ovat edelleen selässä näkyvissä. Kuvanottovaiheessa ei kuitenkaan vielä kirvellyt!

Yksi vuoden ehdottomia huippukohtia oli Beyoncen & Jayz:n OTR II konsertti! Hankittiin liput Karkin kanssa Peetulle 25 vee lahjaksi – ja saimme ikimuistoisen elämyksen koko porukka.
Kuvaan on mielestäni kaikin puolin onnistuttu vangitsemaan meidän iloisen odottavat fiilikset juuri ennen konsertin alkua. Eli kiitokset vain tuntemattomalle kuvaajalle. Lisäpisteitä takanamme klassista fiilis-selfietä säätävistä neidoista!

Tiedän, että Instagram pursuilee liimaisia inspiraatiositaatteja ja korneja tsemppi-iskulauseita. Olen kuitenkin sillälailla yksinkertainen, että tykkään monista lausahduksista ja usein ihan oikeasti saan inspiraatiota ja tsemppiä.
Välillä kohdalle osuu oikea helmi – niinkuin tämä tässä – ja se jää elämään mielen perukoille pitkäksi aikaa.

Ja sitten taas visiitti Santa Monica Beachille – tällä kertaa yhdessä Karkin kanssa. Merituulen tuivertamat hiukset ja loman levittämät hymyt. Ehdottomasti yksi vuoden 2018 huippuhetkiä.

Haha! Joo, kyllähän sitä iltamyöhään riekkuminen on nykyään aika teoreettinen vaihtoehto. Valitettavasti en kyllä ole edelleenkään mitenkään hyvä menemään ajoissa nukkumaan, mutta Netflixin tölläämistä tuskin luokitellaan millään mittakaavalla kovin wild & crazy -toiminnaksi.

Otin Karkista kuvia CV:tä varten, kun tajusin vanhemman tyttäreni, lakimiehen, näyttävän enemmän aikuiselta kuin monesti minä itse. Ylpeänä ja hämmentyneenä pistin kuvan Instagramiin. Jotain olen kai sitten kuitenkin onnistunut tekemään oikein, kun olen saanut näin upeat tyttäret!

Top ysiin päätyi myös potretti Peetusta viime vuoden uudenvuodenjuhlien asussa. Aika hauskaa, että yksi ensimmäisistä (ellei jopa ihan ensimmäinen?) vuonna 2018 Instagramissa julkaisemani kuva oli myös yksi suosituimmista!
Hiukan harmittaa, että Peetun tämän vuoden uusivuosi-asusta ei ole kuvaa. Pääsin todistamaan testivaihetta ja kokonaisuus vaikutti vähintäänkin lupaavalta. No, ehkä hieno asu pääsee vielä toistamiseen käyttöön niin, että olen paikalla kameroineni.
Tässä siis Mintun vuoden 2018 huippuhetket Instagramin suosituimpien kuvien perusteella.
Jotain jäi myös puuttumaan: vaikka Instagramin(kin) pitäisi olla kissojen valtakunta, yksikään karvakuonopotretti ei päätynyt pidetyimmän yhdeksän joukkoon. Selkeästi asia, johon tulee tehdä parannus tänä vuonna!
Mukana ei ole myöskään yhtään kuvaa, jossa olisi ystäviäni. Heidän olemassaolonsa on yksi hyvinvointini peruspilareista, joten sikäli Top 9 -listaus ei kerro täysin koko kuvaa vuoden highlightseista.
Listalta puuttuu myös yksi vuoden mieleenpainuvimmista elämyksistä, No Mind -festivaali, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että viikon mittaisella tapahtumalla oli “mobiililaitekielto”. Lainausmerkeissä siksi, että ei siitä varmasti olisi mitään rangaistusta saanut, vaikka puhelimen kanssa olisikin heilunut. Itse en tuntenut kuitenkaan siihen tarvetta (vaikka miljöö olikin monin paikoin niin viehättävä, että Instagram olisi varmasti ollut hyvillään) – päinvastoin puoliväkisin määrätty sometuskielto tuntui suorastaan vapauttavalta.
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Tummia sävyjä ja raskaita asioita väheksymättä tai unohtamatta, haluan kuitenkin keskittyä mieluiten kaikkeen valoisaan ja positiiviseen!

Hörpin juuri jouluaaton aamukahvia keittiönpöydän ääressä. Sailor Moon -kisu, assistentti, seurailee silmä kovana tekemisiäni ja Sunshine-kisu rouskuttelee naksuja. Peetu heräilee pikkuhiljaa, vielä lämpimän peiton alla viipyillen.
Eteisen nurkassa odottaa eilen illalla valmiiksi pakattu saunakassi. Kohta lähdetään Hellasgårdeniin joulusaunaan ja avantoon. Ihanaa!
Saunan jälkeen laittaudutaan juhlavetimiin ja käydään jouludrinksuilla ystävien kanssa Grand Hotellin Cadier Barissa. Aattoa vietetään Karkin ja Cissin luona, jouluruuat ja paketit vietiin sinne jo eilen illalla odottamaan.
Olen niin onnellinen joulusuunnitelmistani, odotan todella innoissani edessä olevaa päivää.
Tiedän hyvin, että kaikilla ei ole näin. Yksinäisyys, pimeät muistot, rikkuneet perinteet, rikkuneet perheet, puuttuvat ihmiset, pelko tulevasta – ja monet muut asiat – tekevät joulusta erityisen raskaan monille meistä.
Samalla, kun toivotan sydämeni pohjasta kaikille juuri sellaista joulua kuin kukin haluaa ja toivoo, haluan erityisesti kertoa kaikille heille, joilla just nyt on raskasta ja vaikeaa: et ole yksin!
Joulurauhaa kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille ja erityisesti just sulle! <3

*postaus sisältää mainoslinkkejä

Olen rakentanut kotini uutta sisustusta kuin sitä kuuluisaa Iisakin kirkkoa. Makuuhuoneen muuttunutta ilmettä olen välillä vähän täällä vilautellutkin (ei, se tauluseinä ei ole vieläkään paikallaan… mutta porakone on sentään hankittu!). Totesin aivan toivottomaksi ajatuksen, että tekisin yhden huoneen valmiiksi ja vasta sitten siirtyisin tuunailemaan seuraavaa.
Isot uudistukset on asia erikseen – keittiöremppa on ihan kiva saada kohtuullisen valmiiksi ennen kuin repii kylppärin alas – etenkin, jos on tarkoitus myös asua ja elää asunnossa samanaikaisesti. Mutta tällaisen yleiskohennuksen kanssa on mielestäni hauskinta edetä osittain vuorovedoin.
Muuten en ehkä edes tiedä, mikä on se hetki, kun sisustus on “valmis”. Itse ainakin kaipaan edes jonkinlaista muutosta – vähintään tekstiilejä – aina silloin tällöin, vaikka isot linjat pysyisivätkin samoina. Näillä viitesanoilla postaukseni pointtiin eli siihen, että olohuoneenikin ilme on uudistunut loppukesän ja syksyn mittaan aika paljon.
Vanhasta olkkarista ei ole hurjan paljon kuvia, mutta tästä (valokuvaaja Rebecka Näsströmin ihanat kuvat!) ja tästä vanhasta postauksesta näkee vähän, millaista meillä oli ennen.

Halusin vaalean karvalankamaton, lasipöydän ja jotenkin kovin persoonattomaksi “kaffe-latte” -tyyliksi kokemani vaaleuden tilalle jotain tunnelmallisempaa, rennompaa ja hengailemaan houkuttelevaa fiilistä.
Kuvista ei käy ilmi se, että tyhjensimme ja purimme pois olohuoneen nurkassa majailleen ylitäyden tummaksi petsatun Lundia-kirjahyllyn. Nurkkaus on rajattu pois kuvista siksi, että siinä on meneillään mini-työmaa, jonka lopputuloksena saan vihdoinkin itselleni kunnollisen pysyvän ompelupisteen. Oi onnea!!
Lundia-hylly meni kellariin vain välivarastointiin, sillä se pääsee uusiin tehtäviin keittiön/ruokailutilan yhteyteen, kunhan sinne asti päästään.

Muhkea 2nd hand nahkanojatuoli on oikeasti Karkin. Se on jäänyt tänne mun luokseni, koska valtavan kokoinen ja painava huonekalu on ensinnäkin tosi hankala muuttaa ja toisekseen lapsukainen on tiennyt tähän asti kaikkien asumisratkaisujensa olleen aina väliaikaisia.
Nyt Karkki muutti viime lauantaina yhdessä kihlattunsa kanssa ostamaan omaan asuntoon, joten voi olla, että kohta pitää sanoa kissojen ja Peetun ykköslempparille löhöilypaikalle heipat.

Kristallilasit ovat peruja siltä ajalta, kun tyttöjen mummi ramppasi tämän tästä Puolassa työmatkalla. Aikaisemmin pidin niitä vain juhlalaseina, mutta nykyään otan ne herkästi käyttöön ihan muuten vain. Elämästä ja kauniista asioista voi ja pitää nauttia ihan milloin vaan, kun siltä tuntuu.
Pikkuisen olen jo antanut joulufiiliksenkin hiipiä kotiin. Jos nyt ihan totta puhutaan, kultaiset pallot on pyörinyt pöydällä tuomassa tunnelmaa jo toista viikkoa. Yksin asumisessa on se hyvä puoli, että kukaan ei tule päsmäröimään, milloin joulufani saa aloittaa tunnelmointinsa. Joululauluja en sentään vielä kuuntele, mutta kaikenlaisia valoja, kynttilöitä ja muuta pientä koristetta alkaa olla jo siellä täällä.

Matto on uusi hankinta – ja mielestäni se yksi tärkeimmistä asioista olohuoneen yleisilmettä ajatellen. Vanha luonnonvalkoinen karvalankamatto palveli reilut kymmenen vuotta ihan mainiosti, mutta viimeisen pesulareissun jälkeen tuumasin, että sen oli jo aika päästä viettämään eläkepäiviä.
Justiinsa tuli muuten Jotexin “Black Week” tarjous sähköpostiin ja siellä on nyt 24 h ajan hyvät alennukset kaikista matoista. Esimerkiksi tämä ihana juuttimatto sopisi mainiosti tuon nykyisen maton seuraksi, mutta ruokailutilan puolelle…

Marokko-henkinen matto saa kaveriksi Elloksen viime joulun joulukampanjasta saamani Marocco-kynttilälyhdyt. Itseasiassa olen tykännyt noista niin paljon, että ne ovat olleet esillä koko vuoden. Tässä pätee vähän sama juttu kuin kauniiden lasienkin kanssa: mitä niitä piilottelemaan ja säästelemään, jos ne tuottavat iloa juuri nyt.
Yritin selata Elloksen sivuja, josko samaisia kullanvärisiä lyhtyjä olisi vielä saatavana, mutta tämän vuoden väri taitaakin olla tyylikäs musta. Mustat Marocco-lyhyt löytyvät täältä.

Ja hei – mitäs sanotte tuosta uudesta olohuoneen pöydästäni? Vuosikausia lasipöytää, korjaan: kiikkerää, huonosti koottua Ikean lasipöytää, kestäneenä olen ollut aivan onnessani. Tukeva ja jämäkkä puupöytä on ihanan lämminsävyinen – ja lisäksi myös tarpeeksi iso niin, että siihen mahtuu kaikkia Mintun tärkeitä juttuja esille.
Ostin pöydän Jotexilta (ihan normihintaan ilman mitään bloggarisopimusta, yhteistyötä tai kampanjaa) ja olin kaikin puolin tyytyväinen koko hommaan. Pöytä vastasi hyvin kuvia ja kuvausta, tilaus toimitettiin nopeasti – ja paketti vieläpä kannettiin sisälle asti – palvelu, jota tällainen autoton yksineläjä arvostaa erittäin paljon!
Näköjään tuo ihana pöytäni löytyy edelleen Jotexin valikoimasta (täältä), jos joku on etsiskellyt samanlaista.

Hehe – tällainen yrttienkasvatus-UFO on muuttanut olohuoneen nurkkaan. Kuvassa kasvusto on hiukan kynityssä vaiheessa, mutta hyvin siitä kyllä tulee heinää. Ihan on pitänyt virkistää tauolla ollut vihersmoothie-innostukseni, kun en enää keksinyt, mihin kaikkialle saisin tuoreita yrttejä tungettua. Osa on mennyt pakkaseen toki.
Yrtti-UFOn oikea nimi on Plantui ja valmistaja on käsittääkseni suomalainen.

Viimeinen suurempi uudistus on kodin “media center” – eli televisio ja stereosysteemi. Uusi telkkari ripustettiin seinälle, joten pääsimme eroon karseasta tv-tasosta. (Huomasin muuttavani kirjoitukseni “me”-muotoon, mutta oikeasti koko tämä media center  -osuus on täysin Peetun suunnittelema ja toteuttama. Minä toimin vain maksumiehenä).
Alempi puulaatikko on Peetun kirpparilöytö ja sen sisälle kätkeytyy tarvittava sähköjohtohässäkkä sekä se pömpeli, joka lähettää wi-fin koko kämppään. Ylempi puulaatikko, käytetty omenalaatikko, on ostettu Granitista.
Seuraavaksi suunnitelmissa on tosiaan saada se Mintun ateljeen toimipiste pystytettyä ja tekisi myös mieleni uutta kattolamppua. Ihan kaikken ensimmäiseksi pitää kuitenkin keksiä, että mihin sijoitan joulukuusen. Perinteistä sijoituspaikkaa ei enää ole, kun sohva ja muut huonekalut on muutoksien myötä siirtyneet. Ja joko sen kuusen voisi hankkia??

Vielä vuosi sitten en omistanut ainuttakaan viherkasvia. Huolimatta siitä, että olen jostain syystä aina kokenut ihania onnistumisia sekä “edellisessä elämässäni” puutarhanhoidossa että nykyään kesäolohuoneessani parvekkeella, en ole oikein koskaan saanut sisällä majailevia kasveja pysymään hengissä.
Joskus menneisyydessä tein useampiakin yritelmiä saada vähän vihreyttä kotiin, mutta järkähtämättömällä säännöllisyydellä kaikki kuolivat vähintään muutaman kuukauden sisään meille muuttamisestaan. Karkki ja Peetu totesivat aikoinaan, että “äidillä on taipumusta keppikukkiin”. Pystyyn kuivunut vehka, jonka uskoin vielä siitä elpyvän, enkä siksi raaskinut heittää menemään, taisi olla ensimmäinen kimmoke lempeään perhe-mobbaukseen.

Lopulta annoin periksi ja uskottelin olevani ihminen, jolle viherkasvit eivät kertakaikkiaan sovi. Kun sitten perheeseen muutti ensin yksi kisu ja sitten toinen, tunsin, että karvaisille perheenjäsenille vaaralliset kasvit on niin tavallisia, etten edes uskalla hankkia kotiin mitään kissanruohoa kummempaa.
Viime talvena tilanne kuitenkin alkoi pikkuhiljaa muuttua. Käsiini osui artikkeli, missä puhuttiin viherkasvien sisäilmaa puhdistavista ominaisuuksista ja samaan syssyyn törmäsin juttuun, jossa listattiin kotieläimille turvallisia lajikkeita. Ihan kuin universumi olisi ihan varta vasten päättänyt, että nyt hommataan Mintun kotiin vähän kasvillisuutta.

Yhdestä Anopinkielestä se alkoi. Ajattelin, että kuivuutta ja silkkaa laiminlyöntiä hyvin sietävä perinnekasvi sopii täydellisesti ikkunalleni.
Mutta eihän se tietenkään siihen jäänyt. Yhtäkkiä huomasin olevani lähikukkakauppani kanta-asiakas ja viettäväni pitkiä hetkiä kasveja ihastellen ja omistajan (kissaihminen hänkin) kanssa keskustellen. Joka reissulta mukaan tarttui aina jotain vihreää.
Ensimmäiset merkit siitä, että tilanne saattaa räjähtää käsiin oli ilmassa, kun Peetu sai keväällä ystävältään synttärilahjaksi pikkuisen Paletin pistokkaan. (Kasvin nimi on ruotsiksi Palettblad, mikä googlen mukaan kääntyy suomeksi vain Paletiksi). Kaunis, koristeellinen ja kiitollinen kasvatettava – juuri sellainen on Paletti.

Keväinen synttärilahja-Paletti on jo mahtavan upea puska – ja siitä itsestään on otettu jo useampia pistokkaita. Kesällä Peetu toi kotoaan Uumajasta lisää erimerkkisiä Paletin pistokkaita ja pari hankittiin ihan ostamalla.
Nyt hyllyt ja ikkunalaudat (joita meillä on yllättävän vähän, sillä avokeittiö-olohuoneen panoraamaikkunoissa ei ole varsinaisia ikkunalautoja) pursuilee kasveja ja ruukkuun pääsemistä odottavia pistokkaita. Olen aivan ihastuksissani urbaaniin kotiviidakkooni ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut pitämään kaiken myös mukavasti hengissä.

Kisut käy välillä nakertelemassa lehtiä, mutta se ei haittaa, kun kaikki on myrkyttömiä lajeja.
Mikä on homman opetus? No, ainakin se, että välillä kannattaa haastaa itsellä itsestään olevat mielikuvat – minäkin löysin varsinaisen viherpeukalon sisältäni, vaikka olin aina uskonut muuta. Ja toinen opetus on tietty se, että viherkasvit on ihania tunnelmanluojia kotona.

Fiksusti valitut lajikkeet takaavat sen, että kasvien hoitamisesta tulee positiivisia elämyksiä ja sitä onnistumisen tunnetta, kun voi istuttaa ruukkuun itse kasvattamansa pistokkaan, ei oikein voi verrata mihinkään!

Kevään ja kesän aikana blogeissa on kiertänyt hauska haaste otsikolla “Näin valehtelen netissä”. Nelliinan juttua lukiessani päätin, että nappaan sen itsellenikin, vaikka suoranaista haastetta ei tulisikaan. Aihe on sikäli mielenkiintoinen, että yhä edelleen, vaikka elän nykyään suurimman osan aikaani “siviilinä”, varsinkin uudet tuttavuudet kuvittelevat kaikenlaisia ihmeellisyyksiä bloggarin elämästäni.
Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
No en todellakaan! Mikä älytön peruste valita tekemisiään tai menemisiään!!
Mutta jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin harva hotelli, ravintola tai tapahtuma on sellainen, etteikö sieltä saisi some-ystävällisiä ja kauniita kuvia. Jotenkin lähtökohtaisesti kaikki nuo ovat poikkeuksetta myös visuaalisia juttuja ja hotellin pitäjä, ravintolan omistaja tai tapahtuman järjestäjä kiinnittää huomiota varmasti myös siihen – oli somea tai ei.
Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.
Jälleen vastaus on, että en todellakaan! Tosin sisustuskuvia tällä tontilla on aniharvoin ja silloin, kun niitä otan, pyrin tietty raivaamaan eilisiltaiset pizzakartongit ja silitystä odottavat pyykkikasat kuvan ulkopuolelle. Kattauksiakaan en juuri esittele, mutta lunchlåda-kuvissa yritän toki saada annoksen näyttämään herkulliselta. Vaihtelevalla menestyksellä. Pukeutumisen kanssa on niin, että en varsinaisesti pukeudu niin, että asusta saa hyviä kuvia, mutta otan kuvia vain niistä asuista, joissa omasta mielestäni on jokin kiva juttu. Eli en läheskään jokaisesta tylsästä arkisesta paita ja hame -combosta.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.
Siis mitä!?! Haasteen otsikko on “Näin valehtelen netissä”. Yrittääkö tämä kysymys nyt ihan pokkana väittää, että meikkaaminen on yhtä kuin valehteleminen?? Kieltäydyn vastaamasta! Tai okei, vastaan niin, että en väitä olevani kuvissa tai IG-videoissa ilman meikkiä silloin, kun olen meikannut.
Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.
Brändiäni?? Haha! Vastaus: en!
Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.
Voi osaisinkin! Kuvankäsittelytaitoni riittää kuvien croppaamiseen, valkotasapainon säätöön (huonosti) ja valon/kontrastin säätöön. Eli se siitä. Sen sijaan käytän kyllä tuhottomasti aikaa seuloakseni ziljardista kuvasta ne, missä näytän ihmismäiseltä ja pyrin valikoimaan kuvauspaikan niin, että valaistus on mahdollisimman lempeä. Ja Instassa osaan tietty käyttää filttereitä ja joskus niiden avulla saa kyllä petrattua muuten så där -tasoista kuvaa.
Silottelen elämääni somessa.
Siloittelen ja siloittelen… En varsinaisesti, mutta olen alusta asti avoimesti kertonut, että kaikki elämäni yksityiskohdat eivät kuulu blogiin. Ensimmäisinä vuosina olin vieläkin tarkempi siitä, että täältä löytyi ainoastaan ja vain hyvän tuulen asioita, hömppää ja muotijuttuja. Nyt viime vuosina olen halunnut puhua tietyistä henkilökohtaisista ja vaikeistakin asioista, kuten äitini sairastumisesta, omasta äitiydestäni, sinkkuudestani ja nyt viimeksi jopa siitä kaikkein mustimmasta – avioerostani.
Tavoitteena on ollut löytää universaali ihmisyys saada sekä antaa se tunne, että kukaan ei oikeastaan ole yksin murheidensa ja vaikeiden kokemustensa kanssa. Silti edelleen on asioita, joita en vatvo blogissa. Onko se nyt sitten siloittelua vai itsesuojeluvaistoa (ja lukijoiden kunnioitusta – eihän sitä nyt ihan kaikkea voi teillekään niskaan kaataa!)?
Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.
Mnjoo… Mutta en nyt siinä mielessä, että olisin tehnyt arvojeni vastaisia yhteistöitä, mutta jotkut kampanjat ovat kieltämättä olleet poskettoman työläitä ja raskassoutuisia verrattuna niistä saatuun korvaukseen. Toisaalta niistä tuli ainakin se oppi, että valitsen nykyään tarkasti, mihin lähden mukaan enkä suostu epämääräisiin tai epätarkkoihin sopimuksiin.

Bloggaajien elämä on glamourista.
Voin tietty vastata vain omalta kohdaltani, vaikka kysymyksessä puhutaankin bloggaajista monikossa. Rehellinen vastaus on: kyllä ja ei. Totuus on se, että olen bloggarina päässyt niin upeisiin paikkoihin, tapahtumiin ja reissuille, tavannut niin mielettömiä ihmisiä, että tavallisena toimistorotta-Minttuna siihen ei olisi ollut ikinä mahdollisuutta. Saanut kokea sellaisia elämyksiä, joita ei voi ostaa rahalla.
Toisaalta kaikki tuo on bloggarin työtä, jossa työtunteja ei lasketa, kilpailu on äärimmäisen kovaa ja vaatimustaso jatkuvasti kasvava. Kun soppaan vielä lisää sen, että bloggarina työvälineenä on myös oma minuus toisin kuin esim. toimittajalla, joka voi aina suojautua toimittajan roolinsa taakse. Menestyäkseen on bloggarin pantava koko persoonansa (ja mielellään myös perheensä ja parisuhteensa) peliin. Voin kertoa, että se on aivan älyttömän kovaa, kuluttavaa ja vaativaa duunia, josta on glamour kaukana.
Ajattelen hetket Instagram-kuvina.
No en. Välillä tuntuu, että pitäisi edes vähän… Monet Instagram-hetket on jo ohitse, kun tajuan, että vitsit olisi pitänyt ottaa kuva!! Haha!
Eli yhteenvetona sanoisin, että en valehtele netissä, en vääristele asioita, en väitä mustaa valkoiseksi enkä muutenkaan kirjoita mitään, minkä takana en omalla nimelläni voisi seistä. Sen sijaan rajaan edelleen aiheita blogin ulkopuolelle ihan jo pelkästään siitä syystä, että itsekin toivon tämän olevan sellainen realistisella tavalla positiivinen ja maanläheisesti optimistinen nurkkaus blogimaailmassa, jonne jokaisella ärripurrilla ei ole asiaa. Niinkuin se on ollut tähänkin asti.