Aika harvassa täkäläisessä työpaikassa on tietääkseni jenkkityylistä pukeutumisohjeistoa, joka sanelisi kirjaimellisesti, millaisessa asussa töihin sopii ilmestyä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että dress code loistaisi poissaolollaan. Useimmissa paikoissa on jokin tyyliskaala, joka tuntuu sopivalta ja sosiaalisesti hyväksytyltä. Riippuu toki alasta ja yrityksestä – suuremmassa firmassa jopa osastosta – miten joustavia sanattomina ilmassa leijuvat pukeutumissäännökset ovat.
Spontaanisti ajatellen luovilla aloilla on vapaampi koodisto ja hierarkkisilla perinteisen bisneksen aloilla tiukempi. Oman kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan aina ole. Karikatyyriesimerkki löytyy ihanasta “Devil wears Prada”-sta (kirja on minusta parempi kuin leffa, mutta esimerkkinä käy kumpi vaan). Eli vaikka kaikki tavoittelevat yksilöllistä ilmaisua pukeutumisensa avulla, sitä miten kyseinen ilmaisu muodostuu, säätelee tarkka koodisto.
Aikoinaan muotitiedettä opiskellessani kurssikaverini teki mielenkiintoisen tutkielman yhden Ruotsin suurimman mainostoimiston sisäisistä, ääneen lausumattomista pukeutumiskoodeista. Varsinkin kuvamateriaali teki aivan päivänselväksi sen, että jokaisella osastolla oli oma, selkeästi muista osastoista erottuva ja varsin tiukka dress code, jota noudattamalla pystyi osoittamaan olevansa osa porukkaa ja myös vahvistamaan ammatillista identiteettiään muiden silmissä.
Esimerkiksi kaikki tuon toimiston AD:t olivat puketuneet ulkopuolisen silmin tismalleen samoin. Sukupuoli-identiteetistä riippumatta asuun kuului väljähköt farkut, joiden punteissa leveät käännökset (tutkimuksen tekovuosi oli siis 2007), räikeät sneakersit, värikäs, kuviollinen paita, näyttävä rannekello. Sisäpiiriläinen sen sijaan ymmärsi, että kello on joku tietty, tarkoin valittu Rolexin malli, farkut harvinaista vintagea tai super-eksklusiivista japanilaista denimiä, paita aito harvinaisuus Hawaijilta ja tennarit huippukalliit limited editionit.
Tunteakseen olonsa mukavaksi, professionaaliksi ja positiivisella tavalla sulautuakseen massaan, useimmat meistä valitsevat noudattaa työpaikan sanattomia pukeutumissääntöjä. Positiivisella massaan sulautumisella tarkoitan sitä, että keskiössä pysyy ammatilliset asiat – eikä asu ryöstä huomiota niin hyvässä kuin pahassakaan.
Tulipas tässä nyt älytön määrä filosofointia alkuun, mutta tämän hupparin kohdalla aloin miettiä taas pienten nyanssien vaikutusta kokonaisuuteen.
Omalla työpaikallani – ja varsinkin osastollani – pystyn melkein satavarmasti sanomaan pelkästään pukeutumisen perusteella, onko jollakulla ohjelmassa ihan random office-päivä, tärkeitä sisäisiä palavereja tai asiakastapaamisia. Sanattoman pukeutumiskoodiston skaala on melko laaja, mutta konservatiivinen.
Tuo asukuvissa näkyvä Marc O’Polon hupparini on hyvä esimerkki. Voin tuntea oloni täysin mukavaksi ja “oikein” pukeutuneeksi toimistolla, jos päälläni on siisti college-paita. Etenkin, jos pääntiestä pilkistää valkoiset kaulukset. Jostain syystä huppu muuttaa asun kokonaisilmettä niin monta astetta rennommaksi, että itse en enää miellä sitä sopivaksi töihin.
Kerran olin casual Friday -hengessä officella about tässä samaisessa asussa, farkkujen tilalla oli vain piirun verran asiallisemmat tummansiniset pellavahousut. Voin kertoa, että siistimpi alaosa ei paljoa muuttanut. Koko päivän oli oudosti sellainen olo kuin olisin tullut loman keskellä poikkeamaan toimistolla.
Mutta hei, miten siistiä, että löysin robocop-käsivarren nielaisevan hupparin! Vapaa-ajan pukeutumiseni on pelastettu!
- huppari, Marc O’Polo
- toppi, Åhléns
- farkut, Ellos
- tennarit, Puma
