No mitä ihmettä se Minttu oikein puuhaa, kun nyt meni jo toinen viikonloppu peräjälkeen ilman elonmerkkiä blogissa!? Ensin ajattelin putkauttaa valkoisen valheen – ja kehuskella kuinka olenkaan tehnyt töitä ja stressannut. Sillä sehän on hienoa, koska silloin on korvaamaton osa työyhteisöään ja muutenkin niin ylivertaisen taitava kaikessa, että viikonloppuisinkin pitää paiskia töitä. Eikö niin? Näin ei kuitenkaan ole asia… Sillä annoin klassisesti pirulle pikkusormeni ja aukaisin toissaviikonloppuna ensimmäisen kerran sitten alkukevään kännykälläni mollottavan Tinder-appin.
Mitään pientä pirinää kummempaa uutista ei kuitenkaan ole kerrottavana. Parit kaffet, yhdet lounaat sekä lasit viiniä on tullut nautittua, ja käveltyä sekä ulkoilupolulla että kaupungilla. Useamman eri tyypin kanssa – kaikki oikein mukavia, mutta kukaan ei silti ylitse muiden. Yksi suomalaissyntyinen kaveri, jonka kanssa meillä olisi jo valmiiksi vaikka miten monta yhteistä ystävää facebookissa, jäi erityisesti mieleen – mutta hänen kanssaan ei tullut matsausta. Damn!
Yllättävän paljon aikaa sitä kuitenkin suttaantuu tuollaiseen aikaisemmin tuntemattomien ihmisten kanssa seurustelemiseen. Ensin jänskätään matsauksia, sitten chattaillaan vähän, jossain vaiheessa vähän jyvemmät seuloutuvat täysakanoista ja sitten pitääkin jo alkaa sopia IRL-tapaamista. Laittautua finkaffe-kuntoon ja esittää itsensä parhain päin. Äkkiä tuohon puuhaan hulahtaa viikonloppu jos toinenkin. Haha!
No, ei nyt pitänyt kuitenkaan jumittua ihan liian kanssa äärimmäisen supertylsästä aavistuksen pateettiseksi muuttuneen deittailuelämäni pohtimiseen. Yhdet huipputreffitkin osui viime viikonlopulle. Ne tosin eivät olleet luonteeltaan romanttiset – vaan tapasimme pitkästä aikaa Blond Boulevardin ihanan Veeran kanssa.
Sen verran myöhään oltiin liikkeellä, että mihinkään kalenteriini keräämään “näissä ravintoloissa haluaisin käydä syömässä” -listan paikkoihin ei enää saanut tehtyä pöytävärausta. Onneksi Veera tiesi, kunnon aito-östermalmilaiseen tyyliin, kivan ja tunnelmallisen ravintolan ihan keskusta, jonne löytyi tilaa vielä parin päivän varoitusajallakin.
Restaurang Prinsen on yksi Tukholman vanhimmista ja perinteikkäimmistä ravintoloista. Mirreihin sonnustautuneet supersulavat tarjoilijat, lämpimän puinen sisustus, tärkätyt valkoiset pöytäliinat (sisällä) ja ziljoonat muut pienet yksityiskohdat henkivät sellaista mutkatonta arvokkuutta, mitä tapaa harvassa paikassa.
Viime perjantaina oli varmasti yksi viimeisiä tämän vuoden kesäisen lämpimiä päiviä. Niinpä halusimme ehdottomasti istua ulkona terassilla – vaikka sisällä perinteinen brasserie-ilmapiiri olisikin ollut voimakkaammin aistittavissa. Se täytyy sanoa, että ihan vähästä tarjoilijoiden ystävällisyys ei kyllä murene.
Meillä oli nimittäin pöytä varattuna kahdelle hengelle klo 20.00. Saavuimme paikalle hieman myöhässä (as usual..) ja ilmoitimme, että meitä olisikin kolme. Saimme painua kellarikerroksessa sijaitsevaan, erittäin tunnelmalliseen ja romanttiseen baariin odottelemaan pöytien uudelleenjärjestelyä. Odotteluaika venähti kuitenkin sen verran pitkäksi, että seurueen kolmannen jäsenen, tuoreen äidin, iltaloma-aika loppui. Elikkä olimme taas vain kaksistaan pöytäjonossa, mutta halusimme muuttaa varauksemme terassille. Kertaakaan ei henkilökunnan ilme värähtänytkään, kun tulimme aina uusien ja koko ajan muuttuvien toiveidemme kanssa.
Alakerran baari on todella tunnelmallinen ja viehättävä. Itseasiassa voisin kuvitella, että jos joskus tapaan sellaisen deitin, jonka kanssa haluaisin viettää vähän pidemmän illan, voisin hyvinkin ajatella tapaavani juuri Prinsen -ravintolan kellaribaarissa. Se sopii tempoltaan ja tunnelmaltaan paljon paremmin intiimin tapaamisen kulisseiksi kuin monet muut keskustan, sinänsä ihan kivatkin baarit.
Räpsimme myös päivän asukuvia kaikkien iloksi alakerran baarissa. En ole ihan varma, tuliko sieltä yhtään onnistunutta otosta; kuvat ovat Veeran kamerassa. Ehkä niitä vielä tänne ilmestyy!
Kun sitten lopulta päästiin käsiksi ruokailuun, oli ulkona jo aivan säkkipimeää. Kuvat on luonnollisesti sen mukaisia, mutta voin kertoa, että sekä Veeran “Toast Skagen” että minun “Laxpudding” olivat kyllä aivan mielettömän hyviä!
Restaurang Prinsen ei tosiaan ollut päätynyt kalenterini ravintolalistalle, mutta olin tosi positiivisesti yllättynyt. Palvelu oli vähintäänkin moitteetonta ja ruoka todella maukasta. Suosittelen paikkaa niille, jotka haluavat hartaudella ja pieteetillä tehtyä ruotsalaista perinneruokaa (kyllä, listalta löytyy näiden meidän klassikoiden lisäksi myös lihapullia ja Wallenbergeriä etsetera) klassisessa ravintolaympäristössä.
Tänne olisi erityisen mukava viedä kylässä käymässä olevat isovanhemmat tai ameriikan vieraat päivälliselle. Joltain matkasivustolta paikka varmasti löytyykin, sillä niin iso osa seurueista tuntui puhuvan muuta kuin ruotsia. Ja mikäs siinä – kertaakaan näiden viidentoista Tukholman vuoteni aikana en ole maistanut yhtä mielettömän hyvää laxpuddingia! 🙂
Maagisen lämmin alkusyksyn yö. Voisiko näitä saada vielä pari lisää!?
