Parin kunnon syyssadepäivän jälkeen tänään on taas paistanut aurinko. Lounaan jälkeen käytiin kollegan kanssa tekemässä pieni kävelylenkki ja ihanhan siinä oli tulla hiki.

Syksyn aurinko on kuitenkin erilainen. Näin syyskuussa se vielä lämmittää ihan kivasti, mutta sävy on muuttunut keltaisemmaksi ja varjot pidemmäksi. Sadonkorjuunkypsä valo tuntuu antavan energiaa. Syksyn alku on ainakin itselleni uuden luomisen ja aloittamisen aikaa paljon enemmän kuin joku vuoden vaihde.

Silti en voi väittää olevani mikään syysihminen. Kouluaikoina pelkäsin syksyn alkua niin paljon, että nykyään varmaan päätyisin nuorisoterapeutin vastaanotolle. Eikä kysymyksessä tosiaankaan ollut mikään koulunaloitusstressi tai muihin aktiviteetteihin liittyvä ahdistus. En vain kestänyt ajatusta pimeydestä.

Nykyään on paljon helpompaa, mutta kyllähän se pikkuisen asennetta ja pitkin syksyä asettuvia valoisia kiintopisteitä vaatii, että kykenen nauttimaan tästäkin vaiheesta.

Toista se oli pari viikkoa sitten, kun aurinkokin puhui vielä kesää ja syksyn tulo oli vain kaiku kalenterikuukauden nimessä…

Dun ja Peetu nappasivat Mintun kameran kävelyretkelle mukaan. Kuvista tuli niin kivoja, loppukesän valoa hehkuvia, että ajattelin muidenkin kesäihmisten nauttivan niiden näkemisestä.

Peetun Forever21-mekko onkin ollut täällä jo esittelyssä – samoin Karkilta peritty tummansininen TopShopin 3/4 -hihainen jakku, valkoiset Converset ja Marc by Marc Jacobsin laukkukin. Asusteena auringonvalon lisäksi Cheap Mondayn aurinkolasit.

Veikkaan, että kukaan ei ylläty, kun kerron, että on taas kauhia kiirus ja pitäs olla jo… ja mitä näitä nyt on.

Karkilla on tänään tuparit, joita juhlitaan yhdessä seinänaapurin ja opiskelijakaverin Annan kanssa. Porukkaa on kuulemma tulossa tosi paljon ja äiskä on ihan otettu, että sai kutsun samoihin kekkereihin. Peetu lähti auttelemaan valmisteluissa jo reilu pari tuntia sitten, mutta itse juhlat alkavat tyyliin nyt.

Illan asuksi valkkasin Karkilta saadun Forever21-mekon, mielestäni se sopi jotenkin erityisesti illan aiheeseen. Fiilikset ovat yhtäaikaa iloiset (että lapsi on löytänyt kivan kämpän, jossa viihtyy) ja haikeat (tiedän, että nyt on aika irtautua, mutta nyt jo, mihin ne kaikki vuodet hävisivät??). Onneksi Telefonplan – eli Karkin uusi asuinalue – on vain napakan kivenheiton päässä tästä meiltä, joten vierailufrekvenssi puolin ja toisin pysyy toivottavasti ihan kohdallaan.

• mekko, Forever21 (saatu Karkilta!)
• neuletakki, H&M
• sandaalit, Lacoste (että edelleenkin on paljaat-sääret-ja-sandaalit -kelit!!)
• kaulakoru, vanha – ei muista mistä…

Tuparilahjat noudattavat suomalaisia perinteitä.

Sämpylät leipoi Peetu tänään päivällä. Vielä siinä vaiheessa, kun paketoin niitä keittiöpyyhkeeseen ja voimapaperiin, ne olivat mukavasti pikkuisen lämpimiä. Suola on peräisin Granitista ja maustettu chilillä + mustapippurilla, jääkaappimagneetit oli Karkin toivomus. Pitää kuulemma saada Kosilta tullut kisukortti näkösälle jääkaapin oveen. Haha!

Mutta nyt mun pitää alkaa juosta! Mukavaa lauantai-iltaa teillekin! 🙂

Todellisuuden ja Mintun suhde on ollut tänään jo huomattavasti vähemmän pingottunut kuin eilen. Pientä kitkaa on silti aiheuttanut esmes iltapäivälle osunut mammografi-aika. Kysymyksessä oli ihan random-tarkastus, mutta jotenkin sitä vaan alkaa kelata kaikenlaisia elämän ja kuoleman kysymyksiä, kun joutuu kohdakkain sairaala-hajujen ja syöpäseulonnan kanssa.

Olen siis toisin sanoen jatkanut eilistä todellisuuspakoiluani mm. stalkkaamalla instagramista kaikki @iansomerhalder ja @ninadobrev -tunnuksien kuvat sekä muodostamalla (täydellisen vedenpitävän) teorian siitä, miksi tuo täydellisen oloinen pari on päätynyt eroon. Puolustuksekseni sanottakoon, että jotain sitä on tehtävä, kun sairaalan odotushuoneessa vierähtää vartin sijaan 45 min.

Todellisuudestakin on tullut nautittua. No worries. Syksyn reippailutsemppikausi korkkautui tunti kakskytminuuttia pitkällä lenkillä, joka tosin sisälsi enemmän kävelyä kuin juoksua. Mutta kuitenkin. Lenkkini aikana Peetu oli palannut kotiin vuorokauden mittaiselta Cinderella-komennukseltaan ja sain houkuteltua tytön vielä iltauinnille. Oli aivan ihanaa, eikä vesi tuntunut ollenkaan niin kylmältä kuin mitä lämpömittarin 16 astetta väittivät.

Todellisuuspakoiluteemaan sopivasti lakkasin kynteni OPI:n James Bond -juhlavuodelle lanseeratun Skyfall -sävysarjan Live and Let Die -värillä.

Aika hassua muuten, että Nelly.comissa Live and Let Die -sävy luokitellaan tummanharmaaksi. Itse sanoisin, että tuo on jännästi kultahileellä taitettu tummanvihreä preussinsinisellä pohjalla. Omasta mielestäni oikein hyvä väri tähän intiaanikesän aurinkoon, lämpöön ja edelleen yllättävään vihreyteen. Ei synkkä eikä liian mausteinen, mutta jo sadonkorjuuaikoja enteilevä vihreä.

Alla erinomaiseksi havaittu Mavalan base coat, niinkuin aina.

Ette ikinä arvaa, mitä olen tehnyt koko illan. Hävettää melkein…

Eilinen päivä meni aivan hyväntekeväisyydelle – tässä tapauksessa tosin itseni hyväntekeväisyydelle. Tukholmassa oli käsittämättömät 24,9 astetta lämmintä (virallisten mittausten mukaan!), joten häilyin jossain epämääräisessä “kesäloma-on-loppunut-mutta-kesä-jatkuu-vaikka-on-syyskuu” -kuplassa. En oikein saanut mitään tehtyä, kun piti nauttia vielä viimeisestä lämmöstä ja auringosta, vaikka hiukan huonolla omatunnolla. Ihmeellinen on ihmisen työ- ja reippausmoraali. Viikko lomailua pitäisi riittää, sen jälkeen pitäisi kotona taas painaa hommien kanssa kuin pieni orava – muuten iskee morkkis. No, tiskasin sentään! Haha!

Peetu tuli illalla kotiin Helsingin reissultansa juuri sopivasti, että ehdittiin katsoa Vampire Diariesin nelossesongin kaksi viimeistä jaksoa.

Ja nyt voidaan palata varovaisin askelin siihen, mitä olen tehnyt koko illan. Olen kahlannut YouTubesta löytyviä vanhoja Vampire Diaries -jaksoja ja katsonut Comic Conissa julkistetun vitossesongin kymmenminuuttisen tiiserinkin jo varmaan viisi kertaa. En tunne itseäni kovinkaan aikuiseksi. Haha! Harmittaa sekin, että Damonin ja Elenan siviilihahmojen suhteen on ilmoitettu päättyneen (eikä ne istunut Comic Conissa vierekkäin…), mutta toivon vilpittömästi, että tämä on heillä vain ohimenevä kriisi.

Tiedostan kyllä, että moiseen älyviihteeseen uppoutuminen tuntikausiksi kertoo jotain minun ja todellisuuden välisestä suhteesta. Sanotaanko näin, että juuri tänään suhde on pienellä törmäyskurssilla, mutta myötä- ja vastamäet kuuluvat kaikkiin pitkiin suhteisiin, joten uskon, että huomenna kaikki on paremmin. 😀

Viimeisen Ian Somerhalder -haastatteluvideon jälkeen aloin selailla valokuvakansiotani – ja törmäsin Tukholman muotiviikoilla kuvaamiini Maria Nilsdotterin suunnittelemiin koruihin. En tiedä johtuuko tämänpäiväisestä fiiliksestäni, mutta nyt tuntuu, että haluaisin ne kaikki! Pikkusen samoilla linjoilla taisin kyllä olla muotiviikkojenkin aikaan, koska koneeltani löytyi noin 200 näyttelyssä otettua kuvaa.

Ihan kaikki korut eivät tietenkään ole aivan yhtä vampyyrihenkisiä, mutta voisin kyllä hyvin kuvitella sormeeni sormuksen, jossa petohampaat purevat hienoa vihreää kiveä!

Ja jos joku on yhtä onneton nörtti kuin allekirjoittanut, tässä on linkki puolen tunnin videoon Comic Conissa järjestetystä sesonki vitosen pressitilaisuudesta. Minttu taitaa olla tukevien yöunien tarpeessa… haha!

Joskus käy niin, että työpäivän, jumpan, illallisen ja muiden välttämättömien säätöjen jälkeen sitä avaa tietokoneensa, klikkaa pahaa-aavistamattomasti jollekin sivustolle ja seuraavan kerran, kun vilkasee kelloa, onkin pari tuntia hävinnyt jonnekin. Tänään kävi niin.

Piti vain ihan äkkiä vilkaista mitä interwebsissä tapahtuu. Tehdä sellainen tiluksien tarkastuskierros – tiedättehän – facebook, meili, blogikommentit, facebook, lemppariblogien uudet päivitykset, facebbook, ja sitten työstää valmiiksi työn alla oleva kiva silmälasipostaus. Jossain prosessin vaiheessa satuin kuitenkin klikkaamaan itseni tumblr-sivustolle Des Hommes et des Chatons. Arvaahan sen kuinka siinä kävi. Ainoa keino, millä sain riistettyä itseni pois kisujen ja miehien kuvia pläräämästä, oli postauksen tekeminen aiheesta tänne teidänkin iloksenne!

Kaikki kuvat siis täältä ja ei, en t o d e l l a k a a n osaa sanoa, mikä näistä olisi eniten lemppari! Miau!

Ette ikinä arvaa, mitä menin tekemään!?

Kyllästyin nysväilyyn ja sitten-kun -ajatteluun ja siihen, että pitäis olla jotenkin hirmu omaperäinen ja viilee ja sitten ajattelin, että teenpä jotain ihan älyttömän älytöntä, mahtavaa, hurjaa ja laimeeta. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että olen vähintäänkin pestautunut parrakkaaksi naiseksi kiertävään sirkukseen – tai jotain muuta kertakaikkiaan ihmeellistä. No maailman mittakaavassa se ei varmasti ole mikään häkellyttävä asia, mutta itselleni kuitenkin iso juttu on se, että varasin itselleni viikon reissun, äkkilähdön, charterin Kreikkaan Kosin saarelle!!

Kyllä, tiedetään, että charterin varaaminen on aika laimeaa. Muistaakseni en ole sitten sen jälkeen käynyt pakettimatkalla, kun viisitoistaveenä lakkasin matkustamasta äiskän ja iskän kanssa. Tai ei, saattaa olla, että joku matka tehtiin ihan matkanjärjestäjän ehdoilla silloin, kun Karkki oli pieni – ja Peetu vasta suunnitelmissa. Sen jälkeen matkat on rakennettu itse, lennoista kuljetuksiin, majoitusvarauksista elämysretkiin.

Nyt en vaan jaksanut. Vitsi miten helpolta tuntui vaan klikata yhtä ostonappulaa – ja siinä oli sitten lennot ja majoitukset samassa paketissa. Olin niin kertakaikkiaan nössö, että ostin samaan syssyyn myös Fritidsresoreitten tarjoamat lentokenttäkuljetukset. Haha!

Jos charterin varaaminen onkin aikas nynnyilyä, itse reissuun lähteminen onkin sitäkin jännittävämpää. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa lähdössä reissuun ihan ypönä!! IIIKS!

Ja jälleen tiedetään, että on olemassa naisia, jotka matkaavat maailman ääriä ympäriinsä keskenänsä ilman pelon häivää. Minttu on kuitenkin viettänyt koko matkustavaisen ikänsä erilaisten laumojen, perheen, kaveripiirin, työkavereitten tai jonkun miehenpuolikkaan kanssa. Varsinaisesta matkalla yksin olemisesta ei ole juurikaan kokemusta. Tai siis ei ollenkaan.

Tuossa kuvassa on mahtavan upea hotellini Kos Bay!

Matkakohteen valintaan vaikutti muutama asia. Ensinnäkin lähtöpäivän piti osua välille 30.8. – 1.9. Näin ehdin mellastamaan muotiviikon viimeisimmätkin kekkerit ja palaan kuitenkin kotiin Svennelään ajoissa ennen töiden alkua. Toisekseen hintakattoni oli todella alhaalla – eli suomeksi: hain mahdollisimman edullista äkkilähtöä.

Henkisistä ja ideologisista syistä karsin Turkkiin suuntautuvat matkat heti pois ja lähestulkoon samoista syistä kaikki kohteet/hotellit, joiden kuvauksessa viitattiin jotenkin lapsiystävällisyyteen tai perhelomajuttuihin. Myöskään mitkään kaukana kaikesta muusta kuin toisista hotelleista sijaitsevat resortit eivät tuleet kysymykseen – vaikka aivan mielettömän näköisten rantojen läheisyydessä useimmat niistä vaikuttivatkin sijaitsevan. Mitä ihmettä minä siellä yksinäni tekisin? Katselisin, kun pariskunnat pitävät toisiaan romanttisesti kädestä ja unohtuvat tuijottelemaan toisiaan silmiin?

Kos vaikutti mielestäni heti tosi kivalta. Vähän kylämeininkiä, kivoja tavernoja ja silleen, mukavan ja siistin näköinen satama-alue (hotellini sijaitsee aivan huvilaivasataman vieressä), helposti pyöräiltävä hyvin hoidettu rantabulevardi ja useampikin kaunis ranta sopivan fillarimatkan päässä.

Vasta jälkeenpäin sain kuulla, että Kos on varsinainen teinipentujen bile-saari. Oh well. Nyt ainakin tuntuu siltä, että mielummin sitä, kuin aivan tyhjää kuollutta eläkeläismeininkiä… Katotaan sitten, mitä mieltä olen takaisin tullessa!

Vähän kyllä itseänikin ihmetyttää, miksi tämä reissu nyt niin kovasti tuntuu jännittävän. Olen nyt kuitenkin matkannut ihan paljonkin yksin. Siis lentänyt työmatkoja, ollut paikoissa ja maissa, joissa en hallitse paikallista kieltä, joutunut selvittämään asioita erilaisissa kulttureissa etsetera. Totuus on se, että ei ne käytännön asiat todellakaan jännitä yhtään. Tiedän aivan mainiosti, että pärjään. Tietäisin pärjääväni vaikka olisin lähdössä huomattavasti kauemmaksi ja huomattavasti eksoottisempaankin paikkaan kuin Kreikan perinteikkäälle pakettimatkasaarelle, jossa paikalliset ovat tottuneet törppöihin turisteihin.

Täytyy tunnustaa, että eniten jännittää, että uskallanko nukkua yksin. Olen helposti niin säikky jopa kotona, että joskus en saa unta, ennenkuin olen käynyt tarkistamassa, että ulko-ovi on lukossa… Toisaalta, äh, kai sitä nyt sentään uskaltaa nukkua? Tokana yönä ainakin??

Toinen asia, mikä jännittää, on se, että pystynkö pitämään hauskaa. Olen niin tottunut siihen, että ilo tulee jakamisesta. Hyvä olo monikertaistuu yhdessä olemisessa. Ajattelenko matkalla koko ajan, että olisinpa jonkun kanssa, vai osaanko nauttia olostani yksin?

Kuvista kiitos: Finnmatkat