Missähän ihmeessä kaikki vanhat ystävänikirjani ovat? Todennäköisesti – tai paremminkin toivottavasti – lapsuudenkodissani Tampereella. Tykkäsin silloin aikoinaan tosi paljon sekä täyttää että täytätyttää muilla kyseisiä facebookin edeltäjiä. Jopa niin paljon, että sen ainoan kerran, kun olen ollut kaasona ilman alle 3 kk ikäistä vauvaa kainalossani, piinasin kaikkia häävieraitakin täyttämään itse kehittelemääni ystävänikirjaa.
Ihana MouMou-Iina, Moksu, haastoi vastaamaan moderniin elektroniseen ystävänikirjaan, mikä sekin on okei, vaikka tietyissä asioissa olen edelleenkin analogisen median kannattaja. Tässä tulee vastaukseni:
1. Pituutesi ilman korkkareita?
Passin mukaan 166 – viimeisen työterveystarkastuksessa tehdyn mittauksen mukaan 164. Kuulemma pari vuotta sitten kärsimäni selkähomma on saattanut lähentää nikamia ja pituudesta on voinut hävitä peräti kaksi senttiä! Kypsään ja aikuismaiseen tyyliini kieltäydyn edes ajattelemasta, että tämä voisi olla totta.
2. Lempinimesi ja mistä se on peräisin?
Minttu on sekä lempinimeni että melkein oikea nimeni Suomessa. Aikoinaan luokallani ja ensimmäisessä työpaikassani oli niin monta Minnaa, että oli ihan pakko keksiä keino, millä meidät erotellaan. Toisia alettiin kutsua sukunimellä (mikä oli mielestäni coolia ja maskuliinista), mutta oma sukunimeni on niin pitkä, että jopa opettajat alkoivat kutsua minua Mintuksi, vaikka se ei todellakaan ollut silloin tapana!
Pitkään koin, että Minttu on oikea nimeni, mutta täällä Tukholmassa olen tottunut käyttämään myös Minna nimeä, koska se on ruotsalaisille helpompi sanoa. Myös töissä olen nykyään Minna – mutta edelleenkin on tosi vaikea allekirjoittaa suomenkielinen sähköposti Minna-nimellä.
3. Minkä ruuan valitset lauantai-illalle jos ei tarvitse miettiä kaloreita?
Jos ei tarvitse miettiä mitään muitakaan teknisiä ongelmia (kuten yllättäen raakoja avocadoja) valitsen Peetun tekemän taco-illallisen ykköseksi tiukassa kilpailussa Peetun tekemän pizzan kanssa. Peetun pizzat on aivan käsittämättömän hyviä (yksi blogihistoriani luetuimmista postauksista on Peetun kylmässä kohotettu pizzapohja -eikä syyttä!). Mutta Peetun guacamole on niin törkimysmäisen hyvää, että jos voi valita vain yhden herkkuillallisen, sen täytyy olla mukana.
4. TOP4 asiaa joita arvostat eniten ystävyydessä?
Arvostan ilman muuta kaikkia klassisia asioita, kuten luottamusta, ymmärrystä ja hyväksyntää.
Olen niin käsittämättömän onnekas, että olen saanut pitää ystävänäni jo ziljoona vuotta sitten tapaamiani upeita naisia. Näin ainoana lapsena en oikeasti tiedä, miltä tuntuu, kun on siskoja (tai veljiä), mutta olen ihan hillittömän kiitollinen, että olen saanut pitää rakkaimmat ystäväni mukana yhä edelleen ja kutsua heitä siskoikseni.
Arvostan sitä, että arvostamme toisiamme vilpittömästi niinä erilaisina ihmisinä, joita meistä on tullut. Arvostan tosi paljon sitä tukea, joka on läsnä heti, kun sitä tarvitsee. Arvostan sitä, että meillä on yhä edelleen myös hervottoman hauskaa yhdessä ja että voidaan nauraa kippurassa jollekin tyhmälle asialle.
Arvostan sitä, että meidän yhteys ei katkea, vaikka välillä menisi pidempikin aika. (Ja tämä oli erityisesti sulle Maisu <3)
5. Telkkarista: Moderni Perhe, Kimmo, Salkkarit, Greyn Anatomia vai Hottikset?
Meillä on vähän eri telkkariohjelmat täällä – ja oikeasti en ikinä katso tv:tä vaan Netflixiä. Modern Familyä olen katsonut jonkun verran Karkin ja Peetun kanssa, nyt suurin pakkomielle on Vampire Diaries. (olen kutossesongin puolivälissä ja aaargh!!). Työmatkoilla katson “New Girl” -sarjaa (koska olen maksanut jenkki-Netflixin vain iPadille ja siksi en voi katsoa VD:n kutossesonkia kännykältä..), josta on justiinsa tullut nelossesonki Netflixiin. Luulin, että olen kyllästynyt New Girlin huumoriin, mutta oli väärässä – nauran (melkein) ääneen jopa tunnelbanassa!
Greys Anatomy on menossa seiskasesongilla ja harkitsen vakavasti, että aloittaisin Pretty Little Liarsin uudelleen pilotista. Originals on sentään varattu vain niihin hetkiin, kun voidaan töllätä yhdessä Karkin ja Peetun kanssa, samoin PLL:n uudet jaksot.
Katsomislistalla mm. Game of  Thrones, House of  Cards, Suits mm.
6. Rakkaimmat harrastuksesi, ja onko sinulla haaveissa aloittaa jotain uutta harrastusta?
Todella vaikea kysymys! Olen ollut tosi kova treenaamaan, mutta tavoitteenani on ollut aina jotain muuta, enemmän henkistä tai fiilispohjaista, kuin vain olla “hyvässä kunnossa”. Siitä huolimatta olisi tosi kiva olla taas hyvässä kunnossa.. Olisi myös kiva jatkaa kroki-piirtämistä, akvarellihommia ja ehkä jopa ottaa ompelukone takaisin käyttöön.
7. Haaveita, joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?
Ohmy, näitä kysymyksiä! Toisaalta haaveita on paljon toisaalta taas ehkä vain kaksi. Toinen ykköshaaveistani on toive, että saisin vihdoinkin jonkinlaisen sisäisen selvyyden siihen, mihin olen menossa. Ja toinen on se, että voisin olla niin onnekas, että tapaisin jonkun, joka olisi matkalla samaan suuntaan.
8. Hattaraa vai pehmistä?
Pehmistä! Valitsen basic vanilja-pehmiksen hattaran lisäksi myös aika monen muun herkun sijaan.
9. Ripsiväri, kestoripset vai naturel?
Ripsiväri – ja noin kaksi kertaa vuodessa klassiset ei-kesto-tekoripset. Pysyvät kestoripset pelottaa ja jännittää – siksi niitä ei ole vielä tullut hankittua. Ja toisaalta meikäläisen täsmällisyydellä on kyllä ehkä parastakin pysyä vain ripsivärin antamassa efektissä. Kuulemma noita pysyviä kestoripsiä pitää hoitaa kerran kuukaudessa ja itseni tuntien, se kuullostaa aika mahdottomalta yhtälöltä.
10. Mottosi?
Rakastan mottoja – ja siksi niitä on käytössä aina useampia. Jos nyt ihan rehellisesti tunnustan, eniten käytän superkliseistä mottoa: “asioilla on tapana järjestyä”. Eniten siksi, koska se vaan pitää paikkansa. Tinderissä sloganini on “Never complain, never explain”. Ensisijaisesti siksi, että se on kuulemma idolini Kate Mossin motto. Ja toisekseen siksi, että en ole kovin kova valittamaan, mutta erinäiset pitkäpiimäiset ja seikkaperäiset selostukseni saattavat kyllä saada vahvankin ihmisen pimahtamisen partaalle. Eli motto on vähän hauska ja aika tsemppaava. Haha!
Kuvaksi tähän ystävänkirjajuttuun piti valita omakuva, joka ei ole tyypillinen blogikuva. Se olikin vielä vaikeampi tehtävä kuin kysymyksiin vastaaminen. Olen nimittäin yleensä aina itse se kuvaaja ja ei-blogikuvat päätyvät helposti roskikseen. Joulukorttikuvien kamera-asetusten säätämistä varten otetut kuvat oli kuitenkin jäänyt jäljelle, joten tässä on nyt sitten Minttu kuvassa, jonka ei koskaan ollut tarkoitus päätyä kenenkään nähtäväksi.

(Ja heti herää kysymys, voiko nuo rakkaat 70-luvun amalgaamipaikat takahampaissa vaihtaa johonkin vähemmän vastenmielisen näköiseksi??)
Mukaan ystävänikirjahaasteeseen haluan kutsua rakkaat bloggarikollegat: Fab Forty Something -Marjukka, Muoti mielessä -Anne Malia ja Business Woman. Ja samat kysymykset – nämähän ovat ihan taattua ystävänikirjalaatua!

[mittaustagi]

Tykkään tehdä uuden vuoden lupauksia. Tiedän ihan hyvin, että niiden pitämisen kanssa on aina vähän niin ja näin. Aina kuitenkin tapahtuu pientä säätöä oikeaan suuntaan – ja jo itse lupaustenpohdintaprosessi selkeyttää sitä, minne suuntaan haluaa elämän olevan menossa. Ennen vuoden vaihdetta luin jonkun semitieteellisen tutkimusartikkelin, missä sanottiin samaa: huolimatta siitä, että lupauksia ei useimmiten tule pidettyä aivan kirjaimellisesti, jo lupausten tekeminen aiheuttaa positiivisia muutoksia käyttäytymiseen ja selkeyttää tavoitteita.
Tämän vuoden vaihtumisen aikaan olin lähinnä paniikissa ja shokissa. Oman elämän ajatteleminen aiheutti ahdistusta – enkä todellakaan ollut fiiliksissä minkään tsemppihenkisten uuden vuoden lupausten tekemiseen. Nyt on kuitenkin tilanne rauhoittunut huomattavasti ja äidin olo kohentunut selkeästi. Tuntuu, että olisi oikea aika miettiä oman elämän suuntaa ja tavoitteitani nykyisen uuden tilanteen valossa.

Mietin, että miten lähtisin etsimään niitä asioita, jotka juuri nyt tuntuvat tärkeältä, joihin haluan keskittyä ja joiden varaan haluan tänään alkaneen loppuelämäni perustaa. Koska olen ollut aavistuksen eksyksissä, päätin kysyä neuvoa menneisyydeltä.
Luin vuosi sitten tekemäni lupaukset ja pohdin, miten on mennyt, mitä olen saavuttanut (olenko mitään?) ja miten voisin käyttää näitä tietoja hyväkseni elämäni uutta suuntaa miettiessäni.
Viime vuonna lupasin:

• Lupaan lakata lykkäämästä asioita kotona.
• “Muuttosiivous” kotona.
• Itseluottamuksen rakentaminen
• Itsestä huolehtiminen
• Enemmän aikaa vain olla
• Liikunnan ilo
• Oman näköisen elämän puitteet
• Ystävien tapaaminen
• Asioiden hyväksyminen
• Tehdä enemmän sitä, mikä on kivaa ja jännää

Muistelin tehneeni kovin sfäärejä syleileviä ja mahtipontisia lupauksia, joiden pitämisen tai pitämättä jättämisen arvioiminen olisi ihan tulkintakysymys. Päinvastoin, yllättävän konkreettisiahan noista monet on, etenkin, kun lukee kunkin lupauksen perustelut.
No, miten siinä sitten kävi? Pidinkö yhtään lupausta ja toiko ne mitään hyvää lisää elämääni?
Sen voin sanoa, että patologinen asioiden lykkääminen kotona on kyllä jatkunut lähes entiseen malliin. Tänä viikonloppuna olen tosin ollut superpolleana, kun sain vihdoinkin pakastimen sulatettua. Edellisestä kerrasta on varmaan jo kolme vuotta. Toisaalta keittiöön kasvaa edelleenkin säännöllisesti järkyttävä tiskivuori, kun en saa aikaiseksi pestä astioita aina, kun tiskiä tulee – vaikka silloin pääsisi paljon helpommalla. Eikä keittiön tuolit ole vieläkään saaneet uusia päällisiä, vaikka siihen tarkoitettu kaunis Pentikin kangas on odottanut kaapissa jo useamman vuoden. Ja ei, sitä “muuttosiivoustakaan” en ole tehnyt.
Itseluottamuksen rakentaminen ja itsestä huolehtiminen on sujunut hiukan paremmin. Olen antanut itselleni luvan olla sellainen kuin olen. Ei minun tarvitse olla sen parempi tai hienompi kelvatakseni. Ja ennen kaikkea kelvatakseni kenelle? Olen sinut sen kanssa, että haluan kelvata vain itselleni. Tottakai muiden mielipiteillä on väliä ja haluan olla pidetty, mutta jos en kelpaa itselleni, miten muutkaan voisivat olla sitä mieltä, että riitän sellaisena kuin olen?

Olen myös antanut itselleni aikaa vain olla. Se on näkynyt mm. siinä, että blogipostauksia on tullut harvemmin. En ole ihan täysin vakuuttunut, mitä hyvää siitä on seurannut. Sen verran sitkeässä asuu sisäänrakennettu suoritusmentaliteetti, että on vaikea nauttia ei-mitään-tekemisestä. Huono omatunto iskee edelleen helposti, minkä seurauksena epärealistisen pitkät to-do -listat senkuin pitenevät kompensaationa löysäilylle.
Liikunnan ilo on mennyt vuoden aikana ylös ja alas. Kesällä oli huippumukavaa, kun kävimme lenkillä ja ulkoilmapunttisalilla Peetun kanssa treenaamassa. Välillä on muutenkin ollut kivaa, mutta salilla ja jumpissa käyminen tuntuu edelleenkin enemmän velvollisuudelta kuin palkinnolta. Toki olo jälkeenpäin on aina hieno, mutta kun itsekurini on aivan surkea, pitäisi itse suorituksenkin olla nautinto – muuten sitä tulee helposti kehitettyä jotain mukavammalta kuullostavaa tekemistä.
Oman näköisen elämän puitteet ovat yhä levällään. Kaikki on ihan ookoo periaatteessa. Tykkään arjestani, enkä oikein osaa sanoa, mikä mättää. Ehkä tämä on vain pidempi kasvuprosessi – vuosi on lopulta aika lyhyt aika. Sosiaalinen elämäni on edelleen aika satunnaista ja sisäänpäinkääntynyttä, se on ehkä yksi syy. Vuosi sitten lupaamiani juhliakaan en ole järjestänyt ja nyt olen lähdössä New Yorkiin karkuun viettämään The Syntymäpäivää. Tosin kaverit ovat painostaneet, että haluavat jotenkin juhlistaa tulevia pyöreitäni (kyllä, en kykene sanomaan sitä kunnolla edes ääneen… :D), joten varmaan jonkinlainen epämuodollinen kokoontuminen on tiedossa.
Asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne on, on varmasti sellainen prosessi, joka ei ole ikinä valmis. Sen havaitsin konkreettisesti nyt, kun äiti aivan yllättäen joutui sairaalaan. Sen sijaan olen ollut hiukan ahkerampi tekemään kivoja ja jänniä asioita. Esimerkkinä nyt vaikkapa kroki-piirtämisen aloittaminen ja kaikki vuoden aikana tekemäni mukavat reissut.

Tilinpäätös viime vuodesta on siis kuitenkin plussan puolella. Konkreettisia parannuksia on aika vähän, mutta suunta on kaikesta takkuamisesta huolimatta ollut eteenpäin. Sen toteaminen tuntuu oikeastaan aika hyvältä.
Nyt seuraava tavoitteeni on miettiä miten tästä eteenpäin. Mihin suuntaan haluan elämäni kääntyvän ja millaisin valinnoin? Varmasti kaiken tämän angstin takana kummittelee se paljon puhuttu The Syntymäpäiväkin, vaikka suurin muutos onkin äidin vakava sairastuminen. Molemmat saavat kyllä miettimään elämän rajallisuutta, aika loppuu jossain vaiheessa, eikä ole mitään syytä lykätä hetkeäkään mahdollisuutta oman näköiseen, tasapainoiseen ja onnelliseen elämään.
Kaikki postauksen kuvat on tämänpäiväiseltä kävelylenkiltäni tässä kotikulmilla. Kyllä vaan sellainen muutaman (-8 oli tänään) pakkasasteen kirpeä, aurinkoinen talvipäivä tekee hyvää sielulle!

Useimmat muutokset elämässä tapahtuvat vähitellen. On sellainen olo kuin ikinä ei tapahtuisi mitään; kaikki menee aina samaa rataa. Kyllästyttääkin vähän, kun ikinä ei tapahdu mitään. Vasta takapeilistä tajuaa, miten asiat ovatkin aivan toisin kuin vuosi-pari sitten. Muutos on hiipinyt osaksi arkea niin vaihvihkaa, ettei sen tuloa ole ehtinyt rekisteröidä.
Joskus käy niin, että kaikki muuttuu kertaheitolla. Yhdessä silmänräpäyksessä elämä onkin ihan jotain muuta kuin aikaisemmin. Outoa, jännittävää, ihanaa tai pelottavaa – täysin riippuen siitä, mitä on tapahtunut ja joissakin tapauksissa myös hiukan siitä, miten itse päättää suhtautua. Useimmiten suuren muutoksen ollessa niin sanotusti päällä, tunteet heittelevät laidasta laitaan, välillä aika epäloogisestikin.
Jotkut käännekohdista voi valita itse – tai niihin voi ainakin vaikuttaa omilla valinnoillaan. Työpaikan vaihto, muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan, lasten hankinta, loppuelämän puolison valinta, opinnoista valmistuminen – kaikki ainakin yleensä keskimäärin positiivisia suuria asioita, jotka merkitsevät isoa muutosta omassa elämässä.
Sitten on niitä tapahtumia, joihin ei voi itse vaikuttaa.
Joulunajan postauksissani mainitsinkin jo, että äitini on joutunut sairaalaan. Kyseessä on aivoverenvuoto, jota ei valitettavasti päästy hoitamaan mitenkään pikaisesti. Lähdin uudenvuodenpäivänä Tampereelle äitiä tapaamaan, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Sen lisäksi, että olin joka päivä puhunut ensin Taysin ja sitten Hatanpään sairaaloiden hoitohenkilökunnan kanssa – ja saanut heiltä seikkaperäistä ja hyvää tietoa – olin myös jutellut äidin kanssa pari kertaa puhelimessa. Näiden juttelukertojen aikana äiti vaikutti pirteältä, skarpilta ja lähinnä vähän tuskastuneelta siitä, että eivät päästäneet häntä heti parin päivän jälkeen kotiin. Ihan omalta itseltään siis.
En ollut ollenkaan varautunut siihen, miten avuton ja oikeasti sairas äitini on. Olin aika järkyttynyt, kun näin hänet ensimmäisen kerran Hatanpäälle saavuttuani. Minun reipas ja rämäkkä äitini, joka piti maailmalla hajallaan olevan pesueensa puolia kunnon kantaemon tapaan, istui nyt pyörätuolissa kumarassa, katse harhaillen. Edessä on pitkä kuntoutusjakso, eikä ole varmaa pärjääkö äiti enää koskaan omassa kodissa ilman omaishoitajan apua.
Siinä sairaalassa tajusin silmänräpäyksessä, että elämäni on muuttunut täysin. Se ajanjakso, jolloin äiti oli aina viimeinen takaportti, tuki ja turva ainokaiselle lapselleen ja lapsenlapsille, on nyt ohitse. Nyt on minun vuoroni olla se vahvin.
Kova huoli ja suru äidin tilanteesta, levottomuuskin, on ollut päällimmäinen tunne nämä viime päivät. Olen syvästi kiitollinen Hatanpään hoitajille, jotka jaksavat selittää asioita ja äidin vointia uudelleen ja uudelleen. Ja ovat ymmärtäväisiä tyttären huolelle ja tyhmillekin kysymyksille. On ihana tietää, että oma äiti on hyvässä hoidossa, että hänellä on hyvä lapsuuden ystävä, joka käy joka päivä katsomassa ja muitakin kavereita. Tuntuu silti vaikealta olla näin kaukana.
Tuntuu myös vaikealta olla yksin. Jos olisi sisaruksia, tätäkin taakkaa voisi jotenkin jakaa. Mutta kun ei ole, olo on aika yksinäinen ja voimaton. On epäreilua valittaa omaa vointiaan, kun läheinen on sairaalassa. Enkä sinänsä halua surkutella omaa oloani. Sen vain sanon, että en todellakaan olisi halunnut tätä, en ole valmis vielä. Äidillä olisi voinut olla vaikka miten monta reipasta vuotta vielä edessä. En ole ollenkaan varma, miten jaksan kaiken.
Äiti ei kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi, että jään tuleen makaamaan. Se ei ole milloinkaan ollut hänen tyylinsä, eikä se ole minunkaan. Periksi ei anneta ja synkkyyteen ei vaivuta!
Keskityn tuomaan hyviä, ihania ja mahtavia asioita elämääni – ja huomenna täällä blogissa juttua kevään upeista kenkätrendeistä sekä kurkistus vituaalimaailmaan.

Jotenkin merkillisiä nämä joulun ja uudenvuoden väliin jäävät päivät. Sitä ei oikein tajua, mikä viikonpäivä on menossa, vaikka periaatteessa palasinkin jo tänään ihan arkeen. Viikon ensimmäinen työpäivä on maanantai – ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Mutta kun kaksi kolmasosaa väestöstä on mitä ilmeisimmin lomilla tai tekee töitä kotitoimistolla, puuttui päivästä täysin maanantain passiivisagressiivinen syke täysin. Tunnelbana oli aamulla puolityhjä ja koko meidän kerroksessa ei ollut töissä itseni lisäksi kuin kaksi muuta. Normaalisti meitä on kuitenkin nelisenkymmentä…
Ei siis tuntunut lainkaan maanantailta tänään – ennemminkin siltä kuin olisi mennyt toimistolle muuten vain käymään jonain sunnuntaina. Melkein veikkaisin, että huomenna ja keskiviikkona tilanne on aivan sama. Neljä matalasykkeistä, toimistohommissa vietettyä sunnuntaita putkeen ennenkuin päästään taas asiaan. Sopii kyllä oikein mainiosti. Peetu on jokatapauksessa likkaporukalla Sälenissä laskettelureissulla ja Karkki viimeistelee heti vuoden vaihteen jälkeen palautettavaksi sovittua graduaan – eli mitään hurjia Netflix-maratoneja ei näinä välipäivinä tulisi muutenkaan yhteisvoimin vedettyä.

Joulunpyhät sujui meillä mukavasti ja rauhallisesti. Kaikkea varjosti hiukan huoli äidin voinnista, mutta tiivis puhelinyhteys Taysiin kyllä helpotti todella paljon – ja tieto siitä, että terveydentila kohentui päivä päivältä ja hetki hetkeltä.
Lohtua ja tukea antoivat myös meidän perinteiden mukainen joulun vietto. En tiedä, miten vanhoja tapoja voi kutsua perinteeksi, mutta aika monta vuotta on jo tullut juhlistettua joulunaikaa saman kaavan mukaan. Erityisesti silloin, kun tuntuu, että jotain on tapahtumassa, jotain jolle ei voi mitään ja joka saattaa muuttaa pysyvästi tulevaisuutta, on ihanan rauhoittavaa ja turvallista tehdä asioita niinkuin “aina ennenkin”. Lainausmerkeissä siksi, että eihän mikään ikinä ole aivan täysin muuttumatonta, eikä mitään kokemusta voi toistaa täysin samanlaisena – mutta sekin riittää, että perusajatus ja suuret linjat ovat tuttuja, perinteisiä.


Sanotaan, että joulu on lasten juhla ja että lasten ilon katseleminen vasta saa kunnon joulumielen. No nämä meidän karvalapset, Sunshine ja Sailor Moon, ovat kyllä pitäneet hyvin huolta siitä, että kakaramaista kaaosta on riittänyt. Kukaan ei onneksi (toistaiseksi) ole kaatanut kuusta…
Aikuisten lasten kanssa ollaan luettu, pelattu korttia (ristiseiska!!), syöty suklaata, töllätty Netflixiä, syöty vähän lisää suklaata, hengattu pyjamassa aamusta iltaan ja vain oltu. Tosi ihanaa, mutta ei sitä kyllä tämän enempää olisi jaksanut, jos totta puhutaan.
Ihan pakko esitellä meidän viimeisin villitys, puhelimeen ladattava Neko Atsume -niminen peli, jossa on tarkoitus houkutella kisuja kylään.

Aivan totaalisen pimeä peli – ja siksi juuri niin ihana ja täydellinen! Ajatus on siis se, alussa tyhjään pihaan hankitaan leluja, nukkumapaikkoja ja ruokaa niin, että kisut innostuvat tulemaan kylään. Tavarat ja ruuat ostetaan kaupasta ja maksetaan hopea- tai kultasilakoilla. Pelin alussa saa jonkin verran silakoita ja myöhemmin kisut jättävät kaloja kiitokseksi, kun ovat käyneet leikkimässä tai hengailemassa. Peli ei ole mitenkään nopeatempoinen – välillä pihalla ei ole ainuttakaan kissaa ja sitten vain odotellaan.
Pari päivää pelanneena olen jo aivan koukussa ja haluaisin hankkia aina vain hienompia juttuja pihalleni. Kaikilla kisuilla on oma faktasivu, mistä selviää niiden luonne ja suosikkilelut. Pihalle käymään tulevista kissoista voi ottaa valokuvia, jotka tallentuu valokuva-albumiin. Snowball-niminen kokonaan valkoinen kisu (luonne “mellow”) oli ensimmäinen, joka tuli käymään pihallani – ja on nyt tähän mennessä poikennut yhdeksän kertaa. Voi olla, että olen ihan lääpälläni! 😀

Kaiken häpeämättömän laiskottelun lomassa ollaan toki ehditty nauttia myös joulunajan päivien lyhyistä, mutta sitäkin kirkkaampina kimaltelevista valoisista hetkistä. Aivan mieletön auringonpaiste ollut koko ajan! Hentoinen lumipeitekin, joka tänä aamuna ilahdutti meitä harvoja töihin menijöitä, satoi eilen myöhään illalla ja yöllä niin, että tänäänkin saatiin nauttia keskipäivällä huikeasta valosta. Pari pakkasastettakin tuntuu selkäytimessä todella hyvältä. Paljon paremmalta kuin aaton juhannusta lämpimämpi +11 asteen “jouluhelle”.

Yleensä joka vuosi tuntuu siltä, että joulun tulo yllättää. Ensin sitä odottaa ihan hulluna ja sitten yhtäkkiä onkin vain pari hassua päivää aattoon!
Rakastan joulua, sen tuoksuja, valoja, hyvää ruokaa ja yhdessäoloa. Usein tuntuu, että syksy on niin kovin pitkä – kevättä pilkkoo ainakin pääsiäinen ja vapun vapaat, vaikkei muuta olisi suunnitteilla. Odotan aina joulua monestakin syystä. Tärkein on tietty se, että tiedän saavani viettää muutamia ihania päiviä Karkin ja Peetun kanssa ensin joulun valmisteluissa, sitten itse juhlassa ja sen jälkeen pyjamassa ja villasukissa suklaa- ja Netflix-koomassa.
Tavallisesti meillä tuodaan kuusi sisälle vasta aaton aattona, mutta tänä vuonna päätettiin tehdä poikkeus. Karkin ja Peetun mummi, täti ja kaksi pientä serkkupoikaa on tulossa huomenna joululounaalle. Joka vuosi on ollut vähän haikea olo, kun kaikki rakkaat joulukoristeet on ehtinyt olla esillä vain niin lyhyen ajan, mutta nyt saatiin onneksi huomisesta visiitistä tekosyy joulupynttaamiselle jo tänään.

Eli kuusi on hankittu ja nyt jo koristeltu. Tänään oikaisin äidiltä saatuja oppeja, että kuusen pitää ensin saada akklimatisoitua vuorokauden ajan ennenkuin sitä sopii alkaa koristella.
Me tuumattiin, että varsinaista akklimatisointia tarvitsee ihan joku muu kuin meidän kuusi. Viime kesänä blogiani lukeneet varmasti muistavat tauottoman nillitykseni kylmistä keleistä. No, tänään meillä oli täällä Tukholman Hammarby Sjöstadissa sekä lämpimämpää että aurinkoisempaa kuin juhannusaattona. Tavallaan kauheaa, mutta tavallaan kyllä kivaakin.
Meillä on ollut Karkin ja Peetun kanssa mahtava stressitön-joulu -projekti. Täytyy tunnustaa, vaikka hiukan kyllä hävettää, että ensimmäinen askel stressittömään jouluun oli se, kun päätimme ottaa joulusiivouksen ammattilaisten tarjoamana palveluna. Mielestäni on ookoo, että lapsiperheillä käy siivooja, mutta kyllä tunnen oloni aika dekadentiksi, kun olen teettänyt joulusiivouksen ulkopuolisella. “Lapsiperhe” -titteli ei ehkä oikein istu enää, kun lapsukaiset ovat yli parikymppisiä…

 
Toivottavasti tästä todo-listasta on iloa myös muille!
Peetu teki tosin tänään ihan törkimysmäisen hyviä sahrami-kola-karkkeja. Tiedän, että sahrami ei ole ihan samalla tavalla pakollinen joulumaku ja -tuoksu Suomessa, kuin mitä se on täällä, mutta Peetun kola on niin hyvää, että sitä kyllä kantsii testata!

Meillä on nyt tosiaan siis koti siivottu, kuusi sisällä ja koristeltu, ensimmäiset karkit tehty, englantilainen hedelmäkakku leivottu, kynttelikkö putsattu kesäsesongin steariineista ja jouluplänit tehtynä. Jotenkin hassua, että jo nyt, koska lapsuudenkodissani opin, että joulua aletaan juhlia vasta jouluaattoiltana. Mutta toisaalta niin ihanaa, koska joulu on niin paljon muutakin kuin vain aattoillan ruuat ja lahjat – se on yhdessäoloa, yhdessä tekemistä, kohtaamisia ja rauhoittumista, pulssin tasaamista hektisen syksyn jälkeen!