Käsivarsipsrantolasta päivää!!
Arvatkaas mitä!? No sitä vaan, että käsi toimii jo sen verran, että olen kyennyt aloittelemaan yksinkertaisia ompeluhommia! Olen niin innoissani, että superlatiivit loppuu!! Vasta nyt tämän pakollisen käsillätekemis-selibaatin aikana tajusin, miten hurjan tärkeää omalle hyvinvoinnilleni on saada aikaiseksi jotain käyttökelposta. Mielellään myös kaunista.
Kutomishommat auttoi suuresti järjissäpysymisen kanssa jo viime syksynä. Oli ihanaa huomata, että pystyn saamaan aikaiseksi aivan mainiot ja täysin käyttökelpoiset villasukat. Sen jälkeen sukkia on kertynyt jo aika pino ja vähän muutakin olen yrittänyt saada puikoilla aikaiseksi. Tosin täytyy tunnustaa, että muiden neuleprojektien kanssa onnistumisprosentti ei ole aivan samaa luokkaa kuin sukkien – mutta eiköhän siinäkin vielä taidot ja silmä kehity. Toivotaan!

Vaikka neulominen on ihan mahtavaa, ompelukone (ja tietty saumuri myös) on itselleni se omin instrumentti. Toivorikkaana olen puhallellut pölyjä pois koneista, mutta vasta ihan viimeaikoina oikea käteni on kestänyt olla ompelun vaatimassa kohotetussa asennossa 30 sekuntia pidempään. Samoin ranteen kiertoliike on ihan vähän aikaa sitten vasta petraantunut tarpeeksi, että voin käyttää molempia käsiä ompeluksien ohjailuun.
(Älyttömän käteviä muuten nuo apuvälineklipsut! Allekirjoittaneen ompeluhiatus kesti sen verran pitkään, että kaikenlaista edistystä on ehtinyt tapahtua!)
Mitään isoja tai painavia kankaan paloja en edelleenkään kykene käsittelemään, samoin silittäminen on erittäin haastavaa (tai lähinnä nosto+kierto -liikeyhdistelmä, minkä ompelutöiden silittäminen vaatii), mistä syystä tuotannossa on ollut lähinnä kaikenlaista pientä kivaa. Onneksi nyt melkein 7 kk ikäinen Böna suostuu vielä toistaiseksi mukisematta käyttämään mummun ompeluksia.

Löysin kankaita ja ompelutarvikkeita netissä myyvästä Stoff & Stil -putiikista hurjan kätevän kaavan, jossa mekko ja body on yhdessä ja samassa. Ihanaa tuossa kaavassa on myös se, että se tulee kestävästä kuitukankaasta valmistettuna ja jo valmiiksi oikeaan kokoon leikattuna. Niin kätevää, kun pääsee heti hommiin, eikä tarvitse ährätä loputtomasti kaavojen kanssa. Samalla se on tietty myös miinuspuoli, koska ostaessa saa todellakin vain yhden koon.

Malli on hurjan kätsy, koska normaalisti vauvaikäisillä ihmisillä helmat on helposti korvissa ja napa näkyvissä, jos vaate ei ole kiinnitetty haarovälistä. Mekko-body -yhdistelmä pitää masun piilossa, mutta silti voi nauttia hurmaavasta helmasta.

Tällainen pieni uutuus on kanssa! (Peetun design <3)

Hiukan täytyy vielä odotella – ja verrytellä käsivartta – ennenkuin kykenen polkaisemaan ateljeen ihan täyteen vauhtiin. Suunnitelmia ja projekteja on kyllä iso liuta jo jonossa. Tilasin vuosien paussin jälkeen taas Suuri Käsityölehdenkin ja tuntuu, että taso on noussut huimasti. Joka lehdessä on useampikin kaava, jonka haluan toteuttaa aivan samantien – ja lisäksi useampi, joka kiinnostaa, vaikkei ehkä just nyt heti.
Ihan ensimmäisenä pitää ottaa ohjelmaan asioita, jotka eivät vaadi niin paljoa silittämistä. Käytännössä tarkoittanee erilaisia trikoojuttuja ja sehän vain sopii, niitähän tässä nyt muutenkin tulee eniten käytettyä. Juuri saatiin tieto, että töitä jatketaan kotitoimistolla kesäkuun loppuun asti.
Pölyt on siis pyyhitty ompelukoneiden lisäksi myös kauan käyttämättömänä lojuneesta Ompeluseura -tägistä!

Nyt ei taida olla mikään baby shower -sesonki, mutta en halua alkaa pihtailla tätä juttua. Kohta en kuitenkaan puhu muusta kuin jouluhommista, joten vähän vauvahöpinöitä tähän ensin!
About viikkoa ennen käsileikkaustani meillä oli pienet babyshower-tyyppiset juhlat Karkille, Cissille ja Bönikselle. Tavallisinta käsittääkseni on, että shower-kutsut pidetään odotusajan loppupuolella, mutta ennen Bönan syntymää, tulevat äidit olivat sen verran tiukassa karanteenissa, että edes ulkona järjestetty häppeningi ei tullut kysymykseen. Nyt, kun vauva on maailmassa, voi onneksi ottaa pienen piirun verran rennommin.
“Tervetuloa maailmaan showerit” oli Peetun ja Cissin siskon idea ja he huolehtivat aivan ihanasti kaikista järjestelyistä, koristeluista ja tarjoiluista. Sain onneksi olla apujoukkoina mukana ja suuren kunnian toimia vaippakakkuvastaavana!

En muista, milloin ensimmäisen kerran törmäsin käsitteeseen vaippakakku, mutta sen muistan, että pidin ajatusta täysin pöljänä. Häpeilemättä olen tässä(kin) asiassa takinkääntäjä ja nyt olen sitä mieltä, että konseptihan on aivan nerokas! Vaippakakku on sekä hauska ja koristeellinen yksityiskohta että äärimmäisen käytännöllinen ja tarpeeseen tuleva lahja tuoreille vanhemmille.
Ensin ajattelin, että ostan valmiina jonkun muun askarteleman kakun, mutta hetken googlailtuani tajusin, että kyllähän sellaisen tällainen käsipuolikin askartelee suht helposti. Tässä teillekin DIY-ohjeet helppoon vaippakakun perusversioon. Googlaamalla voi tosin helposti havaita, että kilpavarustelu ja taituruustaiteilu ei tunne rajoja tässäkään lajissa – mutta jos Eiffel-tornin tai suloisen keinuhevosen askartelu vaipoista ei tunnu ajankohtaiselta, perinteinen kerroskakku syntyy yllättävän nopsasti!
Tee-se-itse ohjeet: VAIPPAKAKKU
Kakkupohja

Jotta kakusta tulee edes jonkin verran tukeva niin, että sitä pystyy vähän liikuttelemaan, tarvitaan tukirakenteiksi pohja ja keskipylväs. Tukeva pahvi käy hyvin pohjaksi. Itse leikkasin pizzalaatikon kannesta 30 cm halkaisijaltaan olevan ympyrän, joka oli just sopiva kolmikerroksiselle kakulle. Nelikerroksisen kakun pohjalle tarvitaan halkaisijaltaan noin 35 – 37 cm oleva ympyrä.
Mikäli on tiedossa, että vauvan perheessä olisi tarvetta esim. tarjottimelle, piirakkavuoalle tai matalareunaiselle pyöreälle rottinkikorille, niistä saa myös tosi kivan pohjan kakulle ja samalla lahjan perheelle.
Keskipylvääksi valitsin talouspaperirullan hylsyn. Kaksi riittää korkeutensa puolesta nelikerroksisenkin kakun kokoamiseen. Inspiraatiota keräillessäni näin, että jotkut käyttävät tukikeppinä kuohuviinipulloa, käärittyä vauvalehteä tai vastaavaa.
Kakun materiaalit
Ensinnäkin tietty niitä vaippoja. Ostin kaksi pakettia Liberon “newborn 2” -vaippoja ja siitä määrästä olisi hyvin riittänyt neljään kerrokseen. (Peetu vitsaili, että tehdään “gluteiiniton” kakku ylijääneistä vaipoista. Ha ha!).
Kakun “täytteeksi” ja koristeeksi voi hankkia pieniä lahjoja, mutta se ei ole mikään must mielestäni. Meillä mummuilla mopo alkaa kuitenkin helposti keulia ja tulin ostaneeksi kaikkea mielestäni sievää. (Ja pitäähän Bönalla olla Supertstarit kun mummullakin on!)
Koristelun voi toteuttaa juuri niinkuin itse haluaa. Monet ovat hyvin johdonmukaisia värivalinnoissaan, vaaleanpunaista tyttövauvalle, vaaleansinistä pojalle. Itse valitsin omannäköiseni sävyt ja värikkäät silkkinauhat: alle leveämpi kermanvalkoinen satiininauha, sen päälle auringonkeltaista ja kirsikkaa vähän kapeampaa nauhaa.

Inspiraatiota erilaisiin väriyhdistelmiin ja koristelutapoihin löytyy tosi paljon esim. Pinterestistä. Itselleni jäi erityisesti mieleen yksi supertyylikäs vaippakakku, missä oli täysin valkoisista vaipoista koottu kolmikerroksinen kakku, koristenauhoina oli ensin alle aika leveä kierros ruskeaa aaltopaperia ja sen päälle herkkää pitsinauhaa, viimeistelyssä kuivakukkia ja heiniä.
Tämä mummu nyt vaan on tuollainen värikkäämpi ja hersyilevämpi! Ainakin juuri Bönan juhliin se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.
Kokoaminen
Liimasin ihan ensimmäiseksi pohjapahvin päälle kakkupaperin tuomaan kakkumaista tunnelmaa. Monet näyttivät päällystäneen pahvikiekon myös foliolla tai ihan lahjapaperilla. Paljoahan tuo ei sieltä lopulta näy – eli jos on aikapulaa askarteluvaiheessa, tämän vaiheen voi hyvin jättää väliin.
Pohjan keskelle liimataan tukiasia (lehteä ei voi liimata, jos sellaisen ajatteli kakun keskelle kätkeä, ja siksi kokonaisuus on vähän huterampi). Tungin talouspaperirullan hylsyn täyteen Marianne-karkkeja yllätykseksi Karkille ja Cissille.

Liiman kuivuessa on hyvä hetki rullailla vaipat pikkuisiksi kääröiksi. Kantsii aloittaa rullaus vaipan yläreunasta niin paketista tulee siistimpi. Helpointa on kiinnittää käärö pienellä kumilenksulla. Niitä kantsiikin varata hommaan ihan reilusti.
Sitten vain aletaan asetella vaippakääröjä keskipylvään ympärille. Vaippojen menekki riippuu tietty siitä, miten tiukkoja rullia niistä on tehty ja kuinka väljästi ne asetellaan pohjalle. Kaksi pakettia – eli 72 kpl – riittää erinomaisesti.
Ensimmäinen kierros vaippakääröjä kantsii kiinnittää keskipylvään ympärille isolla kumilenksulla, se on helpointa. Vielä toisenkin kierroksen ympärille saa kumilenksun, mutta kolmas kierros pitää kiinnittää paikoilleen esim. valkoisella puuvillanarulla.
Kerroksiin voi uloimpaan kierrokseen laittaa tosiaan halutessaan lahjoja vaipparullan paikalle.

Lopuksi sidoin nauhat jokaisen kerrokseen niin, että ne petti mahdollisimman hyvin kumilenksut. Kerroksiin tulevat lahjat kiinnitin pienellä teipin palalla, etteivät ne putoile alas miten sattuu. Kaiken komeuden päälle vielä sellofaania – ja valmista tuli!
DIY-vaikeusaste tällaisella vaippakakun perusmallilla on “erittäin helppo”. Jopa käsipuolena näprääminen sujui yllättävän hyvin – tosin Peetu auttoi hiukan kiperimmissä kohdissa.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Kakku on aurinkoisen pirteä ja värikäs – juuri niinkuin halusinkin. Ja mikä tärkeintä: vanhemmat olivat hyvin iloisia ja tykkäsivät kovasti!

Tiedän, miten järkyn ärsyttävää on, kun bloggari vihjailee suurista uutisista, joita sitten saa odotella vaikka miten kauan. Syyllistyin tismalleen tuohon perisyntiin, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että tarkoitus ei ollut kiusoitella tai herätellä (turhanaikaikaista) hype-fiilistä – olen vain ollut niin kertakaikkiaan tulisilla hiilillä kanssa jo vaikka miten kauan, että en nyt vain kyennyt olemaan ihan täysin vaiti.
Lisäksi uutiseni ovat sitä laatua, että vaikka koenkin oman elämäni muuttuneen perusteellisesti ja muutoksen koskettavan minua sekä perinpohjaisesti että syvästi, ne eivät olleet ensisijaisesti sellaisia, että olisin voinut itse päättää, milloin on aika koko maailman tietää. Mutta nyt on oikea hetki ja voin suureksi ilokseni kertoa, että yksi suurimmista haaveistani ja toiveistani on toteutunut:

Minusta on tullut mummu! <3

Tässä hän on!
Täydellinen ja maailman suloisin pieni tyttövauva, työnimeltään Böna/Bönis, saapui maailmaan hartaasti odotettuna maanantaina 7. syyskuuta. Vauva ja äidit voivat hyvin – ja mummukin alkaa vähitellen päästä tasapainoon.
Oikeasti olen niin täynnä tunteita, että on ihan vaikea löytää sanoja jopa tämän blogijutun kirjoittamiseen.
Taisin olla ihan ensimmäisten joukossa, jollen peräti ensimmäinen, joka sai tietää raskaudesta. Helmikuusta asti olen elänyt mukana ja haaveillut ensimmäisestä lapsenlapsestani.
Aika paljon on matkan varrella pitänyt myös harrastaa itsehillintää, että en sekaannu asioihin, jotka ei minulle kuulu. Toisaalta on ollut aivan ihana havaita, miten paljon ihmiskeskeisemmäksi ja perhelähtöiseksi koko homma on muuttunut. Koen, että olen kuitenkin ollut itse synnyttäjä ihan moderniin aikaan, 90-luvulla, mutta valtavasti on kyllä kehitys kehittynyt noista ajoista.
Korona-mayhem tietenkin pisti hiukan pakkaa sekaisin, mutta onneksi kaikki meni hyvin ja omasta näkökulmastani suurin ero oli se, että en voinut mennä heti synnärille tapaamaan pikkuista. Toisaalta juurikin pandemian vuoksi kaikki hyvinvoivat perheet kotiutettiin ennätysnopeasti, joten pikku-Bönis ei ollut hädin tuskin kahta vuorokautta, kun tavattiin ensimmäisen kerran.

Ihanaa nähdä oma tytär äitinä. Siinä herää jokin sanoinkuvaamaton tunne sukupolvien ketjusta ja yhteys esi-isiin. Miten pikku-Bönis katsoo luottavaisesti äitiä, kun Karkki nyt jo varmoin ottein vaihtaa vaippaa ja pukee yöpuulle menossa olevalle vauvalle unihaalaria päälle.
Hurjan paljon on herännyt tässä samalla muistoja siitä, kun itse tulin äidiksi. Miten olin toisaalta ihan hukassa – ja toisaalta alitajuisesti varma itsestäni. Ihan valtavasti on tullut pintaan myös asioita, joista on huono omatunto tavalla, joka ei katoa. Muistan hyvin selkeästi, että nautin omasta äitiydestäni. Panin tietoisesti muistiin asioita, joita arvasin kaipaavani, kun lapset ovat isoja. Mutta silti.
Mikä ihmeen kiire sitä oli saada lapsi kehittymään ja kasvamaan? Mitä ylpeilemisen aihetta siinä on, että Karkki osasi kertotaulun neljävuotiaana tai Peetu lukea, kun oli vasta täyttänyt kolme? Miksi sitä ei vain voinut viipyä hetkessä?

Tuntuu kuin tämä mummuus olisi nyt toinen tsäänssi. Enää ei tarvitse hötkyillä oman uran, jonkin abstraktin saavuttamisen – tai edes rahan – vuoksi. Nyt on aikaa ja tilaa pysähtyä. Kaikki tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen on juuri tässä, juuri nyt.
Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka sanotaan – ja vaikka periaatteessa olenkin enemmän alkupalaihmisiä aion todellakin keskittyä nauttimaan jokaisesta hetkestä. En voi ihan täysin edes vielä käsittää, että yksi elämäni suurimmista haaveista ja toiveista on toteutunut!

Nyt saa onnitella!! <3

Tein sitten minäkin Instagramin suositun “Top 9” kuvakollaasin. Mikäs sen hauskempi tapa sukeltaa vielä kerran viime vuoden mukaviin huippuhetkiin.
Aika samoilla linjoilla olen Insta-seuraajieni kanssa: unelmieni matka L.A:in yhdessä Karkin kanssa oli huippuelämys vailla vertaa. Reilun viikon lomalta on riittänyt ammennettavaa koko loppuvuodelle.
Toinen tärkeä teema on armaat lapsukaiseni, nyt jo aikuiset Karkki ja Peetu. Aika huikeeta muuten, että Karkki oli vielä lukiolainen ja Peetu yläkoulussa blogin ensiaskelilla!

Koko viime vuoden suosituin kuvani on napattu ensimmäisenä iltana Santa Monicassa, vain pari tuntia sen jälkeen, kun saavuimme majapaikkaamme. Pitkästä lennosta ja aikaerosta huolimatta halusimme ensimmäisenä nähdä meren.
Pastellinen auringonlasku peilaa hyvin silloisia fiiliksiämme (miinus suolistossa kurniva nälkä!). Olo oli samanaikaisesti raukean levollinen, pirisevän odottava, kiitollinen ja myös hiukan hämmentynyt – voiko tämä tosiaan olla totta vai uneksinko vain?

Toiseksi suosituimman kuvan credsit kuuluvat ystävälleni Antille. Minttu 19 vee ja kampaus mallia moppi. I say no more.

Aika hauskaa, että suosituimpien kuvieni kärkipaikkoja pitää sekä ihan ensimmäinen että kaikkein viimeisin kuva L.A:stä.
Emme hengailleet kovinkaan paljoa biitsillä, lyhyeen lomaan piti sisällyttää niin valtavasti näkemistä ja tekemistä, että emme mitenkään ehtineet. Viimeisenä päivänä piti kuitenkin käydä käräyttämässä nahka Santa Monica Beachilla. Voin kertoa, että hankkimani “rusketusraidat” ovat edelleen selässä näkyvissä. Kuvanottovaiheessa ei kuitenkaan vielä kirvellyt!

Yksi vuoden ehdottomia huippukohtia oli Beyoncen & Jayz:n OTR II konsertti! Hankittiin liput Karkin kanssa Peetulle 25 vee lahjaksi – ja saimme ikimuistoisen elämyksen koko porukka.
Kuvaan on mielestäni kaikin puolin onnistuttu vangitsemaan meidän iloisen odottavat fiilikset juuri ennen konsertin alkua. Eli kiitokset vain tuntemattomalle kuvaajalle. Lisäpisteitä takanamme klassista fiilis-selfietä säätävistä neidoista!

Tiedän, että Instagram pursuilee liimaisia inspiraatiositaatteja ja korneja tsemppi-iskulauseita. Olen kuitenkin sillälailla yksinkertainen, että tykkään monista lausahduksista ja usein ihan oikeasti saan inspiraatiota ja tsemppiä.
Välillä kohdalle osuu oikea helmi – niinkuin tämä tässä – ja se jää elämään mielen perukoille pitkäksi aikaa.

Ja sitten taas visiitti Santa Monica Beachille – tällä kertaa yhdessä Karkin kanssa. Merituulen tuivertamat hiukset ja loman levittämät hymyt. Ehdottomasti yksi vuoden 2018 huippuhetkiä.

Haha! Joo, kyllähän sitä iltamyöhään riekkuminen on nykyään aika teoreettinen vaihtoehto. Valitettavasti en kyllä ole edelleenkään mitenkään hyvä menemään ajoissa nukkumaan, mutta Netflixin tölläämistä tuskin luokitellaan millään mittakaavalla kovin wild & crazy -toiminnaksi.

Otin Karkista kuvia CV:tä varten, kun tajusin vanhemman tyttäreni, lakimiehen, näyttävän enemmän aikuiselta kuin monesti minä itse. Ylpeänä ja hämmentyneenä pistin kuvan Instagramiin. Jotain olen kai sitten kuitenkin onnistunut tekemään oikein, kun olen saanut näin upeat tyttäret!

Top ysiin päätyi myös potretti Peetusta viime vuoden uudenvuodenjuhlien asussa. Aika hauskaa, että yksi ensimmäisistä (ellei jopa ihan ensimmäinen?) vuonna 2018 Instagramissa julkaisemani kuva oli myös yksi suosituimmista!
Hiukan harmittaa, että Peetun tämän vuoden uusivuosi-asusta ei ole kuvaa. Pääsin todistamaan testivaihetta ja kokonaisuus vaikutti vähintäänkin lupaavalta. No, ehkä hieno asu pääsee vielä toistamiseen käyttöön niin, että olen paikalla kameroineni.
Tässä siis Mintun vuoden 2018 huippuhetket Instagramin suosituimpien kuvien perusteella.
Jotain jäi myös puuttumaan: vaikka Instagramin(kin) pitäisi olla kissojen valtakunta, yksikään karvakuonopotretti ei päätynyt pidetyimmän yhdeksän joukkoon. Selkeästi asia, johon tulee tehdä parannus tänä vuonna!
Mukana ei ole myöskään yhtään kuvaa, jossa olisi ystäviäni. Heidän olemassaolonsa on yksi hyvinvointini peruspilareista, joten sikäli Top 9 -listaus ei kerro täysin koko kuvaa vuoden highlightseista.
Listalta puuttuu myös yksi vuoden mieleenpainuvimmista elämyksistä, No Mind -festivaali, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että viikon mittaisella tapahtumalla oli “mobiililaitekielto”. Lainausmerkeissä siksi, että ei siitä varmasti olisi mitään rangaistusta saanut, vaikka puhelimen kanssa olisikin heilunut. Itse en tuntenut kuitenkaan siihen tarvetta (vaikka miljöö olikin monin paikoin niin viehättävä, että Instagram olisi varmasti ollut hyvillään) – päinvastoin puoliväkisin määrätty sometuskielto tuntui suorastaan vapauttavalta.
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Tummia sävyjä ja raskaita asioita väheksymättä tai unohtamatta, haluan kuitenkin keskittyä mieluiten kaikkeen valoisaan ja positiiviseen!

Juhannuspäivän illan terkut Tukholmasta!
Karkki ja Peetu lähtivät katsastamaan, josko kaupungilta löytyisi jotain elämää, joten päätin tulla kertomaan, miten meidän juhannus on sujunut. Näin alkuun yhteenvetona: on ollut tosi kivaa, ollaan syöty mielettömän ihanaa ruokaa, tehty kaikkea juhannusmaista (vaikka ollaankin ihan kaupungissa) ja kelitkin on ollut oikein mainiot.

Tavoitteenamme oli yhdistellä suomalaisia ja ruotsalaisia juhannusperinteitä vapaasti soveltaen. Aloitimme juhlimisen siis varsin aikaisin, jo ennen puolta päivää, nauttimalla ruotsalaiseen tyyliin sillilounaan auringonpaisteessa parvekkeella. Jätimme tosin snapsiviisut laulelematta, kun kukaan ei oikein osannut sanoja heeelangåår:ia lukuunottamatta.
Peetu oli tehnyt meille aivan mielettömän hyviä vegaanisia “sillejä” munakoisosta. Laitan perussillin ja sinappisillin ohjeet tännekin, kunhan vaan saan kirjoitettua reseptit ylös. Graavilohen tilalla meillä oli vegaanipiireissä supersuosittua “porkalaa” – eli porkkanasta tehtyä leikettä. Sekin oli hurjan herkullista.
Ihan vegaanilinjalla ei kuitenkaan menty. Vuoden ensimmäisten uusien perunoitten kaverina oli myös ihan tavallista silli-silliä, amerikkalaiseen tyylin valmistettuja kananmunanpuolikkaita (devil egg), ranskankermaa etsetera.

Sillilounaan jälkeen svennet lähtevät koristelemaan ja pystyttämään juhannussalkoa. Pystytyksen jälkeen viralliseen ohjelmaan kuuluu tanssia salon ympäri (mm. “Pienet sammakot”… älkää kysykö! :D) ja kaikenlaisia kisailuja, kuten pussihyppelyä sekä muita yhteisleikkejä.
Tässä kohdin me hyppäsimme suomalaisiin perinteisiin ja läksimme juhannussaunaan. Oman puutteessa turvauduimme hyväksi havaittuun Hellasgårdenin saunaan. Vaikka siellä onkin ihan sähkökiuas, löylyt on varsin mainiot – ja ihan parasta on se, että saunasta pääsee suoraan järveen uimaan!
Järviveden lämpötila oli 18 astetta, mikä tuntui aluksi yllättävän vilpoisalta, mutta kun siihen tottui, en olisi halunnut nousta ylös ollenkaan. En tiedä lasketaanko, kun menee saunasta uimaan, mutta jos lasketaan, niin nyt tuli sitten heitettyä talviturkki samalla.

Saunan jälkeen oli ajatus, että käytäisiin keräämässä kukkia ja tehtäisiin viralliset juhannusseppeleet luonnonkukista. Muutaman tunnin saunominen oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja oltiin niin nälkäisiä, että päätettiin tyytyä vain pöydän koristeeksi kerättyyn kimppuun ja painuttiin takaisin kotiin valmistelemaan illan grilliherkkuja.
Eilen oli koko päivä täällä aurinkoinen ja kaunis. Vaikkei ollutkaan mikään superlämmin, meidän tuulensuojaisella parvekkeella tarkeni erinomaisesti nauttia keskikesän juhlasta.

Grillissä valmistui marinoiduista kesäkurpitsoista ja kukkakaalista tehtyjä vartaita, halloumia, fetajuusto-aurinkokuivattutomaatti-ranskankerma -sörsselillä täytettyjä herkkusienen hattuja ja kevyesti paahdettua leipää. Nälkäinen bloggari ei näköjään malttanut ottaa niistä yhtään kuvaa. Kyytipojat: tsatsiki ja uusista perunoista rucolan, kapriksien ja tillin kanssa tehty herkullinen salaatti odottelevat pöydässä grillailujen kypsymistä.

Jälkkäriksi aivan taivaallisia seljankukkamarinoituja mansikoita mascarpone-vaahdon kanssa!

Tänään, juhannuspäivän aamuna, otimme tosi iisisti. Laiska aamu huipentui puolenpäivän aikaan nautittuun brunssiin, joka koostui pääasiassa eiliseltä jääneistä tähteistä.
Yöllä oli satanut sen verran, että päätimme brunssitella sisällä keittiössä. Sillä vaikka sade olikin jo lakannut, partsilla kaikki tuntui vähän kalsealta ja kostealta. Eipä se mitään haitannut, kun seura oli mitä parhainta ja pöytä notkui herkkuja.
Brunssin lomassa mietittiin, että millainen olisi juhannusaaton ohjelma, jos haluaisi toteuttaa kaikki keskeiset suomalaiset ja ruotsalaiset perinteet. Sillilounaasta se varmaankin alkaisi, sitten olisi juhannussalkoseremonioiden aika, jonka jälkeen mansikkakakkukahveiden kautta pitäisi kiirehtiä vihdan tekoon ja juhannussaunaan. Saunan jälkeen viimeistään pitäisi tehdä seppele, jos ei sitä ole saanut aikaiseksi jo ennen lounasta. Grillaus kuuluu onneksi molempien maiden perinteisiin, mutta sen jälkeen pitäisi tietty olla vielä kokko. Kokolta voisikin sitten palailla kotiin juhannustaikakukkia keräten – ja herätä aamulla tulevan puolison kasvot muistissa. 😀

Aivan ihana juhannus kertakaikkiaan, vaikka perinteitä tulikin sovellettua ihan omaan tyyliin! Ei sitä näköjään tarvitse olla sen paremmin mökillä kuin saaristossakaan saavuttaakseen oikean ja aidon fiiliksen.
Ja nyt sitten kenenkään ei tarvitse tulla huomauttelemaan klassikkoja miten kesä on ohitse tai päivät lyhenemään päin. Omasta mielestäni kesä oikeasti vasta alkaa juhannuksesta – niin keskikesän juhlasta kuin puhutaankin.

Peetu on tulossa tänään myöhemmin illalla kotiin kesäksi. Sen kunniaksi ryhdistäydyin ja laitoin pikkumakuuhuoneen kuntoon. Tai ainakin vähän kunnompaan – ainahan sitä on kaikenlaista projektiajatusta mielessä, mutta nyt on kuitenkin paljon valmiimpaa jo.
Jotenkin en haluan kutsua tuota huonetta vierashuoneeksi, vaikka sellainen se kai nyt virallisesti on. Kumpikaan tytöistä ei asu enää vakituisesti kotona, mutta pääasiassa pikkumakkari on kuitenkin varusteltu heidän käyttöönsä. Toki sinne majoitetaan kaikki vieraatkin silloin, kun neidot ovat jossain muualla.

Sängyn päällä olevan tyynykasan tarkoitus on sekä tuoda tunnelmaa että toimia selkätyynyinä, kun sängyssä vietetään Netflix-maratonia. Samasta syystä taulut ja hyllyt ovat sen verran korkealla, että istuskelu sujuu mukavasti.

Seinällä oleva julistetaulu on siitä merkityksellinen, että juliste on hankittu, kun olimme katsomassa Mirón näyttelyä Moderna Museetissa tyttöjen ensimmäisellä Tukholman reissulla. Halusin ehdottomasti sen juuri tuohon siitä syystä.

Ikkunasta näkyy pilkahdus vehreyttä. Tyttöjen itse tekemiin keramiikkamukeihin istutetut kaktukset olen saanut äitienpäivälahjaksi noin about kymmenen vuotta sitten.

Huone on tosi pieni, täysleveä parisänky vie lähes kaiken tilan. Ikkunan puolella nukkuvalle yöpöytänä toimii String-hylly.

Unilamput väsäsin Granitista hankituista lampuista ja Clas Ohlsonin tekstiilipäällysteisistä johdoista. Oli muuten aika homma löytää johdot, joissa on valmiina katkaisija!

Oviseinällä on vanha massiivinen Lundia-hylly. Se nielee kiitettävän määrän kampetta sisäänsä ja sain tyhjennettyä vähän säilytystilaa myös kesälapsille. Yhteen hyllynnurkkaan jäi kolonen Linumin tyynyä varten. Siinä on kisujen mukava tarkkailla tilannetta ja ottaa iltapäivänokosia.

Unilamppujen ripustukseen hankin söpöt Mama-koukut.
Täällä blogissa en ole tainnutkaan niin huhuilla remonttiavun perään, mutta Facebookissa sitäkin enemmän. Yritin löytää jonkun, joka olisi tullut poramaan hyllyjä ja koukkuja superkovaan teräsbetoniin. Olin valmistautunnut maksamaan aivan täyden hinnan yrittäjälle, mutta toivoin, että olisi löytynyt joku, josta olisi saanut tutuilta suosituksia.
No, sellaista tyyppiä ei viikkokausien huhuilun jälkeen löytynyt, joten päätin ryhtyä toimeen itse. Ihan hyvinhän nuo seinällä ovat – hyllykin vatupassin mukaan täysin suorassa!