Aika tasan tarkkaan pari kuukautta on mennyt, kun aloitin ihanampaan, iloisempaan ja tasapainoisempaan elämään tähtäävän Unelma itsestä -valmennuksen. Niinkuin arvata saattaa ja inhimillistä on, on itsensäkehittämisprojektille omistamani aika ja jaksu vaihdellut tosi paljon tänä aikana. Välillä elämä vaan tulee väliin, eikä sitä silloin kykene pyörimään oman napansa ympärillä, vaikka tarvetta olisi. Valmennuksen näkökulmasta hiljaisempinakin aikoina (mikä on siis tarkoittanut kaiken kapasiteetin vaatimaa meininkiä muuten elämässä) olen kuitenkin tehnyt monia pieniä oivalluksia, joilla on ollut suuri merkitys kehitykselleni. Postaus on toteutettu yhteistyössä Unelma itsestä -valmennuksen kanssa.
Nyt haluan jakaa tuoreimman oivallukseni, joka on muuttanut suhtautumistani moniin arkisiin pikkuasioihin tosi paljon – ja pelkästään positiiviseen suuntaan. Oikeastaan tämä on ihan selkeää jatkoa edelliselle oivallukselleni tai paremminkin valmennuksen avulla sisäistämälleni asialle: epävarmuuden tai heikkouden hetkellä kun kysyy itseltään viekö tämä kohti unelmaani vai siitä poispäin, on motivation löytäminen yleensä aika helppoa.
Tällä kertaa puhutaan kahdesta varsin vähättelevästi, jopa negatiivisesti mielletystä asiasta, mukavuusalueesta ja rutiineista sekä elämän muuttamisesta enemmän omia unelmia vastaavaksi niiden avulla.
Olette varmaan nähneet kaavion, jossa on Comfort Zone, jossa kuvan katsojan oletetaan elävän, ja sitten pitkän nuolen tuolla puolen ruksi, joka viittaa kosmiseen pisteeseen, jossa kaikki maailman upeus tapahtuu? This is where the MAGIC happens. Kuva pyörii säännöllisesti ja sitkeästi hiukan erilaisina versioina milloin kenenkäkin facebook-tutun seinällä, joten on ihme, jos olette voinut välttyä näkemästä.

Kyseinen ajattelutapa on mielestäni niin monella tapaa väärin ja syyllistävä, että ihan kuumottaa, kun vain ajattelenkin.
Ensinnäkin tuon perusajatus on se, että mukavuusalue, comfort zone, olisi jotenkin paha asia. Eikö nimikin jo kerro, että sillä alueella elämä on mukavaa? Minusta SE on oikeasti maagista. Siis se, että viihtyy elämässään, omissa nahoissaan ja mukavaa.
Toisekseen, en saa minkäänlaisia positiivisia mielleyhtymiä siitä, että pitäisi tehdä pitkä loikahdus oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Eikö sen nyt jo sano järkikin, että silloin olo on stressaantunut, epävarma, suorittava ja koko kroppa käy ylikierroksilla uuteen ympäristöön, henkiseen tai fyysiseen, sopeutuessa.
En ole vielä milloinkaan törmännyt minkään elämänalueen huippusuoritukseen, jossa tekijä olisi kehuskellut olleensa tosi jännittynyt, epävarma, stressaantunut ja edennyt maaperää tuntematta. Päinvastoin – oli sitten kysymys liikkeenjohdosta, urheilusta, taiteesta tai mistä hyvänsä – maagiset menestystarinat toistaa aina samaa kaavaa: suorituksen rentous, luonnollisuus, automaattisuus ja intuitiviisuus saa sen näyttämään helpolta ja kevyeltä. Eli toisin sanoen se on jotakin, joka voi tapahtua vain mukavuusalueella!
No mutta mitä sitten, jos oma mukavuusalue on alkanut tuntua ahdistavalta ja haluaisi muutosta elämäänsä?
Suosittelen vilpittömästi välttämään amerikkalaisten inspiraatio-gurujen suosittelemaa loikkaa mukavuusalueen ulkopuolelle. Olen aika varma, että he ovat yhteistuumin keksineet sen, jotta heillä itsellään riittäisi töitä. Suuret, kertarysäyksellä tehdyt henkiset muutokset on käytännöllisesti katsoen tuomittu epäonnistumaan. Niin sitä sitten palaa loikahdusretkeltään häntä koipien välissä vanhalle mukavuusalueelleen itsetunto kolhuilla ja entistä vakuuttuneempana siitä, että ei musta ole mihinkään.

Mutta eipäs luovuteta ihan vielä! Unelma itsestä -valmennuksen ansiosta tajusin, että unelmien mukavuusalue on täysin saavutettavissa, kun otetaan käyttöön maailmankaikkeuden väheksytyin voimavara: rutiinit.
Tunnustan olevani rutiini-ihminen. Tykkään tehdä asioita samalla tavalla kuin ennenkin ja voin hyvin, kun pikkuasiat rullaavat ennustetulla tavalla. Rutiinit säästävät aikaa ja kapasiteettia, kun kaikkea ei tarvitse koko ajan kyseenalaistaa tai miettiä uudelleen. Pään sisäinen auto pilot päällä pystyn suoriutumaan peiton alta toimistolle niin, että tuskin havaitsen sen tapahtuvan. (Ja kyllä, olen säädyllisesti pukeutunut ja meikannut, kissat on ruokittu, päivän lounaslaatikko mukana, enkä ole törmäillyt ihmisiin tunnelbanaa vaihtaessani)
Välillä on sellainen olo, että rutiinini ovat olleet ikuisesti tismalleen samat. Niin automaattisesti monet asiat tulee tehtyä. Mutta sitten toisaalta ei tarvitse miettiä kuin muutama vuosi taaksepäin ja huomaan toimineeni yllättvänkin erilailla rutiinitilanteissa. Ja tässä piilee suuren muutoksen mahdollisuus, avaimet unelmien toteuttamiseen.
Rutiineille on tyypillistä, että niitä ei normaalisti juurikaan ajattele – ei tarvitsekaan. Jos kuitenkin oma mukavuusalue on alkanut tuntua ahtaalta ja nuhjuiselta kannattaa käyttää pieni hetki niiden miettimiseen. Rutiinien arvioimiseen voi hyvin käyttää samaa kysymystä kuin muutenkin “viekö tämä lähemmäksi unelmiani vai kauemmaksi” ja suorittaa hienosäätöä sen mukaan.

Rutiinien rukkaaminen on todella supertehokasta, sillä jos muutokset on riittävän pieniä, ne muuttuu automaattisiksi ja alitajuisiksi nopeammin kuin uskoisikaan. Vitsi ja haste on siinä, että ahneuksissaan ei haukkaa liian isoa palaa ja ala suorittamaan.
Tarkoitus on, että mukavuusalueelta ei tarvitse poistua milloinkaan. Häikälemättä rutiinien voimaa apuna käyttäen rajapintaa pumpsutellaan hellästi kohti unelmien elämää, kivempaa mukavuusaluetta. Parasta on se, että koko matkan ajan tapahtuu maagisia asioita, sillä ikinä ei tarvitse tehdä pelottavaa ja riskialtista loikkaa jonnekin hämärään epävarmuuteen.
Tällä tekniikalla unelmien mukavuusalueen saavuttaminen ei käytännöllisesti katsoen voi epäonnistua. Tietty muutosvauhti on maltillisempi kuin toivorikkailla loikkareilla, mutta onnistumisprosentti ja vaivannäön sekä epävarmuuteen liittyvän ahdistuksen puuttuminen tekee jo matkasta nautinnollisen.

Ja jos ryhtyy tavoittelemaan unelmiaan rutiineja säätämällä just tänään, on vuoden päästä takuuvarmasti paljon pidemmällä kuin jos ei olisi tehnyt mitään.

Tajusin juuri, että tämä rakas Go 4 it vol. 2 -blogini on täyttänyt KYMMENEN vuotta! Aivan uskomaton juttu! Merkkipäivä meni ihan ohitse. Huomasin vasta, kun samana keväänä aloittanut Tyyliä metsästämässä -Veera hehkutteli facebookissa saavutettuja pyöreitä vuosia.
Kuluneen kymmenen vuoden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä niin blogirintamalla kuin omassa elämässänikin. Useimmat asiat on toki vatvottu täällä kaikkien teidän ihanien lukijoiden kanssa, mutta olen saanut jonkin verran myös kyselyitä, että enkö voisi esitellä itseäni vähän tarkemmin. Siellä ruudun toisella puolella kun on varmasti aika paljon sellaisiakin, jotka eivät ihan koko kymmentä vuotta ole olleet matkassa mukana.
Omien synttäreitteni ja juurikin pyöreitä täyttäneen blogini kunniaksi tuntuu, että juuri tänään on hyvä hetki kertoilla meikäläisen veteraanibloggarin taustoja.

Niinkuin tuosta sivupalkin lyhyestä esittelystä käy ilmi, olen kotoisin Tampereelta. Vaikka kaupunki onkin muuttunut kovasti Tukholmassa asumieni melkein seitsemäntoista vuoden aikana, on se edelleenkin sydämeni kotikaupunki.
Asustelin koko lapsuuteni aina siihen asti, kun lukion jälkeen 19-vuotiaana muutin pois kotoa, Pyynikin kupeessa, Tykkiä vastapäätä. Lukioksi valitsin kuitenkin Rellun, niinkuin käytännössä kaikki kaverinikin. Henkilökohtaista valmentajaani Tinniä ja Näkötornin kahvilaa on kiittäminen, että sain ysillä parannettua todistuksen keskiarvoa yli numerolla – muuten ei olisi pojot riittänyt sisäänpääsyyn. Niin ja toki kiitos kuuluu myös silloiselle liikunnanopelle, joka päästi urheilutunteihin nurjasti suhtautuvat teinitytöt “lenkille Pyynikille”.
Kirjoitusten jälkeen pidin välivuoden ja asustelin töitä tehden Helsingissä syksystä siihen asti, kun pääsykokeiden valmennuskurssit keväällä alkoivat. Tavoitteena oli päästä Helsingin kauppakorkeakouluun, mutta jäin sisäänpääsyrajasta 0,75 pistettä. Plan B oli kaksivuotinen yo-pohjainen mallipukineidenvalmistajalinja (suomeksi “ompelija”) Tampereen Ammattioppilaitoksessa.
Jos nyt tuntuu, että mitä se näitä kaikkia ikivanhoja koulutuksiaan selostelee, niin mulla on tässä pointti! Ompelukoulutuksen aikana kypsyi parin luokkakaverin kanssa ajatus yhteisestä yrityksestä. Parikymppisten rajattomalla itseluottamuksella avasimme Tampereelle Rautatienkadulle kunnianhimoisen ompelimo-putiikin, jonka nimi oli – tadaa – Go 4 it!
Kuvittelin tuolloin, edelleen parikymppisen itseluottamuksella, että pyöritän Go 4 it -bisnestä eläkeikään asti. Toisin kuitenkin kävi, mutta kun perustin tämän blogin, oikeastaan mikään muu nimi kuin Go 4 it vol. 2 ei ollut edes harkinnassa.

Go 4 it:in jälkeen olin vielä hetken Tampereen Työväen Teatterissa ompelijana, mutta sitten kutsui kauppatieteen opinnot Tampereen yliopistossa. Valmistumisen jälkeen olin ollut pari vuotta töissä, kun siinä vaiheessa nelihenkiseksi kasvanut perheeni oli ison päätöksen edessä: muutetaanko allekirjoittaneen työn perässä Helsinkiin vai Karkin ja Peetun isän työn perässä Tukholmaan.
Pienen pohdinnan jälkeen päädyimme erittäin yksimielisesti siihen, että lähdemme Tukholmaan. Totesimme, että Helsinkiin pääsee aina (niinkuin tyttöjen isä sitten muutaman vuoden päästä päättikin tehdä), mutta Tukholmaan ei välttämättä ainakaan yhtä helposti.
Nykyisin perheeseeni kuuluu viime tammikuussa juristiksi valmistunut Karkki (27 v.) ja Uumajan yliopistossa arkkitehdiksi opiskeleva Peetu (24 v.) sekä kaksi pöljää kissaa Sunshine & Sailor Moon.
On niin hassua ajatella, että Karkki oli reipas lukiolainen ja Peetu vasta yläasteella silloin, kun aloittelin blogin pitämistä! Karkki on jopa kirjoittanut pari juttua tänne noin ziljoona vuotta sitten.

Nyt on tullut aika virallisen oloista taustakertomusta, mutta ehkä se hiukan avaa sitä, kuka tämän blogin takana oikein hääräilee.
Aikoinani olin todella innokas partiolainen. Tosin olin vähän myöhäisherännäinen ja liityin mukaan toimintaan vasta 13-vuotiaana – eli silloin, kun monet yleensä lopettaa. No, puolustuksekseni sanottakoon, että en ollut mielestäni kuullutkaan koko hommasta ennenkuin Hämeenlinnasta Tampereelle muuttanut Tinni valotti asiaa tuoreelle bestikselleen.
Vähän myöhemmin löysin aerobicin ja olin aivan himo-innokas Hämeenpuiston GoGo:n kanta-asiakas. Karkilla ja Peetulla on onneksi vain kivoja muistoja niiden lastenhoidosta, jossa saivat kyllä viettää välillä hävettävänkin usein aikaansa.
Ysärin lopussa kuvioihin tuli mukaan juoksu. Itselleni tyypilliseen “kohtuu kaikessa” -tyyliin päätin jo ennen ensimmäistä 2,5 km hölköttelyä, että tavoitteenani on juosta Helsingin City Marathon vajaan vuoden päästä siitä. No juoksin, ja myöhemmin vielä kolme muutakin kertaa. Pari viimeistä on raportoitu täälläkin (2007 ja 2009).
Ompeluhommia ei ole nykyään kovin paljoa tullut tehtyä, vaikka suunnitelmia on sitäkin enemmän. Viimeisin kunnon projektini taisi olla Peetun lakkiaismekko.

Kuvissa näkyy tämän päivän toimistoasuni melkein kokonaan. No, jalassa oli ihan randomit keskisiniset farkut – ei mitään sen radikaalimpaa. Jätin ihan tarkoituksella kuviin officen kulkukorttinauhan. Se kun “koristaa” kuitenkin jokaista työasuani ja välillä tuntuu, että sen vuoksi kaulakorujen käyttö on jäänyt ihan kokonaan.

• huivi, By Malene Birger
• neuletakki, Filippa K
• paita, Forever21

Kansainvälinen sinkkujendiskriminointipäivä alkaa taas tältä vuodelta olla pikkuhiljaa lusittuna.
Itse vietin päivää vaaleanpunaista hattaraa, ruusunterälehtivyöryä ja sydämen muotoisia suklaarasioita väistellen. Musta-valko-harmaata asua piristämään lisäsin musta-valkoisen pääkallokuvioisen huivin. Protesti se on pienikin protesti. Haha!
Töiden jälkeen painuin suoraan salille. Päättelin, että nyt siellä varmaan on rauhallista, kun kaikki maailman muut ihmiset on tuijottelemassa toisiansa silmiin ylihintaisten Valentine’s Day -menyiden ylitse. Ihan ypönä ei sentään tarvinnut treenata, mutta tungosta ei tosiaankaan ollut. Jotain positiivista sentään.
Siinä kuntopyörää polkiessani aloin miettiä sinkkuuttani. Minkä ihmeen takia en löydä kivaa poikaystävää? Olenko juuri sellainen median maalailema kaupunkilainen, korkeasti koulutettu, itsenäiseen elämään tottunut, vaativan naisen stereotyyppi, jolle mikään ei kelpaa?
Omasta mielestäni en tietenkään ole mikään vaatimushirviö, mutta koska en tarvitse enää miestä sen paremmin lastentekoon kuin kodinrakentajaksikaan, en halua sitoutua ensimmäiseen vastaantulevaan kaksilahkeiseen vain ollakseni parisuhteessa.
Hyvä ystäväni Tinni päätyi taannoin myöskin sinkuksi ja tuntikausia kestäneiden puhelinkeskustelujen aikana olemme puineet “Täydellisen Miehen” kriteereitä. Tässä mielestäni tärkeimmät:

1. Oma elämä. Ihmisellä täytyy olla jotain kiinnostuksen ja innostuksen kohteita. Aiheella ei ole niin väliä, jopa postimerkkeily voi olla seksikästä, jos siihen on palava kiinnostus. Tärkeintä on se, että mahdollista parisuhdetta ei haluta täyttämään tyhjää kumisevaa elämää. Olisi myös kauhean kiva, jos ihmisellä olisi työ, josta noin pääsääntöisesti tykkää ja edes pari-kolme hyvää ystävää.
2. Itsestä huolehtiminen. Ei tarvitse olla riikinkukko eikä muotibloggari-wannabe. Vaateiden ei ole pakko olla uusia tai sinänsä trendikkäitä. Mutta kyllä se niin on, että jos deitille on eksynyt päälle paita, jossa on muistot eilen lounaaksi nautitusta pastakastikkeesta tai jos farkut rehjustavat selkeästi väärän kokoisena, ei ole kauheasti väliä sillä, miten briljantti ajattelija kyseinen tyyppi on. Fyysiseen kuntoon pätee sama – ei tarvitse olla himo-triathlonisti tai ammattilaistason crossfittaaja, mutta liikunnan puuttuminen kokonaan elämästä on enemmän kuin epäilyttävää.
3. Talous tasapainossa. Ne ajat, jolloin koko ajan sai jänskittää riittääkö rahat kuukauden loppuun, saako kaiken pakollisen maksettua ja kykeneekö vielä käymään ruokakaupassa, kuuluu korkeintaan nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen. En tarkoita, että tarvitsisi olla velaton tai rikas. Mutta kyllä aikuisella pitää olla sen verran jalat maassa, että on sopeuttanut taloutensa niin, että ns. menee ympäri.
4. Tasapainossa muutenkin. Se, että on sinut itsensä kanssa ja pystyy näkemään itsensä myös muiden näkökulmasta, on seksikästä. Onhan se kyllä toisaalta niin, että kuka täällä lopulta ihan totaalisesti voi sanoa olevansa täysin tasapainossa. Kaikenlaista kuoppaa osuu itse kunkin kohdalle. Mutta ehkä muotoilisin tämän paremminkin niin, että en ole valmis ryhtymään äitihahmoksi mahdolliselle partnerilleni. Äityli-tyyppisen hoivankin kanssa on vähän niin ja näin, vaikka tiedänkin kuullostavani jääkylmältä näin sanoessani. Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan vaatimukseen..
5. Tasa-arvoinen. Hyvin vaikea vaatimus, sillä täydellinen mies on oikeasti ja aidosti tasa-arvoinen. Se ei siis tarkoita sitä alentuvaa muka tasa-arvoisuutta, että naiselle ei voi avata ovea tai auttaa nostamaan painavaa matkalaukkua junan hyllylle – vaikka samanaikaisesti hyväksyy sen, että johtoryhmät on täynnä miehiä. Oma käsitykseni unelmien miehestä on sellainen mies, joka on niin sinut maskuliinisuutensa kanssa, että pystyy sekä näkemään yhteiskunnan patriarkaaliset rakenteet että naisen naisena. Ja ymmärtää, että tasa-arvo on kaikkien etu.
6. Suvaitsevainen ja avarakatseinen. Erilaiset taustat, erilaiset ihmiset, erilaiset perinteet ja tavat elää on rikkaus, ei uhka. Täydellinen mies on avarakatseinen myös sen suhteen, että on ihan yhtä kotonaan niin leirinuotiolla kuin kristallikruunujen loisteessakin.
7. Tulevaisuuteen luottavainen. Maailma on mitä se on ja sen vuoksi voi ajoittain olla vaikea ajatella, että kaikkea hyvää ja ihanaa on vielä edessä. Välillä tulee, tottakai, hetkiä jolloin tarvitaan hiukan pep-talkia, mutta perusasenteen pitää olla tyyliin asioilla on tapana järjestyä.
8. Huumorintajuinen. Tärkein kriteeri kaikista on huumorintaju. Sinänsä vaikeaa, sillä aivan tasan kaikki niin Tinderissä, nettideittisivustoilla kuin oikeassa elämässäkin, pitävät itseään huumorintajuisina. Täydellinen mies on kuitenkin se, joka tajuaa mun jutut ja joka saa nauramaan. Oikeastaan kaikki nuo edelliset kriteerit on aika kevyesti sivuutettavissa, jos tässä kohtaa kuuluu >klick<.

On kyllä aivan pakko tunnustaa, että jos joku olisi vuosia sitten sanonut, että olen yhä vielä vuonna 2017 sinkku, en olisi uskonut. Ilmeisesti vaatimukseni on sittenkin liian kovat? Toisaalta en kyllä ole valmis kovasti joustamaankaan…  Eli kai tässä pitää alkaa sopeutua tilanteeseen ja katsella uutta kissanpentua joukon jatkoksi!
Kuvasta kiitos interwebsille.

Tänä vuonna, ihan muutaman viikon päästä, tulee täyteen kymmenen vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäiset haparoivat blogipostaukseni.
Alunperin blogin piti olla vain keino pitää yllä suomenkielen kirjoitustaitoani – ja kuitata yhdellä viestillä kaikki kavereille suunnatut “mitä-mulle-kuuluu” -sähköpostiviestit. En hetkeäkään ajatellut, että joku muukin kuin tuttavani olisivat kiinnostuneita jutuistani. No, kymmeneen vuoteen on mahtunut aivan älyttömästi kaikkea muutakin, mitä en olisi milloinkaan hurjimmissa unelmissanikaan osannut silloin aikoinaan kuvitella.
Silloinen, nykyiseen blogiskeneen verrattuna superpieni, lifestyle-, muoti- ja kauneusbloggareitten yhteisö tuntui heti omalta paikaltani ja tempauduin intohimoisesti touhuun mukaan. Tosin silloin kaikki kuuluivat suvereenisti kategoriaan “muotiblogi”, yhä hienojakoisemmaksi käyvät aihepiirirajaukset tulivat vasta vuosia myöhemmin.
Harvoin osaan tehdä mitään kohtuudella ja niinpä blogin pitäminenkin muuttui aika pian päätoimiseksi työksi. Aikana ennen Instagramia, Snapchattia – ja mitä näitä nyt on – kaikki sisältö tuli tuupattua blogiin. Jo toisena vuotena laitoin itselleni tavoitteeksi neljä postausta päivässä (se tosin toteutui harvoin) – ja kun päälle liittää vielä kunnianhimoisen tavoitteen seurata kaikkia tuntemiani suomalaisia oman alan blogeja ja päälle vielä yli viittäkymmentä ruotsalaista ja kansainvälistä blogia, ei aikaa riittänyt juuri muuhun.
Jossain vaiheessa heräsin ja päästin kissan ulos. En leikannut hiuksiani, mutta menin “oikeisiin” töihin.

Yritin asettaa järkevät rajat bloggaamiselle. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka kuka mitä sanoisi, yhden varsin simppeliltäkin vaikuttavan jutun toteuttamiseen menee yllättävän paljon aikaa. Puhumattakaan sitten niistä kerroista, kun haluaa tehdä jotain kunnianhimoisempaa. Jo pelkästään postausta tukevien linkkien haravoiminen netistä vie paljon enemmän aikaa kuin mitä lopputuloksesta voisi päätellä.
Nyt ei ole kuitenkaan tarkoituksenani kirjoittaa mitään voi, voi bloggariparkaa -itkuvirttä. Itse olen harrastukseni valinnut ja itse asetan myös rimani juuri niin korkealle kuin haluan.
Enemmänkin tässä viime aikoina on mietityttänyt se, että kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän online on muuttanut omaa sisäistä kuvaani omasta elämästäni niin paljon, että en oikein osaa kuvitella sitä ilman blogia. Kuka oikein olen, jos Go 4 it vol. 2 lakkaa olemasta? Mikä tyyppi on Minttu, jos ei se ole läsnä täällä, itserakentamassa nettielämässään?
Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on lukijoita, jotka on ollut matkassa alkumetreiltä asti. Te olette nähneet Karkin ja Peetun varttuvan yläkoulusta lukioon – ja lopulta pesästä pois lentäneiksi nuoriksi aikuisiksi. Te olette eläneet mukana erittäin kipeän avioeroni, joka oli viedä minut todella mustiin vesiin ja nyt viimeksi äidin sairastumisen vuosi sitten. Kaikkea en tietenkään ole paljastanut yksityiskohtiaan myöten, mutta aina olen ollut oma itseni rehellisesti virheineni ja epätäydellisyyksinenikin.
Blogi on toiminut myös ystävän korvikkeena. Muistatteko, kun päätin astua ison askeleen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja läksin lomamatkalle Kosin saarelle yksin? Se on ehkä selvimpiä esimerkkejä siitä, miten en ollenkaan tuntenut olevani niin yksin, kun niin moni teistä ihanista lukijoistani oli seuranani matkan ajan. Jo siksikin tuntuu, että elämäni netissä on niin iso osa minua, että on tosi vaikea kuvitella millaista olisi, jos päättäisin lopettaa.

Vuodenvaihde merkitsee itselleni aina uudelleen arvioimisen vaihetta. Haluan kovasti noudattaa periaatetta, että pitäisi tehdä enemmän sitä, mistä tykkää – ja karsia pois painolastilta tuntuvia asioita. Silti täytyy olla realisti. Itselläni menee tavalliseen työpäivään työmatkoineen aika tasan tarkkaan 10 tuntia ja 30 minuuttia ovelta ovelle. Siihen kun lisää kaikki ne asiat, joita oikeasti haluaisi tehdä enemmän (harrastaa monenlaista liikuntaa, tavata ystäviä, laittaa hyvää ruokaa, fiksailla kotosalla, leikkiä kisujen kanssa, käydä näyttelyissä ja elokuvissa etsetera) alkaa tunnit loppua jopa aikaoptimistin vuorokaudesta.
Olen siis miettinyt todella kovasti ja monelta kantilta Go 4 it vol. 2 -blogin tulevaisuutta ja kohtaloa. Mitä kaikkea tekisinkään sillä ajalla, mikä vapautuisi, jos päättäisin vain lopettaa? Mutta sitten toisaalta – mitä tekisin sillä ajalla? Mikä olisi yhtä kivaa, yhtä antoisaa, yhtä monipuolista, yhtä ilahduttavaa?
Ja tiedättekö mitä? En keksinyt lopulta yhtään syytä, miksi haluaisin lopettaa blogin pitämisen! Tai no, olishan se nyt tietty ollut aika dramaattista just kymmenvuotispäivän korvalla, mutta ei sekään nyt mikään kovin kaksinen syy olisi.
Elämää ja nettielämää pohtiessani tulin siihen tulokseen, että ei niitä tarvitse erotella. Blogin kanssa kasvaessani molemmat on nivoutunut toisiinsa ja ainakin juuri nyt tuntuu siltä, että ne täydentävät ja tukevat toisiaan. Näinä aikoina, kun yksi ja toinen julistavat some-paastoilevansa, on tosi epämuodikasta olla sitä mieltä, että nettielämä voi olla antoisaa, läsnäolevaa kanssakäymistä.
En minä halua olla ilman teitä – toivottavasti tekin jaksatte kanssani, vaikka välillä tämä meneekin tällaiseksi filosofoinniksi!

Jos ollaan ihan rehellisiä, en ole ollenkaan pahoillani, että vuosi 2016 loppuu tänään. Tiedän hyvin, että aikuisten oikeasti tänään on lauantai ja huomenna sunnuntai, mutta uskon sitkeästi merkkipaaluihin, uusiin alkuihin ja kaikkiin sen tapaisiin rituaaleihin.
Otan jälleen kerran uuden vuoden vastaan fiiliksillä, että voin jättää kaiken kertyneen painolastin rajan tälle puolelle. Vuosi 2017 on yhtä puhdas kuin vasta aloittamani kalenteri – ja yhtä täynnä mahdollisuuksia. Vapaus täyttää sivut juuri sellaisella sisällöllä kuin itse haluan ja valitsen, tuntuu raikkaalta ja ihanalta, niin symbolista kuin se olisikin.
Ei niin, että 2016 olisi ollut läpeensä kurja – päinvastoin! Äidin vakava sairastuminen aika tasan tarkkaan vuosi sitten tosin antoi koko vuodelle tumman alavireen. Vaikka rakas äiskä toipuikin huomattavasti ennusteitaan nopeammin ja paremmin, en pystynyt karistamaan hartioiltani “minä olen nyt perheen pää (vaikken vielä haluaisi)” -tunnetta.
Instagramin “Bestnine2016”-kuvakollaasi – eli yhdeksän liketetyintä kuvaani – summaa loistavasti kuluneen vuoden highlightsit: yhdessäolo Karkin ja Peetun kanssa, Karkin valmistuminen, omat The Syntymäpäivät New Yorkissa helikopteriajeluineen, ystävät ja kissat. Kesäiset iltauinnit, hetket lapsuudenystävien kanssa, lukuisat muutkin reissut (Pietari, Berliini, Tampere) ja virkistävät kohtaamiset uusien ja vanhojen kavereitten kanssa, kuuluisivat ehdottomasti listalleni myös.
Oikeastaan mennyt vuosi on ollut kiva ja ihana, vaikka henkilökohtaisesti en tunne saavuttaneeni mitään erityistä. Henkisen kasvunkin kanssa on ollut vähän niin ja näin. Joskus on kuitenkin niin, että se riittää. Jokainen vuosi ei voi olla täynnä huikeita saavutuksia, aikakirjoihin merkittäviä voittoja tai pökerryttävää menestystä. Eikä tarvitsekaan!

Näillä saatesanoilla haluan toivottaa kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille upeaa ja mahtavaa vuodenvaihdetta sekä:

Onnea, mielenrauhaa, toivomasi kaltaista menestystä, lämpöä, ystävyyttä, kohtaamisia, läsnäoloa ja auringonsäteitä vuodelle 2017!!

Positiivisuus ja positiivinen elämänasenne on elämäntaito-oppaiden standardiratkaisu, jos haluaa oppia paremmaksi ihmiseksi, kehittyä elämään onnellisempana ja ymmärtää, miten nauttia pienistä asioista. Asioiden näkeminen positiiviselta kantilta on kuulemma myös avain menestykseen niin työssä kuin yksityiselämässäkin.
Tunnen olevani peruspositiivinen tyyppi. Näen rasittavuuteen asti kaikessa jotain hyvää ja vaikka vastoinkäymiset pahoittaa mieleni aika ajoin, tulevaisuuden ja kaiken muunkin valoisuus on lähtökohtani. En tunne kaipaavani “Think positive” -tyyppisiä affirmaatioita, sillä asenne tulee jo valmiiksi selkäytimestäni.
No, mikä sitten mättää?

Kaikesta rummutuksesta huolimatta tuntuu siltä, että positiivisuutta pidetään naiivina, lapsellisena ja pahimmillaan kritiikittömänä ajattelun puutteena. Etenkin työelämässä asiallisina ja hyvällä tavalla vaativina pidetään niitä tyyppejä, jotka kritisoivat, hankaavat vastaan, epäilevät, haastavat ja jumittavat. Asioihin – varsinkin muutoksiin – positiivisesti suhtautuvia pidetään helposti heikkoina ja vietävissä olevina.
Pitäisi ilmoittaa olevansa lasini-on-puoliksi-täynnä -tyyppi, mutta käytännössä sitä pidetään naiivina. Kaikkihan näkee, että lasi on vain puolillaan.

Enkä nyt väitä, että negatiivisuutta ominaisuutena pidetään yleisesti mitenkään haluttavana. Lyhyt visiitti googlessa kuitenkin puhuu omaa karua kieltään. Niin tavoiteltavana kuin positiivista elämänasennetta pidetäänkin, se yhdistyy useammin kuin monesti sanoihin “naiivi”, “sinisilmäinen”, “epärealistinen”, “lapsellinen” ja “herkkäuskoinen”. Sinänsä ihan söpöjä ja aurinkoisia ominaisuuksia sunnuntaisia instagram-kuvia ajatellen, mutta ei ihan niin houkuttelevia tavallisessa arjessa.
Positiivisuus ei kuitenkaan mielestäni ole sama asia kuin ongelmien kieltäminen tai vaikeiden asioiden nielaisemista sellaisenaan ilman analysointia. Siinä missä hyväuskoinen ja naiivi hyväksyy kaiken sinisilmäisesti kyselemättä, vain maailman hyväntahtoisuuteen luottaen, positiivinen tarkastelee asiaa, punnitsee vaihtoehtoja ja valitsee nähdä ratkaisuvaihtoehtoja ja valoisia skenaarioita. Maailman hyväntahtoisuuteen luottaa toki hänkin.

Itse olen sitä mieltä, että positiivinen asenne johtaa ratkaisukeskeisempään suhtautumiseen kuin kritiikissä jumittava negatiivisuus.
Eli ei, positiivisuus ei ole samaa kuin olla naiivi. Hymyileminen ei myöskään tarkoita sitä, että olen tyhmä höppänä.

Olen halunnut kirjoittaa tämän peruspositiivisen elämänasenteen puolustuspuheen jo vuosikausia. Työelämässä on vielä jotenkin ymmärrettävää, että kollegat ja esimiehet muodostavat kuvan sinusta vain niiden pienien palasien avulla, joita työtehtävien ja palaverimaratonien raoista tipahtelee. Siihen kuvaan on sitäpaitsi hyvin helppo vaikuttaa omilla tekemisillään.
Läheisessä ihmissuhteessa on sen sijaan aivan käsittämätöntä, jos toinen lukee positiivisuuden heikkoudeksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa siihen, että vastapuoli alkaa käyttäytyä alentuvan holhoavasti ja jopa nähdä velvollisuudekseen vähän ohjailla. Eihän naiivi reppana voi mitenkään käsittää, miten tätä elämää oikeasti kuuluu elää ja miten ihmisiä tulee kohdella. Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että tuo ihmissuhteeni on päättynyt aikapäiviä sitten.

Kaikki kuvat eiliseltä iltauintiretkeltäni Sicklasjön lähilaiturille. Kävin kyllä tänäänkin, mutta jätin kameran kotiin. Ilman lämpötila sama kuin eilenkin, 21 astetta, vesi piirun verran yli 19 astetta. Ihanaa ja virkistävää – arjen helmihetkiä!
Positiivista energiaa!
EDIT: Kaikki “naivit” muutettu oikeaan kirjoitusmuotoon “naiivi”. Kielenhuollosta rakas kiitos bestikselleni, suomen lehtori Tinnille. Pahoittelen mokaa. Toivottavasti silmienne kirvely alkaa jo helpottaa.