Tässä nyt vihdoin todiste siitä, että ompeluharrastukseni pitää sisällään muutakin kuin kankaiden ostamista. Olen yrittänyt pistää itseni kankaiden ostokieltoon jopa, mutta menestys on ollut vähintäänkin kyseenalainen (lue: surkea!). Jotain kuitenkin tulee oikeasti välillä ihan valmiiksikin.

Jotain pientä olen jo saanut väsättyä rakkaille lapsenlapsilleni ja parit kaavantestausvaatteet tehtyä, mutta tämä ”juhannushuppari” taitaa olla ensimmäinen varsinaisesta kankaasta (siis ei edullisesta testikankaasta) valmistunut vaate itselleni. Juhannushuppari lainausmerkeissä siksi, koska eihän tuo valmistunut juhannukseksi, vaikka niin olin ajatellut. Eihän se myöskään ole huppari – vaan verkkatakki. Mutta minkäs sille voi, kun on kertaalleen antanut vaatteelle nimen, niin siksi sitä sitten tulee mielessä kutsuttua, vaikka periaatteessa se johtaisikin harhaan.

Kankaana on Nuppu Print Companyn ”Kirsikkajuhla”-collegetrikoo. Löysin Nupun ihanat kankaat vasta viime syksynä ja ihastuin välittömästi aivan täysillä! Yritän nyt pitää pientä rotia (jälleen erittäin huonolla menestyksellä…), enkä ostaa ihan kaikkia valikoiman herkkuja samantien. Vaikeaa!

Kirsikkajuhla-kuosi on aivan lemppari, vaikka oikeasti en kyllä osaa valita vain yhtä Nupun kaikista ihanuuksista! Tuota samaa kuosia tuli hankittua myös yhtä jakkua varten paksuna puuvillasatiinina, vähän eri värisenä. Tulee varmasti esittelyyn, kunhan saan sen tehtyä valmiiksi!

Juhannushupparin kaavana käytin Suuri Käsityö –lehden verkkatakin kaavaa tämän kevään lehdestä 3/2022. Siihen olisi oikeasti kuulunut vyötärökaitale, hihansuut ja korkea pystykaulus samasta kankaasta, mutta itse halusin sporttista vastapainoa kukkahempeilylle ja vaihdoin ne valmiina ostettuun raidalliseen resoriin. Resorin kapeat harmaat raidat on heijastinta, mistä plussaa varsinkin sitten syksymmällä.

Olen periaatteessa erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

Siinä se nyt katselee, että tuleeko sieltä mitään kuvia vai ei…

Jos olenkin aivan tyytyväinen uuteen verkkatakkiini, yksi asia, mihin en ole tyytyväinen, on olemattomat kuvankäsittelytaitoni! Haha.. Näissä yritin vähän säätää sävyjä, että kukkakuosi olisi mahdollisimman edukseen. No, lopputuloksena on, että valkoinen paitani ja valkopohjainen hameeni näyttää aivan vihreältä.. Ehkä olisi aika katsoa vaikka joku Youtube-tutoriaali aiheesta! Ei se voi olla niin vaikeaa.

Hiukan toivomisen varaa ja kehityspotentiaalia on näissä aurinkolasien kanssa poussatuissa kuvissakin, mutta tuosta ylemmästä näkee, miten on kuvaushetken glamour set up kohdillaan! Itselaukaisija toimii. (Vaikka Peetu ottaa kyllä paremmat kuvat…)

Tämä on asukokonaisuus, jonka olin ajatellut laittaa juhannuksena. Valkoinen (tosiaankin siis, valkoinen), Marimekon pellavaisesta ”Perhonen”-kankaasta tehty hame on sekin Mintun ompelimosta valmistunut. Tosin vuosia sitten.

Onneksi tajusin, että kun olen menossa möyrimään lastenlasteni kanssa juhannukseksi, ei valkoinen hame ole todellakaan se järkevin vaihtoehto! Toisekseen oli niin kuuma, että edes iltamyöhällä ei ollut tarvetta millekään pitkähihaiselle. Eli uusiksi meni asusuunnitelmat! (Eikä olisi tosiaan tuo “huppari” ollut vielä valmiskaan – eli parempi niin)

Tuossa alla puhelimella näpsäistyt kuvat asusta, joka lopulta päätyi ylleni. Juhannusmainen sekin, mutta vähän vähemmän arka väritykseltään.

Ihanaa, kun koti- ja vapaa-ajan käyttöön tarkoittamassani pusakassa on vetoketjulliset taskut. Näin puhelin ja avaimet pysyy turvassa, vaikka välillä hupparin heittäisikin pois päältä. Samoin tykkään tosi paljon siitä, miten raidalliset resorit raamittaa kokonaisuutta ja antaa vähän särmää hempeälle kukkakuosille.

Mietin jo leikatessa, että olisiko tuota pitänyt vähän lyhentää – en ole niin ihastunut pepun päälle tuleviin vaatteisiin. Tai siis sellaisiin, jotka päättyvät juuri lantion puoliväliin. Mieluiten pituus saisi olla joko ylälantiolle tai sitten reilusti pidempi. No, suunnitelmissa on tehdä vielä toinen vastaava jostain yksivärisestä, lyhennetään sitä sitten.

Uusi vuosi – jeee!! Tykkään uudenvuoden kaltaisista merkkipaaluista ihan valtavasti – niinkuin monet teistä tietääkin. Uusi alku tuntuu jotenkin ihanan freesiltä ja lupaavalta. Ihan kuin uusi kalenteri tai päiväkirja, jonka sivut on vielä ihan puhtaat, tyhjät ja toistensa kaltaiset, mutta sitä tietää jo, että kohta sivut pursuilee elämää. Huimaannuttavan ihana vapauden tunne siitä tiedosta, että oikeastaan voi ihan itse päättää, mitä niille sivuille tulee kirjattua!

En nyt tietty (enää) ole aivan niin naivi, että kuvittelisin elämän jotenkin kertaheitolla mystisesti muuttuvan yhden – lopulta aivan randomin – yön aikana. Enkä niin sinisilmäinen, ettenkö tietäisi, että monet arkiset asiat, elämän raamit ja vaatimukset, ovat sellaisia, että ne ensinnäkin täyttää vuorokauden 24 h aika helposti – ja toisekseen niitä on vaikea tuosta vaan muuttaa.

Mutta vanhan kliseen sanoin: se mihin keskittyy, mille antaa huomionsa ja mitä ravitsee, se kasvaa ja lisääntyy. Roger that!

Eli vaikka nyt ei olisikaan halua tai tarvetta millekään täyskäännökselle tai totaaliselle uudelleen arvioinnille, voi uuden puhtaan kalenterin valkoiset sivut nähdä mahdollisuutena keskittyä niihin itselle tärkeisiin juttuihin. Oma uudistus tälle vuodelle on “taidetreffit”. Haluan sekä tehdä että kokea taidetta ja kulttuurielämyksiä enemmän kuin aikaisemmin – ja näin Tukholmassa asuvana on kyllä tasan nolla syytä, miksi en kävisi enemmän näyttelyissä, teatterissa, konserteissa etc.

Tai no, koronatilanne on tietty varsin hyvä syy, mutta se ei estä itse tekemistä. Enkä voi väittää rampanneeni alvariinsa nauttimassa tukholmalaisesta kulttuurielämästä ennen koronaakaan…

Jotenkin tuntuu, että olen ennenkin messunnut, miten haluan myös lisää glitteripölyä ja kimallusta elämääni. No, maailmantilanne on sellainen, että mitään kovin suuria juhlia tuskin on taas hetkeen tiedossa, eikä sen kummempaa muutakaan glamouria. (Vitsit, että olen iloinen, että ne työpaikan pikkujoulut pidettiin! Ja kummitytön valmistujaiset!!) Niinpä päätin, että pyrin parhaani mukaan käyttämään juhlavahkoja vaatteita ja asusteita ihan arjessa.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tuo päälläni oleva & Other Storiesin Rodarten (rrrakastan Rodartea btw!) yhteistyömallistosta vuonna 2016 (!!) hankkimani kashmirneuletakki. Ajattelin, että sille on suunnattomasti “ladies who lunch” -tyyppistä käyttöä, mutta koska se on ollut mielestäni liian bling toimistolle, en ole onnistunut pitämään sitä kuin pari hassua kertaa. Peetu on tainnut lainata neuletakkikaunokaista useammin kuin mitä itse olen sitä käyttänyt.

Tähän on tultava muutos!

Lupaan siis pyhästi itselleni, että vastedes en hilloa näteimpiä vaatteitani kaapissa odottamassa jotain mystistä erityistilannetta, jota joko ei tule tai vasta jälkikäteen tajuaa, että no olipas spesiaali hetki! Kaikki kiva päätyköön käyttöön aina kuin vain mahdollista. Alan viedä roskia pihalle paljettihameessa, jos siltä tuntuu!

Tässä esittelen diskreetisti uudeksivuodeksi kynsiini hankkimaa diskopalloglitterilakkausta. Lapsenlapseni Bönis, 16 kk, on sitä mieltä, että kynnet on aivan valtavan upeat!

Koko asu on itseasiassa uudenvuoden aatolta. Valitsin timangineuleen ja löysät prässihousut samppanjabrunssin asuksi. Valkoinen ei ehkä ole kaikkein järkevin valinta, kun on tarkoitus sukeltaa kyynärpäitä myöten valtavan (ja valtavan herkullisen!) merenelävätarjottimen kimppuun, mutta itsellenikin yllätyksenä selvittiin aivan täysin ilman vahinkoja!

Tässä taas on tarkoitus esitellä neuletakin hihojen kauniita palmikkoyksityiskohtia. Tykkään aivan valtavasti, kun tavallisissa vaatteissa on sporttisia detaljeja (vaikka toisaalta en oikein voi kuvitella, että käyttäisin varsinaisia urheiluvaatteita esim. toimistolla) ja mielestäni nuo palmikkoiset vauhtiraidat on juuri sitä.

Samalla tässä näkyy erittäin (liian??) selvästi, miten tuskaisen hitaasti etenee vanhojen, värjättyjen hiuslatvojen kasvattaminen pois. Viimeksi kampaajalla leikattiin taas muutama sentti ja laitettiin sävytystä pehmentämään rajakohtaa, mutta kyllähän tuo aikamoinen sateenkaari on edelleen. Noooh… eiköhän se siitä, kun vaan jaksaa katsella muutosprosessia vielä hetken.

Kuvauspaikkana on muuten meidän taloyhtiön kasvihuone, jos joku ihmettelee merkillistä taustaa. Talvikelillä kamerajalustan ja kaiken muun kanssa sählääminen on aika ekstremeä, joten ajattelin ilahduttaa armaita naapureitani ja pöllöillä kuvanottohommissa tuolla toistekin.

• neuletakki, & Other Stories Rodarte -yhteistyömallisto
• housut, H&M
• kengät, Aldo
• korvikset ei nyt näy oikein missään kuvassa, mutta korvissa on suosikki-Kalevalat: hopeiset Kuuttaret

Instagramissa olen jo esitellytkin uutta harmaata lookiani, mutta pitäähän se nyt tänne blogiinkin saada ikuistettua!

Yleisilmeestä tuli aika vaalea väkisinkin. Nuo kasvoja kehystävät lähes valkoiset karvat ovat ihan omaa perua – eli ei värjätyt. Kontrasti loppukuontaloon on sen verran raju, että takatukkaan laitettiin muutama vaaleampi raita. Muuten sävy on latvaa lukuunottamatta täysin luonnollinen.

Halusin lyhentää hiuksia runsaasti ja pituutta lähtikin sellaiset rapiat 20 cm. Ihan superlyhyeen en kuitenkaan ollut valmis, ja sen vuoksi latvaan jäi vielä tuota vanhaa värjäystä. Ensin mietin, että onko kaksivärisyys ihan kamalan näköinen, mutta varsinkin kesällä se tuntui varsin hauskalta ja leikkisältä. Saa nyt sitten nähdä, miten kauan jaksan sitä katsella. Varmaan jo ensi kampaamovisiitillä haluan poikkaista loputkin värjätyt pois.

Olen ollut erittäin tyytyväinen myös leikkaukseen. Kuvissa nuo on nyt föönattu, mutta myös luonnonkihara asettuu yllättävän helposti ihan kampauksen näköisesti, kun vähän jaksaa puristella muotovaahtoa latvoihin. Ja vaikkei jaksaisikaan, lempeästi kerrosteltu tukka on varsin kiitollinen laiskalle hiustenlaittajalle!

Toistaiseksi ainakin olen viihtynyt uudessa sävyssä erinomaisesti. Hurjan helposti tuo kyllä taittaa kuvissa keltaiseen, vaikka livenä onkin ihan kylmä harmaa yleisväri. Vielä en ole ryhtynyt hopeashampoita tai vastaavia testaamaan, mutta ehkä pitäisi ottaa ohjelmaan.

Mutta nyt kyllä kiinnostaa kovasti mitä mieltä olette? Tuleeko eläkeläisvibat? Meneekö jatkoon?

Eilen tapahtui monta huikean merkittävää ja (oman elämäni mittakaavassa) poikkeuksellisen suurta asiaa!! Tässä tärkeimmät:

• Olin kaupungilla!
• Olin kaupungilla (ensimmäistä kertaa) ilman käsihärveliäni!!
• Käytiin Peetun kanssa elokuvissa oikein elokuvateatterissa (Black Widow, tykättiin kovasti!)!
• Otettiin asukuvat!

Muutama päivä on vielä vajaa kahden viikon suosituksesta toisen rokotuksen jälkeen, mutta päätin silti uskaltautua ihmisten ilmoille. En ole ollut keskustassa yli puoleentoistavuoteen kuin kerran, kun kävelin koko matkan kotoa. Ihan senkin takia oli aikas jänskiä ja huippua “lähteä matkalle” Tukholmaan. Haha!

Toinen suuri jänskityksen aihe oli liikkua ihmisten ilmoilla ilman käsihärvelin antamaa tukea ja suojaa. Käsi on edelleenkin massiivisen hutera ja arka kaikenlaisille tönäsyille sun muille, vaikka sitkeästi rehab-jumppaa vedänkin päivittäin. No, onneksi kesän ja koronan ansiosta tungos jopa T-Centralin asemalla oli siedettävä ja pystyin pujottelemaan aivan mainiosti kanssamatkustajieni seassa.

Kaikin puolin tuntui kuin eilinen olisi ollut aivan valtava askel kohti uutta normaalia!

Käsihärveli on ollut suurin yksittäinen syy, miksi asukuvat on ollut aika tyystin katkolla sitten kevään 2019 onnettomuuden. Sen kanssa päälle sopivien vaatteiden valikoima supistui erittäin pieneksi ja vaikka periaatteessa “kapseli-garderobi” -ajatus on mielestäni kiehtova, tuntui, että kaikki inspiraatiokin tyrehtyi lopulta aivan totaalisesti.

Toinen kuvaushommia rajoittava tekijä on ollut se, että oikean käden mekaniikka on ollut sen verran rajallinen, että meikkaamisesta ja hiusten laittamisesta ei ole tullut oikein mitään. Eihän tuo nyt vieläkään kovin näppärästi suju – kaikenlaiset ranteen kiertoliikkeet on hankalia ja käsi kaikkea muuta kuin vakaa. Onneksi näin kesällä on vähän päivetystä, niin pärjää vähemmällä pakkeloinnilla tällainen pidempään ajettu mallikin.

Tää koronatukka alkaa jo hiukan huvittaa – jos totta puhutaan! Jossain vaiheessa häiritsi ihan älyttömästi tuo kaksivärisyys, mutta nyt se on mielestäni lähinnä hassu. Rentoon asenteeseen auttaa toki myös se, että tiedän kampaaja-ajan olevan ihan kulman takana. En ole tohtinut istahtaa kampaamon penkkiin koko korona-aikana, kun maskien antamasta suojasta on varsin ristiriitaista tietoa – ja olla nyt sitten siinä jonkun vieraan ihmisen kanssa vieri vieressä pitkä tovi, kun tuskin oman perheen kanssa ollaan tehty sitä. Ajatus tuntui vähintäänkin ristiriitaiselta.

Järjestyksessä olevat rokotuskuviot onneksi nyt mahdollistaa tuonkin arjen luksuksen. Ihanaa! Saa nyt sitten nähdä, millainen harmaahapsi Mintusta siellä kuoriutuu…

Tässä muuten esittelyssä se ihana kesäkäsilaukku (jos joku vielä muistaa!), jonka alunperin ostin olemaan osa Karkin ja Cissin häihin ajattelemaani asua. Yksikätisenä en tietenkään voinut kahlita ainokaista toimivaa räpylää kassin kantamiseen, joten tuo söpöliini jäi odottelemaan parempia aikoja. Jotka on selkeästi koittanut nyt!

• musta huitula, ASOS
• t-paita, Lindex
• raitapöksyt, Weekday
• lipsut, Havaianas
• laukku, Cult Gaia
• korvikset, Kalevala Koru

Käsin kirjoittamisessa on jotain erityistä. Myönnetään – olen ollut stereotyyppinen “dear diary” –tyttö siitä lähtien, kun 12 vuotiaana aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Silloiseen farkkukangaspäällysteiseen lukolliseen kirjaan tuli vuodatettua niin riidat äidin kanssa, ihastuksiin törmäämiset koulun ruokalassa kuin kokeista tulleet numerotkin. Kai jo silloin tajusin, että kun mielessä pyörivät asiat pistää paperille, niitä ei tarvitse enää taukoamatta vatvoa päässä.

Pari vuotta sitten (siitä on tosiaan jo yli kaksi vuotta!!) loukkasin pahasti kyynärpääni. Vaikka leikkaus kuulemma onnistui, tuli parantumiseen komplikaatioita heti alussa. Yksi pieni sivuvaikutus oli, että puoleentoista vuoteen en pystynyt kirjoittamaan oikealla kädellä. Aluksi edes sormet eivät toimineet sen vertaa, että kynä olisi pysynyt kädessä. Nimmarit vetelin tyynesti vasurilla, mutta kun asuntokauppakirjaan vaadittiin henkkarissa olevaa signeerausta muistuttava allekirjoitus, teippasin kynän jesarilla oikeaan käteen. (Pitäisikin tehdä lista asioista, jotka olen ratkaissut jesarilla! Haha!!)

Puolentoista vuoden aikana opin sen verran hyvin kirjoittamaan vasurilla, että esim. ystäväni ei reagoinut käsialaan lainkaan, kun lähetin hänelle käsin kirjoitetun synttärikortin. Mutta eihän se silti samalla tavalla sujunut kuin oikealla. On täysin eri asia kirjoittaa onnitteluvärssy tai osoite korttiin ajan kanssa keskittyen kuin antaa kynän lentää paperilla ajatuksia kirjaten.

Tein kyllä pari yritystä aloittaa kirjoittaa sähköistä päiväkirjaa. Ja ilman muuta se oli huomattavasti tyhjää parempi. Kyllähän tämä tänne blogiinkin kirjoittaminen on tietynlaista vuodattamista – erittäin usein tulee itsellenikin hiukan yllätyksenä millainen jutusta tulee, vaikka olen tietty etukäteen miettinyt aiheen, mistä haluan puhua. Kuitenkin se hetki viime vuonna loppusyksystä, kun jälkimmäisen kyynärpääleikkaukseni jälkeen kuntouduin siihen pisteeseen, että pystyin sekä pitämään kynää kädessä että kiertämään rannetta niin paljon, että kynän terä osui paperiin, oli ikimuistoinen. En muista itkinkö ilosta, mutta sen verran merkittävä hetki oli kyseessä, että otin ihmeen videolle ja lähetin sen tyyliin kaikille kavereille.

Kaivoin esiin kauneimman muistikirjani (kyllä, varastoistani löytyy pino muistikirjoja ihan varalta… jostain syystä olen sitä mieltä, että aina on hyvä hetki ostaa varuiksi vielä yksi Lamy, Leuchtrum tai Moleskine – ha ha!) ja aloin kirjoittaa.

Aluksi käsiala oli aivan kamalaa, saatoin menettää kontrollin kynästä aivan milloin tahansa ja jo parin lauseen jälkeen sormet alkoivat krampata. Olen kirjoittanut aamusivuja jo vuodesta 2010, kun osuin ensimmäiseen The Artist Way –työpajaan. Nyt tuloksena oli lähinnä aamulauseet, mutta sinnikkäästi kirjoitin joka aamu niin pitkään kuin suinkin kykenin. Se hyvä puoli tuollaisessa tunnepitoisessa vuodatuskirjoittamisessa on, että sitä todellakin kirjoittaa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.

Ennen loukkaantumistani olin vain vähän aikaa aikaisemmin aloittanut harjoitella letteringiä – kirjaimien piirtämistä. Yksi murheitani etenkin ensimmäisen ja toisen leikkauksen välisenä valottomana aikana oli, että en ehkä enää ikinä kykene kontrolloimaan käteni liikkeitä niin, että pystyisin saamaan aikaiseksi jotain kaunista. Yritin ylläpitää tsemppihenkeäni tilaamalla säännöllisesti uusia ihania kyniä Penstoresta. Nyt en vieläkään tiedä kuinka paljon entistä tarkkuutta ja herkkyyttä pystyn harjoittamaan takaisin, mutta kynistä ei todellakaan ole kiinni. 😀

Lempparikynät: Tombow ABT:t, Tombow Twintonet, Micronit ja ihana apuväline tuo Tombown vesisäiliö-/sivellinkynä!

Käsialani on edelleen järkyttävää – varsinkin kun on kyseessä aamusivut tai päiväkirjan kirjoittaminen, mutta en anna sen haitata. Nykyään pystyn kirjoittamaan jo monta sivua, mikäli tarvetta on (yllättävän usein on!) ja se on niin valtavan upea tunne, etten osaa edes kuvailla. Käsin kirjoittaminen jotenkin ihmeellisesti vapauttaa pään sisäistä kapasiteettia kaikenlaisesta ylimääräisestä kuohunnasta ja hyvät, ihanat, upeat hetket tulee kirjattua talteen, niin ei tarvitse sitten stressata ikimuistoisten hetkien unohtumisesta.

Harjoitus tekee metsurin (ehe ehe), joten olen nyt pikkuhiljaa alkanut harjoitella taas letteröintiä ja bujo-hommia. Välillä kyllä menee hermo, kun koskaan ei voi tietää, milloin tulee vapina tai kramppi käteen. Toisaalta joskus saan aikaiseksi ihan kokonaisen sanan täynnä kauniita kirjaimia. Yritän olla lempeä väriseville viivoille ja onneksi yksi käsityön kulmakivistä on matkan arvostaminen. Prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos. Vaikka kyllä kiva lopputuloskin olisi ihana juttu, en voi kiistää.

Tässä olen sormiharjoitellut kesäsuunnitelmien kanssa. Päiväkirjan sivuista en oikein voinut ottaa kuvituskuvia (ha ha!) ja toisaalta tällaisessa kevyt-bujoilussa yhdistyy kaksi asiaa joista tykkään valtavasti: askartelutyyppinen värkkääminen ja listojen kirjoittaminen!

Ihanaa, että ensimmäinen lomapyrähdys alkaa jo nyt perjantaina! Sitten hyökkään täysillä myös bucket listan lempijuttujen kimppuunn!

Hei siis KÄÄÄÄK, miten ihanaa saada vähän glamouria!
Jos totta puhutaan – olin aivan unohtanut koko Oscarsit. En ole käynyt kohta puoleentoista vuoteen kertaakaan leffassa, koko sen kaltainen elämä tuntuu ihan vieraalta. En siis myöskään ole, ensimmäistä kertaa ikinä, nähnyt ainuttakaan ehdolla olevista elokuvista. Niin kummallista!
Onneksi someen voi luottaa ja jo heti aamulla IG:ssä pamahti eteen ensimmäiset gaala-asut. Kaikki eilisen päivän vapaat hetket menikin sitten hyvin asuja ihaillen ja asujen taustoja tutkien. Aivan mieletön homma yhden tuollaisen upean kokonaisuuden toteuttaminen! Kunnia ei todellakaan kuulu vain punaisella matolla loistavalle tähdelle, onnistuneen outfitin takana on kokonainen tiimi ammattilaisia.
Tässä suosikkini tämän vuoden Oscareista, ei varsinaisesti missään järjestyksessä, mutta tällä kertaa yksi asu oli mielestäni ylitse muiden. Täydellisyys vailla vertaa! Arvaatteko kuka?

Regina King Louis Vuittonin kristallinauhoin koristellussa asussa. Näin tästä puvusta pienen videonpätkän Instagramissa ja siinä vasta oikein näki, miten puvun strassit kimaltavat upeasti liikkeen mukana.
Stailaus on mielestäni tässä erittäin onnistunut ja tuo esiin puvun vahvuuden. Selkeälinjainen kampaus suuntaa ajatukset superhero-linjoille, mikä on tyylikästä ja coolia. Romanttisempi stailaus olisi vienyt yleisvaikutelman ihan toiseen suuntaan – vaikka ei perhos-/enkeliassosiaatiot olisi nekään välttämättä olleet hullumpia.

Halle Berryn unelmaisen, lilasta silkkisifongista valmistetun puvun on signeerannut Dolce & Gabbana. Ihan syystäkin Berry leyhyttelee mekon helmaa jokaisessa kuvassa, tuollainen ohut sifonki laskeutuu varsin huomaamattomaksi, vaikka kangasta olisi uponnut kymmeniä metrejä. Ilman liikettä näyttäisi edessä oleva muhkea rusetintapainen helposti kuvissa epäsuhtaiselta. Livenä toiminee ilman leyhyttelyäkin.

Yksi kuumimmista puheenaiheista tuntuu olevan Halle Berryn uusi kampaus. Ja siis onhan tuo kertakaikkiaan upea! Margot Robbie esitteli myös uuden otsiksensa Oscarsien punaisella matolla, mutta jotain vikaa siinä täytyy olla, kun en välittömästi alkanut hamuilla Fiskarseja. Yleensä ei paljoa tarvita, että triggeröidyn pätkimään itsellenikin otsatukan. Kyllä minä, jos muutkin… Haha!

Tässä vielä kerran – Halle Berry ja silkkisen helman heilautus!

Laura Dern ja Oscar de la Renta -puku. En ole ihan varma, onko täysin ok tykätä höyhenhelmaisesta puvusta. Olen lukenut molempia – että höyheniä on täysin mahdollista saada ilman, että eläin mitenkään kärsii, vähän kuin villaa lampaasta – mutta sitten myös päinvastaista. On myös mahdollista, että puvun höyhenet on keinotekoisesti valmistettu, siihen en löytänyt vahvistusta mistään.
Mutta, jos lähdetään siitä, että puku on valmistettu eettisesti, niin tykkään erityisesti sen mestarillisesti toteutetuista vastakohdista: musta-valkoinen, pöyheä-sileä, muhkea-ihonmyötäinen. Extrapisteitä pikähihaisesta mallista, joka tihkuu glamouria ja on peittävyydestään huolimatta kaikkea muuta kuin tätimäinen.

Punaisen suoran ensimmäisenä Amanda Seyfried Armani Privén puvussa. Mekko on kuulemma saanut inspiraationsa hisbikus-kukasta (se on se yksi emoji-kukka) ja mikä ettei. Puku on mielestäni upea, mutta vasta stailaus tekee kokonaisuudesta huikean. Klassinen filmitähtikampaus, utuisen lämpöinen silmämeikki (Halle Berryn silmämeikki on hyvin saman tyylinen – trend alert!) ja erityisesti luumunpunaiset huulet täydentävät lookin kymmenen pisteen arvoisesti.

Toinen punainen upeus on Angela Bassett ja Alberta Ferrettin puku. Tälle en syttynyt aivan heti, jokin kokonaisuudessa mättää. Laukku ja kengät on eri maata, korut ja meikki riitelevät keskenään. Ihan kuin kengistä ja meikistä vastaavat olisivat halunneet vetää superhero-linjaa ja laukuista & koruista vastaavat kannattaneet klassisempaa Hollywood-lookia.
No, puku on upea – tiedätte jo ennestään, että olen heikkona viittamaisiin laahuksiin. Leikkaus on muutenkin todella taidokas ja v-etuhalkio paljastaa ylellisen läikehtivästä silkistä tehdyn vuorin. Ompelija minussa hyrrää tyytyväisenä!

Joka Oscarseissa on aina muutama, jotka haluavat välttämättä kanavoida sisäistä Oscar-patsastaan ja pukeutua kultaan. Joskus se onnistuu tyylikkäästi, toisinaan taas ei. Carey Mulligan Valentino Haute Couture -puvussaan kuuluu ehdottomasti ensimmäisiin.
Olin jo hilkulla julistaa tämän koko gaalan upeimmaksi kokonaisuudeksi, mutta sitten tuli toinen, joka vei sydämeni. Jokatapauksessa Carey Mulligan tasapainottelee taidokkaasti överin hameen ja alleviivatun simppelin stailauksen kanssa. Bandeau-toppi yläosana keventää kokonaisuutta ja päivittää ilmeen prikulleen tähän päivään. Elegantin ja trendikkään onnistunut liitto toisin sanoen.

Yleensä en juuri ota miehiä mukaan näihin juttuihini, miesten muoti kun on ihan oma lukunsa. Mutta kun tällainen herkku, Colman Domingo shokkipinkissä Atelier Versacen puvussa osuu silmiin, niin pakkohan se on ottaa mukaan!
Ja sitten onkin aika paljastaa ykkössuosikkini:

Zendaya hengästyttävän huikeassa neon-keltaisessa Valentinon puvussa. Rakastan tässä lookissa aivan kaikkea – kyllä, myös kuuden miljoonan dollarin arvoisia Bulgarin jalokiviä.. Haha!
Olen tutkinut suurennuslasilla silkkisifonkisen puvun jokaisen sauman ja huokaillut onnesta. Kesyttömät hiukset, hippihenkinen luonnonsävyinen meikki ja selkeät viittaukset yhteen populäärikulttuurin valovoimaisimmista ikoneista (Cher, jos joku ei tunnista kuvasta) vain lisäävät lookin suurenmoisuutta.


Niin, ja siis puvussa on myös viittamainen laahus. I say no more!
 

Vielä bonuksena tänne loppuun yksi nuoruuden suosikeistani: 56-vuotias ex-supermalli Paulina Porizkova. Ihanasti hänkin antanut luonnonharmaiden hiusten näkyä tyvikasvussa.
Mites siellä ruudun toisella puolella – oliko samoja suosikkeja?
Eikö vaan tunnukin jotenkin aivan ihanalta välillä unohtaa kaikki arkinen ja sukeltaa silkin ja glamourin syleilyyn!
Kuvat: Elle.se, Damernasvarld.se ja Vogue.com