Heips ihanat!
Jotenkin oikeasti kolahti tänään, että tosiaan – loppumassa on kokonainen vuosikymmen. Niin outoa! Peetu kertoi some-meemistä, joka menee vapaasti käännettynä suunnilleen näin: 2017 oli kaksi vuotta sitten, mikä on vähän hullua, sillä 2007 oli myös kaksi vuotta sitten. Sanotaan somesta, meemeistä sun muista mitä tahansa, mutta tämä sai tuntemaan, että en ole yksin fiiliksieni kanssa. Ihanaa, että joku on kiteyttänyt paradoksin puolestani!
Tietty tajuan, että on tapahtunut kaikkea niin valtavasti, että pakostikin on kulunut kymmenen vuotta vuodenvaihteesta 2009/2010. Tasan kymmenen vuotta sitten tänään vietin joulun ja uudenvuoden aikaa Peetun kanssa Tampereella Tinnin hoivissa. Siitä, kun tyttöjen isä päätti nostaa kytkintä, oli vielä alle vuosi. Karkki reppureissaili pitkin Aasiaa ja Australiaa (& soitti uudenvuoden aaton aamuna kuuden maissa Sydneystä kertoakseen, että oli mennyt kihloihin.. no, sitä ei – onneksi – tainnut kestää kuin noin vuorokauden!). Kaikki oma energiani meni silloin uuden elämän opetteluun.
Vuodenvaihteessa kymmenen vuotta sitten olin edelleen  päätoiminen bloggari ja yrittäjä. Indiedays oli perustettu, mutta sivuston lanseerausta saatiin vielä odottaa parisen viikkoa. Itseasiassa aikasmoinen kunnia saada olla yksi legendaarisen portaalin perustajablogin pitäjistä!

Tämähän nyt lipesi ihan muisteloiden puolelle, vaikka piti vain esitellä tämän päivän toimistoasu.
Olin tosiaan tänään ihan toimistolla, vaikka suurin osa muusta jengistä on lomalla tai tekee töitä kotoo. Tunsin tarvitsevani päivän-pari siivotakseni työpöydältä ja meiliboksista tekemättömiä duuneja, joita olen ei-kiireellisinä lykännyt eteenpäin. Kun kevään härdelli tästä taas ensi maanantaina alkaa, rauhalliset office-päivät saa unohtaa. Tammikuu näyttää jo valmiiksi aivan täyteenahdetulta kaaokselta…
Toisaalta en myöskään tuntenut mitään tarvetta ylimääräisten vapaiden pitämiseen. On tässä saanut hillua kotona ihan tarpeeksi jo muutenkin ja sitten kun pääsen kyynärpääni kanssa leikkaukseen, tulee pakollista paussia duunihommiin eniveis.
(Ja ei, mitään tietoa leikkauksen ajankohdasta ei vielä ole. Soittelin sinne sairaalan leikkausjärjestelyyn marraskuun lopulla ja lupasivat yrittää saada ajankohdan tietoon ennen joulua, mutta mitään ei ole kuulunut. Tämän mun keissin tekee erityisen haastavaksi se, että siihen tarvitaan kaksi leikkaavaa lääkäriä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että pikkuhiljaa alkaa todella kypsyttään tämä odottelu ja tietämättömyys.)

Tänään ajatus “pukeudun vain itseäni varten” oli varsin totta – toimistolla ei tosiaankaan ollut kuin muutama hassu kollega paikalla. Respan Helenen lisäksi näin kolme muuta henkilöä! Huopatossutehdasmeininkiä todellakin.
Asuksi valikoitui yksi loppusyksyn käytetyimmistä vaatteista – & Other Storiesin oversize neuletakki. Onneksi se on musta, niin työpaikan ihmiset eivät ehkä hoksaa, että pidän sitä hyvinkin kahtena päivänä viikossa! Alaosa edustaa signature-tyyliäni; pohjepituinen jersey-kynähame on mukavuudeltaan kotiverkkaritasoa, mutta ilmeeltään verrattain fiksu.



Jos nyt vielä tässä klassisesti päivitellään säätä, niin voin kertoa, että tänään meillä täällä on ollut ihan älytön keli. Melkein kirjoitin, että “helle”, sillä siltä se on tuntunut. Aamulla, kun läksin töihin, oli jo kahdeksan astetta ja päivällä lämpeni kymmeneen, mikä on selkeästi enemmän kuin monena juhannuksena! Ihmeellisen trooppiselta on tuntunut myös poikkeuksellisen kova, puuskittainen tuuli (Tukholmassa, toisin kuin esim. Helsingissä, on tosi harvoin kovaa tuulta – siitä pitää tiuha ja laaja saaristo huolen), joka kaiken lisäksi tuntui ihan lauhalta eikä yhtään kirpeältä tai kolealta.
En halua olla niitä, jotka huutavat ilmastonmuutos heti, kun on vähän poikkeuksellinen keli. Ilmastonmuutos on ankara tosiasia, mutta yksittäisiä poikkeamia on ollut aiemminkin. Silti kyllä kieltämättä tällainen ihme lämpöaalto keskellä talvea pistää vähän klumppia mahanpohjaan..
No, huomenna on tämän vuosikymmenen viimeinen päivä. Me kaikki voidaan yhdessä vaikuttaa siihen, että 20-luku tulee olemaan se vuosikymmen, joka menee historiaan aikana, jolloin ihmiskunta käänsi kehityksen kohti parempaa ja kestävämpää tulevaisuutta!

• neuletakki, & Other Stories
• hame, H&M
• laukku, Mulberry
• kengät, Acne

Aika laittaa tämän vuoden Linnan juhlien puvut järjestykseen!
Yleisesti ottaen ilahduin monestakin asiasta naispuolisen juhlaväen glamouria tarkastellessani. Ensinnäkin näytti siltä, että suurin osa oli muistanut kammata hiuksensa. Vielä ihan muutama vuosi sitten vaikutti siltä, että moni oli päättänyt säästää kampaamokuluissa, mutta nyt kotoisia harakanpesiä ei juurikaan näkynyt. Tyylikkyyspisteitä ropisi myös monien valitsemasta sileästä tyylikkään elegantista kampauksesta! Miten ihanaa, että juhlakampaus ei enää tarkoita samaa kuin epämääräinen kiharaviritys.
Vuoden 2019 Linnan juhlat näyttivät olevan myös sillä tapaa merkittävä ajankohta, että naisväki vihdosta viimein skippasi sen pakollisen shaalin/sifonkihuitulan, joka jo vaikutti täysin lähtemättömältä suomalaiseleganssin kulmakiveltä. Huivivirityksen sijaan käsivarret saivat suojakseen elegantteja hihoja ja – henkilökohtainen suosikkini – viittamainen leikkaus teki todellisen entrén.
Plussaa ropisi myös rohkeista värivalinnoista ja ylipäätään tilaisuuden luonteen kunnioittamisesta.
Olen ennenkin sanonut – mutta sanotaanko se nyt taas – kuosillinen juhlapuku on hyvin haastava valinta ja lopputulos helposti arkinen. Etenkin näinä aikoina, kun kesämuodissa suositaan maksimekkoja, riittävän juhlavan yleisilmeen saavuttaminen on vaikeaa. Ehkä sen tribuutin kotipesälleen olisi voinut hoitaa muutenkin kuin persikanvärisin unikoin. Just sayin…
Mutta tarkoitukseni ei ole mollata ketään! Jotkut kuitenkin onnistuivat juhlaeleganssinsa kanssa paremmin kuin toiset. Tässä suosikkini ei missään erityisessä järjestyksessä:

Elina Knihtilä Katri Niskasen suunnittelemassa puvussa. Yksi illan täydellisimpiä power-woman -asuja! Syvä halkio tuo dramatiikkaa ja keveyttä muutoin varsin peittävään mekkoon. Päälaelta korkea kampaus sopii kokonaisuuteen aivan täydellisesti samoin kuin veistokselliset korut ja klassinen Hollywood red carpet -meikki. Rrrakastan viitaksi leviäviä hihoja ja tuo sangen vaativa sinappiin taittava keltainen sopii kantajalleen erinomaisesti. Jos nyt jostain pitää narista niin aavistuksen pienempi kirjekuorilaukku olisi ollut vähän tasapainoisempi…

Emma Saarnio, puku: Valentino. Meitä oli reilu kymmenen finne-leidiä katselemassa Linnan juhlien vastaanottoa mun luonani. Mekkala oli välillä aikamoinen, kun kilvan kommentoimme kättelyvuorossa olevien asukokonaisuuksia. Tasan yhden kerran koko porukka hiljeni totaalisesti, kunnes joku henkäisi: tää on kyllä kertakaikkiaan aivan mielettömän ihana. Silloin meistä kukaan ei tiennyt, että puku on Valentinon, kokonaisuus oli vain niin hengästyttävän upea. Valokuvista ei valitettavasti täysin välity se sadunomainen keveys, miten puku eli Emma Saarnion liikkuessa.
Sitä vaan ihmettelen, että miten voi olla, ettei tämäasu ole joka ikisen Linnan kuningatar -listan ykkösenä!?

Heta Ravolainen-Rinne edusti Paula Malleuksen suunnittelemassa kierrätysmateriaalista valmistetussa puvussa. Itse puku on kauniisti toteutettu ja istuu kantajalleen täydellisesti. Tässäkin juhlallista ryhtiä tuo viitta ja kokonaisuuden täydentää upeasti pukuun sommitellut Kalevala Korut.
Mielestäni Linnan juhlat on erinomainen tilaisuus tehdä asustaan statement esim. juuri kierrätyksen, kestävän kulutuksen tai materiaalien uusiokäytön suhteen. Sen sijaan politiikan tekeminen sinänsä ei kyllä kuulu itsenäisyyspäivän luonteeseen. Vaikka kai se on jo ihan perinne, että joku ylittää hyvän maun rajat edistääkseen asiaansa… Sinänsä ihana asua vapaassa maassa!

Laitetaan tähän väliin Jenni Haukio, vaikka hänen pukunsa ei oikeastaan ollut kyllä suosikkini. Ainakin lähetyksen aikana näytti siltä, että hän johtaa asunsa kanssa kaikkia äänestyksiä, niin pitäähän sitä nyt vähän kommentoida.
Täydet pisteet puvun uusimisesta ja uusiokäytön lähettämästä viestistä. Myös mekon väri, joka on oikeasti aika vaikea, sopii täydellisesti. Kampausta taisin hiukan kotikatsomossa mollata, mutta tarkemmin ajateltuna se on kuitenkin enemmän moderni ja tyylikäs ja vähemmän smurffi-hattu..
Sen sijaan en edelleenkään pääse yli siitä, että miehusta istuu huonosti. Ja että parhaimmillaankin kokonaisuus on vain aika kiinnostava.


Katri Kulmunin upean vihreän paljettimekon suunnittelijaa en löytänyt edes googlailemalla. Tässä on silti kokonaisuus, joka ei voisi olla täydellisempi – korostetut olkapäät, valuva siluetti, syvä sammalenvihreä sävy, sileä elegantti kampaus ja markkeeratut silmät. Ensin ajattelin alkaa niuhota kultaisesta pussukkalaukusta, mutta yhdessä korvakorujen kanssa ne muodostavat liiton, johon ei ole mitään lisättävää.

Mari Holopainen Sini Villin suunnittelemassa asussa. Super Woman -teemalla jatketaan. Tässäkin vaikutuksen teki epäperinteinen värivalinta ja rohkea muotoilu. Epäsymmetrinen veistoksellinen leikkaus vie ajatukset antiikin Roomaan, mutta toisin kuin yleensä, tässä ei olla lähelläkään sexy-tooga -ajatusta – vaan ennemminkin mieleen tulee gladiaattorien sotavetimet.

Sofia Vikman Anne-Mari Pahkalan luomuksessa. Meillä kotikatsomossa tämä asu jakoi kovasti mielipiteitä, mutta mielestäni se on mitä tyylikkäin tulkinta upseerien univormuista – mikä sopii erinomaisesti juuri itsenäisyyspäivään. Ekstra pluspisteet kenkävalinnasta! Ja täytyy kyllä sekin vielä sanoa, että olen tässä miettinyt, että noiden olkapäillä olevien somisteiden hipsut mahtaa kutkutella kivasti käsivarsia liikkuessaan.
Sellaista tänä vuonna, yleisarvosana reippaasti plussan puolella! Seuraavaksi sitten tämän vuoden Nobel gaalan asut…
Kuvista kiitos: Iltasanomat, Iltalehti & Hesari

Hei vähänkö mielettömän ihania nämä muutamat kirpeänkauniit aurinkoiset joulukuun alun päivät!? Ystävieni ja Instagramin perusteella samaa herkkua on saatu nautiskella myös siellä Pohjanlahden itäpuolella. Mahtavaa – eikö vain?
Olen jo aikaisemminkin tunnustanut, että olen aikas sääriippuvainen tyyppi – ja siksikin kesken pimeimmän syksyn tällaiset valoisat päivät tuntuvat ihan lahjalta. Vaikka tarkkanahan sitä saa olla, ettei missaa yhä lyhenevää keskipäivän valoisaa aikaa. Kävelylenkit lounastunnilla ovat nyt tärkeämpiä kuin koskaan.
Tänne Tukholmaan ei ole vielä saatu yhtään lunta, joten sekin maiseman “valaistuminen” puuttuu. Tosin edellisestä oikeasti lumisesta talvesta täällä on jo vuosikausia ja suurin osa täällä viettämistäni 20 (!!) talvesta on ollut sellaisia, että lunta on ollut vain satunnaisesti ja hyvin vähän. Välillä iskee kieltämättä kova kaipuu Tampereelle Pyynikinharjun lumihuuruisten mäntyjen luo.

Päivän – tai itseasiassa eilisen päivän – toimistoasuni, joka on tässä esittelyssä, on yksi niistä noin kuudesta asusta, joiden varassa pyöritän pukeutumispalapeliäni tällä hetkellä. Eli keskimäärin kerran viikossa puen päälleni ruutuhousut, joita mielessäni kutsun pellehousuiksi ja ihanan pehmeän rantahiekan värisen kashmir-ponchon.
Ponchon alle valikoituu vähän eri paitoja – eihän ne nyt oikeastaan lopulta edes näy juurikaan. Tällä kertaa vuorossa on mielestäni tosi kiva musta puuvillainen kauluspaita, johon on aplikoitu kauttaaltaan valkoisia palmuja. Löysin paidan noin 5 eurolla Henkkamaukan miesten osaston kesäalen loppurysäyksestä, kun kävin etsiskelemässä edes jotain kauluksellista, missä olisi tarpeeksi leveä hiha robocop-käsivarrelle.
Love-pinni on sekin uusi (ostoslakkolainenkin haluaa laittaa hiuksensa joskus kiinni ja pinni on yksikätiselle ainoa vaihtoehto), mutta ihan jokaiseen työpäivään sen leikkisä tyyli ei sovi. Eikä tarvitsekaan.

Olen periaatteessa ja aika ehdottomasti sitä mieltä, että legginsit eivät ole housut. Nyt yksikätisenä toimiessani olen saanut huomata, että housujen napin kiinnittäminen ja vetskarin vetäminen eivät ole mitään itsestäänselvästi helppoja juttuja. Niinpä näiden pellehousujen kaltaiset housumaiset legginsit tai legginsien tapaiset housut ovat olleet aivan pelastus.
Kuulin juuri että kyynärpääni korjaava leikkaus menee todennäköisesti helmikuulle, joten voi olla, että harkitsen toisten, vähän vähemmän silmiinpistävän housuleggariparin hankkimista. Tuollaisten näyttävien vaatekappaleiden, kuten reippaan ruudullisten pellehousujen, ongelma kun on se, että vaikka niitä käyttäisi “vain” kerran viikossa, ne jää ihmisten mieleen ja antaa vaikutelman, että sillä on AINA toi sama vaate päällä. Kun taas jotain neutraalia vaatetta voi pitää vaikka kolmena päivänä viikossa, eikä kukaan huomaa mitään!
Ei nyt niin, että pääsääntöisesti pukeutuisin miellyttääkseni muita – en todellakaan – mutta en myöskään halua naivisti väittää, etteikö sillä, mitä esim. työympäristöni ajattelee, olisi mitään merkitystä.

• kauluspaita, H&M
• poncho, H&M
• housut, H&M
• kengät, Ellos (saatu blogiyhteistyön kautta)
• pinni, Glitter
• laukku, Mulberry

Periaatteessa miellän pinkin kesäväriksi. Kuumassa ja aurinkoisessa ilmanalassa kovakin sävy pehmenee, tuo raikkautta ja tuulahduksen tropiikkia. Myös kevään haaleaan maailmaan se sopii jossain määrin – hassua sinänsä – mutta syksyllä mieli halajaa lämpimän murrettuja ja maanläheisiä sävyjä. Vai?
Omat vaatehankintani ovat viimeaikoina menneet pitkälti tyylillä: “jos saan puettua sen päälleni, hankin sen”. Ihan älyttömän montaa sellaista vaatetta, jonka alle hieno käsihärvelini sopisi, ei ole tullut vastaan, vaikka overzize onkin kuulemma trendikästä.

Ilahduin aivan valtavasti, kun törmäsin Åhlénsilla Carin Westerin lepakkohihaiseen neulekaunokaiseen. Pinkki kiinnitti huomioni, mutta ihan jo vanhasta tottumuksesta aloin rutiininomaisesti etsiskellä, josko neule löytyisi myös mustana.
Ja löytyihän se. Mutta kas kummaa, ilahtumisen tunne jäi puuttumaan. Hetken mietin, että pitäisikö hankkia molemmat värit, kunnes mieleen palautui Karkin ikivanha ohje: mikäli vaate ei saa tanssahtelemaan pukukopissa, sitä ei kannata hankkia. Vastoin kaikkea itsetuntemustani ja ennakkokäsityksiäni ainoastaan pinkki aiheutti riemua.

Siispä musta neule jäi kauppaan ja nyt olen hyvin tyytyväisenä sitä mieltä, että pinkki on varsin erinomainen syysväri!
Haluatteko muuten tietää, miten yksikätinen saa hiuksensa ylös tötterölle?
Pienellä harjoittelulla se sujuu ihan mainiosti: ensin hiukset kieputetaan tötteröksi, tötterön latva nostetaan pään päälle, latva pidetään paikoillaan päälakea seinää vasten nojaten siihen asti, että ehtii sujauttaa vasurilla ison hiussoljen pitämään komeuden paikoillaan. Helppo homma! Haha!

Korvikset on vanhat Kalevala Korut, mun äidin lempparit, joita se piti aina, kun olin pieni. <3

• neulepaita, Carin Wester
• housut, H&M
• kengät; Acne
• korvikset, Kalevala Koru

Aika harvassa täkäläisessä työpaikassa on tietääkseni jenkkityylistä pukeutumisohjeistoa, joka sanelisi kirjaimellisesti, millaisessa asussa töihin sopii ilmestyä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että dress code loistaisi poissaolollaan. Useimmissa paikoissa on jokin tyyliskaala, joka tuntuu sopivalta ja sosiaalisesti hyväksytyltä. Riippuu toki alasta ja yrityksestä – suuremmassa firmassa jopa osastosta – miten joustavia sanattomina ilmassa leijuvat pukeutumissäännökset ovat.
Spontaanisti ajatellen luovilla aloilla on vapaampi koodisto ja hierarkkisilla perinteisen bisneksen aloilla tiukempi. Oman kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan aina ole. Karikatyyriesimerkki löytyy ihanasta “Devil wears Prada”-sta (kirja on minusta parempi kuin leffa, mutta esimerkkinä käy kumpi vaan). Eli vaikka kaikki tavoittelevat yksilöllistä ilmaisua pukeutumisensa avulla, sitä miten kyseinen ilmaisu muodostuu, säätelee tarkka koodisto.

Aikoinaan muotitiedettä opiskellessani kurssikaverini teki mielenkiintoisen tutkielman yhden Ruotsin suurimman mainostoimiston sisäisistä, ääneen lausumattomista pukeutumiskoodeista. Varsinkin kuvamateriaali teki aivan päivänselväksi sen, että jokaisella osastolla oli oma, selkeästi muista osastoista erottuva ja varsin tiukka dress code, jota noudattamalla pystyi osoittamaan olevansa osa porukkaa ja myös vahvistamaan ammatillista identiteettiään muiden silmissä.
Esimerkiksi kaikki tuon toimiston AD:t olivat puketuneet ulkopuolisen silmin tismalleen samoin. Sukupuoli-identiteetistä riippumatta asuun kuului väljähköt farkut, joiden punteissa leveät käännökset (tutkimuksen tekovuosi oli  siis 2007), räikeät sneakersit, värikäs, kuviollinen paita, näyttävä rannekello. Sisäpiiriläinen sen sijaan ymmärsi, että kello on joku tietty, tarkoin valittu Rolexin malli, farkut harvinaista vintagea tai super-eksklusiivista japanilaista denimiä, paita aito harvinaisuus Hawaijilta ja tennarit huippukalliit limited editionit.
Tunteakseen olonsa mukavaksi, professionaaliksi ja positiivisella tavalla sulautuakseen massaan, useimmat meistä valitsevat noudattaa työpaikan sanattomia pukeutumissääntöjä. Positiivisella massaan sulautumisella tarkoitan sitä, että keskiössä pysyy ammatilliset asiat – eikä asu ryöstä huomiota niin hyvässä kuin pahassakaan.
Tulipas tässä nyt älytön määrä filosofointia alkuun, mutta tämän hupparin kohdalla aloin miettiä taas pienten nyanssien vaikutusta kokonaisuuteen.

Omalla työpaikallani – ja varsinkin osastollani – pystyn melkein satavarmasti sanomaan pelkästään pukeutumisen perusteella, onko jollakulla ohjelmassa ihan random office-päivä, tärkeitä sisäisiä palavereja tai asiakastapaamisia. Sanattoman pukeutumiskoodiston skaala on melko laaja, mutta konservatiivinen.
Tuo asukuvissa näkyvä Marc O’Polon hupparini on hyvä esimerkki. Voin tuntea oloni täysin mukavaksi ja “oikein” pukeutuneeksi toimistolla, jos päälläni on siisti college-paita. Etenkin, jos pääntiestä pilkistää valkoiset kaulukset. Jostain syystä huppu muuttaa asun kokonaisilmettä niin monta astetta rennommaksi, että itse en enää miellä sitä sopivaksi töihin.
Kerran olin casual Friday -hengessä officella about tässä samaisessa asussa, farkkujen tilalla oli vain piirun verran asiallisemmat tummansiniset pellavahousut. Voin kertoa, että siistimpi alaosa ei paljoa muuttanut. Koko päivän oli oudosti sellainen olo kuin olisin tullut loman keskellä poikkeamaan toimistolla.
Mutta hei, miten siistiä, että löysin robocop-käsivarren nielaisevan hupparin! Vapaa-ajan pukeutumiseni on pelastettu!

• huppari, Marc O’Polo
• toppi, Åhléns
• farkut, Ellos
• tennarit, Puma

Yritin hikipäässä etsiä linkkiä vanhaan asukuvaan, jossa näkyisi alkuperäinen aakkoshame. Se oli blogin aamuhämärissä ihan suosikki ja muistan aivan selvästi, että tuosta ballerinapituisesta täyskellohameesta on useampikin setti kuvia. Eikä vain minun päälläni – vaan myös sekä Karkin että Peetun asustamina.
Se olisi nimittäin ollut täydellinen johdanto tähän tämänpäiväiseen asuuni. Alkuperäinen aakkoshame oli melko raskaasti laskeutuvaa mustaa viskoositvilliä, kauttaaltaan kuvioitu kirjaimilla kuin joku olisi heittänyt sen päälle laatikollisen niitä sellaisia valkoisia muovisia kirjaimia, joita näkee (taas) trendikkäiden hipster-kahviloiden ilmoitustauluissa. Malliltaan kapeavyötäröinen (siksi se varmasti sitten lopulta putosi pois kaikkien meidän asuvalikoimista…) ja erittäin laajahelmainen suosikki saapui perheeseen tyttöjen muotialan yrittäjänä työskenneeltä isoäidiltä (ehkä joku vielä muistaakin Turo Tailorin sisaryhtiön Estaten kasarin loppupuolelta?)
No, tämän hamosen kanssa ei ole ihan yhtä mukaansatempaavaa stooria, sillä löysin sen ihan yksinkertaisesti Henkkamaukalta, kun olin hermoromahduksen partaalla etsimässä jotain päällepantavaa, jonka saa puettua yhdellä kädellä. Silti sukulaissieluisuus tuohon vanhaan rakkaaseen hameeseen lämmittää kovasti mieltä. (Mihinkähän se muuten sitten lopulta joutui? Ei kyllä aavistustakaan.. varmaan jommalle kummalle lapsoselle..)

Eikös Mintun asukuvajuttujen perinteisiin kuulu säätilojen päivittely? Haha! No, pitää nyt sitten sanoa, että onpas ollut kertakaikkiaan aivan upea syksy! On ollut niin aurinkoista ja kuulaan kirpsakkaa, että vain yhä aikaisemmin laskevasta auringosta tajuaa, miten pitkällä syksyssä sitä oikeastaan ollaankaan. Ja tietty siitä, että nyt kun on Halloweenit lusittu, saa vihdoinkin alkaa luvan kanssa hehkuttaa joulua!
Pitkähihaisten vaateratkaisujen hankaluus on johtanut siihen, että ponchojen lisäksi olen alkanut kulkea huivi harteilla toimistolla. Hiukan kyllä arveluttaa, että tuleeko siitä liiaksi, povarimummo/iltanuotiolla istuskelija/kotimyyssailu -fiilikset, mutta minkäs teet. Onneksi en palele helposti – päinvastoin – inhoan, jos on liian kuuma.

Aurinkoisuus tähän aikaan vuodesta on tuntunut kyllä aivan ihanalta lahjalta. Ihmeesti valo virkistää, vaikka sitä saisi vain pienen annoksen keskellä päivää. Olen kyllä ollut kovasti sen tarpeessakin, sillä jostain syystä olo on ollut ihan poikkeuksellisen superväsynyt viimeaikoina. Työpäivän jälkeen tekisi mieli lähinnä painua suoraan peiton alle. Ehkä korkeintaan jotain moneen kertaan nähtyä hömppäviihdettä á la How I Met Your Mother viihdykkeeksi.
Kai se on se viime viikolla kärsitty pikku vilustuminen ja kaikki hässäkkä töissä, mikä pistää väsyttämään. Tai sitten se on vain se alitajuinen sisäinen kello, joka kehottaa painumaa talviunille!

Paras resepti tässä taitaa olla se, että antaa vain itselleen aikaa elpyä. Turha pinnistely ei yleensä johda yhtään mihinkään hyvään. Hyvinvointia lisää myös ihan kummasti se, jos jaksaa raahautua edes pienelle happihyppelylle ulos valoisaan aikaan. Muuten voikin sitten keskittyä pehmeisiin villashaaleihin kääriytymiseen ja lemppariteen hauduttamiseen!

• paita, Asos
• hame, H&M
• huivi, Acne
• tennarit, Puma