Joskus käy niin, että yksi vuodenaika yksinkertaisesti jää väliin. Tai kestää korkeintaan päivän tai kaksi. Muistan, että aika monenakin vuonna varsinainen syksy on tehnyt tuon tempun.´Tyyliin eilen oli vielä ihan kesä ja tänään talvi. Enkä edes viitsi aloittaa viime kesästä… Huomaan, että jopa heinäkuussa tapahtuneisiin asioihin viitataan sanomalla viime keväänä. Kun se kesä ei sitten oikein milloinkaan koittanut. Aloitinpa sittenkin.

Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että tänä “keväänä” hypätään suoraan lopputalven viileistä ja vesisateisista keleistä suoraan kesään. Niinpä on justiinsa hyvä hetki tutkailla, mitä elementtejä kesän 2013 garderobista tulisi löytyä.

Ainakin Coachella-festareilla viime viikonloppuna viihtyneet julkkikset ovat liikuttavan yksimielisiä. Kesäpukeutumisen peruspilarit ovat:

1. farkkushortsit
2. revityt, niititetyt tai muuten pimpatut (farkku)shortsit
3. siistit shortsit (mieluiten raidalliset tai printtikuosiset)
4. vatsan paljastava paita
5. etno-kuosinen laukku
6. boheemi lierihattu
7. pyöreät aurinkolasit
8. sokerisöötti kukka- tai pitsimekko
9. lippis tahi käppi (olen oppinut uuden sanan!! Käppi = cap = “lippis”)

Lisäksi suuresti ilahtuneena voi todeta, että (ex-)tyyli-ikoni Alexa Chungin lisäksi noin puolet festarikansasta oli sitaissut takin tai (ruutu)paidan hihoista rennosti lanteille Dries van Noten -tyyliin. Ilolla otamme vastaan tämän ysärin parhaan takapuolennaamiointitrendin!

Kuvat: Style.com

Äääääk! Siis arvatkaa, mitä ihan mielettömän ihanaa sain postissa pari päivää sitten!?

Aivan uskomattoman hienot kisu- ja kultakalakorvikset!! Kaunokaiset kuuluvat suomalaisen titiMadamin mallistoon ja ne on valmistettu kevyestä pleksimuovista.

Ihanat titiMadamin tyypit ottivat yhteyttä jokin aika sitten ja sanoivat, että saan valita itselleni jotkut korut halutessani itselleni. Valinta ei ollut mitenkään helppo, sillä valloittaviin ja värikkäisiin koruihin on helppo rakastua. Lopulta ajattelin, että kalat sopisivat itselleni, koska olen horoskooppimerkiltäni kalat ja kissat… No, kissat olivat oikeastaan aika itsestään selvä valinta.

Mustat kisukorvikset ovat olemustaan myöten ihan kuin meidän Sunshine olisi ollut mallina. Myös koiraihmisille löytyy valikoimaa vaikka kuinka paljon ja halutessaan voi myös teettää oman kuvion. Aika ihana vaikkapa lahjaideaksi!

Blogiassistentti jälleen tilanteen tasalla.

Mielessä on jo monta asua, joihin iloista asennetta säteilevät korut voin yhdistää. Ainakin se mustavalkoinen mekko toimii varmasti täydellisesti yhteen ihan kumpien tahansa kanssa… Ja voin vain kuvitella, miten hienosti aurinko (jos nyt sellaista joskus oikeasti saadaan nähdä…) säihkyy hopeisista peilikultakaloista! I’m in luuuv!!

Muistatteko vielä, kun ennen joulua testailin Sally Hansenin kynsilakkatarroja ja julkaisin oikein mahottoman professionaalin videotutorialinkin? Tuntuu, että sen jälkeen kynsilakkatarramarkkinat ovat ihan villiintyneet ja aika moneltakin merkiltä löytyy omat versionsa. Sain vähän aikaa sitten testiin L’Oréalin kynsitarroja, jotka osoittautuivat yllättävänkin erilaisiksi kuin nuo Sally Hansenin.

Ajattelin, että tuollaiset raitaset olisivat oikein kunnolla keväisen sailor-henkiset. Suurin osa kynsitarroista – ihan merkistä riippumatta – ovat aika tummanpuhuvan glitterisiä tai muuten biletysfiilistä huokuvia kuosiltaan. Sinänsä kyllä ymmärrettävää, kun yhden pakkauksen hinta, josta riittää yksi kierros kaikkiin kynsiin ja pari ekstraa, liikkuu siinä 10 euron hujakoilla. Vaikka tarrat pysyisivätkin siisteinä jopa sen luvatut kymmenen päivää, tulisi melkoisen kalliiksi pitää aina tarralakkauksia kynsissä. Todennäköisimmin nuo valitaankin johonkin erityistilanteeseen, bileisiin tai kun ollaan lähdössä ulos.

Periaate kaikilla tarroilla on about sama. Kynnen pinta pitää olla puhdas ja kuiva. Alustava puhdistus öljyttömällä kynsilakanpoistoaineella on erittäin suositeltava ja kynsinauhojen olisi hyvä olla ainakin kutakuinkin siistit.

L’Oréalin pakkaus sisältää 18 tarraa, joista on helppo läpinäkyvän tarrapohjan läpi mallailemalla valita oman kynnen kokoiset tarrat. Harmittaa vähän, että jonkun aivomyrskyn kourissa heitin aikoinaan Sally Hansenin pakkauksesta ylijääneet tarrat roskiin. Sen jälkeen näin Pinterestissä vaikka miten monta kivaa manikyyriä, jossa vasemman nimettömän kynteen on taiteiltu jotain hienoa ja muut kynnet on ihan asiallisen yksiväriset. Nyt olin sen verran viisas, että laitoin yli jääneet tarrat talteen. Katsotaan nyt, mitä kivaa niiden kanssa vielä keksii…

L’Orealin kynsilakkatarrat ovat huomattavasti tarramaisemmat kuin Sally Hansenin (jotka ovat siis ainoat muut tätä lajia, mitä olen testannut). Se on oikeastaan sekä hyvä että huono. Hyvää siinä on se, että L’Oréalin tarrat on huomattavasti helppokäyttöisemmät. Sally Hansenin tarrat ovat lötköt, melko haastavat käsitellä ja helposti venyvät. L’Oréalin tarrat on pikkuisen vaikea saada irti alustasta ilman, että reunaan tulee ryppyjä, mutta sen jälkeen niitä on helppo käsitellä. Tarra kestää jopa pienen säätämisen ennenkuin sen on painanut kunnolla kiinni kynnen pintaan. Varsin hyödyllistä, kun yrittää saada esmes raitoja suoraan, huomasin.

Tarramaisuudessa on kuitenkin se huono puoli, että L’Oréalin kynsilakkatarrat eivät kiinnityksen jälkeen muotoudu ja sulaudu kynsilakan tavoin kynnen pintaan, kuten Sally Hansenin tarrat tekevät. Tästä syystä kynsinauhojen viereen ja etenkin, jos kynnet ovat kovin kaarevat, voi reunoihin tulla minipieniä vekkejä. Toisaalta niiden poistaminen on myös kätevämpää: tarrat vain irrotetaan kynsistä ja mahdollinen liima lähtee lämpimällä vedellä ja saippualla. Sally Hansenin tarrat piti puhdistaa kynsilakanpoistoaineella.

Kivat ja raikkaat raitakynnet! Vastaavia ei varmasti saisi vapaalla kädellä piirreltyä – en ainakaan minä.  Mintun käsienpesu- ja -rasvausfrekvenssillä kynnet tuskin pysyvät hyvässä kunnossa luvattua maksimiaikaa, kymmentä päivää. Toisaalta erityistilaisuuksiin tarrakynnet on hyvä vaihtoehto. Kiva lopputulos kestää taatusti ainakin sen yhden tärkeän illan – eikä valmistautumisvaiheessa tarvitse hermoilla puolikuivien kynsilakkojen ruttaantumisen pelossa.

Olen tässä nyt jo varmaan muutaman viikon miettynyt yhtä Todella Tärkeää Asiaa. Nimittäin pitäisikö hankkia Dr. Martensin maihinnousukengät?

Olen ollut periaatteessa vailla siistejä, mutta mielellään vähän rokuja kävelykenkiä – ja tuossa vaiheessa Dr. Martensit ovat olleet yksi harkintalistalla olevista vaihtoehdoista. Nyt kuitenkin on käynyt niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin: olen suunnitellut nauhakenkien hankintaa sen verran pitkään, että olen itseasiassa aivan kyllästynyt koko ideaan.

Sitten tajusin, että olen käyttänyt tänä talvena ehdottomasti eniten Peetun Vagabondin maihareita (sori muruuuu!!) ja jopa hiukan haikeana mietin, että ne pitää a) luovuttaa takaisin oikealle omistajalleen ja b) laittaa talviteloille. Pienen miettimisen jälkeen tuumasin, että perus-mustat kasireikäiset Dr. Martensit voisivat olla täydellinen vaihtoehto. Tai sitten ei.

Siis, jos kyseessä olisi ainoastaan kenkä, tässä ei olisi mitään vaikeaa. Hyvä, silmää miellyttävä, laadukkaaksi ja pitkäikäiseksi tunnettu klassikkotuote sopii Mintun garderobiin kuin mansikankivi hampaankoloon. (ehe ehe)

Mutta sitten on se toinen puoli… En mitenkään haluaisi viestiä pukeutumisellani olevani mummo, joka joko yrittää epätoivoisesti pukeutua nuorekkaan rohkeasti tai joka on niin pihalla, että hankkii tukevat hyvät kengät tajuamatta lainkaan niiden lähettämiä viestejä.

Tiedän, että monet inhoavat ajatusta, mutta tällaisissa tapauksissa trendien levinneisyys on kaltaiselleni kuluttajalle helpotus. Viestit laimenevat ja alakulttuuriassosiaatiot hälvenevät, kun jokin juttu leviää niin, että “se on jo kaikilla”.

Nyt pitäisi vaan päättää, että onko Dr. Martensien hankkiminen ookoo vai ei? Mistä ihmeestä senkin nyt sitten tietäisi??

(Tietääkö joku muuten, mitä tarkoittaa Brandoksella mustien maihareitten perässä oleva Z? Muissa saman mallisissa tsetaa ei ole…)

Kuva: Brandos (ja ei, Mintun blogissa ei ole edelleenkään klikkituottoa antavia mainos- tai yhteistyölinkkejä…)

Tänään on Peetun 20 vee synttärit. Heräsin aamulla ennen kasia ja soittelin hetimiten tällä hetkellä Brisbanessa majailevalle ex-teinille. Tuntuu niin omituiselta, että tyttö on edelleenkin siellä kaukana. Eipä sitä niin aina jatkuvasti tule ajateltua, mutta näin synttäripäivänä äiskän ikävä jo melkein 6 kuukautta reissussa viihtyneen lapsen perään on kova. No, Mintun aamulla oli Peetulla jo alkuilta ja iloinen synttärijuhlinta oli käynnissä. Eihän sillä siellä mitään hätää ole – päinvastoin – ihan mahtavaa, upeaa ja elämää rikastuttavaa aikaa. Enkä missään tapauksessa toivo, että Peetu nyt lennähtäisi takaisin koti-ikävissään. Päinvastoin. Niin loistavaa ja mahtavaa, että on tuollainen mahdollisuus elää ja kokea.

Silti olisi ihana halata näin synttäreinä (ja muulloinkin) ja toivottaa onnittelut ihan henkilökohtaisesti. Ikävä tuntuu välillä ihan fyysisenä kipuna. Ja haikealta tuntuu sekin, että reissuun lähti juuri ylioppilaaksi valmistunut nuori neito, melkein lapsi ja kotiin palaa parikymppinen aikuinen. Kypsempi, viisaampi, kokeneempi… Niin sen pitää mennäkin – vastakohta olisi vielä kauheampaa – mutta kyllä tämä lasten kasvaminen ottaa välillä lujille. Luopumisen tuskaa ja iloa samanaikaisesti…

Peetun synttäreitten ja Mintun haikeilun kunniaksi Peetun tuoreimpia reissukuvia. Australiasta tällä kertaa.

Tässä viimeisessä kuvassa Peetulla on ensimmäisen työpaikan virka-asu. Muutaman viikon tytöt marssivat pitkin aurinkoisia Melbournen katuja ja yrittivät saada ihmisiä vaihtamaan sähkö-/kaasuyhtiötä. Alunperinkin siis Peetun ajatus oli tehdä töitä Australiassa ja molemmilla on vuoden voimassa oleva Working Holiday viisumi. Muutaman viikon tytöt olivat töissä myös eko-maatilalla jossain Adeleiden lähettyvillä (äiti on hyvin perillä…) ja seuraavaksi olisi ohjelmassa baarimikon/tarjoilijan hommia kyläkapakassa noin parin tunnin ajomatkan päässä Brisbanesta.

Upeaa syntymäpäivää vielä kerran ihana rakas Peetu! <3 <3 <3