• Rakastan ruusuja (ja oikeastaan kaikkia muitakin kukkia sekä kukkakimppuja)
• Rakastan herkuttelua
• Rakastan saada lahjoja
• Rakastan hemmottelua ja olla huomion keskipisteenä
• Inhoan olla ilonpilaaja

Mutta nyt tulee jo niin kertakaikkiaan korvista kaikenmaailman hömppäsöpöstelyä ja naisiin kohdistuvaa pinkinkimalteista ihkuttelua, että en enää kykene pitämään suutani kiinni. Siis että ihanko oikeasti kaikki nyt ovat yhtä mieltä siitä, että Kansainvälinen naistenpäivä on yksi päivä lisää ystävänpäivien, äitienpäivien, ja mitä näitä nyt on, muodostamaan pinnallisten oot-niin-ihana -juhlapäivien jatkumoon, jolloin nainen pienenee höpsötteleväksi hormoonihermokimpuksi, jonka saa sädehtimään, kun vain antaa sille suklaata?
Yleensä olen sitä mieltä, että mikään asia ei ole liian vähäpätöinen, etteikö sitä voisi vähän samppanjalla ja kermavaahdolla juhlistaa. Ja jos totta puhutaan, odotan aivan vilpittömän innokkaana sitä päivää, kun voin ihan oikeasti juhlia naistenpäivää. Ja se on sitten, kun naisen euro Suomessa on euron – eikä 83 senttiä. Tai sitten, kun ympäri maailmaa on aivan yhtä itsestäänselvää, että tytöt menevät kouluun kuin että pojatkin menevät. Samppanjat on mielestäni ehdottomasti aika poksauttaa, kun yhdenkään tytön ei tarvitse pelätä joutuvansa alaikäisenä naimisiin. Siinä vaiheessa, kun kasvohoito ja kermakakku on yhtä itsestäänselvä naistenpäivän juhlistamisen vaihtoehto kaikille, jotka sitä haluavat, siinä vaiheessa lupaan sietää kevyesti infantiililta tuntuvaa naisten virtuaalipusuttelua.
En oikein jaksa uskoa, että Mintun elinaikana laskeutuisi niin globaali tasa-arvo, että naistenpäivä menettäisi merkityksensä. Tai että maaliskuun kahdeksannen voisi käyttää kaikkien niiden vahvojen ja upeiden naisten muistamiseen ja kunnioittamiseen, jotka ovat taistelleet ja näyttäneet tietä kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Työtä ja epäkohtia on edelleen aivan liian paljon ja muutokset hitaita. Siksi on tärkeää, että Kansainvälinen naistenpäivä pysyy agendalla. Että edes kerran vuodessa voisi hyvällä syyllä täyttää kaikki mahdolliset mediat faktatiedolla naisten asemasta.
Enkä väitä ollenkaan, etteikö tänäänkin olisi jo aihetta juhlaan, mutta valitettavasti saan ihottumaa kaikista romanttisensuloisista ihanainen nainen -toivotuksista. Kyllähän sitä täällä Pohjoismaissa saa elää poikkeuksellisen tasa-arvoisissa yhteiskunnissa ja on aivan täysin paikallaan kerran vuodessa muistuttaa itseään siitä, että esimerkiksi sellainen pikkuasia kuin äänioikeus ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Tai että siitä ei ole mitenkään järjettömän kauaa, kun ihan laki piti säätää siitä, että yli 25 vuotias naimaton nainen saa omistaa oman omaisuutensa. Ei ole mitenkään automaattista evoluutiota, että tasa-arvo on edistynyt – ja edistyy edelleen. Siihen on tarvittu ihmisiä, feministejä, joilla näkemystä, tahtoa ja taitoa saada asiat muuttumaan.
Siinä, että tasa-arvo etenee, on mielestäni syytä juhlaan ja erittäin mielelläni lähetän ihanan naistenpäivän toivotuksen jokaiselle feministille, naiselle tai miehelle, jotka tätä kehitystä tukevat.
EDIT 9.3.2016: hiukan epävarmaa, tuleeko enää kukaan klikkaamaan tätä vanhaan postaukseen lisäämääni linkkiä, mutta tänään yksi suosikkikauneusbloggareistani Fifty Scents, kirjoitti nasevan jutun samasta aiheesta (på svenska): Damernas dag – dra åt helvete alla gratulerande dudes. Suosittelen!! Sekä juttua että blogia muutenkin.

Viimeiset päivät nelikymppisenä – maanantaina on sen kuuluisan The Syntymäpäivän aika. Tunnustan ihan rehellisesti, että ei ole ollut mitenkään erityisen helppoa tottua ajatukseen seuraavalle vuosikymmenelle siirtymisestä. Muistan ihan mainiosti, kun oma isäni täytti viisikymmentä. Karkki oli silloin pikkuinen, minä mielestäni hyvinkin aikuinen ja isä jo aika vanha. Tuntuu jotenkin älyttömältä, että nyt sitä on itse ihan yhtä vanha.
Oma minäkuvani on ollut aina jotenkin nuori. Johtuu ehkä siitä, että tein asiat vähän väärässä järjestyksessä – ensin lapset ja vasta sitten yliopisto-opinnot. Siksi olen aina ollut kaikissa vanhempainilloissa ja vastaavissa päiväkodin ja koulun jutuissa vanhempana selkeästi nuorimmasta päästä. Enkä kiistä sitäkään, ettenkö olisi aina mielelläni antanut mielikuvan, että olen paljon nuorempi kuin mitä oikeastaan olen. Tavallaan tyypillinen stereotyyppinen naisten juttu – ikää ei saa kysyä tai ainakaan sitä ei tunnusteta – ja tavallaan peilausta nuoruutta palvovasta yhteiskunnasta.
Sanotaan, että yleensä joka toinen ikäkriisi iskee lujaa ja joka toinen menee ohitse siinä sivussa. Itselläni sekä kolmekymmentä että neljäkymmentä tarkoitti varsin perusteellista elämän tilannearviointia, tapahtuneiden asioiden hyväksymistä ja uuden suunnan hakemista. Kuitenkin molempien kohdalla oli vielä vahva usko siihen, että kaiken ehtii vielä tehdä ja halutessaan vaikka aloittaa alusta.
Osittain näin tulikin tehtyä; olin vähän yli kolmekymppinen, kun muutimme Tampereelta Tukholmaan.
Neljänkympin kriisi oli enemmän sitä, että mihin olen päätynyt ja mitä haluan saavuttaa – satunnaisen paikkoihin ja tilanteisiin päätymisen ja yleisen ajelehtimisen aika oli ohi. Halusin itse vaikuttaa siihen, mihin olin matkalla. Voidaan olla montaa mieltä siitä, oliko muotitieteen opintojen aloittaminen se fiksuin keino purkaa ikäkriisiä, mutta varmasti olisi ollut huonompiakin tapoja.
Kesti aika kauan, että pystyin hyväksymään oman nelikymppisyyteni. Tuntui, että siihen mennessä olisi pitänyt olla jo paljon valmiimpi, päässyt pidemmälle elämässä. Vuosi sitten synttärien aikaan kolahti tajuntaan, että jäljellä on vain 12 kuukautta nelosella alkavien ikäryhmässä. Havainto tuli pienoisena shokkina, vaikka eihän tuon toteamiseen oikeasti mitään korkeampaa matikkaa tarvita. En vain mitenkään kyennyt kuvittelemaan itseäni viisikymppisenä!

(The Syntymäpäivän kunniaksi meikitön biitsilook viime kesän Nåttarön reissulta)
The Syntymäpäivän merkkaama rajapyykki kuitenkin lähestyi ja kylmä hiki alkoi nousta Mintun otsalle. Ensinnäkin tiesin, että en missään tapauksessa halua olla yksin – sen paremmin herätä kuin mennä nukkumaankaan – synttäripäivänäni. Teknisesti asian hoitaminen alkoi tuntua haasteelliselta, koska itse päivä sattuu maanantaille. Vaikka olisinkin ajatellut järjestäväni juhlat, se ei olisi vielä taannut seuraa h-hetken kohtaamisesta aiheutuviin haasteisiin.
Monien sattumien summana ja hiukan ex tempore päätettiin sitten tämä New Yorkin reissu Karkin ja Peetun kanssa, mikä onkin ollut aivan mielettömän ihana ratkaisu kaikkeen! (ja upea elämys muutenkin!) Pienet kotibiletyyppiset juhlatkin on suunnitteilla, joten mitenkään matalalla profiililla puolen vuosisadan rajapyykkiä ei tosiaankaan tule sivuutettua.
Itseasiassa uskon vahvasti siihen, että ihmisen sisäsyntyinen tarve juhlia elämän murroskohtia (esim. syntymää/nimen antamista, ripille pääsyä, valkolakkia, naimisiin menoa ja tavallaan kuolemaakin) johtuu osittain siitä, että siten on paljon helpompi käsitellä tilannetta ja sen aiheuttamia muutoksia. Juhlien järjestäminen tekee muutoksen konkreettisesti ja samalla tilanteen jakaminen ystävien kanssa vahvistaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta.
Itselläni kävi ainakin hiukan niin, että kun aloin tulla sinuiksi vanhenemisen kanssa, ei juhlien järjestäminenkään tuntunut enää vastenmieliseltä.
Ja onhan se niin, että vaikka vanhaksi tuleminen välillä tuntuukin vähän ökeniltä, vastakohta olisi vielä ikävämpi. Oikeastaan on varsin elitististä ja tyhmää potea mitään ikäkriisiä, kun niin monilla ei ole etuoikeutta vanheta, vaikka haluaisivatkin.
Mutta onko ikä vain numero? Monet – tai käytännöllisesti katsoen kaikki – joille olen tunnustanut vastenmielisyyteni viisikymppisyyttä kohtaan, ovat vakuuttaneet, että ikä on tosiaankin vain numero ja että on täysin itsestä kiinni, miten siihen suhtautuu ja miten sen antaa vaikuttaa elämäänsä. Ei ole pakko vanhentua, vaikka numerot niin väittäisivätkin.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että paljon on kiinni omasta asenteesta ja halusta. Siitä huolimatta olen kuitenkin osittain sitä mieltä, että ikä on vain numero vähän samaan tapaan kuin vankila on vain huone. Siis tavallaan joo, mutta ei sitten kuitenkaan.

Päivittäisessä elämässä pitää varsin hyvin paikkansa, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten vanhaksi tai nuoreksi itsensä kokee. Mutta jos katsotaan asiaa vähän laajemmin, työelämää ja perhettä esimerkiksi, tilanne on aivan toinen. Viidenkympin rajapyykin ohittanut nainen ei useimmissa tapauksissa ole mitään haluttua kamaa työnvaihtomarkkinoilla. Mahdollisia urasuunnitelmia pitää tehdä aivan eri reunaehdoilla kuin nelikymppisenä.
Uuden uran lisäksi myös uuden perheen perustaminen on viisikymppiselle naiselle huomattavasti hankalampaa kuin neljänkympin kieppeillä oleville. Miehiähän nämä samat lasiseinät eivät koske oli sitten kysymys urasta tai perheen perustamisesta. Ei niin, että oikeastaan haikailisin kummankaan perään, mutta vain vastaväitteenä sille, että ikä olisi vain numero. Varsinkin naisilla vaihtoehdot vähenevät vääjäämättä.
Enkä nyt edes viitsi aloittaa ulkonäöstä. Vanheneva nainen voi olla kaunis ja hyväkroppainen siinä missä nuorikin, mutta kun nuoruus on se standardi mihin verrataan (“olet niin nuorekkaan näköinen ikäiseksesi!”), kasvaa suorituspaineet helposti aika koviksi.

Toisaalta en missään nimessä antaisi pois kaikkea sitä elämänkokemusta, viisauttakin ehkä, minkä olen vuosien aikana reppuuni kerännyt. En todellakaan haluaisi olla se itsestään epävarma, kiireellä kehuva parikymppinen tai ruuhkavuosien kaaokseen minuutensa hukkaava kolmekymppinen, joka olen ollut. On ihanaa olla tässä ja nyt, juuri minuna itsenäni, sellaisena kuin olen.
Ja viisikymppisen itsevarmuudella todeta: tällainen olen, ja se on kyllä hemmetin hienoa!!

Kun pari-kolme vuotta sitten jäin omasta tahdostani sinkuksi, en todellakaan kuvitellut, että jatkan elämääni ilman mitään parisuhteen tapaista näin pitkään. Hiukan vitsinä sanoin kaikille, että olen määrännyt itselleni vuoden selibaatin, etten vain paukkaa päätä pahkaa taas johonkin suhteen tapaiseen. Toisaalta olin kyllä puoliksi vakavissani. Tunsin tosi voimakkaasti olevani niin keskeneräinen ja hukassa, että minkään jutun aloittamisessa ei olisi ollut mitään järkeä.
Kun en tuntenut itseäni, aloin heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen säätää olemistani, sanomisiani ja tuntemisiani siihen suuntaan kuin kuvittelin vastapuolen toivovan. Olen toki aika mukautuvainen tyyppi muutenkin, mutta tällaisessa tilanteessa on aika iso vaara, että toinen alkaa käyttää häilyvyyttäni hyödykseen. Osin varmasti ihan tietämättään, mutta on aika selvää, ettei tällaisista lähtökohdista rakenneta mitään kestävää ihmissuhdetta.
Niinpä päätin tutustua ensin itseeni. Kuka minä olen? Mitä haluan? Millainen tyyppi olen ihan itsenäni (enkä esimerkiksi äitinä tai perheyhteisön jäsenenä)? Voin kertoa, että kaiken tuon selvittäminen ei ole ollut mitenkään helppoa. Sen sijaan tässä matkan varrella on tullut selväksi, että jos ikinä kuvittelen löytäväni jonkun ihanan miehen elämääni jakamaan, on aivan pakko ystävystyä ensin itsensä kanssa.

Kaverit ja tutut aina välillä kyselevät, että “no, millaista miestä oikein etsit”. Kyllähän sitä helposti saisi tehtyä pitkän listan toiveominaisuuksia ja ihanneadjektiiveja (itsenäinen ja riippumaton tyyppi, joka ei tunne oloaan uhatuksi vahvan naisen kanssa, hauska, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, optimistisesti elämään suhtautuva kissoista tykkäävä liberaali, joka saa minut nauramaan, verbaalisesti lahjakas, nokkelaälyinen monenlaisissa ympäristöissä luonnikkaasti liikkuva maailmankansalainen, sopivasti sporttinen kulinaristi, joka tosi mielellään ottaisi minusta ihan älyttömän hienoja päivän asukuvia…), mutta lopulta kaikki on vain kemiaa.
En ole varsinaisesti tosiaan edes yrittänyt löytää ketään, mutta tunnustan ihan avoimesti, että kyllä välillä on tyhjää ja yksinäistä. Ehkä se jotenkin näin Valentinen päivänä korostuu. Sinänsä kyllä ihan ihanaa, että Suomessa Ystävänpäivän fokus on nimenomaan ystävyydessä – eikä romanttisessa rakkaudessa kuten alkuperäisversiossa ja täällä meilläkin Alla Hjärtans Dag -nimellä kulkevassa roosanpunaisessa rakkauspäivässä.
Enkä nyt tosiaankaan tarkoita, että toivoisin saavani ruusupuskia tai lelunallea, jolla on sydän kädessä (timantit ovat sen sijaan kyllä aina tervetulleita!), mutta kieltämättä kaipaan aina välillä sitä, että saisi jakaa ihan tavallisia asioita jonkun kanssa. Ehkä johtuu siitä, etten ole vielä niin hyvä kaveri itseni kanssa kuin toivoisin, mutta en esimerkiksi käsitä ollenkaan sitä, että jotkut sinkut jaksavat tehdä hyvää ruokaa ja kattaa kauniisti vain itselleen. Välillä toki meikäläisenkin kokkailut onnistuvat, mutta jos olen yksin, syön kyllä aina sohvannurkassa joko blogi tai Netflix kaverina.

Kaipaan myös sitä fiilistä, kun palaa halusta kuulla, miten toisen päivä on mennyt – tai kun tapahtuu jotain kivaa, eikä voi odottaa sekuntiakaan, että pääsee kertomaan uutiset. Ja sitä, kun ei tarvita kuin yksi katse ja kaikki on selvää. Enkä panisi pahakseni, vaikka joku joskus sanoisi taas ne maagiset sanat “kaikki järjestyy”. (Muutama muukin maaginen lausahdus tuli saman tien mieleeni…). Ei niin, että varsinaisesti tarvitsisin ketään sanomaan ne, olen nykyään aika hyvä höpisemään itse itselleni, mutta se olisi vain niin paljon mukavampaa.
Ihan täysin laput silmillä en ole elänyt, vaikka missään mies-jahdissa en ole ollutkaan. Tinder löytyy puhelimesta ja aina välillä, kun yksinäisyys tai elämän tylsyys käy ylivoimaiseksi, tulee kuvagalleriaa selattua ihan kiinnostuneena. Syksyn aikana tuli juotua parit Tinder-kaffet, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei ole kipinää niin ei ole. Yritän olla arvostelematta ketään liian nopeasti, mutta kyllä se niin on, että vaikka chatissa tyyppi vaikuttaisi miten hurmaavalta tahansa, lopullisen ensivaikutelman saa vasta, kun tavataan – ja silloin tietää yleensä jo ennen, ennenkuin cappucinot on kupissa, onko kemiaa vai ei.

Jossain vaiheessa tajusin, että ehkä pitäisi vain sopeutua ajatukseen, että taisin vahingossa valita sinkkuuden loppuelämäksi. Kun ajattelen edellisiä suhteitani, se ei oikeastaan tunnu mitenkään hullummalta ajatukselta. En pelkää ihmissuhteisiin kuuluvaa kompromissien tekoa ja erilaisten näkemysten yhteensovittamista, mutta en todellakaan kaipaa ketään, jolla on vahvoja näkemyksiä siitä, millainen minun tulisi olla, kenen kanssa saan viettää aikaa, mitä kaikkea teen jatkuvasti väärin, miten minun tulisi käyttäytyä etsetera.
Toisaalta en halua täysin menettää uskoani siihen, etteikö joku vielä löytyisi, toisaalta en missään tapauksessa halua myöskään ripustautua siihen ajatukseen, että elämä alkaa vasta sitten, kun on tasapainoisessa parisuhteessa.
Ja onhan mulla täällä jo aika hyvä alku kreisin kissanaisen kisupesueelle – siinähän sitä riittää puuhaa ja lämpöä. Pitäisköhän ottaa vielä yksi kisu Sunshinen ja Sailor Moonin kaveriksi…

Missähän ihmeessä kaikki vanhat ystävänikirjani ovat? Todennäköisesti – tai paremminkin toivottavasti – lapsuudenkodissani Tampereella. Tykkäsin silloin aikoinaan tosi paljon sekä täyttää että täytätyttää muilla kyseisiä facebookin edeltäjiä. Jopa niin paljon, että sen ainoan kerran, kun olen ollut kaasona ilman alle 3 kk ikäistä vauvaa kainalossani, piinasin kaikkia häävieraitakin täyttämään itse kehittelemääni ystävänikirjaa.
Ihana MouMou-Iina, Moksu, haastoi vastaamaan moderniin elektroniseen ystävänikirjaan, mikä sekin on okei, vaikka tietyissä asioissa olen edelleenkin analogisen median kannattaja. Tässä tulee vastaukseni:
1. Pituutesi ilman korkkareita?
Passin mukaan 166 – viimeisen työterveystarkastuksessa tehdyn mittauksen mukaan 164. Kuulemma pari vuotta sitten kärsimäni selkähomma on saattanut lähentää nikamia ja pituudesta on voinut hävitä peräti kaksi senttiä! Kypsään ja aikuismaiseen tyyliini kieltäydyn edes ajattelemasta, että tämä voisi olla totta.
2. Lempinimesi ja mistä se on peräisin?
Minttu on sekä lempinimeni että melkein oikea nimeni Suomessa. Aikoinaan luokallani ja ensimmäisessä työpaikassani oli niin monta Minnaa, että oli ihan pakko keksiä keino, millä meidät erotellaan. Toisia alettiin kutsua sukunimellä (mikä oli mielestäni coolia ja maskuliinista), mutta oma sukunimeni on niin pitkä, että jopa opettajat alkoivat kutsua minua Mintuksi, vaikka se ei todellakaan ollut silloin tapana!
Pitkään koin, että Minttu on oikea nimeni, mutta täällä Tukholmassa olen tottunut käyttämään myös Minna nimeä, koska se on ruotsalaisille helpompi sanoa. Myös töissä olen nykyään Minna – mutta edelleenkin on tosi vaikea allekirjoittaa suomenkielinen sähköposti Minna-nimellä.
3. Minkä ruuan valitset lauantai-illalle jos ei tarvitse miettiä kaloreita?
Jos ei tarvitse miettiä mitään muitakaan teknisiä ongelmia (kuten yllättäen raakoja avocadoja) valitsen Peetun tekemän taco-illallisen ykköseksi tiukassa kilpailussa Peetun tekemän pizzan kanssa. Peetun pizzat on aivan käsittämättömän hyviä (yksi blogihistoriani luetuimmista postauksista on Peetun kylmässä kohotettu pizzapohja -eikä syyttä!). Mutta Peetun guacamole on niin törkimysmäisen hyvää, että jos voi valita vain yhden herkkuillallisen, sen täytyy olla mukana.
4. TOP4 asiaa joita arvostat eniten ystävyydessä?
Arvostan ilman muuta kaikkia klassisia asioita, kuten luottamusta, ymmärrystä ja hyväksyntää.
Olen niin käsittämättömän onnekas, että olen saanut pitää ystävänäni jo ziljoona vuotta sitten tapaamiani upeita naisia. Näin ainoana lapsena en oikeasti tiedä, miltä tuntuu, kun on siskoja (tai veljiä), mutta olen ihan hillittömän kiitollinen, että olen saanut pitää rakkaimmat ystäväni mukana yhä edelleen ja kutsua heitä siskoikseni.
Arvostan sitä, että arvostamme toisiamme vilpittömästi niinä erilaisina ihmisinä, joita meistä on tullut. Arvostan tosi paljon sitä tukea, joka on läsnä heti, kun sitä tarvitsee. Arvostan sitä, että meillä on yhä edelleen myös hervottoman hauskaa yhdessä ja että voidaan nauraa kippurassa jollekin tyhmälle asialle.
Arvostan sitä, että meidän yhteys ei katkea, vaikka välillä menisi pidempikin aika. (Ja tämä oli erityisesti sulle Maisu <3)
5. Telkkarista: Moderni Perhe, Kimmo, Salkkarit, Greyn Anatomia vai Hottikset?
Meillä on vähän eri telkkariohjelmat täällä – ja oikeasti en ikinä katso tv:tä vaan Netflixiä. Modern Familyä olen katsonut jonkun verran Karkin ja Peetun kanssa, nyt suurin pakkomielle on Vampire Diaries. (olen kutossesongin puolivälissä ja aaargh!!). Työmatkoilla katson “New Girl” -sarjaa (koska olen maksanut jenkki-Netflixin vain iPadille ja siksi en voi katsoa VD:n kutossesonkia kännykältä..), josta on justiinsa tullut nelossesonki Netflixiin. Luulin, että olen kyllästynyt New Girlin huumoriin, mutta oli väärässä – nauran (melkein) ääneen jopa tunnelbanassa!
Greys Anatomy on menossa seiskasesongilla ja harkitsen vakavasti, että aloittaisin Pretty Little Liarsin uudelleen pilotista. Originals on sentään varattu vain niihin hetkiin, kun voidaan töllätä yhdessä Karkin ja Peetun kanssa, samoin PLL:n uudet jaksot.
Katsomislistalla mm. Game of  Thrones, House of  Cards, Suits mm.
6. Rakkaimmat harrastuksesi, ja onko sinulla haaveissa aloittaa jotain uutta harrastusta?
Todella vaikea kysymys! Olen ollut tosi kova treenaamaan, mutta tavoitteenani on ollut aina jotain muuta, enemmän henkistä tai fiilispohjaista, kuin vain olla “hyvässä kunnossa”. Siitä huolimatta olisi tosi kiva olla taas hyvässä kunnossa.. Olisi myös kiva jatkaa kroki-piirtämistä, akvarellihommia ja ehkä jopa ottaa ompelukone takaisin käyttöön.
7. Haaveita, joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?
Ohmy, näitä kysymyksiä! Toisaalta haaveita on paljon toisaalta taas ehkä vain kaksi. Toinen ykköshaaveistani on toive, että saisin vihdoinkin jonkinlaisen sisäisen selvyyden siihen, mihin olen menossa. Ja toinen on se, että voisin olla niin onnekas, että tapaisin jonkun, joka olisi matkalla samaan suuntaan.
8. Hattaraa vai pehmistä?
Pehmistä! Valitsen basic vanilja-pehmiksen hattaran lisäksi myös aika monen muun herkun sijaan.
9. Ripsiväri, kestoripset vai naturel?
Ripsiväri – ja noin kaksi kertaa vuodessa klassiset ei-kesto-tekoripset. Pysyvät kestoripset pelottaa ja jännittää – siksi niitä ei ole vielä tullut hankittua. Ja toisaalta meikäläisen täsmällisyydellä on kyllä ehkä parastakin pysyä vain ripsivärin antamassa efektissä. Kuulemma noita pysyviä kestoripsiä pitää hoitaa kerran kuukaudessa ja itseni tuntien, se kuullostaa aika mahdottomalta yhtälöltä.
10. Mottosi?
Rakastan mottoja – ja siksi niitä on käytössä aina useampia. Jos nyt ihan rehellisesti tunnustan, eniten käytän superkliseistä mottoa: “asioilla on tapana järjestyä”. Eniten siksi, koska se vaan pitää paikkansa. Tinderissä sloganini on “Never complain, never explain”. Ensisijaisesti siksi, että se on kuulemma idolini Kate Mossin motto. Ja toisekseen siksi, että en ole kovin kova valittamaan, mutta erinäiset pitkäpiimäiset ja seikkaperäiset selostukseni saattavat kyllä saada vahvankin ihmisen pimahtamisen partaalle. Eli motto on vähän hauska ja aika tsemppaava. Haha!
Kuvaksi tähän ystävänkirjajuttuun piti valita omakuva, joka ei ole tyypillinen blogikuva. Se olikin vielä vaikeampi tehtävä kuin kysymyksiin vastaaminen. Olen nimittäin yleensä aina itse se kuvaaja ja ei-blogikuvat päätyvät helposti roskikseen. Joulukorttikuvien kamera-asetusten säätämistä varten otetut kuvat oli kuitenkin jäänyt jäljelle, joten tässä on nyt sitten Minttu kuvassa, jonka ei koskaan ollut tarkoitus päätyä kenenkään nähtäväksi.

(Ja heti herää kysymys, voiko nuo rakkaat 70-luvun amalgaamipaikat takahampaissa vaihtaa johonkin vähemmän vastenmielisen näköiseksi??)
Mukaan ystävänikirjahaasteeseen haluan kutsua rakkaat bloggarikollegat: Fab Forty Something -Marjukka, Muoti mielessä -Anne Malia ja Business Woman. Ja samat kysymykset – nämähän ovat ihan taattua ystävänikirjalaatua!

Useimmat muutokset elämässä tapahtuvat vähitellen. On sellainen olo kuin ikinä ei tapahtuisi mitään; kaikki menee aina samaa rataa. Kyllästyttääkin vähän, kun ikinä ei tapahdu mitään. Vasta takapeilistä tajuaa, miten asiat ovatkin aivan toisin kuin vuosi-pari sitten. Muutos on hiipinyt osaksi arkea niin vaihvihkaa, ettei sen tuloa ole ehtinyt rekisteröidä.
Joskus käy niin, että kaikki muuttuu kertaheitolla. Yhdessä silmänräpäyksessä elämä onkin ihan jotain muuta kuin aikaisemmin. Outoa, jännittävää, ihanaa tai pelottavaa – täysin riippuen siitä, mitä on tapahtunut ja joissakin tapauksissa myös hiukan siitä, miten itse päättää suhtautua. Useimmiten suuren muutoksen ollessa niin sanotusti päällä, tunteet heittelevät laidasta laitaan, välillä aika epäloogisestikin.
Jotkut käännekohdista voi valita itse – tai niihin voi ainakin vaikuttaa omilla valinnoillaan. Työpaikan vaihto, muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan, lasten hankinta, loppuelämän puolison valinta, opinnoista valmistuminen – kaikki ainakin yleensä keskimäärin positiivisia suuria asioita, jotka merkitsevät isoa muutosta omassa elämässä.
Sitten on niitä tapahtumia, joihin ei voi itse vaikuttaa.
Joulunajan postauksissani mainitsinkin jo, että äitini on joutunut sairaalaan. Kyseessä on aivoverenvuoto, jota ei valitettavasti päästy hoitamaan mitenkään pikaisesti. Lähdin uudenvuodenpäivänä Tampereelle äitiä tapaamaan, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Sen lisäksi, että olin joka päivä puhunut ensin Taysin ja sitten Hatanpään sairaaloiden hoitohenkilökunnan kanssa – ja saanut heiltä seikkaperäistä ja hyvää tietoa – olin myös jutellut äidin kanssa pari kertaa puhelimessa. Näiden juttelukertojen aikana äiti vaikutti pirteältä, skarpilta ja lähinnä vähän tuskastuneelta siitä, että eivät päästäneet häntä heti parin päivän jälkeen kotiin. Ihan omalta itseltään siis.
En ollut ollenkaan varautunut siihen, miten avuton ja oikeasti sairas äitini on. Olin aika järkyttynyt, kun näin hänet ensimmäisen kerran Hatanpäälle saavuttuani. Minun reipas ja rämäkkä äitini, joka piti maailmalla hajallaan olevan pesueensa puolia kunnon kantaemon tapaan, istui nyt pyörätuolissa kumarassa, katse harhaillen. Edessä on pitkä kuntoutusjakso, eikä ole varmaa pärjääkö äiti enää koskaan omassa kodissa ilman omaishoitajan apua.
Siinä sairaalassa tajusin silmänräpäyksessä, että elämäni on muuttunut täysin. Se ajanjakso, jolloin äiti oli aina viimeinen takaportti, tuki ja turva ainokaiselle lapselleen ja lapsenlapsille, on nyt ohitse. Nyt on minun vuoroni olla se vahvin.
Kova huoli ja suru äidin tilanteesta, levottomuuskin, on ollut päällimmäinen tunne nämä viime päivät. Olen syvästi kiitollinen Hatanpään hoitajille, jotka jaksavat selittää asioita ja äidin vointia uudelleen ja uudelleen. Ja ovat ymmärtäväisiä tyttären huolelle ja tyhmillekin kysymyksille. On ihana tietää, että oma äiti on hyvässä hoidossa, että hänellä on hyvä lapsuuden ystävä, joka käy joka päivä katsomassa ja muitakin kavereita. Tuntuu silti vaikealta olla näin kaukana.
Tuntuu myös vaikealta olla yksin. Jos olisi sisaruksia, tätäkin taakkaa voisi jotenkin jakaa. Mutta kun ei ole, olo on aika yksinäinen ja voimaton. On epäreilua valittaa omaa vointiaan, kun läheinen on sairaalassa. Enkä sinänsä halua surkutella omaa oloani. Sen vain sanon, että en todellakaan olisi halunnut tätä, en ole valmis vielä. Äidillä olisi voinut olla vaikka miten monta reipasta vuotta vielä edessä. En ole ollenkaan varma, miten jaksan kaiken.
Äiti ei kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi, että jään tuleen makaamaan. Se ei ole milloinkaan ollut hänen tyylinsä, eikä se ole minunkaan. Periksi ei anneta ja synkkyyteen ei vaivuta!
Keskityn tuomaan hyviä, ihania ja mahtavia asioita elämääni – ja huomenna täällä blogissa juttua kevään upeista kenkätrendeistä sekä kurkistus vituaalimaailmaan.

Jotenkin merkillisiä nämä joulun ja uudenvuoden väliin jäävät päivät. Sitä ei oikein tajua, mikä viikonpäivä on menossa, vaikka periaatteessa palasinkin jo tänään ihan arkeen. Viikon ensimmäinen työpäivä on maanantai – ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Mutta kun kaksi kolmasosaa väestöstä on mitä ilmeisimmin lomilla tai tekee töitä kotitoimistolla, puuttui päivästä täysin maanantain passiivisagressiivinen syke täysin. Tunnelbana oli aamulla puolityhjä ja koko meidän kerroksessa ei ollut töissä itseni lisäksi kuin kaksi muuta. Normaalisti meitä on kuitenkin nelisenkymmentä…
Ei siis tuntunut lainkaan maanantailta tänään – ennemminkin siltä kuin olisi mennyt toimistolle muuten vain käymään jonain sunnuntaina. Melkein veikkaisin, että huomenna ja keskiviikkona tilanne on aivan sama. Neljä matalasykkeistä, toimistohommissa vietettyä sunnuntaita putkeen ennenkuin päästään taas asiaan. Sopii kyllä oikein mainiosti. Peetu on jokatapauksessa likkaporukalla Sälenissä laskettelureissulla ja Karkki viimeistelee heti vuoden vaihteen jälkeen palautettavaksi sovittua graduaan – eli mitään hurjia Netflix-maratoneja ei näinä välipäivinä tulisi muutenkaan yhteisvoimin vedettyä.

Joulunpyhät sujui meillä mukavasti ja rauhallisesti. Kaikkea varjosti hiukan huoli äidin voinnista, mutta tiivis puhelinyhteys Taysiin kyllä helpotti todella paljon – ja tieto siitä, että terveydentila kohentui päivä päivältä ja hetki hetkeltä.
Lohtua ja tukea antoivat myös meidän perinteiden mukainen joulun vietto. En tiedä, miten vanhoja tapoja voi kutsua perinteeksi, mutta aika monta vuotta on jo tullut juhlistettua joulunaikaa saman kaavan mukaan. Erityisesti silloin, kun tuntuu, että jotain on tapahtumassa, jotain jolle ei voi mitään ja joka saattaa muuttaa pysyvästi tulevaisuutta, on ihanan rauhoittavaa ja turvallista tehdä asioita niinkuin “aina ennenkin”. Lainausmerkeissä siksi, että eihän mikään ikinä ole aivan täysin muuttumatonta, eikä mitään kokemusta voi toistaa täysin samanlaisena – mutta sekin riittää, että perusajatus ja suuret linjat ovat tuttuja, perinteisiä.


Sanotaan, että joulu on lasten juhla ja että lasten ilon katseleminen vasta saa kunnon joulumielen. No nämä meidän karvalapset, Sunshine ja Sailor Moon, ovat kyllä pitäneet hyvin huolta siitä, että kakaramaista kaaosta on riittänyt. Kukaan ei onneksi (toistaiseksi) ole kaatanut kuusta…
Aikuisten lasten kanssa ollaan luettu, pelattu korttia (ristiseiska!!), syöty suklaata, töllätty Netflixiä, syöty vähän lisää suklaata, hengattu pyjamassa aamusta iltaan ja vain oltu. Tosi ihanaa, mutta ei sitä kyllä tämän enempää olisi jaksanut, jos totta puhutaan.
Ihan pakko esitellä meidän viimeisin villitys, puhelimeen ladattava Neko Atsume -niminen peli, jossa on tarkoitus houkutella kisuja kylään.

Aivan totaalisen pimeä peli – ja siksi juuri niin ihana ja täydellinen! Ajatus on siis se, alussa tyhjään pihaan hankitaan leluja, nukkumapaikkoja ja ruokaa niin, että kisut innostuvat tulemaan kylään. Tavarat ja ruuat ostetaan kaupasta ja maksetaan hopea- tai kultasilakoilla. Pelin alussa saa jonkin verran silakoita ja myöhemmin kisut jättävät kaloja kiitokseksi, kun ovat käyneet leikkimässä tai hengailemassa. Peli ei ole mitenkään nopeatempoinen – välillä pihalla ei ole ainuttakaan kissaa ja sitten vain odotellaan.
Pari päivää pelanneena olen jo aivan koukussa ja haluaisin hankkia aina vain hienompia juttuja pihalleni. Kaikilla kisuilla on oma faktasivu, mistä selviää niiden luonne ja suosikkilelut. Pihalle käymään tulevista kissoista voi ottaa valokuvia, jotka tallentuu valokuva-albumiin. Snowball-niminen kokonaan valkoinen kisu (luonne “mellow”) oli ensimmäinen, joka tuli käymään pihallani – ja on nyt tähän mennessä poikennut yhdeksän kertaa. Voi olla, että olen ihan lääpälläni! 😀

Kaiken häpeämättömän laiskottelun lomassa ollaan toki ehditty nauttia myös joulunajan päivien lyhyistä, mutta sitäkin kirkkaampina kimaltelevista valoisista hetkistä. Aivan mieletön auringonpaiste ollut koko ajan! Hentoinen lumipeitekin, joka tänä aamuna ilahdutti meitä harvoja töihin menijöitä, satoi eilen myöhään illalla ja yöllä niin, että tänäänkin saatiin nauttia keskipäivällä huikeasta valosta. Pari pakkasastettakin tuntuu selkäytimessä todella hyvältä. Paljon paremmalta kuin aaton juhannusta lämpimämpi +11 asteen “jouluhelle”.