Noin aika tasan tarkkaan vuosi sitten lähdin unelmieni lomareissulle Costa Ricaan. Lupailin silloin kunnon matkaopasta avuksi niille, jotka haluavat tutustua tuohon fantastiseen maahan – ehkä vähän surffatakin. Kuvat jäivät jumittamaan tietokoneenvaihdon yhteydessä vanhalle PC:lle, mutta nyt sain vihdoinkin homman kuntoon. Parahultaisiksi, kun sadekausi siellä päättyy juuri joulun aikaan – ja paras matkustus- ja surf-sesonki kestää tuonne huhtikuulle.

Loppuyhteenvetona näin heti alkajaisiksi voin todeta, että reissu oli hienoimpia, mitä olen ikinä tehnyt ja Costa Ricaan haluan ehdottomasti palata vielä uudelleen.

Costa Rica on poliittisesti tasapainoinen – ja naapureihinsa verrattuna varsin hyvin toimeentuleva maa. Vaikka länsimaisella mittapuulla mitattuna maa ei olekaan varsinaisesti rikas, jotain paikallisten onnellisesta ja stressittömästä elämänasenteesta kertonee se, että siellä ihmisten odotettu elinikä on maailman pisimpiä!

Alle 90 päivää kestävälle visiitille ei tarvitse viisumia. Paikalliset puhuvat omaa versiotaan espanjasta, mutta bf pärjäsi aivan mainiosti brasilian portugalilla myös. Mintun italian alkeet ei paljoa ilahduttanut, mutta vaikka harva paikallinen puhuu englantia, halu elekielikommunikointiin on suuri ja silläkin pärjää auttavasti.

Osallistuimme reissulla ruotsalaisen Surfakademin järjestämälle kymmenpäiväiselle surffileirille. Surf Camp sopii ihan kaikenikäisille – vanhin meidän leirillä oli jo täyttänyt 60 v. (hän tosin oli surffannut koko ikänsä…) ja nuorimmat olivat alle kouluikäisiä. Suurin osa oli kuitenkin 20 – 30 vuotiaita. Etukäteistaitoja ei tarvita, mutta haasteita löytyy konkareillekin. Surfakademin opetuskielinä on ruotsi ja englanti.

Nicoya-niemimaa ja varsinkin Tyynenmeren rannikkoseutu on Costa Rican suosituin matkailukohde. Meidän kohteemme oli pieni Santa Teresan kylä. Tosin niillä paikkeilla “kylä” on ehkä vähän liioittelua. Kaikki rantaelämän ulkopuolelle jäävä action on sijoittunut yhden rantaviivaa seurailevan kuoppaisen hiekkatien molemmin puolin ja pikku taajamat Santa Teresa, Carmen ja Mal Pais ovat käytännössä kasvaneet yhteen.

Surffileirillä jokainen aamu alkoi parilla tunnilla meressä. Aamusessio aloitettiin klo 5.30 ja 9.00 välillä – riippuen täysin aalloista. Tosisurffarit tuntuvat olevan varsinaisia luonnontuntijoita ja leirimme opettajien lisäksi kaikki kaupanmyyjistä ravintoloitten baarimikkoihin keskustelivat pääasiassa siitä, mihin aikaan seuraavana päivänä on odotettavissa parhaat aallot!

Päivälevon jälkeen ohjattua surffausta oli lisäksi pari-kolmetuntia myös iltapäivällä – illalla.

Surfakademin päämajana toimii ihan beachillä sijaitseva Papa Pochote -niminen ranch. Suurin osa leiriläisistä myös asuu ranchilla.

Ranchin suuri avokeittiö on leirin sydän. Tänne kokoonnuimme joka aamu keskustelemaan aalloista, kuulemaan hyviä vinkkejä, syömään taivaallista brunssia tuntikausiksi ja iltaisin hengailemaan, juttelemaan ja muutaman kerran söimme yhdessä myös loistavaa paikallisen kokin valmistamaa illallista yhteisessä keittiössämme.

Heti keittiön vieressä on leirin surffilautavarasto. Laudan vahaaminen auringon siilautuessa ihanasti pahimmalta kuumuudelta suojaavien palmunlehvien välistä on erittäin meditatiivista puuhaa.

Siitä tulikin mieleeni, että melkein joka ilta auringonlaskun jälkeen oli ranchilla tarjolla myös joogaa. Osallistuin pari kertaa iltajoogaan, mutta täytyy sanoa, että kaikki mahdolliset lihakset olivat surffihommasta sen verran muusina, että asanat olivat aikas tutisevia…

Ennen reissua kuvittelin, että yli kymmenen lumilaudalla vietetyn talven jälkeen olisin edes jotenkuten harjaantunut myös surffilaudan käsittelyyn. No, lumilautailussa ja surffauksessa on se pieni ero, että lumilaudan voi laittaa jalkaan ja painovoima hoitaa varsinaisen vauhdin. Tekniikkaa voi alkaa harjoitella heti.

Surffatessa pitää a) tunnistaa aalto, jossa on tarpeeksi voimaa ja vauhtia b) kauhoa hullunlailla menemään, että hyvän aallon saa kiinni (muuten se vain pyyhkäisee yli) c) hypätä salamannopeasti laudan päälle, kun vauhti on “sopiva” d) päätyä tasapainoon laudan päälle ja e) surffata nautinnollisesti ihanan aallon kanssa. Kohdassa e) lumilautakokemuksesta on kovasti hyötyä – tosin aloittelija pärskii suurimman osan ajasta kohdissa a) – d).

Ennen aamusurffausta keitettiin kahvit ja painuttiin mereen. Pari tuntia aalloissa – ja sen jälkeen meitä odotti ranchilla maailman mahtavin brunssi! Joka aamu oli tarjolla yllin kyllin tuoreita hedelmiä, pannukakkuja, ranskalaisia köyhiä ritareita (kookosta ja siirappia…), munakokkelia, kasviswrapsejä, papumuhennosta, jogurttia, tuoreista hedelmistä puristettua mehua ja tilanteen mukaan muita herkkuja!

Costa Rica ei varsinaisesti ole kuuluisa gastronomisesta keittiöstään. Paikallista perusruokaa on mustista pavuista tehty pata. Vaikutteita on niin argentiinalaisesta kuin meksikolaisestakin keittiöstä, mutta oikeastaan aika mauttomana versiona.. Tuo ei paljoa haitannut, kun tarjolla oli aivan mielettömiä hedelmiä, tuoreita, mehukkaita ja maukkaita sellaisia määriä, että en juuri muuta olisi syönytkään. Paitsi tuoretta kalaa, jota oli tarjolla oikeastaan paikasta riippumatta. Useimmiten kala oli valmistettu varsin yksinkertaisesti pariloimalla, mutta mitä muuta oikeastaan juuri merestä nostettu kala kaipaa?

Costa Rican rahayksikkö on Colon, mutta melkein joka paikassa voi maksaa myös US dollareilla. Hintatasoltaan maa ei ole yhtä halpa kuin muut Väli- tai Etelä-Amerikan maat. Kaupasta ostettuna ruoka ja olut on halpaa, ravintoloissa saa valmistautua maksamaan lähestulkoon täkäläisiä hintoja. Shoppailukaan ei ole varsinaisesti ilmaista. Turistikrääsää saa toki edullisesti, mutta kuka siitä nyt enempää maksaisikaan?

Ilmasto Costa Ricassa on trooppinen. Paras matkailukausi alkaa joulun tienoilla ja kestää huhtikuuhun. Iltapäivällä saattaa iskeä ravakka monsuunisade. Sen ansiosta luonto on pääasiassa ihanan vehreä ja tiet herkullista punaruskeaa mutavelliä. 🙂

Nicoya-niemimaalle ei ole suoria lentoja – enkä ole oikein tietoinen järjestetäänkö sinne charter-matkojakaan. Helpointa on lentää ensin New Yorkiin ja sieltä Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen. San Josesta Nicoyalle pääsee joko maita pitkin (+ noin tunnin lauttamatka) tai lentämällä. Maitse matka kestää vähän teiden kunnosta riippuen noin 5 – 6 tuntia ja lentomatka suloisella pikkuisella pörr-pörr-lentsikalla noin 45 min.

Santa Teresassa – tai koko ranta-alueella ei ole kovin montaa varsinaista hotellia. Suurin osa majoituksista on cabinas – eli yhden tai kahden perheen mökkejä, halutessaan keittomahdollisuuksin. Useimmissa majoituspaikoissa – paremmissakin – tulee suihkussa vain kylmä vesi, joten asia kannattaa tarkistaa etukäteen, mikäli ehdottomasti haluaa myös lämmintä vettä.

Surf Campillä majoitus kuuluu leirin hintaan. Vaihtoehtoisia majoituksia löytyy parhaimpaan hintaan paikanpäältä kyselemällä.

Santa Teresa

Liikkuminen Nicoyalla sujuu parhaiten mönkijällä. Mönkijöitä vuokrataan vähän joka toisen putiikin nurkassa tunti-/päivä-/ ja viikkoperiaatteella. Kaikelaisia mönkijäsafareitakin järjestetään lähellä sijaitseviin luonnonnähtävyyksiin. Rannalla ajaminen on kielletty ja täkäläiselläkin mittakaavalla huikeat sakot (useita satoja euroja…) pitävät huolen, että hurjastelu pysyy aisoissa.

Veneretket, snorklaus, urheilukalastus… Surffaus ei todellakaan ole ainoa mahdollinen vesiaktiviteetti!

Costa Rican pääkaupunki San Jose ei ole varsinaisesti mikään kiinnostava turistikaupunki. Kaikki, joiden kanssa juttelin olivat samoilla linjoilla. Jos kuriositeettina haluaa käydä maan pääkaupungissa, saa siellä kulutettua päivän tai kaksi, mutta varsinkin lyhyemmällä matkalla kannattanee aika käyttää muuhun.

Esimerkiksi maan monet luonnonpuistot tarjoavat upeita elämyksiä. Vaihteleva luonto, tuuheat sademetsät, vuoristo ja eksoottiset eläimet salaperäisistä varaaneista härskeihin pikku apinailkiöihin ovat riittävä syy viettää päivä tai pari muuallakin kuin beachillä.

Montezuman boheemin pikkukylän läheltä löytyy pienen, mutta lipsut jalassa aika haastavan, trekkausreitin päästä ihana vesiputous. Makeavetinen lampi on kirkas ja syvä. Tosin lähemmäs 30 asteiseen meriveteen tottuneesta vesi tuntui suorastaan jääkylmältä!

Aikaisemmin olin sitä mieltä, että joka reissulle pitää ottaa mukaan ainakin yhdet korot. Costa Ricassa ne jäi kyllä käyttämättä. 😀 Kaikki tiet ovat kuoppaisia ja monsuunisateiden jäljeltä usein myös kuraisia virityksiä. Bf kyllä lupasi kuskata Mintun mönkijällä ravintolan ovelle ja takaisin jonain iltana, että voin laittaa violettiset stiletot jalkaani. Vesihanan alla huuhdeltavat lipsut on kyllä oikeastaan ainoat jalkineet, missä täällä on mitään järkeä.

Taksit ovat nelivetojeeppejä ja niillä pääsee kulkemaan silloin, kun on aika jättää mönkijä hotellin parkkipaikalle. Monet paremmat ravintolat sijaitsevat ylhäällä vuoren rinteellä ja huonolla tiellä jyrkässä rinteessä käveleminen käy työstä, vaikka välimatka ei olisikaan kovin pitkä. Taksin kanssa kannattaa sopia etukäteen hinta, sillä muuten edessä saattaa olla ikävä yllätys. Taksimatka saattaa myös yllättäen venähtää, jos kyytiin pitää käydä poimimassa kuskin kyläilemässä ollut tytär tai ostoskasseja raahaava vaimo…

Järjestetyillä veneretkillä pääsee tutustumaan vähän kauempanakin sijaitseviin saariin. Yleensä pakettiin kuuluu myös paikanpäällä valmistettava lounas (saarilla ei ole juuri ravintoloita tai muutakaan kiinteää asumusta) ja niin paljon tuoreita hedelmiä kuin jaksaa syödä.

Surffi-hippi-hurlumhei -fiilistä!

Tuoreita hedelmiä välipalaksi…

Rannoilla ei ole käytännössä lainkaan kaupustelua Thaimaan-reissuilta tuttuun tyyliin. Jokunen – yleensä eurooppalainen tai pohjois-amerikkalainen – elämäntapahippi saattaa levittää hengentuotoksensa myytäväksi. Näiden t-paitojen takana on ranskalainen parikymppinen tyttö, joka rahoitti jokatalvisen surffimatkansa itse painamiensa paitojen myynnillä.

Rantaviiva on avoin kaikille – eli hotellit sen paremmin kuin rikkaat yksityisetkään eivät voi omistaa itse rantaa. Sensijaan kulku rannalle voi olla haasteellista, jos oma majapaikka ei sijaitse tien rannanpuoleisella maakaistaleella. Onneksi säännöllisien välimatkojen päässä sijaitsee kaikille avoimia polkuja hotellitonttien välissä. Läpikulkupolkuja ei kuitenkaan ole kaikissa väleissä ja vain parissa havaitsin jonkinnäköistä valaistuksen tapaista. Kannattaa siis tarkistaa, mistä pääsee kulkemaan ennen pimeän tuloa!

Santa Teresan ranta on äänestetty yhdeksi maailman kauneimmista. Lisäksi se on merenpohjan muodon ansiosta yksi maailman turvallisimpia, sillä vaarallisia virtauksia ei jostain syystä juurikaan synny. Hai-vaarasta monet kyselivät minulta ennen matkaa. Ei, en pelännyt hai-hyökkäystä, eikä kukaan muukaan, joten oletan, että sekin vaara on aika minimaalinen.

Ensimmäisenä surf camp -iltana saimme pienen luennon liittyen yleiseen turvallisuuteen. Vaikka Costa Rica – ja varsinkin turistialueet ovat hyvin turvallisia ja rikollisuus alhaista, kannattaa silti pitää järki päässä. Paikalliset ovat varsin yritteliästä väkeä ja vaikka varsinaisia ryöstöjä ei juuri olekaan, valvomatta jätetyt kamppeet häviävät nopeasti ja jälkiä jättämättä. Paitsi, jos satut jättämään esim. tietokoneesi näkösälle cabinan pöydälle, ei yrittäjähenkinen paikallinen sääli särkyvää ikkunaruutua.

Muuten normaali terve järki riittää. Harva sitä kai pysähtyisi juttusille epämääräisen näköisen porukan kanssa pimeällä tiellä kaukana muista ihmisistä…

Santa Teresan bohem chic  ilmapiiri on houkutellut paikalle paljon nuoria eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia taiteilijoita. Ulkopuolelta erittäin vaatimattoman näköisessä tönössä saattaa pitää majaansa maailman hauskin galleria. Niinkuin nyt esimerkiksi tämä saksalaisten ja kanadalaisten nuorten naisten yhdistetty ateljee-galleria-kahvila.

Myös suurin osa paremmista ravintoloista on muiden kuin paikallisten pitämiä. Tämänkin huikean näköalaravintolan omistaja on kuulemma New Yorkista kotoisin oleva huippukokki. Suosikki sushipaikkamme ravintolapäällikkö on tehnyt pitkän uran Tukholmassa jne. Tästä syystä makuelämykset olivat aivan vertaansa vailla – ja täydellisessä suloisessa riitasoinnussa ympäröivän hippimeiningin kanssa.

Santa Teresan lähin lentokenttä on Tamborissa. Odotusaula on hyvin ilmastoitu ja muodollisuudet aika minimissään! 😀

Lentokeli oli onneksi hyvin tasainen ja nuoret pilotit äärimmäisen luottamusta herättäviä! Mintun lentopelko on onneksi aika minimaalista luokkaa, joten maltoin aika pian alkaa ihastella alhaalla näkyviä maisemia. Lentämällä matka San Joseen sujui suorastaan huomattavasti helpommin kuin nelivetojeepin veivatessa sateen runtemalla tiellä tuntikausia lähes kävelyvauhtia – kuten menomatkalla.

Vietimme mennen tullen yhden yön San Josessa – se riitti mainiosti. Sen sijaan kaipuu takaisin Santa Teresaan iski heti, kun lentokoneen pyörät irtosivat kiitoradasta.

Kaikenkaikkiaan siis aivan upea matka! Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät luonnosta, merestä ja vähän rennommasta meiningistä. Marmorin kiiltoa ja kultanappisia palvelijoita arvostavalle paikka ei sovi, mutta pientä seikkailumeininkiä rakastavalle koko Nicoya-niemimaa on taivas!

Ja Costa Ricassa join elämäni parasta kahvia!

Ainakin I HOPE SO!!

Elle markkinointikumppaninaan Veikkaus ovat järkänneet ihan mielettömän kilpailun!! Kisan voittaja pääsee helmikuussa New Yorkin muotiviikoille  IvanaHelsingin näytökseen ja raportoimaan muotiviikkohumusta.

Ikiaikainen haaveni on ollut päästä kansainvälisille muotiviikoille! Tukholman muotiviikoilla olen hengaillut jo vuosikausia – ensimmäinen SFW (Stockholm Fashion Week) -labelilla merkattu postaus on päivätty 28.1.2008! Aikana, jolloin käytännössä kukaan muotibloggari ei esitellyt kasvojaan blogissa vaan kaikki päivän asu -kuvat poikkaistiin kaulasta! Haha – aika absurdi ajatus nykyään..

Kaiken kertyneen muotiviikkokokemukseni ansiosta voisin kuitenkin saada tosi paljon irti New Yorkin muotiviikoista – ja raportoida kaiken tietenkin täällä blogissa!

New Yorkin muotiviikko on mielestäni erityisen kiinnostava siksi, että siellä esiteltävät brändit on hyvässä mielessä kaupallisempia kuin esim. Pariisissa näytettävät mallistot. Kauemmin Go 4 it vol. 2 -blogia seuranneet tietävät, että Minttu suhtautuu muotiin intohimoiseti, mutta shoppailuun aika pragmaattisesti. Niinpä “kaupallinen” tässä tapauksessa tarkoittaa nimenomaan sitä, että New Yorkissa esiteltävät mallistot kertovat aika pitkälle sen, mitä ns. tavallisissa vaatekaupoissa on tarjolla seuraavina sesonkeina. Amerikkalainen fashion on lähellä kuluttajaa. Helt enkelt…

Tietenkään en hingu Nykin muotiviikoille pelkästään akateemisesta mielenkiinnosta… Tikahtuisin onnesta, jos pääsisin esim. Narciso Rodriguezin, Michael Korsin, Anna Suin tai Diane von Firstenbergin näytökseen. Tuskin kilpailun voittaja saa hengailla New Yorkissa ihan koko viikkoa, mutta ihan varmasti Ivana Helsingin kanssa samoille päiville osuu vaikka mitä kivaa.

Muotiviikkojen aikataulua ei ole vielä julkaistu, joten on liian aikaista spekuloida, mihin näytöksiin sitä sitten lopulta pääsisi. No, eipä Tukholman muotiviikkojenkaan ohjelma yleensä varmistu kuin vasta muutama päivä ennen ensimmäisen näytöksen alkutahteja.

Voittaja saa ottaa mukaan yhden 18 v. täyttäneen matkakumppanin. Tämä takaa sen, että jos Minttu voittaa, tulossa on myös loistavia valokuvia! Matkakumppaniksi lähtee nimittäin aikaisemminkin tänne blogiin erinomaisia kuvia ottanut bf. Tai jos bf ei mitenkään voi duunihommiltaan lähteä (voih tätä aikuisten elämää!), paikka on varattu niinikään valokuvausta harrastavalle Peetulle. 🙂

Varsinaisten näytösten lisäksi haluaisin ehdottomasti päästä back stagelle haistelemaan tulevia meikkaus- ja kampaustrendejä, raportoimaan parhaimpia stailausvinkkejä ja saamaan hyviä ja käyttökelpoisia vinkkejä, miten pienillä jutuilla voi soveltaa tulevat tuulahdukset osaksi omaa tyyliään.

Lisäksi bongailisin luonollisesti iloksenne kaikki eturivillä istuvat fashion celebrityt. Enkä missään tapauksessa missaisi tilaisuutta päästä heittämään kysymyksiä kiinnostaville suunnittelijoille (varmaankin ainakin Paola Suhosen saisi tavata!).

Eli, jos haluat Mintun raportoimaan New Yorkin muotiviikoista, kannattaa mennä tänne: Tehtävä New Yorkissa, etsiä listasta Go 4 it vol. 2 ja klikata “äänestä”.

PS. Kisa on avoin kaikille muoti/tyyli/lifestyle-blogeille, joten kandee ilmoittautua mukaan!

Kuvista kiitos MBFashionWeekNY!

Me vietettiin rakkaan Suomi-tyttöringin pikkujouluja eilen illalla. Keittiötaitoni ovat tunnetusti vähintäänkin hatarahkot ja kokkailukokemukseni sitäkin olemattomampi. Halusin kuitenkin fiksata jotain kivaa, hyvää ja kaunista napsittavaa kuohujuoman seuralaiseksi. Cocktail-palaset saivat kovasti kehuja ja tytöt vannoivat, että se ei johdu (pelkästään) siitä, että kaikilla oli kiljuva nälkä… Päätin laittaa ohjeet tänne – ovatpahan sitten itsellekin muistissa tulevaa käyttöä varten.

Palaset valmistuvat ihan tajuttoman nopeasti, joten kiireisempikin party host ehtii väsätä näyttävän tarjottimellisen ennen vieraiden tuloa.

Tarjolla oli: tapenade-päällysteisiä keksejä, parmankinkku-yrttijuustopatonkeja ja parmesan-taatelileipiä.

Tapenade-keksejä varten tarvitset hyviä, mielellään merisuolalla maustettuja keksejä, tapenade-tahnaa ja koristeluun basilikan lehtiä. Basilika on vain näön vuoksi, hyvä tapenade maistuu sellaisenaankin, mutta viherrys näyttää kivalta tarjottimella. Tapenade on ehdottomasti parhaimmillaan itse tehtynä – eli unohda kaupan valmismössöt. Peetu oli ihana ja teki tuon tapenaden, jolla me eilen herkuteltiin. Ohje löytyy Peetun ruokablogista (My kitchen is my kingdom)  täältä: Tapenade.

Parmankinkku-yrttipatonkeihin ostin leipomosta tavallista patonkia vähän krouvimpaa maalaispatonkia. Leikkaa patongista ohuita siivuja, sivele päälle hyvää yrttituorejuustoa, laita siipale parmankinkkua ja koristele öljyyn säilötyllä aurinkokuivatulla tomaatilla ja rukolalla.

Parmesan-taatelileivät

Tarvitset:

muutaman siivun tummahkoa, vähän makeaa leipää (täällä kavring, Suomessa käyttäisin varmaankin jotain limppua)

  • 1 – 1,5 dl raastettua parmesania
  • vajaa purkki Philadelphia-juustoa
  • muutama taateli

Sekoita parmesan-raasteen sekaan sopivasti Philadelphia-juustoa. Mitä enemmän töhnässä on tuorejuustoa, sitä miedompi maku. Laita leipäpalasten päälle tuhti nokare juustomössöä. Hifistelijä voi pursotella kauniita tähtösiä, Mintun mielestä haarukalla saa aikaiseksi kivan rustiikkia jälkeä… Koristele taatelinsuikaleella. Koristeluun voi käyttää myös tuoreita viikunoita.

Parmesan-taatelileivät sopivat makunsa puolesta mainiosti tarjottavaksi myös glögin kanssa!

Sit ei muuta kuin korot jalkaan ja shampanjapulloja poksauttelemaan!

Suomen itsenäisyyspäivän Linnan Juhlat ja 10. joulukuuta järjestettävät Nobel palkintojen jakojuhlallisuudet osuvat aina muutaman päivän päähän toisistaan. Lähes joka vuosi tuntuu siltä, että Suomessa harrastetaan aika maanläheisiä juhla-asuja, kun taas Ruotsissa uskalletaan enemmän, jolloin lopputulos on persoonallisempi ja yksinkertaisesti parempi.

Tässä nyt muutaman päivän asiaa makusteltuani olen sitä mieltä, että tänä vuonna “juhlapukumaaottelun” voitto meni kirkkaasti Suomelle. Eikä syy ole pelkästään se, että ihana Prinsessa Madeleine päätti jättää Nobel-kemut väliin. Uskalluksen puutteesta ei täkäläisiä juhlijoita voi tänäkään vuonna syyttää, mutta ihan kaikki ei kuitenkaan tuntunut menevän nappiin…

Kruunuprinsessa Victoria on toki kuninkaallisen näyttävä yönsinisessä paljettivetimessään. Ihan mainiota, että hän on päättänyt esitellä pyöreää masuaan kimallellen kiireestä kantapäähän. Kuningatar Silvian mekko on kai periaatteessa ihan ok. Siluetti on kaunis, värikin passaa ihan hyvin, mutta kankea brokadi tekee kokonaisuudesta raskaan ja jotenkin tunkkaisen.

Kulttuuriministeri Lena Adelsohn Liljeroth vastasi yhdestä illan harvoista pukeutumisonnistumisista. Ihastuttava yhdistelmä naisellisia linjoja ja maskuliinista särmää! Lisäksi puku sopii täydellisesti Nobel-juhlien kaltaiseen arvokkaaseen tilaisuuteen.

EU-ministeri Birgitta Ohlsson on selkeästi funtsinut asuaan ja kyllähän pliseeraus on muodikasta. Mutta trendikkyys ei paljoa pelasta, kun helma on kallellaan miten sattuu ja yläosaa verhoaa hämmentävä bolerontapainen. Ja sanokaan nyt, että kuva on otettu ennenkuin ministeri on ehtinyt vaihtaa matkalaukkunsa iltalaukkuun!

Ministeri (näringsminister – mitähän tuo olisi suomeksi?) Annie Lööf päätti sitten näkyä kunnolla ja iski yllensä kunnon shokkivärejä. Puvun on suunnitellut jonkinlaisen tyyligurun mainetta nauttiva Camilla Thulin. Ei voi kuin ihmetellä. Puku on varmasti silkkiä, mutta kuvassa kokonaisuus näyttää yksinkertaisesti halvalta.

Pääministerinvaimo Anna Maria Corazza Bildt näyttää siltä kuin olisi menossa flamenco-henkisiin teemajuhliin… Uskalluksen puutteesta ei voi valittaa, mutta kyllähän tämä hörselökampauksella kuorrutettu outfit tuntuu olevan ihan totaalisesti väärässä paikassa.

Kyllä Suomessa vaan osataan!

Eilen otettiin käyttöön Finnairin uudet asut. Joko olette nähneet kuvia?

Spontaani fiilikseni on, että kylläpäs on suunnittelija inspiroitunut Star Trekistä. Uteliaisuuttani kävin katsomassa lisää kuvia Finnairin kuvagalleriassa ja olin tikahtua nauruun – ilmeisesti arvoisa kotimainen lentoyhtiömme on todella uusien asujen myötä lanseeraamassa myös Star Trekistä tutun Teleportin kaukosiirtoja varten. Ainakin pressikuvasta saa sen käsityksen. 😀

Finnairin uudet asut on suunnitellut kiitelty, Ril’s vaatemerkistään ehkä parhaiten tunnettu vaatemuotoilija Ritva-Liisa Pohjalainen. Virkapukujen materiaalina on käytetty fantastista nanoteknologiaan perustuvaa villasekoitetta, joka on mukava käytössä ja hylkii likaa. Oikein ihanaa kaikki tämä, mutta jostain syystä asut eivät vaan oikein iske.

Yleensä kyllä tykkään sporttisista elementeistä pukeutumisessa – siis ihan urheilun ulkopuolellakin. Sporttisuus on parhaimmillaan jotenkin sukupuolineutraalisti maskuliinista ja se antaa yleisilmeelle kivasti särmää silloin, kun sitä ei voida tai haluta hakea rokkistailauksella. Mutta jos nyt ihan suoraan sanon, niin mielestäni nämä Finnairin vetimet sopisivat yhtä hyvin – tai melkein jopa paremmin – Suomen Olympiamaajoukkueen edustusasuiksi.

Tai ehkä olen vain konservatiivi? Lentomatkustamisen glamouri on karissut jo aikapäiviä sitten. Ehkä on hyväkin vaan, että virkapuvut viestittävät, että tässä ollaan nyt ihan vaan matkalla – eikä sen paremmin juhlimassa kuin leikkimässäkään…

Syytän syksyn aikana tölläämääni Pan Am -televisiosarjaa siitä, että nämä Finnairin kultanappiset retro-puvut viehättävät paljon enemmän silmää…

Kuvista kiitos Finnairille!

Eivais! Nyt ei ole kysymys joululahjomisesta millään muotoa. 🙂

Vaikka laulussa lauletaan, että joulu on juhlista suloisin, suunnitellaan meillä jo intopiukassa ihan muita juhlia. Varmaan jotkut muutkin abiturientit ovat saattaneet henkäistä ajatuksen lakkiaismekkonsa suuntaan, mutta täälläpä tehdään jo hankintoja…

Peetun mekosta on tulossa Miu Miu SS 2008 -sesongin tyylinen, pääväriltään valkoinen (kuuluu ruotsalaiseen perinteeseen), raidat teräksenharmaa ja sireeninlila (esteettilinjalaisten lakin lyyrassa on sireeninlila kivi). Suunnitelmat on siis tehty, mutta toteutukseen ei olla vielä ryhdytty. Sen sijaan Peetu on sekä haravoinut verkkoa että IRL-putiikkeja täydellisten kenkien toivossa.

Ja nyt nappasi! Teinien luottonettiputiikista Forever21:sta löytyi ilahduttavan makeansuloiset keltaiset klompsusandaalit.

Ehkä vähän hullunkurinen ajankohta tehdä hankintoja kesäkuussa juhlittavia lakkiaisia varten. Mutta toisaalta, kun ne oikeat sattuvat eteen, pitää napata kiinni. Lisäksi Peetun ostoskoriin vilahti suloiset lintusukat (“kun ne linnut on niin suloisia”) ja hilpeät kahvikuppisukat (“ei voi vastustaa”).

Viaton kysymys, josko haluaisin tilata jotain samassa paketissa, samoilla postikuluilla, johti ankaraan alennusosaston tonkimiseen. Pari järkevän oloista toimistovaatetta piti sitten ihan väkisin tunkea mukaan. 🙂

Paita toiminee neuleiden ja neuletakkien alla, vaikka näyttääkin aika helposti rypistyvältä. On se sentään 100 % puuvillaa. Housujen mahdollisesta sopivuudesta ei ole aavistustakaan, mutta malli vaikuttaa kivalta. Eikä ale-hintakaan ole paha: 14 euroa.

Old stuff