Miltä oikein tuntuu, kun se, mitä on lukenut lehdissä, nähnyt uutisissa ja vain – muka -kauempaa viisaana tarkastellut, tuleekin ihan lähelle, koskettaa?
Varmaan teistä jo kaikki tietääkin, että eilen iltapäivällä joku hullu kaappasi Spendrupsin kaljakuljetuksia hoitavan kuorma-auton, ajoi pitkin suosittua Drottninggatanin kävelykatua ihan Tukholman ytimeen ja lopulta sisään keskustan Åhlénsin isosta näyteikkunasta. Matkalla auto törmäsi kaikkiin ihmisiin, jotka eivät ehtineet alta pois. Neljä on menettänyt henkensä, viisitoista joutui sairaalahoitoon ja ainakin yksi koira silppuuntui hullun raivokkaan ajomatkan vuoksi. Sairaalaan joutuneista vielä yhdeksän tila on epävakaa.
Auton vauhti on ollut aivan järjetön. Tosin Drottninggatanin betonileijonien tarkoitus on ollut pitää asiattomat autoilijat pois kävelykadulta – ei pysäyttää sekopäätä, joka ajaa painavalla kulkuvälineellä tuhatta ja sataa. Auton kaappauspaikka on kätevästi ylämäessä, siitä on tainnut saada hyvät alkuvauhdit terroriteoille.
Olen vieläkin vähän shokissa. En kykene lopettaa uutislähetysten seuraamista, vaikka eihän se enää mitään auta. Kuorma-auton kuljettaja on ilmeisesti pidätetty ja globaalisti ajateltuna vahingot ovat numeroissa mitattuna kuitenkin melko rajalliset. Mikään media ei ole kuitenkaan maininnut sitä koiraa.
Inhimillisen kärsimyksen määrää ei voi mitata numeroilla.

Sain tiedon iskusta, kun olin vielä toimistolla. Tampereen lentokoneeseen astuvat Karkki ja Peetu viestittelivät messengerissä, että kai äiskällä on kaikki hyvin. Silloin en vielä tiennyt mistään mitään.
Pikaiset tsekkaukset täkäläisiltä uutissivustoilta – ja tajusin, että juuri tismalleen se paikka, jossa minun olisi tarkoitus olla noin 28 minuutin päästä, oli joutunut terrori-iskun kohteeksi.
City Åhlénsin pääsisäänkäynti on tosi suosittu treffipaikka. Siinä on tilaa, katos huonon sään yllättäessä, ovista huokuu lämmintä ilmaa kylmällä säällä ja siihen on helppo tulla niin jalan kuin kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä.
Itse olin sopinut treffit neljäksi juuri tuonne Peetun kaverin Linan kanssa. Lina on tulossa pääsiäiseksi kissavahdiksi, kun itse pääsen vihdoinkin Karlskronaan Karkin uutta kotia ja kotikaupunkia tsekkaamaan.
Tarkoitukseni oli lähteä ajoissa kaupungille. Oli yhtä sun toista asiaa. Piti käydä Clasulla (korttelin päässä Åhlénsista Drottninggatanilla) hakemassa pölypusseja ja Åhlénsilla tsekkailemassa meikkivoiteita (tarvitsen jonkun kunnollisen!!). Jäin kuitenkin jumiin toimistolle jonkun triviaalin työhomman kanssa. Muuten olisin ollut tismalleen iskun sydämessä, tismalleen silloin, kun se tapahtui.

Nämä kuvat on ottanut kollegani ja ystäväni Hanna eilen, kun olimme tavallisella lounaan jälkeisellä kävelylenkillä. Tuntuu hiukan oudolta katsella kuvia nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen.
Muistan hyvin, miten kuvaustilanteessakin kelasin viikonlopun to do -listaa. Miten tärkeää oli, että pääsen ajoissa kotiin, että ehdin tehdä asiat x, y ja z.
Vielä silloin en todellakaan voinut kuvitellakaan, että asiat eivät mene niinkuin olin suunnitellut. Että on aivan mahdotonta päästä keskustaan – ja jos pääsisikin, sinne ei suositeltu kenenkään menevän. Että jään jumiin toimiston liepeille ja olen kotona vasta yhdeksän jälkeen illalla. Että suunnittelemani tapaamispaikka on tuusannuuskana ja elämä sellaisena, kun sen on tähän asti ajatellut, on loppu.
Läksin perjantaina toimistolta puoli neljän aikaan. Siinä vaiheessa olin jo jossain määrin tietoinen, että jotain on tapahtunut. Ihan tarkalleen mitä, sitä en tiennyt.
Lähimmällä tunnelbana-asemalla tilanteen vakavuus alkoi kirkastua. Kaikki raideliikenne oli pysähdyksissä ja virkapukuiset vaksit kehoittivat kaikkia pysymään kaukana asemasta. Laitoin viestin kissavahti-Linalle ja sain melkein hermoromahduksen, kun hän ei vastannut heti. Pelkäsin, että hän olisi ollut ajoissa paikalla ja siksi yksi iskun uhreista. Tunsin, että en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos Linalle olisi tapahtunut jotain sen vuoksi, että hän on ajoissa ehdottamassani tapaamispaikassa.
Lina vastasi kuitenkin hetkisen kuluttua ja sanoi olevansa turvassa.
Siitä alkoi oma projektini miten päästä kotiin. Kaikki raideliikenne oli tosiaan seis ja bussejakin kulki vain satunnaisesti – ja aina niin täynnä, että huristelivat pysäkin ohi pysähtymättä. Eihän mulla mitään hätää ollut. Käytiin siinä sitten pizzalla parin kohtalotoverin kanssa ja odoteltiin kaaoksen selkiintymistä. Todo-listalla olevat asiat jäivät tekemättä, mutta se tuntui aikas minimaaliselta uhraukselta tällaisessa tilanteessa.

Elämä jatkuu ja täytyy sanoa, että olen itseasiassa aika ylpeä kotikaupungistani. Varsinkin sosiaalinen media on ollut täynnä saman suuntaisia viestejä: meitä ei lannisteta, elämä jatkuu, pelolle ei anneta valtaa.
Jo eilen sai havaita kylmiksi ja cooleiksi moitittujen tukholmalaisten sydämellisyys ja auttamishalu: hastagillä #openstockholm yksityiset ihmiset tarjosivat kyytiapua ja avasivat kotinsa ihan vieraillekin ihmisille, jotka olivat jumissa julkisen liikenteen pysähdyksen takia.
Monet keskustan putiikit ja muut organisaatiot tarjosivat myös suojaa. Riskialueen ulkopuolella, mutta kävelymatkan päässä, sijaitseva Dagmarin putiikki ja entisen kollegani luotsaama Scenkonstmuseet ilmoittelivat sekä Twitterissä että Facebookissa, että heille sopii tulla turvaan.
Päiväkodit ilmoittelivat niinikään Facebookissa, että vanhempien ei tarvitse olla huolissaan, toimintaa pidetään yllä niin kauan kuin tarvitaan. Yksi mahtavimpia esimerkkejä yhteishengestä on mielestäni se, kun paikallinen ruokakauppaketju ilmoitti, että lapset voivat tulla sinne “ostoksille”, jos on tarvis, ja vanhemmat voivat maksaa myöhemmin.
Sosiaalisia medioita parjataan milloin mistäkin, mutta eilen ne olivat todellinen apu. Kaikki puhelinverkot olivat niin ylikuormittuneita, että mitkään puhelut eivät menneet läpi tai katkesivat saman tien. Somen kautta sai kuitenkin tarvittavaa tietoa ja sai ilmoiteltua itsestään.

Yhteenvetona kaikesta: on ihan järkyttävää, kun jotain sellaista, mitä normaalisti on tottunut kuulemaan vain uutisissa, tapahtuukin juuri siinä, missä itse on, omalla kotinurkalla. Toisaalta on ollut ihan mielettömän upeaa nähdä ja kuulla, miten voimakkaasti kaikki kanssaeläjät täällä Tukholmassa on sitä mieltä, että terrorismi ei meitä riko. Me jatkamme elämäämme emmekä anna pelolle emmekä pelon tekijöille valtaa.
Siksi kai tänään tuntuu ihan randomin perjantaisen asun postaaminen melkein kannanotolta.

• t-paita, Marni x H&M
• housut, H&M
• neuletakki, Filippa K
• trenssi, Monki
• tennarit, Adidas Originals, Superstar

Tiedättekö, olen aivan totaalisen hurahtanut kaikkeen pinkkiin! Haaveilen fuksianpunaisesta, hennon roosasta, baby-pinkistä, haaleasta nude-vaaleanpunaisesta – oikeastaan kaikista mahdollisista sävyistä, mitä tuo valkoisella taitettu punainen käsittää.
Huomaan, että tapanani on innostua aina yhdestä sävystä perus musta-valko-harmaa -skaalan lisäksi. Vuosi, pari sitten se oli keltainen, mutta nyt tuntuu, että kaipaan kovasti jotain pinkkiä täydennystä garderobiini!
Vaaleanpunahimoissani keräsin interwebsistä ja instagramista liudan inspiraatiokuvia, jotka eivät ainakaan vähennä kuumetta. Pinkit tennarit, laukku ja joku paita olisi jo hyvä päivitys näin kevään korvalla. Ja miksei ihana ranskanpastillinroosa trenssikin olisi aivan superherkullinen!


Instagramkuvat: @nordiskakompaniet, @whyredofficial, @ellesverige, @idaklamborn, @whowhatwear, @rodebjerofficial ja @kenzas (ihana pikkumekko Zaralta!)
 

Street Style kuvat: Stockholm Street Style

Historiallinen hetki sikäli, että en kovinkaan usein postaile jälkkäreitten tai ylipäätään minkään makean ohjeita. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että vaikka toki tykkään makeasta, olen enemmän suolaista tyyppiä. Siis jos vaikka ravintolassa otetaan vain kaksi ruokalajia, valitsen yleensä etu- ja pääruuan – ja jätän jälkkärit väliin.
Aika usein tarjoilen ihan vain jätskiä hyvien lisukkeiden, kastikkeen ja hillon kanssa, mutta toisinaan innostun tekemään bravuuriani, alunperin aito-italialaisesta keittokirjasta napatulla ohjeella tehtyä Tiramisua (ohje löytyy tuon linkin takaa). Nyt kuitenkin innostuin kokeilemaan työkaveriltani saamaani ohjetta kevennettyyn valkosuklaamousseen ja ai että, että tulikin hyvää!
Valkosuklaamousse on hurjan helposti vähän too much. Liian makeaa, liian tuhtia ja ehkä vähän turhan yksioikoisen makuista. Raejuustolla kevennettynä mousse on edelleen makeaa, mutta paljon vivahteikkaammalla tavalla – ja makuraadin mukaan erinomaisen herkullista.

KEVENNETTY VALKOSUKLAAMOUSSE
(5 – 6 annosta)
Ainekset:

• 150 g hyvää valkosuklaata
• 1 muna
• 2 dl kuohukermaa
• 1 dl raejuustoa
• 2 dl vadelmia (tuoreita tai pakaste)
• 1 dl mustikoita (tuoreita tai pakaste)
• tomusokeria koristeluun

Valmistus:

• Sulata paloiteltu suklaa vesihauteessa. Varo kuumentamasta liikaa. Suklaa, etenkin valkosuklaa, menee helposti rakeiseksi liian korkeassa lämpötilassa.
• Vatkaa kerma vaahdoksi.
• Vatkaa muna toisessa kulhossa sähkövispilällä tosi kuohkeaksi. Kaada sula suklaa vähitellen sekaan koko ajan samalla vispaten.
• Sekoita raejuusto muna-suklaaseokseen.
• Lisää viimeiseksi seokseen kermavaahto varoivaisesti nostellen.
• Jaa mousse annoskulhoihin. Voi tehdä myös niin, että laittaa ensin pikkuisen moussea, sitten pari lusikallista marjoja ja sitten lisää moussea kunnes jälkiruokamalja on sopivan täynnä.
• Nosta annokset jääkaappiin ja anna viilentyä ainakin tunnin ajan.
• Lisää päälle marjoja juuri ennen tarjoilua. Puuteroi annos lopuksi sievästi tomusokerilla.

 

Raejuusto tuo pienen aavistuksen happamuutta makuelämykseen ja tosiaankin paljon sävyjä makeuteen. Marjojen kannattaa olla täysin makeuttamattomia, sillä pieni happamuus ja kirpeys sopii erinomaisesti kokonaisuuteen.
Moussen koostumuksesta tulee rakeisen raejuuston vuoksi perinteiseen mousseen verrattuna vähemmän samettinen. Mikäli se arveluttaa, raejuuston voi hienontaa tasaisemmaksi esim. haarukalla ennenkuin sen sekoittaa muiden ainesten joukkoon.
Pääsiäisen aika on pashojen aikaa, mutta vaihtelunhaluisille tässä on erinomainen vaihtoehto juhlapyhien jälkkäriksi!

Never say never.. 2000-luvun alussa olin niin kertakaikkiaan korviani myöten täynnä paita-mekon-alla -tyyliä, että olin valmis vannomaan, etten enää milloinkaan ryhdy moiseen hullutukseen. Yksi äärimmäisen harvoja pukeutumissääntöjäni on, että sellaisiin trendeihin, joita on jo kertaalleen käyttänyt, ei kannata koskea pitkällä tikullakaan. Nooh, säännöt on tehty rikottavaksi – etenkin ne itse itselle asetetut.
Joskus talvemmalla kerrospukeutuessani toimistolle laitoin pitkän suosikkineulemekkoni alle t-paidan. Aloin siinä sitten katsella peilistä, että eihän tuo hassummalta näytä ollenkaan. Silloin koko komeuden päälle tuli vielä neulepaita, mutta mielikuva kauluspaita + mekko -yhdistelmästä alkoi yhtäkkiä tuntua aika kivalta ajatukselta.

(Bloggari antaa terävänä ohjeita valokuvaajalle… :D)
Viime perjantaina päätin tehdä lempeän loikan ysärifiiliksiin ja läksin toimistolle kuvien kombossa. Aitoa ajankuvaa vahvistaa suosikkikorviksiksi nousseet hopeiset isot rinkulat.
En nyt taida uskaltaa heittää blogosfääristä tuttu “hitti vai huti?” -kysymystä teilaamisen pelossa. Omasta mielestäni tuo toimii kuitenkin ihan hyvin, eikä kokonaisuus ole mitenkään liian 90’s.
Pahinta tai vaarallisinta kerran elettyjen trendien uudelleen lämmittelyssä on, että näyttää siltä kuin olisi aina pukeutunut samoihin vaatteisiin, samaan tyyliin. En haluaisi antaa vaikutelmaa, että tyylini kehitys pysähtyi yhdeksänkymmentäluvulle. Haha!

• kauluspaita, Whyred
• neulemekko, H&M
• kengät, Acne

Vaikka eilen vähän kiukuttelinkin, kyllä se nyt taitaa kuitenkin olla niin, että kevättä ei olekaan peruttu. Tänään on jo ollut taas huomattavasti lempeämpi keli ja viimeistään säätiedotusten lukeminen luo uskoa siihen, että lämpimämmät ja aurinkoisemmat päivät ovat ihan kohtsillään takaisin täällä.
Päätin vauhdittaa kevätfiilisten saapumista huoltamalla perusteellisesti raksut Adidas Originals Superstar -tennarini.

Tässä on lähtötilanne.
Parin vuoden intensiivisen käytön jäljet on selvästi havaittavissa. Vaikka olenkin vähän sellainen äh-ei-se-ole-niin-justiinsa -tyyppi, on tennarit jo sen verran kulahtaneet, ettei niillä oikein kehtaa enää mihinkään fiksumpaan paikkaan mennä. Viimeksi, kun olin ne päällä toimistolla, tuntui, että ovat jo hiukan liian räjähtäneet jopa casual Friday -outfitin osaseksi.

Eipä sitten muuta kuin tuumasta toimeen!
Valkoisten nahkaisten sneakersien perusteelliseen freesaamiseen tarvitaan: käsitiskiainetta, siivoussieni, pehmeä rätti, kenkärasvaa (väritöntä), whitening-hammastahnaa, käytöstä poistettu hammasharja ja uudet valkoiset kengännauhat.

Homma menee näin:

1. Kostuta sieni lämpimällä vedellä ja tiputa siihen muutama pisara käsitiskiainetta. Putsaa tossujen nahkaiset osat sienen pehmoisella puolella (ota nauhat pois, niin sujuu helpommin). Muoviset/kumiset osat, kuten pohjan kantti ja Superstareissa kengän kärki, kantsii rapsutella sienen karkealla puolella. Käsitiskiaine on yllättävän tehokas pesuaine ollakseen kuitenkin niin hellävarainen. Etenkin, jos tossuissa on rasvapohjaista likaa, se toimii erinomaisesti. Nahkaisia sneakersejä ei voi varsinaisesti huuhdella, joten pyyhi pesuaineet lopuksi pois huuhdellulla ja melko kuivaksi puristellulla sienellä.
2. Ota hammasharjaan pieni määrä valkaisevaa hammastahnaa ja harjaa läpi kaikki muoviset osat. Käytä sientä hammastahnan pois pesemiseen, kun olet valmis.
3. Levitä paksu kerros hyvää kenkärasvaa kaikille nahkaisille pinnoille. Rasvan kannattaa antaa vaikuttaa ainakin 20 min ja sen jälkeen ylimääräinen rasva pyyhitään pois pehmeällä rätillä. Itse olen repinyt sopivan kokoisia kengänputsauslappuja vanhoista, käytöstä poistetuista lakanoista. Niin nekin saa palvella vielä viimeisen kerran, kenkärasvaisia rättejä kun ei oikein saa edes pesemällä puhtaaksi.
4. Pujottele uudet vitivalkoiset nauhat paikoilleen.

Voilá! Valmista tuli!
Koko hommaan ei mene kovinkaan kauaa, joten nyt ihmettelen, että miksei tuota tullut tehtyä aikaisemmin. Sama juttu tässä, niinkuin niin monessa muussakin asiassa, että jos olisi ryhtynyt puuhaan ennenkuin tilanne on riistäytynyt käsistä, olisi lopputuloskin huomattavasti parempi. Muita kenkiäni hoidan varsin mustasukkaisesti, puunaan, kuivaan ja rasvailen, mutta jostain syystä tennarit ovat jääneet ihan oman onnensa nojaan.
Säännöllinen rasvaus auttaa mm. siihen, että nahan maalipintaan ei tule taitekohtiin niin helposti halkeamia. Kuvasta näkee hyvin, miten varsinkin vasemman jalan kenkään on varpaiden päälle syntynyt pieniä railoja, joissa maali on lohkeillut. Niihin ei mitkään huoltotoimet tai jälkiviisaus auta – olisi pitänyt olla reippaana rasvapurkin kanssa jo aikaisemmin.

En voi ollenkaan käsittää sitä tyyliä, että kengistä, vaatteista tai tavaroista ylipäätään ei pidetä huolta. Itse teen kaikkeni, että jokainen hankintani kestäisi mahdollisimman pitkään. Oikea huolto on kaiken a ja o.
Tosin nämä Adidaksen tennarit on kyllä ihan erityisen rakkaat. Syy näkyy kuvassa! Olin vähällä olla ottamatta omaa tekstiä painettuna kenkiin, kun olin noita tilaamassa. Onneksi kuitenkin päätin, että olkoot miten hölmöä tai lapsellista tahansa, haluan oman nimeni kultakirjaimilla Superstareihini. Tuosta pienestä yksityiskohdasta on ollut niin älyttömän paljon iloa, että nytkin tätä kirjoittaessani ihan hymyilyttää, kun katselen ylläolevaa kuvaa!

ENNEN         – – – – – – – – –         JÄLKEEN

Vertailukuvasta tuli valitettavasti aavistuksen ylivalottunut, ihan noin suuresta erosta ei ole kysymys. En menisi myöskään väittämään, että tennarit ovat kuin uudet. Omaan silmääni parannus on kuitenkin erittäin selkeä ja varsin rähjäisistä ex-valkoisista sneakerseistä tuli jälleen jos ei nyt ihan salonkikelpoiset niin ihan reilusti toimistosiistit.
Kannattaa tosiaankin uhrata pieni hetki aikaa ja minimaalisesti vaivaa, sillä palkintona on freesit valkoiset tennarit kevätkaduille! Kuiville kevätkaduille.
Laiskoille ja kiireisille vinkiksi: mikäli sneakersit eivät ole päässeet vielä kovin pahaan kuntoon, vain vaihtamalla uudet puhtaat nauhat ilme muuttuu kertaheitolla siistimmäksi.

Muistatteko vielä, kun syksyllä uhosin, että sesongin ainoa kenkähankintani tulee olemaan ruskeat arkinilkkurit? Mitään kenkäuutuuksia blogissa ei ole kuitenkaan esitelty – ei ainakaan tuohon kategoriaan kuuluvia. Siihen on aika yksinkertainen ja luonnollinen selitys. Jollain viime syksyn koti-Tukholmaan suuntautuneilla reissuillaan Peetu jätti, matkalaukun tilateknisistä syistä johtuen, omat Vagabondin nilkkurinsa tänne hoiviini.
Huolellista rasvausta ja muuta hoitoa vastaan olen saanut lainailla neidon kenkiä, joten enpä sitten tuntenut enää tarvetta hankkia omia. Melkein samanlaiset olisin varmasti ostanutkin – olihan samaiset Vagabondit myös omalla toivelistallani (vaikka varmaan olisin kyllä ehkä sitten kuitenkin päätynyt Dr. Martensin vastaaviin).

Tämän päivän asu on oikeasti eilisen keskiviikon asu. Taas meni tietokoneongelmien kanssa tapellessa niin myöhään, että oli pakko mennä nukkumaan ja jättää blogihommat tälle illalle. Sen verran jänskittää milloin tämä armas macini kämähtää ihan lopullisesti, että puhaltelin jo pahimmat pölyt lähes antiikkisesta, mutta yhä näköjään toimivasta, pc:stäni. On se hyvä, että on joku varasuunnitelma, jos tulee ihan karsea tietsakatastrofi.
Varasuunnitelmasta puheenollen. Jotain pitäisi kyllä keksiä, kun ovat näköjään peruuttaneet kevään.
Täällä on ollut jo tosi pitkään kaunista, aurinkoista ja suht lämmintä. Koko ihanuus huipentui viikonloppuna, jolloin parhaimmillaan lämpötilat huiteli kahdenkymmenen tietämillä. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui dramaattisesti ja nyt on tullut kaksi päivää putkeen vettä ja räntää. Tuulee niin, että tukka lähtee ja muutenkin on vähän huijattu olo.

Pukeutumiselle säiden heittely asettaa omat haasteensa. Ei nyt oikeastaan niin, että talvesta tai oikeasti vähän kylmemmistä ilmoista olisi niin kauan, etteikö sitä osaisi pukeutua sään vaatimalla tavalla. Ongelma on se, että kaunista kevätsäätä ehti kestää sen verran pitkään, että kellojen lisäksi myös nuppi asettautui kesäaikaan.
Pitkään hikoilin ohuemmassa talvitakissa, mutta lopulta päätin siirtyä kevättakkiin. Samoin talven tehokäytössä olleet neuleet saivat siirtyä syvemmälle vaatekaappiin. Ja hommahan on niin, että kun tämä on tapahtunut, paluuta ei enää ole. Nyt on kevät- ja kesävaateaika, näytti mittari mitä hyvänsä ja vaikka taivaalta sataisi jalkarättejä.

Kerrospukeutuminen on hyvä keino kiertää säiden armoilla oleminen. Halusin välttämättä ylleni jotain keväisen heleää muuttumatta silti jääkalikaksi, joten puin ikivanhan kesäsuosikkini, Filippa K:n nyöripaidan, farkkutakin alle. Farkkua farkun kanssa ja vaaleat sävyt toimivat mielestäni hyvin yhteen ja huolellisesti rasvatut nilkkurit kestävät kyllä pienet räntäsateet.
Farkkutakki on siis käytössä sisäjakkuna. Tuohon päälle vedin toki nilkkapituisen trenssini, kaulaan lämpimän pashminan ja sormikkaat sormiin – enkä palellut kovinkaan paljoa. Haha!

Toivot vilpittömästi, että keväinen asukokonaisuuteni toimisi magneetin tavoin ja houkuttelisi auringon ja lämmön mahdollisimman pian takaisin. Ehkä kohta voisi päästä jopa ihan farkkutakkisiltaan ulos?

• paita, Filippa K
• farkkutakki, Esprit (saatu)
• farkut, Lindex
• kengät, Vagabond (Peetun)
• laukku, Mulberry
• vyö, Vivienne Westwood