Tervetuloa ihka ensimmäiseen viralliseen “Torstai Tarot” -postaukseen!
Tämä homma menisi nyt näin:

1. Valitse yllä olevista korteista se, joka tuntuu eniten oikealta.
2. Scrollaa postausta eteenpäin. Paljastan lopussa kortin ja kerron mikä viesti sillä on tulevalle viikonlopulle – alkaen huomisesta, perjantaista.

Sain edelliseen tarot-aiheiseen postaukseeni joitakin kauhistuneita kommentteja ja ymmärrän toki, että asiaan kuin asiaan voi hurahtaa niin perusteellisesti, että koko hommassa ei ole enää mitään järkeä. Oma tavoitteeni on kuitenkin tällä tavoin auttaa, innostaa, kannustaa, tukea ja rohkaista.

En yritä ollenkaan väittää, että tarotit pystyisivät ennustamaan tulevaisuutta tai määräämään elämän kulkua hallitsemattomalla tavalla. Ihmisellä on kuitenkin aina vapaus tehdä omat päätöksensä ja valintansa.
Positiivinen tsemppaus ja asioiden katsominen useammasta näkökulmasta on harvemmin haitallisia kenellekään. Oma tavoitteeni Torstai Tarot -juttujen kanssa se, että kaikki halukkaat voisivat saada hyvää energiaa alkavaan viikonloppuun.

Vinkit ja ohjeet viikonlopulle valitsemasi kortin perusteella:
1. Sauvojen yhdeksän – Strength
Alitajunnassa olevat asiat tulevat päivänvaloon tahdoit tai et. Tässä voi olla kysymys jostain sellaisesta, jonka olet itse halunnut unohtaa ja sivuuttaa käsittelemättä tai ratkaisematta ongelmaa, mutta voi myös olla, että esille nousee kysymyksiä, joista et ole varsinaisesti ollut tietoinen aikaisemmin. Ajatus voi ensin tuntua hankalalta, mutta oikeasti näiden asioiden käsittely vapauttaa ihan hurjasti energiaa ja tekee vahvemmaksi. Niin ristiriitaiselta kuin se kuullostaakin, voi tuntua vähän pelottavalta tuntea itsensä vahvaksi. Toisaalta, kun vain on luottavainen siihen, että kehitysprosessi johtaa johonkin parempaan, mielikin rauhoittuu.
Vinkki viikonlopuksi: Luota omaan vahvuuteesi ja siihen, että oikeasti tiedät, mikä on oikea suunta. Menneisyyteen ei ole paluuta.
2. Torni – The Tower
Tornia pidetään yhtenä tarot-pakan haasteellisimmista korteista, joten jos valitsit tämän, voipi olla, että viikonlopusta tulee aavistuksen myrskyisä. Kaikkea vanhaa ja jumittunutta tulee katsottua kriittisesti ja pilvilinnojen tai toiveajattelun päälle rakennetut perustat järkkyvät. Kaikki vanha, mikä ei toimi, on aika panna roviolle. Kaikessa uudistusvimmassaan Torni on kuitenkin myös erittäin tsemppaava kortti – vähän siihen tyyliin kuin klassinen slogan-huoneentaulu sanoo: “If you have been waiting for a sign, this is it”.
Vinkki viikonlopuksi: Merkittävät muutokset tuntuvat aina raskailta ja vaikeilta, mutta vastustelemalla ja pitämällä ehdoin tahdoin kiinni epätoimivasta vanhasta, tekee prosessista itselleen vain vieläkin vaikeamman. Kannattaa muistaa miltä tuntuu, kun on tehnyt kunnollisen ja perusteellisen siivouksen kotona. Samanlainen rauha, tyytyväisyys ja ilo on saavutettavissa myös kaikilla elämänalueilla, vaikka itse siivoushomma tuntuisikin raskaalta.
 3. Lanttien kaksi – Muutos
Vain muutos on pysyvää, mutta siitä tulee myös tasapaino ja harmonia. Muutosta on monenlaista, mutta juuri tämä kortti symbolisoi tasapainon löytämistä, oman itsen ja ympäristön erilaisuuden ja monimuotoisuuden hyväksymisen kautta saavutettavaa syvempää harmoniaa. Muutos on rikkaus ja sillä on mahdollisuus tuoda mukanaan sekä turvallisuutta että hyvinvointia. Muutos vaatii aina avointa mieltä ja luottamusta epävarmuudenkin keskellä.
Vinkki viikonlopuksi: Ajattele luottavaisin mielin muutosta. Olisiko nyt hyvä hetki tehdä ne pienet mielen pohjilla kyteneet muutokset, jotka voisivat johtaa tasapainoisempaan elämään? Kaikki muuttuu koko ajan joka tapauksessa, miksi sitä ei ottaisi ohjia käsiinsä ja suuntaisi muutosvoimat juuri sinne, mikä tuntuu hyvältä?
Aikas muutoskeskeiset kortit osuivat tälle ensimmäiselle Torstai Tarot -postaukselle. Mutta toivottavasti teillä oli kivaa ja korttien luvusta iloa viikonlopulle!
 

Tarot-kortit – tai tarokki – herättää tosi paljon monenlaisia tunteita. Sen olen tässä ihan viimeaikoina huomannut.
Itse löysin kortit käytännöllisesti vasta noin kuukausi sitten, vaikka muistan kyllä hyvin, että minulle on yhden kerran luettu kortteja juuri ennen kuin muutimme tänne Tukholmaan. Korttien lukijana toimi tuolloin itsellenikin puolituttu kaverin kaveri. Esitin korteille silloin kaksi kysymystä ja toiseen sain ympäripyöreän “vastauksen löydät tutkiskelemalla sisimpääsi” -tyyppisen vastauksen, mutta toiseen hyvin eksaktin ja selkeän vastauksen, joka oli käytännöllisesti päinvastainen siihen, mitä tietoisella tasolla toivoin.
Sen jälkeen en ole ollut missään tekemisissä tarokkien kanssa, kunnes tosiaan noin kuukausi sitten törmäsin aiheeseen ja totesin, että tämähän kiinnostaa todellakin. Ensimmäistä ajatusta seurasi ehkä tunti tai kaksi kiivasta googlamista ja aiheeseen tutustumista, joka päättyi siihen, että olin tilannut itselleni oman tarot-korttipakan, opaskirjan ja kaksi kiloa kristalleja erilaisiin tarkoituksiin.

Niinkuin huomaatte, en nyt tosiaankaan voi kutsua itseäni miksikään guruksi tai oikeaksi noidaksi, mutta hiukan olen ehtinyt tehdä taustatutkimusta ja opiskellut asiaa.
“Miksi uskon Tarot-kortteihin?” – on kysymys, johon kaikkein korrektein vastaus olisi, että “noooh, uskon ja uskon… mutta onhan se kivaa viihdettä samaan tapaan kuin iltapäivälehtien horoskoopit”. Nyt on kuitenkin niin, että uskon vahvasti, että Tarot-korttien avulla voi löytää vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, saada opastusta ja ohjausta parempaan elämään, ymmärrystä ihmissuhteisiin ja apua niin henkisten lukkojen kuin monimutkaisten tilanteiden avaamiseen.
Vaikka periaatteessa olen erittäin pragmaattinen ja luotan vain tieteelliseen todentamisprosessiin, en voi jättää huomioimatta sellaista vähäpätöistä asiaa, että täällä me vain elellään, sinisellä planeetalla, joka kiertää yhtä sattumanvaraista tulipalloa ja lähinnä meitä on pikkuinen kuu, joka liikuttaa valtameriä. Kaikkea vaan ei voi selittää tai vielä vähemmän ymmärtää.

Itse uskon, että kaikki – aivan kaikki – on energiaa. Se, mikä tai kuka kanavoi tuota energiaa, on pohjana useimmille tunnetuille uskonnoille. En aio ottaa ollenkaan kantaa eri näkemyksiin, sillä olen aivan varma, että kyseessä on vain saman kolikon monet eri puolet.
Mutta energia sinänsä on siis koko homman ydin. Eikä tällä ole välttämättä mitään tekemistä Tarot-korttien kanssa. Jotkut ehkä muistaa vielä blogini “The Artist Way” -periodin (niin harmi, että juttusarjan monet kuvat on siellä pimeänä, mutta muuten tuo on kokonaisuus, johon itsekin palaan aina silloin tällöin..). Silloinkin yksi kantavimmista ajatuksista oli – ja edelleen on – se, että universumi vahvistaa niitä ajatuksia, joita itse vaalit mielessäsi.
Ajatuksetkin ovat energiaa ja se, mihin keskittää mielensä, saa vahvistusta universumilta. Klassisia esimerkkejä on se, kun olet pitkästä aikaa miettinyt jotain vanhaa ystävää ja päätät viestitellä hänen kanssaan. Juuri, kun olet tarttumassa puhelimeen, huomaat, että siellä on viesti samaiselta ystävältä.
Ja juuri TÄHÄN perustuu se, miksi uskon Tarot-kortteihin.
Ei niin, että se olisi mitään erityistä ennustamista. Ei niin, että kysymyksessä olisi minkään tason hämärähommia. Ei niin, että kortit paljastaisi jotain tosi kauheaa (tai upeeta), jota et jo tietäisi.
Itselleni Tarot-kortit on ollut tämän viimeisen kuukauden ajan suora yhteys omaan alitajuntaani – joka vaikuttaa olevan monesti paljon fiksumpi kuin mitä itse olen. Oikeasti olen siis tiennyt vastauksen korteille esittämääni kysymykseen, mutta tietoinen minäni on halunnut järkeillä tai toiveajatella tilanteen toisenlaiseksi. Olen myös saattanut vähätellä kortin viestiä, mutta aika nopeasti havainnut, että alitajuntani kyllä tietää asioiden oikean laidan.
En todellakaan halua lukeutua siihen koulukuntaan, joka väittää pystyvänsä ennustamaan tulevaisuutta. Toisaalta tulevaisuus on aina jatkumoa nykyhetkessä tehdyille päätöksille ja siinä mielessä korttien lukeminen voi hyvinkin auttaa välttämään karikoita ja kriisejä sekä tukemaan vaikeista tilanteista selviämistä. Siinä mielessä toki kortit voivat toimia tulevaisuuden muovaamisen välineenä.

Nyt jo pelkästään tämän yhden kuukauden aikana ehtinyt hämmästyä moneen kertaan, miten brutaalin oikeassa kortit ovat. Ja jälleen kerran, kertomassa asioita, joita en halua kuulla, mutta jotka alitajuntani tietää oikeaksi.
Vastaus otsikon kysymykseen on yksinkertaisesti se, että uskon Tarot-kortteihin siksi, koska ne on väline, joiden avulla voi saada yhteyden omaan tiedostamattomaan tajuntaansa ja ammentaa sieltä viisautta, elämänkokemusta ja vastauksia, jotka siellä jo on, mutta joihin on muuten hyvin vaikea saada yhteyttä.

Tyylilleni uskollisesti ajattelin tuoda tämänkin henkilökohtaisen journeyn tänne blogiin. Ajatuksissani on, että aloittaisin juttusarjan “Torstai Tarot”, jolloin lukisin kolme korttia tulevalle viikonlopulle. Siis niin, että sinä siellä ruudun toisella puolella saisit valita intuitiivisesti yhden kolmesta kortista – sen, johon alitajuntasi tuntee eniten vetoa. Sitten kirjoittaisin auki, millaisia energioita kortin mukaan loppuviikko tuo tullessaan, mihin kannattaa kiinnittää erityistä huomioita, ihmissuhteet, terveys etsetera.
Jos nyt tuntuu siltä, että tämä on ihan kauhistuttava idea ja että olisi parempi, kun pitäisin tarottini vain omana tietonani, niin tuohon kommenttiboksiin saa huikkailla. Hiukan kyllä huolestuttaa, että ainakin Instagram-seuraajani tuntuvat ignoreeraavan kaikkia Tarot-aiheisia kuviani, mutta en nyt haluaisi ihan heti luovuttaakaan – sen verran hyvältä jutulta tämä itsestäni tuntuu!

Useimmat on varmaankin jo noteerannut sosiaalisessa mediassa leviävän #metoo -ilmiön. Lyhyesti sanottuna sen tarkoitus on tehdä näkyväksi naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu ja häirintä.
Alunperin ajatus oli kai ”vain” ilmaista, että häirintä voi kohdistua ihan kehen tahansa naiseen, kokoon, näköön, pukeutumiseen, kansallisuuteen, ikään, asemaan tai muuhun seikkaan katsomatta. En tiedä tajusiko edes kampanjan käynnistäjä, että #MeToo tekee erittäin näkyväksi, että seksuaalista häirintää on kokenut käytännöllisesti katsoen kaikki naiset.
Ei niin, että kaikki miehet olisivat ahdistelijoita, mutta niin, että jokaikinen nainen voi laittaa seinälleen #metoo. Olen ollut hämmentynyt ja järkyttynyt kaikista tarinoista, joita olen tässä viime päivinä lukenut.
Ensin tuumasin, että riittää, kun ilmaisen olevani yksi heistä, jotka ovat kokeneet häiritsevää seksuaalista ahdistelua. Ja riittäisihän se toki – mutta pikkuhiljaa tajusin kantavani edelleen häpeää ja syyllisyyttä muutamasta tapahtumasta, jotka eivät todellakaan ole syytäni. Sen, että syy ei ole minun, olen jotenkin tietänyt kai, mutta vasta nyt tajuan, että olen kantanut painavaa häpeää ja syyllisyyttä nyt jo vuosikaudet.
Toinen syy on se, että jostain itselleni käsittämättömästä syystä monet ystävieni, tuttujeni ja seuraamieni julkisuuden henkilöiden #metoo -päivitykset on saanut kommenttikentän täyteen täysin asiaan kuulumattomia ja häirinnän rajojen hämärtämiseen pyrkiviä ”eihän täällä enää uskalla edes viattomasti flirttailla” -tyyppisiä kommentteja.
Flirttailu, samoin kuin seksi tai mikä tahansa sen suuntainen, on aina kahden (tai useamman, what do I know) aikuisen tasapuolinen ja yhteisymmärryksessä toteutettu leikki. Jos et ymmärrä flirttailun ja ahdistelun välistä eroa, suosittelen hankkimaan pikaisesti ammattiapua ennenkuin teet pahaa itsellesi tai muille.
En tiedä muuttaako tämä postaus mitään, ainakin kirjoittaminen tuntuu vaikealta, mutta muiden esimerkeistä rohkaistuneena haluan testata, josko asioiden julki tuominen vähentäisi häpeän ja syyllisyyden tunnetta edes hiukan.

Taustaksi sen verran, että kasvuaikoinani Tampereella oli aika mutkaton suhtautuminen randomeihin seksirikollisiin, itsensäpaljastelijoihin. Oli hyvin tiedossa, että Pyynikin lenkillä Varalan mutkassa ei kannattanut pysähtyä, urheilukentän katsomon takana oleviin pukuhuoneisiin ei pidä mennä yksin ja Aleksanterin Kirkkopuiston patsaiden takana voi olla monenmoista puuhaa meneillään. Minä ja kaverini tiedettiin tuo jo vuosikausia ennen kuin tajusimme mitään seksistä tai edes aloimme ajatella, että ehkä joskus pussaisimme jotakuta sillä tavalla.
Pojat on poikia -asenne tuli sisäistettyä sen verran hyvin, että ymmärsin ottaa pyytämättä tulleet puristelut/lääppimiset/nipistelyt/vihjailut/suorasukaiset kommentit ja ehdotukset joko kohteliaisuutena tai huumorilla. Toleranssini on ollut korkea, mutta onneksi iän myötä olen oppinut laittamaan selkeämmät rajat sekä fyysiselle että psyykkiselle koskemattomuudelleni.
Ensimmäisen kerran, kun tajusin, että sillä, mitä sanon, ei ole mitään merkitystä, oli joskus lukioaikoina. Hengailtiin ystäväni kanssa viikonloppuna koulun pihalla ja seuraan lyöttäytyi pari about samanikäistä poikaa naapurikoulusta. Tuntuivat oikein mukavilta ja juteltiin niitä näitä, kunnes tuumasin, että nyt mun pitää lähteä kotiin. Silloin toinen pojista, se, jonka kanssa olin hiukan flirttaillut, tuumasi, että ilman pikku pusua en saa lähteä minnekään.
Olin ihan välittömästi, että no way, ei täällä käskystä pussailla, mutta tyyppi otti sen vain haasteena. Painia aktiivisesti harrastava, kivan näköinen ja kaikin puolin mukavan tuntuinen urheilijapoika alkoi esittää vaatimuksia, että minun pitää luvata lähteä treffeille ja harrastan intiimiä kanssakäymistä hänen kanssaan nyt heti siinä – muuten hän ei päästä minua lähtemään. Samalla tyyppi esti liikkumiseni ilmeisesti jotain painissa oppimiaan lukitsemisliikkeitä käyttäen.
Onneksi oli lauantain keskipäivä ja ihmisiä liikkeellä, joten en mennyt paniikkiin. Kun sanat eikä kevyt huutaminen auttanut, turvauduin naiselliseen väkivaltaan ja purin ahdistelijaa käsivarteen kaikilla voimillani. Pääsin irti otteesta ja juoksin pois paikalta.
Voi olla, että puhuimme tapahtuneesta paikalla olleen kaverini kanssa ja voi olla, että hän ei sanonut, että koko homma on syytäni – mitäs olen sellainen flirttailija. Omassa päässäni kuitenkin kaikki oli oma vikani. Pitäisi ymmärtää antaa, kun kerran antaa ymmärtää.
En edes halua yrittää tehdä listaa kaikista niistä tuntemattomista tai vain vähän tutuista, jotka eivät ole ymmärtäneet sanan ”ei” merkitystä. Kerran jouduin lähtemään omasta kodistani pakoon, kun viesti: ”nyt sun on aika lähteä” ei mennyt perille (kiitti Tinni yösijasta!). Jälleen koin, että oma syyni, mitäs raahasin tyypin Doriksesta kotiini.
Oikeastaan pahinta on kuitenkin se, kun joku, jota on pitänyt ystävänään, hyvänä tyyppinä ja kaverina, pitää itsestäänselvyytenä, että hänellä on myös muita oikeuksia. Kyllä, olin ollut häneen pihkassa nuorempana ja kyllä, meidän välillä oli ollut tiettyä kipinää. Jossain mielessä ymmärrän jopa vonkaamisen, kun vaimo on koko kesän työhommien takia poissa (vaimoa kyllä kävi vähän sääli).
Mutta oikeasti siis. Sitä en voi mitenkään tajuta, että hän, silloin kaverikseni laskemani ihminen, ei usko, kun sanon ei. Ei ymmärrä eikä kuule eikä halua kuulla. Tälläkin kertaa jouduin käyttämään väkivaltaa päästäkseni vapaaksi. Olisi jotenkin tyylikkäämpää, jos voisi kehua tempaisseensa karatepotkun ahdistelijan nivusiin, mutta nytkin tyyppi sai muistoksi hampaanjäljet käsivarteensa.
Tuosta tapahtumasta en ole kertonut kellekään. Tunnen itseni syylliseksi, koska olen flirttaillut, ja hirveää häpeää, koska näin kävi. Kysymyksessä on mies, joka on lähes koko ystäväpiirini tuttu ja tuntuu, että jos kertoisin jollekin, vastaus olisi tyyliin, että sitä saa mitä tilaa. Mitäs menit flirttailemaan ja ihan oikein sulle.
Ainoa laiha lohdutukseni on, että tyypin vaimo ei kuulu läheiseen ystäväpiiriini, joten hänen vuokseen ei tarvitse potea huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä kuin vähän näin etänä.

Sitä vain ihmettelen, että miten voi olla näin? Miksi se olen minä, joka kannan syyllisyyttä ja häpeää, vaikka se olin juurikin minä, joka tein kirjaimellisesti kaikkeni, että mitään pahempaa ei olisi tapahtunut?
On sitten niitäkin tilanteita, kun olen bileillan jälkeen saanut autokyydin kotiin minulle aikaisemmin tuntemattomilta miehiltä. En koe häirintänä sitä, kun kuski on kysynyt josko pääsisi saatille, kun ein jälkeen asia on sillä selvä. Sitäkin kammottavampia ovat ne kerrat, kun olen ajatellut olevani varovainen, vastuuntuntoinen aikuinen ja ottanut taksin, mutta perillä kuski ei mitenkään voi hyväksyä, että haluan maksaa matkani ihan rahalla – en palveluksilla.
Voisin vielä kertoa siitä, miten se yksi itsensäpaljastelija lähtikin Kirkkopuistossa perääni (yleensä kun vain vilauttelevat) tai siitä, miten entinen pomoni huvitteli esittämällä lähes päivittäin erilaisia, hyvin eksplisiittisiä arveluita siitä, miltä seksielämäni näyttää, mutta antaa nyt olla.
En ajattele edelleenkään, että kaikki miehet olisivat tässä suhteessa samanlaisia ja syyllisiä. Sen sijaan jokainen edellisiin tekoihin syyllistynyt on mies. Kaikkien ziljoonien #MeToo -tarinoiden takana on mies. Siitä ei pääse mihinkään.
Toivottavasti tämä kollektiivinen kissan nostaminen pöydälle, asioiden tekeminen näkyväksi, on konkreettinen askel rakenteelliseen muutokseen. Muutokseen, jonka jälkeen se, miten street smart tyttö tai nainen on, ei tarkoittaisi samaa kuin kuinka hyvin hän osaa ottaa vastaan ja välttää seksuaalista ahdistelua ja häirintää.
Että #MeToo olisi surullinen ja ei-toivottu poikkeus, #NotMe standardi.

Kansainvälinen sinkkujendiskriminointipäivä alkaa taas tältä vuodelta olla pikkuhiljaa lusittuna.
Itse vietin päivää vaaleanpunaista hattaraa, ruusunterälehtivyöryä ja sydämen muotoisia suklaarasioita väistellen. Musta-valko-harmaata asua piristämään lisäsin musta-valkoisen pääkallokuvioisen huivin. Protesti se on pienikin protesti. Haha!
Töiden jälkeen painuin suoraan salille. Päättelin, että nyt siellä varmaan on rauhallista, kun kaikki maailman muut ihmiset on tuijottelemassa toisiansa silmiin ylihintaisten Valentine’s Day -menyiden ylitse. Ihan ypönä ei sentään tarvinnut treenata, mutta tungosta ei tosiaankaan ollut. Jotain positiivista sentään.
Siinä kuntopyörää polkiessani aloin miettiä sinkkuuttani. Minkä ihmeen takia en löydä kivaa poikaystävää? Olenko juuri sellainen median maalailema kaupunkilainen, korkeasti koulutettu, itsenäiseen elämään tottunut, vaativan naisen stereotyyppi, jolle mikään ei kelpaa?
Omasta mielestäni en tietenkään ole mikään vaatimushirviö, mutta koska en tarvitse enää miestä sen paremmin lastentekoon kuin kodinrakentajaksikaan, en halua sitoutua ensimmäiseen vastaantulevaan kaksilahkeiseen vain ollakseni parisuhteessa.
Hyvä ystäväni Tinni päätyi taannoin myöskin sinkuksi ja tuntikausia kestäneiden puhelinkeskustelujen aikana olemme puineet “Täydellisen Miehen” kriteereitä. Tässä mielestäni tärkeimmät:

1. Oma elämä. Ihmisellä täytyy olla jotain kiinnostuksen ja innostuksen kohteita. Aiheella ei ole niin väliä, jopa postimerkkeily voi olla seksikästä, jos siihen on palava kiinnostus. Tärkeintä on se, että mahdollista parisuhdetta ei haluta täyttämään tyhjää kumisevaa elämää. Olisi myös kauhean kiva, jos ihmisellä olisi työ, josta noin pääsääntöisesti tykkää ja edes pari-kolme hyvää ystävää.
2. Itsestä huolehtiminen. Ei tarvitse olla riikinkukko eikä muotibloggari-wannabe. Vaateiden ei ole pakko olla uusia tai sinänsä trendikkäitä. Mutta kyllä se niin on, että jos deitille on eksynyt päälle paita, jossa on muistot eilen lounaaksi nautitusta pastakastikkeesta tai jos farkut rehjustavat selkeästi väärän kokoisena, ei ole kauheasti väliä sillä, miten briljantti ajattelija kyseinen tyyppi on. Fyysiseen kuntoon pätee sama – ei tarvitse olla himo-triathlonisti tai ammattilaistason crossfittaaja, mutta liikunnan puuttuminen kokonaan elämästä on enemmän kuin epäilyttävää.
3. Talous tasapainossa. Ne ajat, jolloin koko ajan sai jänskittää riittääkö rahat kuukauden loppuun, saako kaiken pakollisen maksettua ja kykeneekö vielä käymään ruokakaupassa, kuuluu korkeintaan nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen. En tarkoita, että tarvitsisi olla velaton tai rikas. Mutta kyllä aikuisella pitää olla sen verran jalat maassa, että on sopeuttanut taloutensa niin, että ns. menee ympäri.
4. Tasapainossa muutenkin. Se, että on sinut itsensä kanssa ja pystyy näkemään itsensä myös muiden näkökulmasta, on seksikästä. Onhan se kyllä toisaalta niin, että kuka täällä lopulta ihan totaalisesti voi sanoa olevansa täysin tasapainossa. Kaikenlaista kuoppaa osuu itse kunkin kohdalle. Mutta ehkä muotoilisin tämän paremminkin niin, että en ole valmis ryhtymään äitihahmoksi mahdolliselle partnerilleni. Äityli-tyyppisen hoivankin kanssa on vähän niin ja näin, vaikka tiedänkin kuullostavani jääkylmältä näin sanoessani. Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan vaatimukseen..
5. Tasa-arvoinen. Hyvin vaikea vaatimus, sillä täydellinen mies on oikeasti ja aidosti tasa-arvoinen. Se ei siis tarkoita sitä alentuvaa muka tasa-arvoisuutta, että naiselle ei voi avata ovea tai auttaa nostamaan painavaa matkalaukkua junan hyllylle – vaikka samanaikaisesti hyväksyy sen, että johtoryhmät on täynnä miehiä. Oma käsitykseni unelmien miehestä on sellainen mies, joka on niin sinut maskuliinisuutensa kanssa, että pystyy sekä näkemään yhteiskunnan patriarkaaliset rakenteet että naisen naisena. Ja ymmärtää, että tasa-arvo on kaikkien etu.
6. Suvaitsevainen ja avarakatseinen. Erilaiset taustat, erilaiset ihmiset, erilaiset perinteet ja tavat elää on rikkaus, ei uhka. Täydellinen mies on avarakatseinen myös sen suhteen, että on ihan yhtä kotonaan niin leirinuotiolla kuin kristallikruunujen loisteessakin.
7. Tulevaisuuteen luottavainen. Maailma on mitä se on ja sen vuoksi voi ajoittain olla vaikea ajatella, että kaikkea hyvää ja ihanaa on vielä edessä. Välillä tulee, tottakai, hetkiä jolloin tarvitaan hiukan pep-talkia, mutta perusasenteen pitää olla tyyliin asioilla on tapana järjestyä.
8. Huumorintajuinen. Tärkein kriteeri kaikista on huumorintaju. Sinänsä vaikeaa, sillä aivan tasan kaikki niin Tinderissä, nettideittisivustoilla kuin oikeassa elämässäkin, pitävät itseään huumorintajuisina. Täydellinen mies on kuitenkin se, joka tajuaa mun jutut ja joka saa nauramaan. Oikeastaan kaikki nuo edelliset kriteerit on aika kevyesti sivuutettavissa, jos tässä kohtaa kuuluu >klick<.

On kyllä aivan pakko tunnustaa, että jos joku olisi vuosia sitten sanonut, että olen yhä vielä vuonna 2017 sinkku, en olisi uskonut. Ilmeisesti vaatimukseni on sittenkin liian kovat? Toisaalta en kyllä ole valmis kovasti joustamaankaan…  Eli kai tässä pitää alkaa sopeutua tilanteeseen ja katsella uutta kissanpentua joukon jatkoksi!
Kuvasta kiitos interwebsille.

Kun pari-kolme vuotta sitten jäin omasta tahdostani sinkuksi, en todellakaan kuvitellut, että jatkan elämääni ilman mitään parisuhteen tapaista näin pitkään. Hiukan vitsinä sanoin kaikille, että olen määrännyt itselleni vuoden selibaatin, etten vain paukkaa päätä pahkaa taas johonkin suhteen tapaiseen. Toisaalta olin kyllä puoliksi vakavissani. Tunsin tosi voimakkaasti olevani niin keskeneräinen ja hukassa, että minkään jutun aloittamisessa ei olisi ollut mitään järkeä.
Kun en tuntenut itseäni, aloin heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen säätää olemistani, sanomisiani ja tuntemisiani siihen suuntaan kuin kuvittelin vastapuolen toivovan. Olen toki aika mukautuvainen tyyppi muutenkin, mutta tällaisessa tilanteessa on aika iso vaara, että toinen alkaa käyttää häilyvyyttäni hyödykseen. Osin varmasti ihan tietämättään, mutta on aika selvää, ettei tällaisista lähtökohdista rakenneta mitään kestävää ihmissuhdetta.
Niinpä päätin tutustua ensin itseeni. Kuka minä olen? Mitä haluan? Millainen tyyppi olen ihan itsenäni (enkä esimerkiksi äitinä tai perheyhteisön jäsenenä)? Voin kertoa, että kaiken tuon selvittäminen ei ole ollut mitenkään helppoa. Sen sijaan tässä matkan varrella on tullut selväksi, että jos ikinä kuvittelen löytäväni jonkun ihanan miehen elämääni jakamaan, on aivan pakko ystävystyä ensin itsensä kanssa.

Kaverit ja tutut aina välillä kyselevät, että “no, millaista miestä oikein etsit”. Kyllähän sitä helposti saisi tehtyä pitkän listan toiveominaisuuksia ja ihanneadjektiiveja (itsenäinen ja riippumaton tyyppi, joka ei tunne oloaan uhatuksi vahvan naisen kanssa, hauska, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, optimistisesti elämään suhtautuva kissoista tykkäävä liberaali, joka saa minut nauramaan, verbaalisesti lahjakas, nokkelaälyinen monenlaisissa ympäristöissä luonnikkaasti liikkuva maailmankansalainen, sopivasti sporttinen kulinaristi, joka tosi mielellään ottaisi minusta ihan älyttömän hienoja päivän asukuvia…), mutta lopulta kaikki on vain kemiaa.
En ole varsinaisesti tosiaan edes yrittänyt löytää ketään, mutta tunnustan ihan avoimesti, että kyllä välillä on tyhjää ja yksinäistä. Ehkä se jotenkin näin Valentinen päivänä korostuu. Sinänsä kyllä ihan ihanaa, että Suomessa Ystävänpäivän fokus on nimenomaan ystävyydessä – eikä romanttisessa rakkaudessa kuten alkuperäisversiossa ja täällä meilläkin Alla Hjärtans Dag -nimellä kulkevassa roosanpunaisessa rakkauspäivässä.
Enkä nyt tosiaankaan tarkoita, että toivoisin saavani ruusupuskia tai lelunallea, jolla on sydän kädessä (timantit ovat sen sijaan kyllä aina tervetulleita!), mutta kieltämättä kaipaan aina välillä sitä, että saisi jakaa ihan tavallisia asioita jonkun kanssa. Ehkä johtuu siitä, etten ole vielä niin hyvä kaveri itseni kanssa kuin toivoisin, mutta en esimerkiksi käsitä ollenkaan sitä, että jotkut sinkut jaksavat tehdä hyvää ruokaa ja kattaa kauniisti vain itselleen. Välillä toki meikäläisenkin kokkailut onnistuvat, mutta jos olen yksin, syön kyllä aina sohvannurkassa joko blogi tai Netflix kaverina.

Kaipaan myös sitä fiilistä, kun palaa halusta kuulla, miten toisen päivä on mennyt – tai kun tapahtuu jotain kivaa, eikä voi odottaa sekuntiakaan, että pääsee kertomaan uutiset. Ja sitä, kun ei tarvita kuin yksi katse ja kaikki on selvää. Enkä panisi pahakseni, vaikka joku joskus sanoisi taas ne maagiset sanat “kaikki järjestyy”. (Muutama muukin maaginen lausahdus tuli saman tien mieleeni…). Ei niin, että varsinaisesti tarvitsisin ketään sanomaan ne, olen nykyään aika hyvä höpisemään itse itselleni, mutta se olisi vain niin paljon mukavampaa.
Ihan täysin laput silmillä en ole elänyt, vaikka missään mies-jahdissa en ole ollutkaan. Tinder löytyy puhelimesta ja aina välillä, kun yksinäisyys tai elämän tylsyys käy ylivoimaiseksi, tulee kuvagalleriaa selattua ihan kiinnostuneena. Syksyn aikana tuli juotua parit Tinder-kaffet, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei ole kipinää niin ei ole. Yritän olla arvostelematta ketään liian nopeasti, mutta kyllä se niin on, että vaikka chatissa tyyppi vaikuttaisi miten hurmaavalta tahansa, lopullisen ensivaikutelman saa vasta, kun tavataan – ja silloin tietää yleensä jo ennen, ennenkuin cappucinot on kupissa, onko kemiaa vai ei.

Jossain vaiheessa tajusin, että ehkä pitäisi vain sopeutua ajatukseen, että taisin vahingossa valita sinkkuuden loppuelämäksi. Kun ajattelen edellisiä suhteitani, se ei oikeastaan tunnu mitenkään hullummalta ajatukselta. En pelkää ihmissuhteisiin kuuluvaa kompromissien tekoa ja erilaisten näkemysten yhteensovittamista, mutta en todellakaan kaipaa ketään, jolla on vahvoja näkemyksiä siitä, millainen minun tulisi olla, kenen kanssa saan viettää aikaa, mitä kaikkea teen jatkuvasti väärin, miten minun tulisi käyttäytyä etsetera.
Toisaalta en halua täysin menettää uskoani siihen, etteikö joku vielä löytyisi, toisaalta en missään tapauksessa halua myöskään ripustautua siihen ajatukseen, että elämä alkaa vasta sitten, kun on tasapainoisessa parisuhteessa.
Ja onhan mulla täällä jo aika hyvä alku kreisin kissanaisen kisupesueelle – siinähän sitä riittää puuhaa ja lämpöä. Pitäisköhän ottaa vielä yksi kisu Sunshinen ja Sailor Moonin kaveriksi…

Useimmat muutokset elämässä tapahtuvat vähitellen. On sellainen olo kuin ikinä ei tapahtuisi mitään; kaikki menee aina samaa rataa. Kyllästyttääkin vähän, kun ikinä ei tapahdu mitään. Vasta takapeilistä tajuaa, miten asiat ovatkin aivan toisin kuin vuosi-pari sitten. Muutos on hiipinyt osaksi arkea niin vaihvihkaa, ettei sen tuloa ole ehtinyt rekisteröidä.
Joskus käy niin, että kaikki muuttuu kertaheitolla. Yhdessä silmänräpäyksessä elämä onkin ihan jotain muuta kuin aikaisemmin. Outoa, jännittävää, ihanaa tai pelottavaa – täysin riippuen siitä, mitä on tapahtunut ja joissakin tapauksissa myös hiukan siitä, miten itse päättää suhtautua. Useimmiten suuren muutoksen ollessa niin sanotusti päällä, tunteet heittelevät laidasta laitaan, välillä aika epäloogisestikin.
Jotkut käännekohdista voi valita itse – tai niihin voi ainakin vaikuttaa omilla valinnoillaan. Työpaikan vaihto, muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan, lasten hankinta, loppuelämän puolison valinta, opinnoista valmistuminen – kaikki ainakin yleensä keskimäärin positiivisia suuria asioita, jotka merkitsevät isoa muutosta omassa elämässä.
Sitten on niitä tapahtumia, joihin ei voi itse vaikuttaa.
Joulunajan postauksissani mainitsinkin jo, että äitini on joutunut sairaalaan. Kyseessä on aivoverenvuoto, jota ei valitettavasti päästy hoitamaan mitenkään pikaisesti. Lähdin uudenvuodenpäivänä Tampereelle äitiä tapaamaan, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Sen lisäksi, että olin joka päivä puhunut ensin Taysin ja sitten Hatanpään sairaaloiden hoitohenkilökunnan kanssa – ja saanut heiltä seikkaperäistä ja hyvää tietoa – olin myös jutellut äidin kanssa pari kertaa puhelimessa. Näiden juttelukertojen aikana äiti vaikutti pirteältä, skarpilta ja lähinnä vähän tuskastuneelta siitä, että eivät päästäneet häntä heti parin päivän jälkeen kotiin. Ihan omalta itseltään siis.
En ollut ollenkaan varautunut siihen, miten avuton ja oikeasti sairas äitini on. Olin aika järkyttynyt, kun näin hänet ensimmäisen kerran Hatanpäälle saavuttuani. Minun reipas ja rämäkkä äitini, joka piti maailmalla hajallaan olevan pesueensa puolia kunnon kantaemon tapaan, istui nyt pyörätuolissa kumarassa, katse harhaillen. Edessä on pitkä kuntoutusjakso, eikä ole varmaa pärjääkö äiti enää koskaan omassa kodissa ilman omaishoitajan apua.
Siinä sairaalassa tajusin silmänräpäyksessä, että elämäni on muuttunut täysin. Se ajanjakso, jolloin äiti oli aina viimeinen takaportti, tuki ja turva ainokaiselle lapselleen ja lapsenlapsille, on nyt ohitse. Nyt on minun vuoroni olla se vahvin.
Kova huoli ja suru äidin tilanteesta, levottomuuskin, on ollut päällimmäinen tunne nämä viime päivät. Olen syvästi kiitollinen Hatanpään hoitajille, jotka jaksavat selittää asioita ja äidin vointia uudelleen ja uudelleen. Ja ovat ymmärtäväisiä tyttären huolelle ja tyhmillekin kysymyksille. On ihana tietää, että oma äiti on hyvässä hoidossa, että hänellä on hyvä lapsuuden ystävä, joka käy joka päivä katsomassa ja muitakin kavereita. Tuntuu silti vaikealta olla näin kaukana.
Tuntuu myös vaikealta olla yksin. Jos olisi sisaruksia, tätäkin taakkaa voisi jotenkin jakaa. Mutta kun ei ole, olo on aika yksinäinen ja voimaton. On epäreilua valittaa omaa vointiaan, kun läheinen on sairaalassa. Enkä sinänsä halua surkutella omaa oloani. Sen vain sanon, että en todellakaan olisi halunnut tätä, en ole valmis vielä. Äidillä olisi voinut olla vaikka miten monta reipasta vuotta vielä edessä. En ole ollenkaan varma, miten jaksan kaiken.
Äiti ei kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi, että jään tuleen makaamaan. Se ei ole milloinkaan ollut hänen tyylinsä, eikä se ole minunkaan. Periksi ei anneta ja synkkyyteen ei vaivuta!
Keskityn tuomaan hyviä, ihania ja mahtavia asioita elämääni – ja huomenna täällä blogissa juttua kevään upeista kenkätrendeistä sekä kurkistus vituaalimaailmaan.