*Sisältää mainoslinkkejä*
Bloggaamisella voi tienata rahaa, se ei kai ole enää kenellekään sen kummemmin uutinen kuin hämmästyksenkään aihe. Ansaitsemistapoja on monia. Bloggari voi olla koko- tai osa-aikatöissä esim. jossain lehdessä ja saada ihan normaalia palkkaa, kuten kuka tahansa toimittaja. Osa – kuten yours truly – bloggaa jonkin portaalin alla ja saa (useimmiten lukijamääriin suhteutettua) korvausta sitä vastaan, että blogissa näkyy mainoksia. Tämän lisäksi voi tehdä yhteistyötä eri yritysten tai yhteisöjen kanssa ja saada korvausta tehdystä työstä sekä bloginäkyvyydestä.
Bloggareitten tulot kiinnostavat kovasti – se oli helppo havaita siitä hulabaloosta, mikä syntyi, kun verotulot julkistettiin. Siitä huolimatta uskoisin, että kuka tahansa vähänkään normaalilla järjenjuoksulla varustettu tajuaa, että kaikki nuo blogitulot ovat korvausta tehdystä työstä.
Blogien mainoslinkit herättävät silti närästystä yllättävän laajasti.

Aikoinaan blogitaipaleeni alussa hyvät linkit olivat kunnollisen postauksen perusta. Melkein mitään väitettä ei tohtinut kirjoittaa, jollei sille löytynyt asian vahvistavaa luotettavaa linkkilähdettä. Kaikki piti todentaa lähestulkoon akateemisella säntillisyydellä. Voin kertoa, että juttujen linkittämiseen meni tuolloin tuplasti se aika, mitä koko postauksen tekemiseen muuten.
Vähitellen hysteerinen linkkien käyttäminen väheni ja itsekin aloin vain linkittämään ne asiat, joista kuvittelin olevan lukijoille iloa tai hyötyä. Omat ostokseni, nettikauppojen alelöydöt ja himoitsemani asiat I wish -listallani olen perinteisesti esitellyt aina täällä blogissa. Ja linkkien kanssa tietenkin, koska ajattelin siten säästäväni samoin ajattelevan ja tuntevan lukijan vaivoja. Hän voisi yhdellä klikkauksella päätyä ihanuuteen, jonka esiin haravoimiseen olin saattanut käyttää vaikka miten paljon aikaa.
Mutta sitten tapahtui taas uusi käänne. Tässä vaiheessa olin jo jättänyt päätoimisen freelanserimeiningin ja mennyt oikeisiin töihin, enkä siksi pysynyt enää ihan täysin tilanteen tasalla kaikista blogosfäärin muutoksista. Jossain vaiheessa tajusin kuitenkin, että on olemassa sellainen asia kuin mainoslinkit tai affiliate-linkit. Idea näissä on periaatteessa sama – bloggari linkittää postaukseensa kivoja juttuja lukijoidensa iloksi. Erona on vain se, että jos linkkiä klikannut lukija innostuu oikein ostamaan, kilahtaa bloggarin tilille pieni provikka.

Ja se on kuohuttanut niin monia lukijoita, että tiedän itsekin jossain postauksessa erikseen maininneeni, että blogissani ei ole mainoslinkkejä (paitsi tässä postauksessa on) – vaan että linkitän ainoastaan ja vain yleisönpalvelijana. Mutta oikeasti. Mikä siinä niin kismittää, että jos löytää blogista vaikkapa aivan hillittömän kivan Marimekon Tirsk -mekon, klikkaa linkkiä, innostuu ostamaan sen ja bloggari saa siitä hyvästä euron tai pari? Lukijalle tästä ei koidu minkäänlaisia ylimääräisiä kustannuksia.
Olen törmännyt sellaisiinkin kommentteihin, että jonkun blogin linkkejä ei uskalla klikata ollenkaan, koska mistään ei voi olla varma, onko ne affiliate-linkkejä. Ensinnäkin mainoslinkit pitää ilmoittaa ihan jo mainontaan ja piilomainontaan liittyvien sääntöjen vuoksi. Toisekseen lukijalle ei edelleenkään aiheudu mitään kustannuksia riippumatta siitä onko kysymyksessä affiliate- vai “tavallinen” linkki. Shoppailuun sortumisen uhka lienee kummassakin tavassa aivan yhtä suuri.
Jos vaikka vinkkaan kevääksi hinkuamastani superkauniista hiekanvärisestä jakkutakista, pidän sitä ihan yhtä hyvänä informaatioarvoltaan riippumatta siitä, että käytän mainoslinkkiä tavallisen sijaan. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on porukkaa, joka ajattelee toisin – ja olen hyvin kiinnostunut kuulemaan, millä perusteella.

Ymmärrän hyvin sen kritiikin, että joidenkin blogien sisältö on muuttunut vain Nelly-kollaaseja ja affiliate-linkkejä sisältäväksi. Silloinkin mielestäni on kuitenkin ensisijaisesti kysymys blogin sisällöstä eikä niinkään niistä linkeistä. Bloggari valitsee yleensä ihan vapaasti sen, mistä kirjoittaa ja kyllä lukijaa varmasti harmittaa, jos juuri niitä postauksia, joista itse tykkää, ei enää tulekaan niin usein.
Itse en oikein tiedä, miten suhtautuisin affiliate-linkkien käyttämiseen. Tässä olen yrittänyt selvittää omaa näkökantaani, mutta toisaalta en mitenkään usko, että juuri Go 4 it vol. 2 -blogin lukijat olisivat sitä shoppailuun hurahtanutta porukkaa, joiden ostoksilla saisin kerättyä mahtavat provikat. En pidä niiden muutaman mahdollisen euron arvoisena aiheuttaa ärsytystä. Sitten taas toisaalta – jos kuitenkin laitan linkin, mitä väliä sillä on, onko se affiliate vai “tavallinen”?
Bonuksena tähän loppuun vielä kolme ihanaa laukkua, jotka kaikki haluaisin:

• Luunvalkoinen See by Chloén Keren Crossbody olisi tervetullut täydentämään pikkulaukkuvalikoimaani. Tämä aavistuksen tilavampi versio vetäisi sisälleen myös kameran ja olisi siksikin täydellinen tulevan kevään ja kesän menoihin.
• Olen jo pidempään etsinyt isohkoa, arkikäyttöön sopivaa laukkua, joka ei olisi musta, ruskea tai kirkasvärinen. Värivaihtoehtona on ollut harmaa, beige, nude, greige tai joku maanläheinen saven sävy. Marc by Marc Jacobsin vetoketjulla suljettava (tärkeä yksityiskohta!)  harmaa EW Tote olisi hyvä, eikä mikään pahan hintainen, vaihtoehto.
• Sokerina pohjalla laukku, jota en tarvitse, mutta jonka niiiin haluaisin. Sonia Rykielin musta Stephane Tote on kivasti vähän lääkärilaukun mallinen ja etutaskussa lymyilevä oranssinpunainen mokkapussukka on ihan silkkaa rakkautta! Harmi, ettei ole tullut hankittua ketään, joka haluaisi lahjoa Minttua ylikalliilla ystävänpäivälahjoilla… Haha!

Mutta mitä mieltä ollaan affiliate-linkeistä? Yes, yes, mikäettei/totaalisesti ei?
Kuvat: Boozt.com & Nelly.com
 

Hyvän tekeminen ei pitäisi olla sidoksissa vain jouluun – vaan ihan automaattista toimintaa kaikilla meillä, joilla asiat on oikeasti tosi hyvin. Yritän kyllä olla kunnon kansalainen ympäri vuoden ja lahjoitan esim. säännöllisesti pienen summan BRIS-lastensuojelujärjestölle (BRIS = Barnens rätt i samhället). Monesti kuitenkin se on vain tämä aika vuodesta, kun kykenee nostamaan vähän enemmän katsettaan oman navan ympäriltä. Mutta parempi edes jouluna kuin ei milloinkaan!
Tässä kaksi kohdetta, joille suuntaan tämän vuoden “tee hyvää” -lahjani.

Kuva: Cats of Gili
Muutama vuosi sitten päädyin talvilomalla Gili Trawanganing saarelle ja randomilla bungalowinvuokrauskierroksella asumaan Coral Beach 2 -nimiseen paikkaan. Asumispäätökseen vaikutti eniten palmun alla telmuava pikkuinen oranssi kissanpentu, Pirkko. Bungalownaapurina meillä oli suomalainen, silloin pitkällä reissulla, nykyään pysyvästi Gili T:llä asusteleva Susanna.
Susanna tekee aivan mielettömän upeaa duunia saaren kissojen kanssa – toimien täysin lahjoituksien varassa. Tsekkaa lisää täältä: Cats of Gili ja jos kissat hyrisevät lähellä sydäntä, klikkaa oikealla navigointipalkissa ylimpänä näkyvää DONATE-nappia. Pienikin apu on tärkeää!
Toinen kohteeni on lumileopardit.

Kuva: Linda Stanley
Ihana kreisi cat leidi Nadja haastoi minut mukaan suojelemaan sukupuuttoon kuolemassa olevia upeita kissaeläimiä – ja minähän otan mielelläni kopin vastaan. Ota sinäkin – maailmasta ei tarvitsisi kadota enää yhtä ainutta eläinlajia! Kummiksi voi ilmoittautua täällä WWF:n sivuilla ja lisää lumileopardin uhanalaisesta tilanteesta Nadjan blogista täältä.
Tee hyvää – edes näin jouluna!

Voi mieletön, mistä kuninkaallisesta loistosta saatiinkaan nauttia toissailtana Nobel 2014 juhlallisuuksissa! Ihan yhtä silmä kovana en tätä televisiointia seurannut kuin Linnan juhlien vastaavaa, mutta sisääntulon katsoin tietenkin ja muutenkin lähetys pyöri taustalla koko illan.
Kaikenlaista juhlapukeutumishärveliä tuollakin nähtiin. Itseasiassa skaala on vielä laajempi kuin Linnan juhlissa – osalla ei vaikuttanut olevan minkäänlaista tajua siitä, millaiseen tilaisuuteen olivat tulossa. Suurin osa oli toki pukeutunut kivasti ja tyylikkäästi, tapahtuman arvokkaan luonteen huomioiden.
Häikäisevimmät kaikista olivat tällä(kin) kertaa nykyiset ja tulevat prinsessat – kaikki ruotsalaisten suunnittelijoiden upeissa luomuksissa.

Prinssi Carl Philipin kihlattu Sofia Hellqvist on mielestäni ollut tähän asti aivan kertakaikkiaan järkyttävän tylsä pukeutuja. Superhoikka ja suloinen nuori nainen on monesti näyttänyt aivan viisikymppiseltä tantalta. En tiedä johtuuko siviilisäädyn muuttumisesta tyttöystävästä kihlatuksi vai mistä, mutta tämä räväkkään huikean pinkkiin Ida Sjöstedtin luomukseen pukeutunut raikas leidi on ihan jotain muuta!
Väri, tyyli, paljettikirjailut, silkkinen miehusta ja laaja tyllihelma – aivan ihana kokonaisuus, joka sopii lumikkimaiselle Hellqvistille todella loistavasti. Ja täytyy myöntää, että ikuisena Ida Sjöstedt -fanina sydämeni ihan hypähti, kun näin komean parin sisääntulon!

Sofia Hellqvist oli Nobel-juhlissa ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa. Aika hurjan suloista mielestäni, että etiketin mukaan kihloissa olevaa paria ei saa “erottaa”. Eli siksi he tulevat tässä yhdessä sisään ja lisäksi istuivat vierekkäin illallisella. Molemmat näyttivät vielä kaiken lisäksi aivan superonnellisilta yhdessä – niin ihanaa!

Prinsessa Madeleinen puku on haute couture -tyyppisen käsityötaiteen täkäläisen gurun Fadi el Kouryn käsialaa. Silkkiorganzasta ja pehmeästä silkkityllistä kerroksittain rakennettu mekko on kirjailtu kauttaaltaan käsin vanhan roosan ja tummemman ruusunpunaisilla lasihelmillä. Painoa sillä on kuulemma huikeat 15 kg!

Tässä lähikuvassa helmikirjailut näkyvät vähän paremmin – samoin kuin nuo ihanat ametisti-kruunujalokivet korvissa, ranteessa ja nauhaa kiinnittävänä solkena.
Lähikuva on sikäli tärkeä, että tunnustan ensimmäiseksi olleeni aika kysymysmerkkinä tämän puvun kanssa. Siis onhan se upea, mutta Madeleine? Jotenkin en tunnista tästä sitä iloista, kepeää pikkusiskoprinsessaa, johon on tottunut. Eikä se nyt johdu pelkästään siitä, että pääntie on harvinaisen tiukkis… Upean kaunishan hän on, mutta – äh – jotenkin kovin vakavan ja melkein masentuneen oloinen. Ehkä vauva valvottaa tai jotain.

Takaa Madeleinen mekko on ehkä kaikkein upeimmillaan. Näkymättömästi levenevä helma ja kaunis laahus yhdessä työstetyn pääntien kanssa antaa kuninkaallista asennetta pukuun. Pikku kulma vilahtaa myös vanhan roosan värisestä Bottega Venetan clutchista. Madeleinella on pakko olla tuo sama iltalaukku tasan kaikissa mahdollisissa väreissä…

Upea, upea, UPEA!! Voi olla, että unohdin hetkeksi hengittämisen, kun kruunuprinsessa Victoria purjehti sisään tässä Pär Engsheden järkyttävän hienossa, puhtaan punaisessa silkkiluomuksessa, sen verran nimittäin alkoi huimata. Jotain maagista täytyy kruunuprinsessan ja suunnittelijan yhteistyössä olla, sillä viimeksi koin samanlaista hengenahdistusta, kun näin Victorian ensimmäisen kerran niinikään Pär Engshedenin suunnittelemassa hääpuvussa.
Laaja, monenkertaisella tyllialushameella kohotettu helma, laahus, voimakkaasti drapeerattu miehusta – aivan kertakaikkiaan täydellinen kokonaisuus! Ihana nähdä myös tuollainen olkaimeton malli Victorialla – en nyt heti muista olisiko hän koskaan ollut virallisessa tilaisuudessa noin avoimessa asussa.

Tässä kuvassa helman ja miehustan drapeeraukset näkyvät vielä paremmin. Ristikaulakorusta luin sellaisen hauskan tiedon, että kuningatar Silvia käytti samaa, kun oli ensimmäistä kertaa Nobel-juhlissa.
Appropå Silvia..

Kuningatar Silvia näyttää kyllä niin kuningattarelta, että varmasti kaikki juhlia seuranneet pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Pääntie antaa hyvin tilaa jalokiville ja väri pukee tummaa aikuista kaunotarta oikein hyvin. Siihen nähden, että Silvia kyllä osaa antaa myös vilpittömiä fashion-wau -elämyksiä, tämä on ehkä vähän laimea.
Vieraista, ja vieraiden puvuista, on yllättävän vähän mitään kuvakavalkadeja löydettävissä, vaikka haravoin interwebsiä ees taas pitkät pätkät. Muistan kyllä bonganneeni muutamankin tosi upean kokonaisuuden, mutta ne nyt jää esittelemättä.

Lääketieteen Nobel-palkinnon saajan May-Britt Moserin paksusta yönsinisestä silkkisatiinista valmistettua mekkoa koristaa hopealangoilla tehty kirjailu. Tyylikäs, epäsymmetrinen kokonaisuus ja kuviointi esittää kuulemma aivojen sähköimpulsseja (tai jotain sinnepäin…), mikä tietty tekee asiasta sitäkin hauskemman!
Kuningashuoneen juhlapukeutuminen voi olla hankala inspiraation lähde tavalliselle meikämintulle. Sen sijaan kampaukset ovat helposti sovellettavissa vaikka uuden vuoden bileisiin.

Mites ne sanookaan: three is a trend? Alas niskaan tehty nuttura on nyt näköjään Se Juttu. Täytyykin pitää mielessä.
Sitten vielä juhlien kohokohta…

Awww! <3
Kuvat: DN, SVT, SvD, Elle, Svenska Dambladet, Aftonbladet – TACK!!

Taisin saada jonkun paasausvaihteen päälle tuossa muutama postaus sitten. Hoksasin, että näköjään jaksan rasittua siitä suuresta mielensäpahoittajien joukosta, joka paheksuvasti nyökytellen tuomitsee vähintään joka toisen uudehkon yleisilmiöksi paisuneen jutun. Yksi hyvä esimerkki (yhteistyömallistojen lisäksi, så klart) on selfien, meitsien tai pienemmissä piireissä urpo-kuvan nimellä tunnettu juttu. Selfie tarkoittaa siis käytännössä kuvaa, jonka kuvaaja on ottanut itse itsestään joko yksin tai yhdessä muiden kanssa.
Yksi kuuluisimmista – tai ainakin laajimmille levinneistä – selfieistä on viime kevään Ellen DeGeneresin tähtikuva Oscar gaalasta (vaikka teknisesti kuvaajana toimi kylläkin Bradley Cooper, mutta vain, koska hänellä on pidemmät kädet), mutta oman suosikkilistan kärjessä on Tanskan pääministerin Helle Thorning Schmidtin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa yhdessä pääministeri David Cameronin ja presidentti Barak Obaman kanssa nappaama selfie.

Helposti saa kuvan, että koko länsimainen maailma poussaa selfieissä – eli se on varsin tavallista huvia niin naapurin teinille kuin maailman johtajillekin. Jos kerran on kysymys niin tavallisesta asiasta, miksi tuntuu siltä, että silmäni, korvani ja facebook-feedini täyttyy kyseistä ilmiötä paheksuvista kannanotoista?
Tässä muutamia suosikkikommenttejani: “Selfie on merkki persoonallisuushäiriöstä!”, “selfie kertoo vääristyneestä minäkuvasta”, “sisäinen kauneus unohtuu, selfie on vain kiillotettua pintaa”, “selfie ei kerro totuutta” ja lempparini: “selfie on itsekeskeisyyden huipentuma!”.
Yhteistä kaikille näille paheksujille on se, että he eivät suinkaan suuntaa sanojaan oscar selfieille tai vallanpitäjien vastaaville, ei, vaan kohteena on meikäläiset ja vielä mielummin homogeeniseksi niputettu ryhmä nimeltä nuoret, mieluiten vielä nuoret naiset. Vaikka kyllähän sekin on tietty aika arveluttavaa, kun aikuinen nainen kuvaa omaa lärviään – eikö?

Miten päin tahansa asiaa käänteleekin niin ei voi muuta sanoa kuin että onhan se nyt ihan järkyttävän narsistista, että halutaan ottaa kuvia itsestään. Vai miten se nyt oli?
Jos ajatellaan valokuvauksen historiaa, mistä niitä kuvia alunperin otettiin? Olematta sen kummemmin valokuvaushistorian asiantuntija, uskaltaisin väittää, että ehdottomasti valtaosa alkuaikojen valokuvista on erilaisia potretteja. Vakavia miehiä, joskus myös naisia, pyhäpuvuissaan arvokkaina ja niin mahtavina kuin vain on varaa. Ilmeet ovat vakavia ja ilmeet jäykkiä, mutta voin kuvitella, että se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että valotusajat olivat niin pitkiä, että speksailuun tai ilmehtimiseen ei paljoa ollut varaa – kuvia otettiin vain se yksi ja sen oli parasta olla hyvä.
Tai voidaan mennä vielä pidemmälle ja miettiä muotokuvamaalausta. Silloin selfieen – tai sen öljymaalattuun vastineeseen – oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla. Kuitenkin niissäkin on ihan samat elementit: haluttiin näyttää juuri niin upeilta, mahtavilta, voimakkailta, haluttavilta ja rikkailta kuin vain mahdollista. Muotokuvaan otettiin mukaan parhaimmat näätäpuuhkat ja käteen vallan merkit. Ei paljoa eroa tämän päivän katsokaa-mun-uutta-Chanelia -poseerauksista. Sillä erotuksella tietenkin, että muotokuvamaalauksia käydään katsomassa pitkänkin matkan takaa, ja kiinnostusta pidetään sivistyneenä ja korkeakulttuurisena.

Selfieistä on tietty aika uskaliasta puhua samassa kappaleessa muotokuvamaalausten kanssa. Kävin taannoin Gripsholmin linnassa, jossa säilytetään Ruotsin valtion laajaa muotokuvakokoelmaa ja museon erittäin ammattitaitoisen ja asiantuntevan intendentin jutustellessa kuvista tuli todella sellainen olo, että maalaukset olivat aikansa selfieitä. Miten se yksikin rakastajatar oli laittanut juuri tietyn puvun kuvaan, vain näyttääkseen kunningattarelle ja kuinka kädessä olevan viuhkan avulla “näytettiin keskaria” kolmannelle osapuolelle. Kaikki tottakai pyrittiin näyttämään mahdollisimman edullisessa valossa kunkin aikakauden ihanteet huomioiden.
Vaikuttaa siis siltä, että itsensä kuvaaminen ei todellakaan ole mikään uusi keksintö saatika tämän ajan ilmiö. Miksi siis selfiet hiertää niin pahasti? Onko se se, että käytännössä kuka tahansa voi näppäistä itsestään kuvan ja laittaa sen näytille? Tai se, että kaikki kuvat ei ole hienoja tai hyvän maun mukaisia? Vaiko sitten se, että nuoret naiset dominoivat omakuviensa kanssa genreä?

Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun jokin asia, joka aikaisemmin on ollut vain harvojen yksinoikeus, levitessään kaikelle kansalle, on yhtäkkiä muuttunutkin jotenkin epäilyttäväksi ja vähempiarvoiseksi puuhaksi.
Sinänsä kuitenkin hassua, että mielensäpahoittajat ja paheksujat eivät todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka on yksinoikeutensa menettänyt. Johtuu varmaankin siitä, että heillä on riittävästi privilegioita ja uusia juttuja meneillään, että tuskin ehtivät moista edes havaita. Äänekkäimmät vastustajat löytyvät yleensä itseään ajattelevaisena kansalaisena ja fiksuna ihmisenä pitävien joukosta.

Postauksen kuvituksena oleva selfiekavalkadi varmasti jo osaltaan kertoo, mitä mieltä itse olen. Olen sitä mieltä, että kun kerran tällainen hauska mahdollisuus blogien, instagramien ja digitaalisen kuvaamisen ansiosta on, niin totta ihmeessä käytän sitä!
Saattaa olla, että vielä joskus puutun syvällisemmin aiheeseen “kuvavirtojen aiheuttamat paineet minäkuvalle”, nyt tyydyn toteamaan vain, että mielestäni on aivan loistavaa ja erinomaista, mitä enemmän ns. tavalliset ihmiset julkaisevat kuviaan. Mikä voisi olla tehokkaampi keino käydä vastahyökkäykseen mainosten, elokuvien ja tv-sarjojen usein kovin puleerattua ja yhteen muottiin (hoikkaan ja nuoreen) sopivaa ihmiskuvaa vastaan? Olen vilpittömästi sitä mieltä, että suurempi muutos saadaan aikaiseksi sillä, kun kaikki maailman mintut ja antit julkaisevat kaikenlaisia – iloisia, laittautuneita, väsyneitä, meikkaamattomia, reippaita, hölmöjä – selfieitä, kuin yhdelläkään paheksujan syyttelevällä palopuheella.
Selfiet on tapa kaapata pala mediaa itselleen, näyttää että monenlaisuus ei ole vain ok – se on tosi jees. Ja onhan se ihan älyttömän kiva, kun on kaikkia näitä kuvia! Eli nyt vaan kamera/kännykkä käteen ja uusi motto on:
“But first – let me take a selfie!”
EDIT: Kommenttiboksiin tuli linkki niin loistavaan, samaa aihetta käsittelevään tekstiin (suurkiitos “n”), että haluan nostaa sen myös tänne: Selfies and Misogyny: The Importance of Selfies as Self-Love.

Olen normaalisti todella rauhaa rakastava tyyppi.  Minua on hyvin vaikea saada hermostumaan – saatika sitten vauhkoontumaan – etenkään joillain idioottimaisilla lausunnoilla tai ilmaan heitetyillä väitteillä. Toki mielelläni osallistun keskusteluihin ja teen yleensä kaikkeni vakuuttaakseni esim. päivällisseurueeni kantani oikeellisuudesta. Sananvaihto tapahtuu kuitenkin aina hyvässä hengessä, kun seura on fiksua ja tilanne sen mukainen.
Sen sijaan tapanani on jättää kaikenlaiset, nykyään varsinkin sosiaalisessa mediassa levitetyt, yleensä jollain tapaa moralistiset ja tarkoitushakuisesti kärjistetyt jutut omaan arvoonsa. Siitäkin huolimatta, että kyseiset yleistykset olisi esitetty entisen kotimaani käsittääkseni edelleenkin valtalehden asemaa pitävän Hesarin viikkoliitteessä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Eihän sitä muuta ehtisi tehdäkään, jos kaikesta maailman typeryydestä yrittäisi ehtiä pahoittaa mielensä.

Muotiketjun Wang-mallisto tuli myyntiin: Huippusuunnittelijan vaate halvalla on perverssi keksintö, kirjoittaa Helsingin Sanomien toimittaja Aino Frilander jo viime keväänä julkaistun kolumninsa otsikossa. Te tiedätte jo, mitä mieltä olen yhteistyömallistoista: rakastan niitä vilpittömästi ja käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta. Aluksi en kiinnittänyt Frilanderin tekstiin sen kummempaa huomiota. Mielestäni kolumni oli kirjoitettu sen verran överisti kärjisten, etten jaksanut siihen oikeastaan edes paneutua. Elitistinen, ekologisuudellaan elvistelevä, muiden valintoja moralisoiva, reilu kolmikymppinen mediahenkilö ei nyt varsinaisesti ole mikään uusi ilmiö.

Sen jälkeen, kun sain kyseisen artikkelin linkattuna kommenttiboksiini, en yrityksistäni huolimatta kyennyt jättämään sitä enää täysin huomiotta. Juttu pyöri muutaman päivän takaraivossa ja lopulta päätin, että tänään, kun olen pukeutunut hyvin rakkaaseen Viktor & Rolf for H&M yhteistyömalliston (vuosi 2006, materiaali: 53,3 % silkkiä, 18,2 % villaa, 16,1 % polyamidia ja 14,4 % viskoosia) neuletakkiin, annan itselleni luvan vähän sauhuta.  Minä olen nimittäin sitä mieltä, että:

• Vaatteen ei ole pakko olla kallis. Se, että se on kallis ei takaa bangladeshilaislapsille yhtään sen parempia oloja tai enempää palkkaa.
• Se, että vaate on halpa ei automaattisesti tarkoita sitä, että se on huono, ei kestä tai että sitä käytetään vain kerran ja sitten heitetään roskiin.
• Yhteistyömallistot tuovat huippusuunnittelun niidenkin ulottuville, jotka eivät voi tai halua, maksaa niin paljon kuin mitä suunnittelijan varsinainen mallisto maksaa.
• Myös halpaa on täysin mahdollista ostaa harkiten! En ymmärrä, mikä ihmeen perusolettamus on, että kaikki muka haluavat ostaa niin paljon kuin mahdollista. Eli jos ostaa halpaa, ostaa enemmän. Ei pidä paikkansa.
• Miksi ihmeessä “pitäisi säästää ja hankkia aito Wang”? Sitä voi ihan yhtä hyvin olla sitä mieltä, että Henkan Wangeissa on hinta-laatu-käyttöarvo täysin kohdillaan eikä aitoa Wangia pidä hyvänä ostoksena, vaikka siihen olisi hyvin varaakin.
• Myös yhteistyömalliston näköjään hävettävän halvat vaatteet voivat olla rakkaita ja oikeasti käytössä vuosikausia. (Ja myös kalliit vaatteet voivat olla heräteostoksia, jotka jäävät käyttämättä).
• En tosiaankaan kaipaa ketään besserwisseröimään ostopäätöksiäni kevein yleistyksin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että niin Bangladeshissä, Tallinnassa, Milanossa kuin Ypäjälläkin ompelemalla elantonsa ansaitsevien tulee voida tehdä se järkevissä olosuhteissa, kohtuullisella korvauksella ja ilman ruumiillisen vammautumisen pelkoa.

Olen myös sitä mieltä, ettei pidä vähätellä tekstiiliteollisuuden sen paremmin kuin tekstiilijätteenkään ympäristövaikutuksia. Luonnonmukaiset kasvatusmenetelmät, suljetut tuotantoprosessit, kierrätykseen velvoittaminen (vrt. pullojen palautus) ja yleinen kulutusilmaston muutos on kuitenkin huomattavasti palkitsevampia ja pitkäjännitteisempiä tapoja. Se, että joku Hesarin kolumnisti huutelee perverssiksi on tietty aika mitätön asia, mutta vanhojen kliseiden pukeminen huutomerkkejä vilisevään trendiasuun ei ole ennenkään tuonut mitään hyvää.
UGH, olen puhunut.

• neuletakki, Viktor & Rolf <3 H&M
• hame, H&M
• kengät, Vagabond

12.11.2014 EDIT: arvostettu ruotsalainen lifestyle magazine BON kirjoittaa tänään sattumoisin samaa aihetta sivuten: “Är dyrt lika med kvalité?”

Jos joku ei vielä ole lukenut Natan kirjoittamaa juttua Suomessa asumisesta ja siitä valittamisesta, kannattaa klikata ihan saman tien tänne  (Suomi sucks). On niin terveellistä välillä muistuttaa itselleen, miten mukavasti asiat voikaan olla pohjoismaisessa, demokraattisessa hyvinvointivaltiossa. Sen paremmin hyvinvointi kuin demokratiakaan ei ole itsestäänselvyys suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Itse en tarkoita hyvinvoinnilla sitä, että kunnan tai valtion tulee toimia curling-vanhempien tapaan ja järjestää aivan kaikki, aivan kaikille ja mieluiten ilmaiseksi (verovaroilla, mao) – vaan sitä, että täällä on turvallista elää, synnyttää lapsia, laittaa ne kouluun ja sairastaa, ilman, että siihen tarvitaan poskettomia säästöjä tai älyttömiä vakuutuksia, hyviä kontakteja tai lahjomistaitoja.
Itse olen kasvanut aikana, jolloin jokaiseen kalloon taottiin iskulause “on lottovoitto syntyä Suomeen”. Sittemmin olen ollut ehkä itsekin yksi niistä, jotka ovat lievän ironisesti todenneet, että “kyllähän se neljä ja lisänumerokin on jonkunlainen voitto”. En siis väitä, että sen paremmin Suomi kuin Ruotsikaan olisi absoluuttisesti maailman parhaita paikkoja asua. Australian Melbourne johtaa vuodesta toiseen kaikenlaisia positiivisen asenteen ja asukkaiden kokeman hyvän elämänlaadun mittauksia. Sekä Karkki että Peetu tykkäsivät kaupungista reissuillaan kovasti, mutta kaikille ei ole paras ratkaisu muuttaa toiselle puolen maailmaa, vaikka siellä olisi asiat yleisesti mitattuna miten hyvin tahansa. No man is an island. Sitä helposti kaipaa perhettään, ystäviään ja tuttuja asioita niin paljon, että tutkimusgalluppien huipputulokset eivät paljoa lämmitä.

Mikä on yhden mielestä parasta ei ehkä sovi toiselle. Suomessa on kattavampi, avokätisempi ja helpompi työttömyystukijärjestelmä kuin täällä Ruotsissa. Toisaalta ainakin omien kokemusteni perusteella pienen yrityksen pyörittäminen on tällä puolen Pohjanlahtea noin ziljoona kertaa helpompaa kuin armaassa synnyinmaassani. Monet kritisoivat sitä, että Ruotsissa ei käytännössä ole lainkaan mahdollista valita yksityistä terveydenhuoltoa. Toisaalta itse olen näiden kuluneiden neljäntoista vuoden aikana ollut hoidattamassa monenlaista pienempää ja aikaspaljon isompaakin, itseäni tai muita perheenjäseniä kohdannutta, vaivaa paikallisessa terveyskeskuksessa ja saanut aina ystävällistä, asiantuntevaa ja kokonaisvaltaisesti ihmisestä huolehtivaa palvelua erittäin nopeasti ja hyvin edullisesti. Samaa en todellakaan voinut valitettavasti aina sanoa Koskiklinikasta.
Tunnen oloni nykyään kotoisaksi Tukholmassa, enkä voisi oikeastaan kuvitella enää muuttavani pysyvästi takaisin Suomeen. Aluksi vierastin amerikkalaistyyppistä “näytösystävällisyyttä”; aina sovittiin, että nähdään ja kuullaan ja mennään lounaalle ja vaikka mitä, mutta oikeasti viestin sisältö oli vain, että oli ihan kiva törmätä. Natan sanoin: Ruotsi on vähän niinkuin Suomi, mutta iloisemmalla asenteella. Ja juuri siihen olen tottunut, enkä halua siitä luopua. Olen myös tottunut siihen, että yksilöllä on aina sananvaltaa; minkään virkavaltaa edustavan tahon “ei” tai “juu” ei ole kuin ehdotus päätöksestä. Suomessa kun yksityishenkilö suhtautuu kriittisesti viranomaisten päätöksiin, sitä voi olla aivan varma, että mitään hyvää ei ole tiedossa. Täällä jokaiseen mielipiteeseen suhtaudutaan vakavasti. Tiedän, että tämäkin on yksi niistä asioista, joille Suomessa naureskellaan – miten Ruotsissa vaan diskuteerataan ja fikataan, mutta kukaan ei koskaan päätä mitään. Naurajat eivät joko usko todeksi, että heidänkin mielipidettään voisi joku joskus tosissaan kuunnella tai kuuluvat siihen harvojen valtaapitävien (miesten) luokkaan, joiden sanomisia kuunnellaan per definition.

Muistan hämmästyneeni ensimmäisinä Tukholman vuosinani monet kerrat, sillä täällä oikeasti kaikilla mielipiteillä on painoarvo. Ei vain minun vaan myös lapseni saivat ja voivat sanoa miltä tuntuu ja mitä haluavat – ja aikuiset koulussa ja harrastuksissa ottivat sen vakavasti. Ei niin, että kaikki saisivat aina tahtonsa läpi, mutta jos esittää kritiikkiä tai eriävän mielipiteen, sitä ei ikinä ohiteta vain elämään kuuluvana sivuhälynä (kuten niin helposti Suomessa), vaan asia otetaan esille, siitä keskustellaan, kysytään muiden mielipiteitä – kenties joku muukin on samaa mieltä, mutta ei ole vain tohtinut sanoa asiaansa – ja lopulta, suomalaisesta loputtoman pitkän vatvomisen jälkeen, päädytään johonkin lopputulokseen.
Tällainen keskustelukulttuuri hämmensi aluksi minua, suomalaista, tamperelaista, naista. En ollut todellakaan tottunut siihen, että ilmaan heitetyllä mielipiteellä on täällä sellainen vaikutus. Se on ollut kasvattavaa. Tulee mietittyä paljon tarkemmin mielipiteitään ja sanomisiaan, kun tietää, että suurin osa ottaa ne vakavasti töissä ja muissa yhteisöissä. Pitää olla valmis perustelemaan kantaansa ja silloin löysien heittojen määrä laskee huomattavasti. Ja se puolestaan johtaa siihen, että muuten vain valittaminen vähenee, mikä ehkä on osasyy siihen, että Ruotsi ja ruotsalaiset koetaan positiivisemmaksi ja iloisemmaksi kuin Suomi keskimäärin.

Vaikka onhan Ruotsissa ollut aina helpompaa. Ei olla oltu itse suoranaisesti sodassa, on ollut vaurasta ja kansankotia ja halua auttaa muita. Helppohan se on pelargonioita kasvatella, huippupoppia säveltää ja olla iloisella mielellä, kun ei ole tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta.
Toisaalta Nata on kyllä hyvä esimerkki myös siitä, että siihen vuoristorataan, jota elämäksikin kutsutaan, voi myös valita suhtautua positiviisen iloisella ja hyväntuulisen energisellä asenteella. Siitäkin huolimatta, että lähtökohdat eivät ole olleet ne kaikkein lupaavimmat ja ainekset kyyniseen epäonnistumiskohtalonuskoon on ollut tyrkyllä jo lapsena. Olisiko se niin, että yllättävän monen mielestä on raskasta yrittää olla valoisalla mielellä ja tulevaisuuteen uskoen. Paljon helpompaa olla uhri ja tuumata, että Suomi sucks?
Piti oikeastaan laittaa vain pari riviä siitä, miten kaunis ja ihana ja inspiroiva paikka Tukholma on asua ja muuten hölistä ihan muita, niitä näitä. Tämä nyt näköjään lähti täysin lapasesta. Kiitos siitä ihanalle ja inspiroivalle Natalle! <3