Kaurapuuro on yksi niistä asioista, jotka jakaa ihmiset kahteen leiriin: toiset rakastaa vilpittömästi ja toiset eivät voi sietää. Itse kuulun puurofaneihin ja siksi onkin tosi hauskaa, että pääsin mukaan Indiedaysin ja Elovenan kampanjaan, jossa on tarkoitus kertoa omista puurokokemuksista ja ennenkaikkea kehitellä uusia, herkullisia puuroreseptejä.

Olen aika varma, että ne, jotka eivät tykkää puurosta, ovat joutuneet – suorastaan ehkä jopa pakotettu – syömään sitä lapsena ja siitä sitten juontuu vastemielisyys. Itse en muista, että meillä olisi koskaan syöty kaurapuuroa, kun olin pieni. Varmasti sitä jossain tarjottiin, mutta varsinaisesti muistan, kun liityin partioon ja siellä oli aina reissuilla aamulla kunnon puuroa. Ai että se oli minusta hyvää – ja ai että monet pitivät minua omituisena mieltymykseni kanssa! Sama toistui myöhemmin riparilla, missä kaikki coolit söivät leipää aamiaiseksi, mutta minä olin tyytyväinen kaurapuuroni kanssa.
Siitä lähtien kaurapuuro on ollut olennainen osa ruokavaliotani. Eikä tosiaankaan pelkästään, koska se on terveellistä, ravitsevaa ja edullista – vaan siksi, että tykkään siitä niin paljon! Kyllä edelleenkin jotkut toimistolla katsovat hiukan ihmetellen, kun vedän tuhdin lautasellisen puuroa lounaaksi.
Ihan peruspuuron lisäksi käytän kaurahiutaleita paljon erilaisten aamiaisten, välipalojen ja smoothieiden valmistuksessa. Tässä herkkuaamiaiseni, maustamattomaan jogurttiin tehty tuorepuuro, joka on ollut nyt viimeaikojen lempparini.

RISE & SHINE
Ainekset:

• 1 ½ dl maustamatonta jogurttia
• 1 dl vadelmilla maustettuja Elovena pikapuurohiutaleita
• 1 dl pakastemustikoita
• 1 rkl pellavansiemeniä
• 1 rkl chia-siemeniä

Valmistus:
Sekoita ainekset ja anna mehustua. Joskus teen tämän valmiiksi jo illalla jääkaappiin, mutta pikapuurohiutaleet on siitä hyviä, että ne turpoavat varsin nopeasti – eli aamullakin kyllä ehtii.

Oletko puurofani tai haluaisitko tulla sellaiseksi? Täältä löytyy lisää kivoja reseptejä ja samalla voit osallistua lukijakilpailuun, jossa omaa suosikkireseptiään kommentoimalla voi voittaa runsaan tuotepaketin sekä Iittalan Elovena-aiheisen mukin.
Lukijakilpailu ja lisää puuroreseptejä löytyy siis kampanjasivulta – eli täältä!

Nyt seuraa juttua aiheesta, josta en tietoisesti ole kirjoittanut milloinkaan blogin historian aikana, nimittäin painon pudottamisesta, laihduttamisesta. Olen mukana Indiedaysin ja Nutrilettin kampanjassa – ja nyt aion kertoa miksi.
Olen aina ollut ns. pehmeä. Painoni on vaihdellut jonkin verran, mutta pääosan aikuisikääni se on pysytellyt siinä 60 molemmin puolin. Todella hoikka en ole ollut kuin kerran elämässäni. Avioeron jälkeen meni noin 9 kk, jolloin olo oli niin järkyttävä, että en kertakaikkiaan pystynyt nielemään mitään kiinteää, enkä kyllä kaikelta vatsakivultani tuntenut nälkääkään. Blogikuvissa näytin tosi hyvältä, mutta ikinä en ole voinut yhtä huonosti. Blogihistoriasta voi keväästä 2009 eteenpäin katsoa, jos kiinnostaa – itse en niitä kuvia halua tänne linkata.
Jossain vaiheessa ruoka alkoi taas maistua hyvältä ja painokin normalisoitua sen myötä. Ja sanon todella normalisoitua, sillä yhtä vähän kuin tunnen oloni kotoisaksi lyhyissä hiuksissa, olen oma itseni hyvin hoikkana. Minäkuvani on hiukan pehmeän pyöreä, naisellisen kurvikas, enkä missään tapauksessa halua palata kuikelomittoihini, vaikka siltä ajalta onkin muutama ihana vaate jäljellä vaatekaapissa.

Ongelma on se, että painoni noustua kymmenisen kiloa, jolloin olin mielestäni omassa ihannepainossani siinä 60 kg:n korvilla, nousu ei tasaantunutkaan. Hitaasti, mutta varmasti olen kerryttänyt elämäniloa ympärilleni niin paljon, että en voi enää sivuuttaa asiaa olankohautuksella.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kukin saa olla juuri niin pyöreä tai hoikka kuin itsestä tuntuu hyvältä. Yhteen – hoikkaan – muottiin sovittautuminen on mielestäni todella epäkiinnostavaa. Tiedän luonnostaan hyvin laihojen ihmisten kokevan kiusaamista, väheksymistä ja saavan ikäviä kommentteja lähes yhtä paljon kuin luonnostaan pyöreiden. Mielestäni se on todella väärin ja kaikkien tulisi saada olla ihan rauhassa juuri sen kokoisia ja muotoisia kuin ovat – ilman että ulkomaailmalla on mitään syytä olla siitä mitään mieltä.
Haluan sanoa tuon edellisen siksi, koska syy, miksi hain mukaan Indiedaysin ja Nutrilettin kampanjaan ei todellakaan ollut se, että kokisin ulkonäössäni olevan jotain vikaa. Tai ainakaan se vika ei ole se, että olisin omasta mielestäni liian pyöreä. Kiloja on kertynyt, kyllä, mutta tykkään edelleenkin peilikuvastani, enkä ulkönäön vuoksi pidä tarpeellisena dietin aloittamista.

Isäni kuoli vain 61-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hän oli ylipainoinen ja kärsinyt noin kymmenen vuotta kakkostyypin diabeteksestä, mikä kaiketi oli yksi suuri syy sydänkohtaukseenkin.
Sanotaan, että omena-vartalonmuoto ja painon kertyminen vyötärölle ja keskivartaloon, on kaikkein vaarallisin lihavuuden muoto. Naisilla vyötärönympäryksen pitäisi mieluiten olla alle 80 cm ja yli 88 cm ympärysmitta on jo merkki terveydelle vaarallisesta pyöreydestä. Check, check ja check.
Olen nimenomaan sitä tyyppiä, jolle paino kertyy ensimmäisenä vatsaan ja vyötärölle. Vaikka miten olisin sitä mieltä, että en halua alistua mihinkään naisia kahlehtivaan ulkonäkökeskeiseen hoikkuuden ihannointiin ja ulkoa saneltuun malliin, en voi kuitenkaan sulkea silmiäni siltä tosiasialta, että ruumiinrakenteeni ja perintötekijät huomioon ottaen, nyt on todella korkea aika sulattaa muutama sentti vyötäröltä. Haluan pysyä terveenä ja juuri tällä hetkellä se vaatii hoikistumista.

En fanita mitään ihmedieettejä tai joitakin ruoka-aineita hyljeksiviä ruokavalioita. Terveellinen, hyvä, kasvispainotteinen, vähän käsitelty, lisäaineeton ja kuitupitoinen ruoka on mielestäni hyvinvoinnin kannalta paras. Ja laihdutusvinkeistä ainoa toimiva on: syö vähemmän kuin kulutat. Silloin paino putoaa, mutta joskus joutuu sietämään myös nälän tunnetta. Miksi sitten lähdin mukaan kampanjaan, jossa on tarkoitus syödä kahden viikon ajan Nutrilett-laihdutusvalmisteita?
Ongelmani on ollut se, että syön 80 % ajasta terveellisesti ja suhteellisen kevyesti – niin, että painoni pysyy tasaisena. Sitten tulee juhlaviikonloppu, lomamatka, joulu, pääsiäinen, juhannus, synttärit. Parin-kolmen päivän ajan, lomilla jopa viikon ja ylitsekin, saan energiaa enemmän kuin tarvitsen. Hurvittelun jälkeen palaan taas normaaliin ruokavaliooni, mutta painonnousu on jo tapahtunut, eikä paluu normaaliin riitä palauttamaan vyötäröä takaisin samoihin mittoihin. Pieni rappunen kerrallaan paino nousee, vaikka suurimman osan ajasta syönkin ns. hyvin.
Olen yrittänyt kevennyspäiviä ja pieniä nyt-kyllä-otan-itseäni-niskasta-kiinni-periodeja. Ainoa tulos on ollut, että painon nousu on pysähtynyt, mutta mitään mitattavissa olevaa pudotusta ei ole tapahtunut.

Nyt en voi enää siirtää dietin aloittamista pidemmälle. Ajattelin, että olisi mainio startti pidemmälle kevennysperiodille, kun heti alkuun saisi selkeitä – ja ainakin itselle näkyviä tuloksia. Siitä olisi sitten mukava jatkaa kohti terveempää olomuotoa omin konstein.
Nutrilett on testattu ja käsittääkseni myös monissa sairaaloissa käytetty valmiste, joten sen kanssa tiukan alkupuristuksen läpivieminen tuntuu turvalliselta. Ateriakorvikkeista saa kaikki tarpeelliset vitamiinit ja hivenaineet, mutta vain tosi vähän energiaa. Nälän tunteilta ei varmasti voi välttyä, mutta silloin voi ainakin rauhoitella itseään, että kroppa saa kaiken tarvitsemansa. Korvien välillä vain on hiukan hankalaa.
Tavoitteena on tosiaan kahden viikon tiukka puristus. Tosin ensi viikon alussa olen menossa kahden päivän koulutukseen Saksaan ja tiedän jo nyt, että siihen liittyy yhdessä valmistettuja ja nautittuja aterioita – eli silloin pidän pienen breikin kuuristani. Muuten aion olla varsin tiukkiksena.

Alkupaketissani on valmiita smoothieita, vaniljan makuisia jauhepusseja ja kolmea eri patukkaa. Tosi harmi, että en löytänyt mistään Tukholmasta suolaisia Nutrilett-keittoja. Voin kuvitella, että suolaisen himo käy aika rankaksi, jos tarjolla on vain makeita ateriankorvikkeita.
Melkein kaikkia Nutrilett-valmisteita olen maistanut aikaisemminkin. Patukat ja valmiit smoothiet ovat olleet pelastukseni, kun olen ollut menossa töiden jälkeen treenaamaan ja yleisesti nääntymässä nälkään. Smoothieita kiskoin myös eroni jälkeisessä nielemisongelmaisena kautena. Tajusin, että jotain sitä pitää saada sisuksiinsa – ja nesteen nieleminen oli jokseenkin helpompaa kuin kiinteän ruuan.
Koskaan aikaisemmin en kuitenkaan ole käyttänyt mitään laihdutustuotteita näin oikein kuurina. Hiukan suoraan sanottuna jännittää miten onnistun pysymään ruodussa, mutta toisaalta tuntuu kyllä hauskalta testata tällaista pikastarttia!

 
Aion pitää teidät ajatasalla tapahtumien kulusta, onnistumisista, epäonnistumisista ja muista kokemuksistani. Mitään painokäyrää en aio julkaista – siitä yksinkertaisesta syystä, että en omista vaakaa. Joskus toki punnitsen itseni SATS:in pukuhuoneessa, että pysyn hiukan kartalla missä mennään. Koska ensisijainen tavoitteeni on saada vyötärön ympärysmittani takaisin turvallisen terveelliselle tasolle, aion käyttää mittanauhaa edistyksen mittarina. Ja tietenkin myös hameiden ja farkkujen vyötärönauhat paljastaa, onko mitään edistystä tapahtunut.
Tervetuloa seuraamaan kamppailuani ja kaikki neuvot sekä tsemppitoivotukset ovat erittäin tervetulleita!

Jälleen on se aika vuodesta, kun puolet porukasta julistaa ehdottomasti ei-tekevänsä mitään uuden vuoden lupauksia ja toinen puoli vannoo hiljaa mielessään, että nyt kyllä jumankekka.
Ajattelin ensin lähestyä aihetta hauskan vitsikkäästi. “Lupaan, että en enää koskaan tiputtele kynsilakkaa olohuoneen karvamatolle” tai “lupaan käyttää enemmän roikkuvia korvakoruja” olisivat tavallaan ihan valideja lupauksia. Kulunut vuosi oli kuitenkin monella tapaa yllättävänkin raskas, enkä ole aivan varma, onnistuinko kaiken sen tahmeuden keskellä luovimaan elämäni kanssa toivomaani suuntaan. Niinpä käytän kaiken kosmoksen ja perinteisten rituaalien tarjoaman työntöavun ja teen muutaman tarpeellisen lupauksen itselleni.

1. Lupaan lakata lykkäämästä asioita kotona.
Töissä olen aika kone pitämään dead linet ja muutenkin suoriutumaan. Kotona sen sijaan lämpöjärjestelmässä on ollut vikaa jo kohta kaksi vuotta, enkä vieläkään ole saanut tehtyä vikailmoitusta (kohtahan se on taas kesä ja lämmin…). Enkä ole lähettänyt pyydettyä täydennystä vakuutusyhtiölle viime kesäkuussa varastetusta iPhone 5s:stäni. Valitettavasti esimerkit eivät lopu tähän. Tällainen peli ei vetele, nyt ryhdistäydyn myös kotiasioiden hoitamisessa!
2. “Muuttosiivous” kotona.
Muutimme nykyiseen valoisaan kotiimme keväällä 2009. Yhä edelleen, melkein kuuden vuoden jälkeen, on hyllyissä tavaroita, jotka tiedän nostaneeni pois muuttolaatikosta ja työntäneeni randomisti pois käsistä vain johonkin. Osittain syynä siihen, että en ole tehnyt asialle mitään, on tavaroiden mukana tulvivat yhä kovasti kipeää tekevät muistot. Ja osittain kohta 1. Mutta kyllähän tuo nyt on jo aika saada järjestykseen!

3. Itseluottamuksen rakentaminen
Luin jostain, en valitettavasti muista enää mistä, itseluottamukseen liittyvän ajatuksen, jonka jälkeen palikat alkoivat putoilla kohdalleen. Itseluottamus on helposti vain tyhjä fraasi. Kun ajattelee, että se on sama asia kuin luottamus muihin ihmisiin, mutta kohdistuu itseen, on huomattavasti helpompi ajatella myös, miten itseluottamusta voi parantaa. Lupausten pettäminen murentaa luottamusta, joten on tärkeää antaa itselle lupauksia, jotka voi pitää. Beibi steppejä kohti vahvempaa luottamusta omaan itseen!

4. Itsestä huolehtiminen
Olen mestari lykkäämään lääkäriin menoa. Ei, en ole vieläkään käynyt valittamassa selästäni, vaikka se on tehnyt elämästäni välillä aikamoista helvettiä jo (tai taas) viime kesäkuusta alkaen. En ole edes soittanut sille fysioterapeutille, jonka numeron sain esimieheltäni. Luonnollisesti en myöskään ole näyttänyt kenellekään käsivarressani olevaa luomea, joka alkoi viime keväänä kutista ikävästi. Koska en ole suomalaisäijä, minun ei myöskään tarvitse käyttäytyä siten.

5. Enemmän aikaa vain olla
Vaikka tykkäänkin rustailla todo-listoja ja aloitan viikonloputkin yleensä niin hengästyttävän tavoitemäärän kanssa, että jos oikeasti tekisin kaiken, en ehtisi nukkua ikinä. Vaikka teenkin itse valitsemiani ja kivoja, inspiroivia asioita, silti pitäisi varata enemmän aikaa päämärättömään olemiseen. Milloin kaikki kävelylenkitkin muuttuivat tavoitteelliseksi treenaamiseksi, joutilaan, elvyttävän kuljeskelun sijaan? Ei, kyllä joskus pitää saada vain olla ja tuhlata aikaa.

6. Liikunnan ilo
Pidempiaikaisempi projektini, liikunnan ilon löytäminen uudelleen, on yhä ajankohtainen. Rakastin aikoinaan juoksemista yli kaiken, mutta nyt en tunne pääseväni eteenpäin millään. Vertailen vain nykyistä minääni siihen muutaman vuoden takaiseen maratoneja juoksevaan Minttuun – enkä ole mitenkään erityisen ilahtunut. Ajattelin, että mitä, jos vaihtaisi lajia. Suunnistus olisi melkein kuin juoksemista. Saisi olla luonnossa ja ravata räkä poskella, mutta suunnistus itsessään vaatii sen verran ajattelua, ettei ehtsisi piestä itseään ajatuksen voimalla.

7. Oman näköisen elämän puitteet
Viimeisen vuoden aikana roolini äitinä ja “kodin ylläpitäjänä” on muuttunut aika radikaalisti. Nyt pitäisi keksiä, kuka minä olen, mistä tykkään, mitä haluan tehdä ja kaikenlaisia muitakin pieniä asioita. Lupaan suhtautua eteen tuleviin mahdollisuuksiin avoimesti ja uteliaan innostuneesti. Lupaan myös, että en asetu keskelle ympyrää vain siksi, että joku on sellaisen eteeni laittanut! (ehe, ehe)

8. Ystävien tapaaminen
Kuluneen vuoden aikana olen valinnut jäädä kotiin monet kerrat, vaikka ystäväni olisivat halunneet tavata. Se ei todellakaan kuulu tapoihini – päinvastoin – ja itseasiassa juuri tämän havaittuani ymmärsin, että vuosi 2014 on ollut paljon raskaampi kuin mitä oikeastaan olen tajunnutkaan. Nyt olen valmis jättämään kaiken sen taakseni ja palaamaan ihmisten ilmoille. Haluan myös järjestää juhlat! Aikoinaan mikään ei ollut mielestäni hauskempaa kuin kunnon bileitten suunnittelu ja järjestäminen. Nyt en ole pitänyt mitään tyttöpäivällisiä kummempaa sitten Peetun lakkiaisten. Lupaan lakata lukkiutumasta kotiin ja järjestää juhlat! Ja lähteä Pariisiin tapaamaan vanhaa hyvää ystävääni.

9. Asioiden hyväksyminen
En ole murehtijatyyppiä. En paljoa ajattele tulevaisuutta ja menneisyyttäkään en märehdi enää. Kuitenkin tuntuu, että välitilassa lilluminen ei myöskään ole pidemmän päälle mikään kovin rakentava vaihtoehto. Kaikesta menneisyyden painolastista ei pääse varmasti kokonaan eroon milloinkaan, mutta maton alle lakaiseminen ja tosiasioiden sivuuttaminen saa nyt loppua. Haluan tuntea oloni kevyeksi edes välillä ja lupaan siksi hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa.

 
10. Tehdä enemmän sitä, mikä on kivaa ja jännää
Viime kesän akvarellikurssi on hyvä esimerkki asioista, jonka kaltaisia haluan enemmän elämääni. Osittain ongelmana on se, että aina ei ole niin helppo tietää, mikä itsestä olisi kivaa ja jännää, mutta olkoon sen selvittäminen osa prosessia. Sillä aikaa lupaan kaivaa akvarellivälineet esiin ja jatkaa siitä, mihin kesällä päästiin.
Lisäksi lupaan olla tiputtelematta kynsilakkaa olohuoneen karvalankamatolle ja käyttää enemmän roikkuvia korvakoruja. 🙂
Lämpimät kiitokset kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille vuodesta 2014 – ihanaa, että haluatte kulkea kanssani! Haluan myös toivottaa upeaa, ihanaa, mahtavaa, huikeaa vuotta 2015!
Nu kör vi!!

Sain jo jokin aika sitten Fab Forty Something -blogin Marjukalta haasteen kertoa 10 muistojeni vaatetta. Varsin oikeaan osoitteeseen haaste tuli, sillä muutenkin olen sentimentaalinen nössö, mutta varsinkin vaatteiden kohdalla tunteiden lataaminen nousee ihan erityisiin mittakaavoihin. En periaatteessa ole mikään kaman rakastaja tai kerääjä, mutta tuntuu kuin kaikki kivat koetut hetket ja ihanat muistot säilööntyisivät juuri niihin rakkaimpiin vetimiin.
Oli aika vaikea valita vain 10 muistojen vaatetta, mutta tässä nyt ainakin tämänhetkinen top 10 suunnilleen aika- ja käyttöjärjestyksessä.
1. Keltainen kellohelmainen merimiesmekko
Keltainen oli lempivärini ja alakoulun ensimmäiselle luokalle mennessäni sain mielestäni maailman upeimman mekon. Se oli näin jälkikäteen ajateltuna aivan järkyttävää polyester-jerseytä ja niin lyhyt, että kellohelma juuri ja juuri peitti pikkuhousut. Miehusta oli t-paitamallinen, mutta pääntiellä oli selkään leviävä oikeaoppinen merimieskaulus. Helmaa, hihansuita ja ja kauluksen reunaa kiersi kaksi valkoista koristenauhaa. Kahdella parhaimmalla kaverillani oli samanlainen mekko, mutta sininen. Kävelimme kouluun käsikynkkää, minä keltaisen mekkoni kanssa keskellä, ja olimme mielestämme maailman cooleimmat ja sievimmät ekaluokkalaiset!
Kouluajalle olisi muutama muukin aivan ihana muistojen vaate. Esimerkiksi valkoiset maalarin lappuhaalarit, joita käytin ensin valkoisena ja värjäsin sitten kirkkaan keltaisiksi. Oikeastaan olisin halunnut sellaiset oikeilla maaliroiskeilla sotketut haalarit (isäni oli maalari, joten periaatteessa se olisi onnistunut), mutta vanhempieni mielestä se oli vähän liian avantgardi ajatus.
Juuri ennen yläkoulua hurahdimme koko likkaporukka 50-luvun muotiin (Grease -elokuva oli silloin the thing) ja sieltä löytyy myös muutama tosi helmi asu. Tai, kun äitini ompeli Tinnille ja minulle teddy-karvaiset liivit, joita sitten käytimme paksujen villaneuleiden kanssa koko talven. Päästiin kerran liiveissämme oikein Aamulehden kanteenkin!
Hypätään nyt kuitenkin suoraan lukioon…
2. Vaaleanpuna-harmaa raitaiset housut

Oikeastaan koko tuo kuvassa näkyvä asu, eli vaaleanpuna-harmaat raitahousut ja harmaa venepääntie-paita olivat univormuni lukion ensimmäisellä luokalla. Housujen merkki on Emmanuelle, josta myöhemmin miesten Moustachen kanssa yhdistyttyään tuli Mexx. Ne olivat aivan liian kalliit silloisiin käyttövaroihini nähden, mutta pitkän himoamisen jälkeen tein kuitenkin ostopäätöksen. Sinänsä hyvä, sillä hinta/käyttökerta -indeksi on raitahousujen kohdalla todella alhainen.
Kaikkia rakkaimpiakaan vanhoja vaatteitani en ole säilyttänyt, mutta yksi pieni arkistolaatikollinen aarteita löytyy. Ja siellä nuo raitahousutkin yhä ovat!
Lukioaikojen pukeutumistani kuvasi aika hyvin jumittaminen. Alakoulun viimeisillä luokilla alkanut ja lähes koko yläkoulun jatkunut eksperimentointi tyylien kanssa tyssäsi aivan täysin. Ehkä siksi niitä paljon muistoja kuituihinsa tallentaneita vaatteita löytyy tuolta ajalta niin paljon? Yksi rakkaimmista on:
3. Harmaa kenttäpaita
Armeijan kenttäpaita, jota kaiketi myös peltipaidaksi kutsutaan, teki entréen garderobiini samoihin aikoihin, kun 13-vuotiaana liityin partioon. Vähitellen siitä tuli perusvaate, joka tuntui sopivan kaiken kanssa. Koulussakin kuljin pääasiassa farkuissa ja harmaassa kenttäpaidassa – ihan kuten parhaimmat kaverinikin. Sävyltään teräksenharmaa puuvillapaita oli (on? kai niitä edelleen tehdään?) 100 % sisältä flanellimaisen pehmeäksi harjattua puuvillaa. Kapea pystykaulus kiinnitettiin napilla molemmilta olkapäiltä. Kun napit jätti auki, paita sai rennon boheemin venepääntiemäisen efektin. Joillakin oli myös vihreä versio ko. paidasta (jota me tosiaan kutsuttiin kenttäpaidaksi), mutta itse pitäydyin aina samassa harmaassa.
Luulisin, että sekin vielä löytyy jostain partiokamojeni seasta kellarista.

4. Punainen mokkanahkamekko
Minttu kuvassa oikealla seisomassa. Kuva meidän “sisarusparvesta” on otettu Suomen kotimme keittiössä, Ruotsiin muuttomme kunniaksi järjestetyissä läksiäisjuhlissa. Keittiön kellosta näkee, että kuvanottohetki on viisi minuuttia vaille kolme aamuyöllä. Vähän kuvauksen jälkeen joku rakkaista ystävistäni alkoi suunnitella kotiin lähtöä – ja minä olin aivan totaalisen hämmästynyt, että nyt jo, juhlathan ovat vasta alkaneet!
Punaisen nahkamekon olen ommellut itse, eivätkä nämä olleet ensimmäiset (eivätkä ihan viimeisetkään…) juhlat sen kanssa. Jotenkin tuohon yhteen vaatekappaleeseen on kiteytynyt kaikkea ihanaa, huoletonta, kevytkenkäistä, naurua kuplivaa iloa. Siksi se on ehdottomasti yksi muistojeni kymmenestä vaatteesta. Ja kyllä, se roikkuu edelleen vaatehuoneessa ja odottaa sitä päivää, joilloin voin kiskoa sen taas  päälleni. Haha!
Osa vaatteistani on oikeasti ikivanhoja, mutta edelleen käytössä. Yksi niistä on heti lukion jälkeen Helsingissä asuessani Hakaniemen hallin 2nd hand -myymälästä ostamani paljettitoppi.

5. Sulkakuvioinen paljettitoppi
Muistaakseni myyjä väitti silloin, että neulepohjainen paita olisi peräisin 50-luvulta. No, niin tai näin, aika kiitettävästi ikää tuolle on kertynyt. Eihän sitä nyt mitenkään taukoamatta tule enää käytettyä, mutta vuosikausia se oli kaikkien juhlien luottovaatteeni – ja on se täällä blogissakin vilahtanut useamman kerran. Parikymppisenä tosin puin topin nurinpäin niin, että pääntien V on selässä ja selän vetoketju ja pyöreä pääntie tuli eteen antaen hiukan neuletakkimaisen vaikutelman.
6. Violetti puuvillapitsineule
Äitini on sekä ommellut että neulonut valtavan määrän upeita ja toinen toistaan rakkaampia vaatteitani – usein vielä täysin toivomusteni mukaan. Oikeastaan tähän muistojen tärkeimpien listalle kuuluisi upea Pirkanmaan kotityön ihanista villalangoista toteutettu ruusuneule, jonka sain joululahjaksi joskus 90-luvun alkupuolella (löysin googlaamalla linkin samalla mallilla toteutettuun neuleeseen, omassani oli kyllä syvemmät sävyt). Aika monta vuotta ehdin sitä käyttää, mutta eräänä lumimyrskyisenä itsenäisyyspäivänä se varastettiin GoGo:n pukuhuoneesta. Vieläkin kirvelee.
Sen sijaan päätin ottaa listalle kauniin violetin pitsineulepaidan. Se oli oma suosikkipaitani pitkään – yksi lukioajan jumitusvaatteista – ja sen jälkeen Karkki käytti sitä todella ahkerasti. En edes muistanut, että Peetukin on ollut violetin pitsineuleen fani, mutta tuon vanhan linkin perusteella kyllä.

7. Vagabondin ruskeat prätkäbootsit
Ostin bootsit itselleni palkkioksi siitä hyvästä, että pääsin yliopistoon lukemaan kauppatieteitä vuonna -92. Pariin kertaan ne on ommeltu kasaan suutarilla ja pohja on tiivistetty sisäpuolelta jesarilla (joku talloi rikkinäisiä kaljatuoppeja Doriksessa ja pohja lakkasi pitämästä vettä…). Nyt on mennyt pari talvea, ettei kukaan ole enää käyttänyt bootseja, mutta vuodet 1992 – 2012 ne oli todellisessa tehokäytössä. Milloin en itse ollut sillä fiiliksellä Karkki ja Peetu pitivät huolen, että saappaita ei paljoa tarvinnut varastoida. Kirjastosta klubiin, kaupungilta kirkkoon – kaikkialle on nuo jalassa päädytty!
Pitäisikin mennä kellariin ja katsoa, missä kunnossa vanhat raksut ovat.
8. Marimekon kankaista ommellut vaatteet
Tähän en osannut valita vain yhtä, mutta passelisti tuossa edellisessä kuvassa on yksi kategoriaan sopiva hame. Ensimmäiset Marimekon kankaista ommellut vaatteet teki äitini, kun olin yläasteella. Lempparihame, flanellivuorinen parka, raitahousut, jakkupuku yo-juhliin… Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkään. Sittemmin opin itse ompelemaan, mutta kyllä nuo itse suunnittelemani ja äidin toteuttamat ovat kuitenkin ne kaikkein rakkaimmat.

9. Acnen Biker
Ei tule varmaan hirmuisena yllätyksenä, että rakas nahkarotsini pääsee 10 muistojen vaatteen listalleni? Shoppailutilanne oli aika dramaattinen, mutta tein sen päätöksen, että nyt ei auta muu kuin hankkia takki, jota sekä tarvitsen että himoitsen. Jotenkin vaikea uskoa, että tuosta hetkestä on kohta seitsemän vuotta! Ei ihme, että ompeleet alkaa pikkuhiljaa osoittaa kulumisen merkkejä. Blogiani vähänkään seuranneet tietävät, että käytännöllisesti katsoen asun rotsissani.

 
10. By Malene Birgerin pinkki villahuivi
Uusin tulokas listallani on Karkilta synttärilahjaksi saatu By Malene Birgerin hurmaava lämpimän pinkki villahuivi. Oikeastaan tämän myötä vasta oikein aloin oppia, miltä hyvä, laadukas ja kaunis huivi tuntuu ja näyttää. Rakastan myös tuota sävyä. Jostain syystä tunnen oloni aina jotenkin erityisen hehkeäksi huivin kanssa – se tuntuu sopivan sävyihini – ja väri tuo aina ihan erityistä iloa olemukseen. Yritän olla käyttämättä sitä liikaa, sillä pinkki ei maastoudu samalla tavalla kuin musta tai harmaa, enkä halua, että ihmiset alkavat ajatella ai sillä on TAAS tuo sama huivi.
Sellainen memory lane tällä kertaa! Onneksi ei ollut lapsuudenkodin valokuvavarastoja käytettävissä, muuten en olisi saanut postausta ikinä valmiiksi. Yllättävän monta tuntia saa hassattua pelkkään blogiarkiston haravointiinkin… Haha!
Seuraavaksi haluaisin haastaa mukaan kertomaan omista 10 tärkeimmästä/rakkaimmasta/muistorikkaimmasta vaatteistaan Oi mutsi, mutsi -blogin Elsan, Polka Dotsin, Pupulandian Jennin ja Tyyliä metsästämässä -blogin Veeran.

Mahti hei ja iso halaus täältä Tukholman Hammarby Sjöstadista! Olemme yhä kaikki hengissä ja kaikki on paremmin kuin hyvin, mutta varoisin kuitenkin käyttämästä ameriikankielistä sanontaa “alive and kicking” – koska se on ehkä hiukan liioittelua. Karkki on tosin ollut tänään oikein kirjastolla tekemässä heti uuden vuoden jälkeen palautettavaa ryhmätyötä opiskelukavereittensa kanssa ja me Peetun kanssa tehtiin pieni pyörähdys lähiostarin alehässäkkään. Nyt molemmat pikku kullannuput ovat jossain yöriekkumassa, joten yours truly tekee vaihvihkaisen paluun blogosfääriin.
Kaksi ja puoli vuorokautta blogilomaa – tai itseasiassa loma kaikesta somesta, Instagram, twitter, facebook ja jopa sähköposti mukaanlukien – teki todella hyvää. Ei niin, että tunsin varsinaisesti tarvitsevani mitään breikkiä, mutta miten ihana tunne todella kaivata takaisin tänne!
Ja mitä ihmeen jännää, upeeta ja mahtavaa onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun aattona puolen päivän aikaan otimme Karkin ja Peetun kanssa tämän kuvan?

Ensisijaisesti ollaan nautittu ihanasta tekemättömyydestä, luettu kirjoja, katseltu leffoja (3 kpl), töllätty PLL:n nelossesonkia ahmimisasenteella, nautiskeltu sekä Peetun tekemistä että kaupasta ostetuista herkuista, jaettu lahjoja, puhuttu tulevaisuudesta, lämmitetty vielä toinen lasi glögiä, muisteltu menneitä ja oltu vaan.

Karkki ja Peetu olivat taas tänäkin jouluna Tukholman Suomalaisen Kirkon veteraanijuhlassa lippuvahtina. Peetu on aikaisempina vuosina mennyt vain täsmällisesti paikalle vuorolleen ja palannut sitten välittömästi keittiöhommiin kotiin. Tänä vuonna Karkki sai houkuteltua siskon mukaansa hiukan aikaisemmin ja molemmat olivat aivan innoissaan siitä, miten charmantteja minglaajia veteraanit ovat ja kuinka mukava tunnelma tässä perinteisessä tapahtumassa on.
Kuvassa jo melkolailla nälkäinen lippuvahti odottaa, että kalkkuna ja perunalaatikko suvaitsisivat kypsyä syömiskuntoon.
Piparkakkutalo 2014 sai ympärilleen kunnon jouluvalot. Ensi vuonna tavoitteena on, että ne voisi laittaa kiertämään räystästä, niinkuin oikeassakin talossa…

Peetun ja Karkin rakentama piparkakkutalo ei ole koskaan samanlainen kuin aikaisempina vuosina ja voi olla, että joka vuosi sanon, että juuri tämän vuoden versio on suosikkini. Mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että mitenkään edellisten vuosien saavutuksia väheksymättä tai sortamatta: tämän vuoden piparkakkutalo on ehdottomasti suosikkini!

En ole ihan varma onko meidän virallisia piparkakkutalon asukkaita esitelty vielä koskaan täällä blogissa? Kysymyksessä on kahdeksan erikokoista pientä saviukkoa, jotka Karkki 6 vee ja Peetu 3 vee ovat yhdessä askarrelleet. Tykkään erityisesti tyttärieni jo nuorella iällä osoittamasta out-of-the-box/bling-bling -ajattelusta: tonttulakki voi yhtä hyvin olla hopeinen tai kultainen ja väristä riippumatta glitteriliimalla peitetty.
Ja tonttulakit ei kuulemma tosiaakaan tarkoita sitä, että asukit olisivat tonttuja – he vain haluavat pukeutua näin joulun kunniaksi!
Meidän “perinteinen” joulupöytä:

Aattoillan menussa mm:

• uunissa kokonaisena paistettu kalkkuna
• Anne-Marin perunalaatikko (jälleen kerran aivan taivaallista!)
• rosolli
• graavilohi Jäämereltä
• mummun katkarapujutska
• parhaimmat pikkukaalit evö
• keitettyjä perunoita
• luomuhillosipileita
• pariakin eri Peetun tekemää kastiketta
• varmaan vielä jotain, mutta en muista nyt mitä (kastike rosollille ja mustaviinimarjahillo ainakin…)

Tässä tää leikkais supertärkeenä siivuja tosta kalkkunasta ja sen supersöötti tytär tulis pousaan sen kaa kuvaan… 😀

Päivällisen jälkeen Peetu esittelee kuvia viimeisimmästä projektistaan, jonka on poikkeuksellisesti toteuttanut ihan yksin. Äiti – niin – äiti on pakahtua ylpeydestä jälleen kerran!

Kuusen alle oli kertynyt yllättävän vaikuttava kasa lahjoja. Kiltteydestä en niin tiedä, mutta ollaan me vaan oltu ihan älyttömän mahtavia koko kulunut vuosi, joten kyllähän sitä silloin ollaan paketit ansaittu. No, pääosin kaikki sisälsi kyllä kaikkea tarpeellista ja tärkeää (joka olisi varmaan tullut hankittua muutenkin), joten mitään ihan tajutonta kulutusjuhlaa ei mielestäni vietetty…
Ikuistamisen arvoinen hetki, Karkki keskittyy johonkin muuhun kuin lakikirjoihin:

Todella hyvä ajoitus “joulupukilla” suomenkielisen kirjan kanssa, sillä Karkki on hakenut osa-aikaisia työpaikkoja ja kesästä alkaen myös harjoittelupaikkoja, joissa pitäisi osata todella hyvää suomea. Ja vaikka me kotona aina puhutaankin omaa äidinkieltämme, kirjoitussäännöt ja tavat ovat sen verran erilaiset, että pieni kielenhuolto – esimerkiksi juuri lukemisen muodossa – ei ole ollenkaan hassumpi ajatus!
Paketeista paljastui kaikenlaista sivistävää myös meille muille…

En tiedä niin noista muista, mutta “Gröna Smoothies” -kirja tulee aivan satavarmasti esiintymään noin ziljoona kertaa täällä blogissa! Ja tämä on lupaus. Haha! Lisäksi toivon, että saan lainata hiukan Karkin saamaa ranskan kielen opiskelupakettia. Ensi huhtikuulle Pariisiin suunniteltu reissu voisi saada ihan ekstra-twistin ranskaa puhuvasta Mintusta!

Peetu ja Peetun uusi, viininpunainen Acne Studios “Canada” -villahuivi. Niin ihana ja niin kaunis viininpunainen!

Hengenravintoa ruumiille: suklaata, marmeladia ja good night – teetä. Nautitaan mieluiten yhdessä hyvän kirjan, viihdyttävän elokuvan tai koukuttavan tv-sarjan kanssa.

Peetun edellinen lompakko oli pakkohankinta backpacker-reissulla Bangkokissa sen jälkeen, kun rosvot olivat tyhjentäneet tyttöjen hotellihuoneen. Siinä luki Mulberry ja se oli oikeaa nahkaa, mutta se ei tietenkään ollut aito ja nyt se oli hajoamassa käsiin. Uusi lompakko tuli siis todella tarpeeseen!
Ja Mintulle toivottu täydennys huivikokoelmaan: Diane von Furstenbergin turkoosi/sähkönsininen silkki-villahuivi, jota koristaa kapeat hopearaidat ja pinkki-mustin pilkuin pimpatut tähdet. Voisiko olla mitään, mikä olisi enemmän tyyliseni!? I’m in love!
(ja kaikille niille, jotka nyt aikovat paheksua silloin 19-vuotiasta tytärtäni, joka osti tarpeeseen lompakon, joka sattui olemaan Mulberry-kopio: yritäpä itse ostaa kohtuuhintainen hyvä lompakko – joka ei ole kopio, kovassa kiireessä Bangkokissa, tuntematta lainkaan paikkoja ja mihin kannattaa/pitäisi mennä ostoksille. On ehkä helpommin sanottu ja paheksuttu kuin tehty).

Omasta mielestäni on aivan ihanaa ja tosi mahtavaa, kun lahjaksi annetaan jotain, mistä näkee, että lahjan antaja on todella ajatellut sen saajaa. Tänä vuonna esimerkiksi juuri arkkitehtiopinnot aloittanut ja kotoa melkein 900 km päähän muuttaneen Peetun lahjat toteuttivat pääosin teemoja “oma koti” ja “arkkitehtuuri” (ja tietty myös “suklaa” ja “herkut” haha!). Kummitädin paketista löytyi molemmat teemat ihanasti (ja tarpeellisesti!) yhteensitovat lahjat, Marimekon talo-kuvioinen keittiöpyyhe ja patakinnas + säilytyspussi.
Mutta on täällä tehty jotain muutakin kuin vain maattu sohvan nurkassa glögimuki kädessä ja syöty suklaata. Ihana auringonpaiste ja mukavat talviset kelit on ollut täällä jo viime viikonlopusta asti – ja pitäähän sitä nyt välillä käydä outoa valoilmiötä tsekkaamassa. Ihan sivuhuomautuksena siis, että marras- ja joulukuu ovat olleet Tukholmassa harmaimmat yli 120 vuoteen. Tätä on todella kaivattu!

Karkki on hikaroinut välillä oikein jumppaan ja kuntosalille asti, mutta me Peetun kanssa ollaan lähinnä tehty D-vitamiininkaappauskävelyitä aurinkoisessa talvi-ilmassa.

Joulupäivänä saatiin tänne oikein pakkasta, mikä on oikeastaan aika ihanaa, mutta vaikeuttaa aavistuksen parvekkeen käyttämistä jääkaappina. Toisaalta se on kyllä aika pieni hinta siitä, että on näin aivan käsittämättömän hillittömän kaunista! Ja tosiaan – meilläkin hiukan lunta!! On ihan mieletöntä, miten tuollainen aurinkoinen, muutaman pakkasasteen ilma on hyvää ja helppoa hengittää. Ihan kuin kaikki sisuskalutkin puhdistuisi viimeistä solua myöten ja saisi oman annoksensa D-vitamiinia!
Tänäänkin oli ihan ookoo hengittää, vaikka lähdettiinkin tsekkailemaan Sickla Köpkvarterin välipäiväalen tarjontaa. Tungos oli kyllä mielestäni aika laimea, vähän normilauantaita enemmän porukkaa liikkeellä, mutta muuten kaikki käyttäytyi tosi sivistyneesti, kukaan ei töninyt ja missään ei oikeastaan ollut mitään erityistä väenpaljoutta.
Toisin oli ilmeisesti eilen meidän vanhoilla kotihoodseilla Kista Galleriassa – kolme pyörtynyttä ja apuihin kutsutut ylimääräiset poliisit kuullostavat ihan rokkimeiningiltä!

Meidän ostoslistalla oli lähinnä:

• yhdet myös hillitymmät juhlat kestävät joko nudet tai mustat avokkaat
• yhdet (tai ehkä jopa kahdet) hillityt fiksut keskivertokorkoiset kengät messukäyttöön
• pitkä iltapuku akateemisiin juhliin – ei liian “iso” tai avonainen
• “greige” keskiverto ruskea/harmaa/laventeli/beige -luomiväri, jonka ansiosta voisi siirtyä arkisin käyttämään vain yhtä luomiväriä.

Mutta tsekkasimme toki kaikenlaista muutakin, mitä on tarjolla. Hoksasin mm. että JPG:n Lindexille suunnittelemaa tosi kivaa hametta roikkui tangossa vaikka kuinka paljon. Ehkä pitäisi käydä jossain toisessa Lindex-putiikissa tsekkaamassa, jos heiltä löytyisi muutakin kuin kokoa 34 tai 36. Peetu ihastui Sicklan Lindexillä aivan superhienoon ruutuhameeseen, mutta sen kanssa oli vähän sama juttu – kaikki 34 kokoa suuremmat hameet olivat loppuneet.

Joitakin löytöjä tuli tehtyä – kaikki tosin ei ollut ihan täysin ostoslistalta tai edes alessa… Hienoimmat ehkä kaikista oli Peetun uudet biker-henkiset melkein polvipituiset bootsit puoleen hintaan Scorettesta.
Toooodella raskaan shoppailupäivän päätteeksi tuli ihan sattumoisin nautittua ensimmäinen ei-jouluateria yli kolmeen päivään.

Ei ehkä ihan kaikkien konservatiivisimpien sääntöjen mukainen katkarapuleipä (tumma leipä vaalean sijaan, jotain heiniä eikä tilliä ja mikä toi tomaatti on?), mutta aivan hillittömän hyvää silti. Ja ihan mahtavan herkullisia käsin kuorittuja katkarapuja!
Ja jottei nyt ihan menisi pelkäksi pyjamahengauksen kehumiseksi koko postaus, niin saatiin sentään hetkeksi peffat ylös sohvasta eilen ja käytiin katsomassa Mockingjay osa 1. elokuvissa. Ja olipahan vaan taas ihan mahtavan hieno elokuva. Oikeasti. Ja koska olen lukenut kirjan, en oikein osaa sanoa, että millaisen elämyksen elokuva antaa ilman (kauan sitten) luetun kirjan antamaa taustatukea. Mutta me tykättiin kaikki tosi paljon ja oltiin jopa sitä mieltä, että leffa kantaa ihan itsekseen.