Olen normaalisti todella rauhaa rakastava tyyppi. Minua on hyvin vaikea saada hermostumaan – saatika sitten vauhkoontumaan – etenkään joillain idioottimaisilla lausunnoilla tai ilmaan heitetyillä väitteillä. Toki mielelläni osallistun keskusteluihin ja teen yleensä kaikkeni vakuuttaakseni esim. päivällisseurueeni kantani oikeellisuudesta. Sananvaihto tapahtuu kuitenkin aina hyvässä hengessä, kun seura on fiksua ja tilanne sen mukainen.
Sen sijaan tapanani on jättää kaikenlaiset, nykyään varsinkin sosiaalisessa mediassa levitetyt, yleensä jollain tapaa moralistiset ja tarkoitushakuisesti kärjistetyt jutut omaan arvoonsa. Siitäkin huolimatta, että kyseiset yleistykset olisi esitetty entisen kotimaani käsittääkseni edelleenkin valtalehden asemaa pitävän Hesarin viikkoliitteessä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Eihän sitä muuta ehtisi tehdäkään, jos kaikesta maailman typeryydestä yrittäisi ehtiä pahoittaa mielensä.
Muotiketjun Wang-mallisto tuli myyntiin: Huippusuunnittelijan vaate halvalla on perverssi keksintö, kirjoittaa Helsingin Sanomien toimittaja Aino Frilander jo viime keväänä julkaistun kolumninsa otsikossa. Te tiedätte jo, mitä mieltä olen yhteistyömallistoista: rakastan niitä vilpittömästi ja käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta. Aluksi en kiinnittänyt Frilanderin tekstiin sen kummempaa huomiota. Mielestäni kolumni oli kirjoitettu sen verran överisti kärjisten, etten jaksanut siihen oikeastaan edes paneutua. Elitistinen, ekologisuudellaan elvistelevä, muiden valintoja moralisoiva, reilu kolmikymppinen mediahenkilö ei nyt varsinaisesti ole mikään uusi ilmiö.
Sen jälkeen, kun sain kyseisen artikkelin linkattuna kommenttiboksiini, en yrityksistäni huolimatta kyennyt jättämään sitä enää täysin huomiotta. Juttu pyöri muutaman päivän takaraivossa ja lopulta päätin, että tänään, kun olen pukeutunut hyvin rakkaaseen Viktor & Rolf for H&M yhteistyömalliston (vuosi 2006, materiaali: 53,3 % silkkiä, 18,2 % villaa, 16,1 % polyamidia ja 14,4 % viskoosia) neuletakkiin, annan itselleni luvan vähän sauhuta. Minä olen nimittäin sitä mieltä, että:
- Vaatteen ei ole pakko olla kallis. Se, että se on kallis ei takaa bangladeshilaislapsille yhtään sen parempia oloja tai enempää palkkaa.
- Se, että vaate on halpa ei automaattisesti tarkoita sitä, että se on huono, ei kestä tai että sitä käytetään vain kerran ja sitten heitetään roskiin.
- Yhteistyömallistot tuovat huippusuunnittelun niidenkin ulottuville, jotka eivät voi tai halua, maksaa niin paljon kuin mitä suunnittelijan varsinainen mallisto maksaa.
- Myös halpaa on täysin mahdollista ostaa harkiten! En ymmärrä, mikä ihmeen perusolettamus on, että kaikki muka haluavat ostaa niin paljon kuin mahdollista. Eli jos ostaa halpaa, ostaa enemmän. Ei pidä paikkansa.
- Miksi ihmeessä “pitäisi säästää ja hankkia aito Wang”? Sitä voi ihan yhtä hyvin olla sitä mieltä, että Henkan Wangeissa on hinta-laatu-käyttöarvo täysin kohdillaan eikä aitoa Wangia pidä hyvänä ostoksena, vaikka siihen olisi hyvin varaakin.
- Myös yhteistyömalliston näköjään hävettävän halvat vaatteet voivat olla rakkaita ja oikeasti käytössä vuosikausia. (Ja myös kalliit vaatteet voivat olla heräteostoksia, jotka jäävät käyttämättä).
- En tosiaankaan kaipaa ketään besserwisseröimään ostopäätöksiäni kevein yleistyksin.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että niin Bangladeshissä, Tallinnassa, Milanossa kuin Ypäjälläkin ompelemalla elantonsa ansaitsevien tulee voida tehdä se järkevissä olosuhteissa, kohtuullisella korvauksella ja ilman ruumiillisen vammautumisen pelkoa.
Olen myös sitä mieltä, ettei pidä vähätellä tekstiiliteollisuuden sen paremmin kuin tekstiilijätteenkään ympäristövaikutuksia. Luonnonmukaiset kasvatusmenetelmät, suljetut tuotantoprosessit, kierrätykseen velvoittaminen (vrt. pullojen palautus) ja yleinen kulutusilmaston muutos on kuitenkin huomattavasti palkitsevampia ja pitkäjännitteisempiä tapoja. Se, että joku Hesarin kolumnisti huutelee perverssiksi on tietty aika mitätön asia, mutta vanhojen kliseiden pukeminen huutomerkkejä vilisevään trendiasuun ei ole ennenkään tuonut mitään hyvää.
UGH, olen puhunut.
- neuletakki, Viktor & Rolf <3 H&M
- hame, H&M
- kengät, Vagabond
12.11.2014 EDIT: arvostettu ruotsalainen lifestyle magazine BON kirjoittaa tänään sattumoisin samaa aihetta sivuten: “Är dyrt lika med kvalité?”
21 Comments
Jotenkin se kommenttiboksiisi linkattu artikkeli jäi minunkin mieleeni pyörimään. Mukava lukea järkevä ja hyvin jäsennelty vastineesi. Täytyy sanoa, että olen kanssasi samaa mieltä.
Frilanderin kolumni oli varmasti ihan tarkoituksella kirjoitettu kärjistäen. Siitä huolimatta valtalehdessä esitetyt virttyneet yleistykset saivat vereni lämpenemään. Uskon, että meitä samalla tavalla ajattelevia on paljon!
Mäkään en ymmärrä sellaista hysteriaa, mitä välillä näitten yhteistyömallistojen ympärillä on. Siis sellaista, jossa ostetaan suurinpiirtein koko mallisto ilman, että tarkemmin mietitään, sopiiko vaatteet omaan tyyliin tai onko niille tarvetta.
Mutta tuo Nyt:n artikkeli oli kyllä aikamoista potaskaa. Elitistinen on juurikin oikea sana. Pienituloisella ihmisellä ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa satoja (tuhansista nyt puhumattakaan) euroja yhdestä vaatekappaleesta. Minkä takia on niin hirveen paljon pahempi, jos se ostettu halvempi vaate on jonkun merkittävän suunnittelijan suunnittelema eikä esim. H&M:n tai Lindexin tavismallistoa? Ehkä tässä onkin enemmän kyse siitä, että näitten mallistojen avulla niiden isojen suunnittelijanimien vaatteisiin voikin pukeutua kuka tahansa kaduntallaaja, eivätkä vain eksklusiivisesti ne, jotka ovat varakkaita…
Olen samaa mieltä, että olisi huomattavasti hedelmällisempää, jos keskityttäisiin siihen ongelmaan, että ostetaan yli oman tarpeen ja ehkä vain ostamisen riemusta. Sen sijaan niiden syyllistäminen, jotka ostavat halpoja tuotteita syystä tai toisesta, on todella halpamaista.
Hienoa Minttu kun puit selkeästi sanoiksi sen mitä minäkin päässäni pyörittelin! Niin samaa mieltä kanssasi. Kiitos muuten tästä blogistasi:) Olen pysynyt vakkarilukijana jo muutaman vuoden mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun kommentoin.
Olinkin aika varma, että meitä samalla linjalla olevia on enemmän. Myös edullisia vaatteita voi hankkia harkiten.
Ihana kuulla, että tykkäät blogistani! 🙂
Minusta kummankin Frilanderin kirjoittamat jutut taas antoivat paljon ajattelemisen aihetta! Toinen puheenvuoro siis:
http://www.lily.fi/blogit/miami/whining-about-wang
Mulla ainakin teki pahaa lukea
(HBL) “Det rådde kaos i H&M:s butik på Alexandersgatan i Helsingfors i morse. Till takterna av högljudd hiphop köade hundratals ivriga modeintresserade för att minuter senare slita kläder ur händerna på varandra. Allt för att få köpa var sitt plagg ur klädföretagets samarbete med modeikonen Alexander Wang. Efterfrågan var minst sagt massiv. Redan tjugo minuter över åtta gapade flera hyllor tomma.”
Siis en missään tapauksessa enkä missään olosuhteissa puolustele hysteeristä harkitsematonta ostamista – oli sitten kyse mistä tahansa hulluistapäivistä tai wangeista. Yli tarpeen ostaminen on mielestäni ihan yhtä vastustettavaa – ja vastenmielistä – kuin kaikkien näiden kirjoittajienkin mielestä. Vastustan elitististä moralisointia ja muka paremmin tietämisen auraa, joka useammastakin paheksuvasta tekstistä huokuu.
Tuossa linkkaamassasi Lilyn jutussa pisti esimerkiksi silmään (ja pisti ärsyttämään aika rankasti…) ajatus, että H&M:n suunnittelijayhteistyöt “lietsoisivat ihmisiä ostamaan harktsemattomasti” ja jotain muuta saman tyylistä. Siis oikeasti!? Lisää holhoustako tässä kaivattaisiin? Vähän samaan tyyliin kuin on kielletty alkoholimainonta, koska se lietsoo “ihmisiä” juomaan liikaa ja väärällä tavalla. Vaikka harva kai on sitä mieltä, että on itse joku ko. “ihmisistä” -ne on aina jotkut muut, joita pitää hillitä, nuoret, harkitsemiskyvyttömät, helposti johdateltavissa olevat heikot?
Niin, että onko siis yhteistyömallistojen syy, että ihmiset (“ihmiset”) kahmivat itselleen sopimattomia, käyttämättä jääviä vaatteita kauheet kasat? Että “ihmiset” eivät todellakaan harkitse ollenkaan vaan ihan kertakaikkiaan hullaantuvat, kun henkka tuollaisen malliston keksii köyhille eteen heittää? Ja sillä samalla rahalla olisi voinut saada jonkun ihan oikeasti aidon vaatteen? Tosin ehkä vain yhden. Ja tämä kaikki tapahtuu vielä niin epäsivistyneissä oloissa, että oikein hiphoppi kuuluu kaiuttimista ja hetken kuluttua hyllyillä ei ole enää tavaraa?
On kyllä ihan kauheeta!
Pitää vielä jatkaa tähän… (ikinä ei pitäisi kirjoittaa mitään tunnekuohun vallassa…). Ei ollut tarkoitus olla niin kovin kärkäs vastauksessani – olen pahoillani!
Tuntuu kuitenkin, että yhteistä näille ilmiötä kritisoiville jutuille on se, että ostajia pidetään tahdottomana massana ja yleistetään, että ostetaan huonosti sopivia vaatteita yli tarpeen. Ainuttakaan mihinkään luotettavaan lähteeseen perustuvaa faktaa en tuosta ole kuitenkaan nähnyt – vaan kysymyksessä on aina ollut kirjoittajan fiilispohjainen olettamus. Mutta onko tosiaan oikeasti niin, että yhteistyömallistojen vaatteita villiinnytään ostamaan hurjat määrät täysin riippumatta siitä, onko ko. vaatteet itselle sopivia? Olemmeko me todella, oikeasti niin helposti johdateltavissa? Vai olisiko niin, että yhteistyömallistot tarjoavat mahdollisuuden huippudesigniin, normaaliin hyvään laatuun hyvällä hinnalla? Vasta, kun näen jonkun riippumattoman tilaston, jonka mukaan yhteistyömallistot johtavat kestämättömään ostoskäyttäyttäytymiseen, olen valmis muuttamaan mielipiteeni.
Lisäksi tuntuu, että jos yhteistyömallistojen shoppailutilanne olisi seesteisen rauhallinen ja “ihmiset” voisivat jotenkin todistaa tehneensä ostopäätöksensä harkiten, kellään kirjoittajista ei olisi juuri mitään kritisoitavaa. Ihmettelen vain, että millä faktaperusteilla kirjoittajat voivat olla sitä mieltä, että ihmiset juuri näissä tilanteissa ostavat liikaa ja harkitsematta ja itselleen sopimattomia vaatteita. Tällaisten yleistysten vetäminen on mielestäni vastenmielisen elitististä.
Mutta edelleenkään en siis kannata hamstraamista enkä kertakäyttökulutuskulttuuria missään muodossaan!
Hyvä kirjoitus!
Kannanpa tällä tontilla korteni kekoon ja kommentoin, kun keskustelu tuntuu pysyvän asiallisella linjalla.
Itse olen “hullaantunut” viime vuosina lähes joka kerta H&M:n (ja tänä vuonna Lindexin) yhteistyömallistoista. En silti omista yhtäkään vaatetta niistä, enkä kyseisiltä suunnittelijoilta muutenkaan. Koska a) minulla ei ole ollut varaa ostaa niitä tai b) kun vaatteet ovat tulleet kauppoihin, olen todennut etteivät ne olekaan “ihan mua”.
Esimerkiksi H&M:n ja Lanvinin mallistosta olisin voinut hankkia vaikka mitä, mutta kyseisenä syksynä budjetti ei yksinkertaisesti antanut periksi yli 100 euron mekko-ostoksille. Ei voi mitään 🙂 Tänä syksynä tykästyin kovasti Lindexin ja Jean-Paul Gaultierin mallistoon -kunnes näin vaatteista tarkemmat kuvat Lindexin nettisivuilla. Ei ne sitten ihan iskeneetkään, vaikka aluksi siltä tuntui.
Koitan ostaa vaatteita “tarpeeseen” (todellisesta tarpeesta ei juuri koskaan ole kyse, mutta sanotaan vaikka että en osta vaatetta tai tavaraa pelkästään ostamisen takia) ja harkitsen yön yli lähes kaikkia vaate-, kosmetiikka-, koru- jne. ostoksia. Ja väitän että samoin tekee iso osa lähipiirini ihmisistä, niin monet kerrat asiaa on puitu, ja niin samoilla linjoilla tunnumme kaikki olevan.
Tällä perusteella väitänkin, että “ihmiset” eivät mene sekaisin noista yhteistyömallistoista, vaan hankkivat haluamansa vaatteet ja asusteet tarkan harkinnan päätteeksi. Ja niitä vaatteita käytetään pitkään ja huolella, eikä heitetä roskiin seuraavan malliston saapuessa kauppoihin.
Toki 100 euron mekko on edullinen verrattuna 1000 euron “aitoon designer sisareensa”, mutta osalle meistä se 100 euroakin on tuntuva summa. Ja ei, minä en halua säästää tuhatta euroa Lanvinin mekkoon. Ostaisin paljon mielummin edullisemman yhteistyöversion ja käyttäisin loput rahat vaikka matkustamiseen.
Tismalleen samalta tuntuu minustakin. Siis, että kyllä “ihmiset” harkitsevat ja ostavat kokemaansa tarpeeseen myös yhteistyömallistojen vaatteita. Itse ostostilanne on etenkin H&M:llä monissa paikoissa varsin kaoottinen (ei tosin kuulemma esim. Tampereella, mutta se on toinen juttu!), mutta yhä edelleen sanoisin, että on varsin elitististä tuomita koko touhu vain sen vuoksi.
Itse ostin Lanvinin mallistosta 100 euron juhlamekon. Se oli ostohetkellä mielestäni kallis, mutta tiesin, että siitä tulee itselleni pitkäaikainen rakas juhlavaate, joten päätin sen hankkia. En ole vielä koskaan ollut niin varoissani, että olisin realistisesti voinut miettiä aidon Lanvin-juhlamekon ostamista. Jotenkin tuntuu, että tavallisen tamperelaisen työläiskodin kasvattina päätyisin siitä huolimatta minäkin mielummin 100 euron versioon ja käyttäisin loput 900 euroa esimerkiksi juuri matkustamiseen niinkuin sinäkin.
Pakko jotenkin lisätä tähän keskusteluun, että eettisen ja ekologisen silmäyksen kestäviä vaatteitakin saa kohtuuhinnalla. Ei ehkä ihan opiskelijan kukkarolle sopivia, mutta esimerkiksi minä kohtuu pienipalkkainen työntekijä pystyn ostamaan vaatteita, joiden valmistus kestää eettisen tarkastelun. Vaatii vain hieman googlailua.
Kyllä – olen aivan samaa mieltä! Ja muutenkin pienten merkkien lähellä tuotettujen vaatteiden alkuperä on huomattavasti helpommin selvitettävissä.
Olipa yhteistyömallistoja tai ei..syyllistyvät myös suurin osa nimeltä mainitsemattomia suunnittelijoita valmistamaan vaatteensa, kenkänsä ja laukkunsa halpatyömaissa, ilman, että, heidän työtapansa nostettaisiin esille. Suurin osa esim. Isabel Marantin päämallistostakin tuotetaan Intiassa, jossa työolosuhteet eivät ole sen paremmat, kuin esimerkiksi silloin ,kun yhteistömallistoa H&M:lle tehtiin. Itse lukeudun niihin, jotka ostavat suunnittelijoiden mallistoista mm. kenkiä ja laukkuja, mutta hyödynnän myös yhteistyömallistoja, jos sieltä jotain mieluisaa löydän. En itse kannata sitä,että tavaraa ostetaan ainoastaan, koska on pakko saada. Kertakäyttökulutuskulttuurista, tulisi päästä eroon,niinkuin joku jo aiemmin totesi.
No niinpä! Luin jokin aika sitten täkäläisestä isosta Dagens Nyheter -nimisestä päivälehdestä pitkän artikkelin Italian kiinalaisista “ompelimokylistä”. Jutussa kerrottiin, että monilla Italian perinteisillä tekstiilikaupungeilla on nykyään erittäin surkeassa kunnossa olevat kiinalaiskorttelit. Sinne on rahdattu kielitaidottomat työntekijät Kiinan provinsseista valmistamaan “Made in Italy” -merkein varustettuja vaatteita. Sinänsä siinäkään ei olisi mitään pahaa, mutta suurin osa on artikkelin mukaan tullut laittomasti maahan, vailla minkäänlaista sosiaaliturvaa, työskentelyolosuhteet ovat alle kaiken arvostelun, työajat lähes ympäri vuorokauden ja palkka toimeentulorajan alapuolella. Niin että maksa siinä sitten kymmenkertainen hinta “Made in China” -tuotteeseen verrattuna, vaikka totuus voi olla aivan toinen.
Loistava teksti Minttu! Taas tästä huomaa, että olet todella fiksu. Nostan hattua sulle.
Voi kiitos – tosi kiva kuulla, että tykkästi, vaikka innostuinkin vähän savuamaan.. 😀
Asiaa Minttu! Ja en todellakaan ymmärrä miten yhteistyömallistoista ostaminen olisi jotenkin “paheksuttavaa”? Olen kovasti esim piratismia vastaan, mutta tässähän deisgn tuodaan tavallisen tallaajankin ulottuville ja ihan rehellisesti. Ja ihan oikeesti, kellä on varaa ostella mitään luxusmerkkejä? Välillä kyllä tulee pohdittua nuorten naisten maniaa kaiken merkkikaman perään. Itse jo seniorimpana laittaisin nekin rahat sijoituksiin, matkailuun tai vaikka kodin laittoon ja ostaisin iloisesti sitä designia yhteistyömallistoista jos se olisi “must have”. Ihanaa syksyä Tukholmaan!
Juurikin näin! En missään tapauksessa haluaisi koskea pitkällä tikullakaan mihinkään piraattituotteisiin, mutta yhteistyömallistoissa on aina suunnittelijat itse nimensä ja kasvojensa kanssa mukana. Jo se pelkästään takaa sen, että suunnittelu ja materiaalit pitävät hintatasoon nähden kutinsa paremminkin kuin hyvin. Välillä suorastaan tuntuu, että esim. H&M tinkii paljon omista katteistaan, koska hinnat ovat niinkin edullisia – vaikkakin siis kalliimpia kuin heidän normaalit tuotteensa. Esimerkiksi tuo aikaisemmassa kommentissa mainitsemani Lanvinin juhlamekko on kokonaan silkkiä, vuoritettu ja koristeltu isoin kristallein – siihen nähden 100 euron hinta tuntui suorastaan edulliselta.
Ihanaa syksyn jatkoa myös sulle s-r!
Kiitos Minttu hyvästä kirjoituksesta!
Kommentoinkin aihetta jo hieman tuolla Lilyn puolella, jossa Miamin Mia julkaisi aiheesta myös ajatuksia herättävän postauksen. Olen kuitenkin aika pitkälti sinun kanssasi samoilla linjoilla.
Minulle nimittäin tuli tuon alkuperäisen kolumnin luettuani erittäin huono omatunto siitä, että menin mallistoa “hamstraamaan”. Vaikka todellisuudessa kahden vaatekappaleen ja pyyhkeen ostoa ei kai vielä voi hamstraamiseksi kutsua?!
Kun asiaa sitten pohdin, tulin siihen tulokseen, että nyt vedettiin kyllä jutussa mutkia melko suoraksi. Se, että päättää hankkia vaatteita yhteistyömallistoista, ei itsessään kerro henkilön kulutustottumuksista yhtään mitään! Ja sellaisen olettamuksen tekeminen on lukijoiden aliarvioimista.
Itse esimerkiksi en ole yllä mainittujen vaatteiden lisäksi ostanut viimeiseen puoleen vuoteen juuri mitään muita vaatteita. Jos muutenkin harkitusti kuluttava henkilö ostaa yhteistyömallistoista harkiten ja tarpeeseen, ei tuotteiden alhaisempi hinta tee hänestä muita huonompaa kuluttajaa. Sitä paitsi, siellä Kiinassa ne aidot Wangitkin valmistetaan.
Lähituotanto on asia, jota pidän suuressa arvossa ja kerskakuluttamista suorastaan vihaan. Lukijana kuitenkin arvostan ennen kaikkea sitä, että en koe tulleeni aliarvioiduksi tai leimatuksi, vaikka joskus sorrunkin “oih-niin-pahan” ketjuliikkeen “hömpötyksiin”.
Sen sanottuani, totean vielä, että oikeisti olen kuitenkin tyytyväinen, että näistä asioista puhutaan! On hyvä, että välillä herätellään itse kutakin hieman pohtimaan omia kulutustottumuksiaan!
Yleistäminen, aliarvioiminen ja leimaaminen itseänikin ärsyttää eniten. Omien kulutustottumustensa säännöllinen läpikäyminen on sen sijaan terveellistä ja tarpeellista siinäkin tapauksessa, että lähtökohtaisesti tekee vain harkittuja ja tietoisia ostopäätöksiä. Aina on parantamisen varaa, mutta kategorisesti yhteistyömallistojen runttaaminen aivottomaksi shoppailuhysterian lietsomiseksi on yksinkertaisesti vain tyhmää.