[mittaustagi]

Yksi mahtavimmista asioista bloggaamisessa on se, että sitä on saanut tutustua mitä ihanimpiin ihmisiin. Upeita ja persoonallisia naisia on lukuisia – kaikki omalla tavallaan huikeita tyyppejä. Kuitenkin, kun Doven kampanjan tiimoilta sain haasteen kehua jotakuta bloggari-kollegaa, oli aivan ilmiselvää, että haluan osoittaa kehuni At Maria’s -blogin positiiviselle ja aurinkoiselle Marialle. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Doven kanssa.
Dovelta on tulossa uusi tuotesarja, josta tulen kertomaan vähän myöhemmin lisää. Sen kanssa jatkuu Doven tyyli, jossa Real Beauty -hengessä korostetaan kaikenlaisten naisten kauneutta. Itselleni aihe on hyvin läheinen ja haluan myös omalla esimerkilläni osoittaa, että ei ole vain yhteen muottiin mahtuvaa kauneutta ja tyyliä. Erilaisuus on valtava voima ja rikkaus!
Aidoin kauneus tulee sisältä, hehkuu ja valaisee koko olemuksen. Maria on tästä hyvä esimerkki – positiivisempaa ja aidosti lämpimämpää ihmistä saa hakea. Emme ole mitenkään kovin montaa kertaa tavanneet oikeassa elämässä, mutta lähtemättömästi on jäänyt mieleen, miten hänellä on aina jotain mukavaa sanottavaa ja iloinen mieli. Kaikki hankaluudet ja pienet vastoinkäymisetkin Maria näkee vain tilaisuuksina tehdä asiat uudella tavalla.
Kun äitini joutui sairaalaan aivoverenvuodon vuoksi reilu vuosi sitten sain Marialta paljon kullanarvoista tukea. Hänen äitinsä oli kokenut saman ja siksikin hän tiesi, mitä olen käymässä läpi. Liikutuin aivan kyyneliin, kun Maria lupasi käydä katsomassa äitiäni sairaalassa, kun minä valittelin sitä, kun asun täällä niin kaukana.
Aivan liian harvoin tulee kehuttua muita – ihan niinkuin se olisi itseltä pois. Haastankin nyt kaikki teidät siellä kehumaan vähintään yhtä naista joka päivä! Kehuja saa mielellään kirjoittaa myös tänne kommenttiboksiin.
Kuva on luvan kanssa napattu ihanan Marian blogista!

Aika tasan tarkkaan pari kuukautta on mennyt, kun aloitin ihanampaan, iloisempaan ja tasapainoisempaan elämään tähtäävän Unelma itsestä -valmennuksen. Niinkuin arvata saattaa ja inhimillistä on, on itsensäkehittämisprojektille omistamani aika ja jaksu vaihdellut tosi paljon tänä aikana. Välillä elämä vaan tulee väliin, eikä sitä silloin kykene pyörimään oman napansa ympärillä, vaikka tarvetta olisi. Valmennuksen näkökulmasta hiljaisempinakin aikoina (mikä on siis tarkoittanut kaiken kapasiteetin vaatimaa meininkiä muuten elämässä) olen kuitenkin tehnyt monia pieniä oivalluksia, joilla on ollut suuri merkitys kehitykselleni. Postaus on toteutettu yhteistyössä Unelma itsestä -valmennuksen kanssa.
Nyt haluan jakaa tuoreimman oivallukseni, joka on muuttanut suhtautumistani moniin arkisiin pikkuasioihin tosi paljon – ja pelkästään positiiviseen suuntaan. Oikeastaan tämä on ihan selkeää jatkoa edelliselle oivallukselleni tai paremminkin valmennuksen avulla sisäistämälleni asialle: epävarmuuden tai heikkouden hetkellä kun kysyy itseltään viekö tämä kohti unelmaani vai siitä poispäin, on motivation löytäminen yleensä aika helppoa.
Tällä kertaa puhutaan kahdesta varsin vähättelevästi, jopa negatiivisesti mielletystä asiasta, mukavuusalueesta ja rutiineista sekä elämän muuttamisesta enemmän omia unelmia vastaavaksi niiden avulla.
Olette varmaan nähneet kaavion, jossa on Comfort Zone, jossa kuvan katsojan oletetaan elävän, ja sitten pitkän nuolen tuolla puolen ruksi, joka viittaa kosmiseen pisteeseen, jossa kaikki maailman upeus tapahtuu? This is where the MAGIC happens. Kuva pyörii säännöllisesti ja sitkeästi hiukan erilaisina versioina milloin kenenkäkin facebook-tutun seinällä, joten on ihme, jos olette voinut välttyä näkemästä.

Kyseinen ajattelutapa on mielestäni niin monella tapaa väärin ja syyllistävä, että ihan kuumottaa, kun vain ajattelenkin.
Ensinnäkin tuon perusajatus on se, että mukavuusalue, comfort zone, olisi jotenkin paha asia. Eikö nimikin jo kerro, että sillä alueella elämä on mukavaa? Minusta SE on oikeasti maagista. Siis se, että viihtyy elämässään, omissa nahoissaan ja mukavaa.
Toisekseen, en saa minkäänlaisia positiivisia mielleyhtymiä siitä, että pitäisi tehdä pitkä loikahdus oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Eikö sen nyt jo sano järkikin, että silloin olo on stressaantunut, epävarma, suorittava ja koko kroppa käy ylikierroksilla uuteen ympäristöön, henkiseen tai fyysiseen, sopeutuessa.
En ole vielä milloinkaan törmännyt minkään elämänalueen huippusuoritukseen, jossa tekijä olisi kehuskellut olleensa tosi jännittynyt, epävarma, stressaantunut ja edennyt maaperää tuntematta. Päinvastoin – oli sitten kysymys liikkeenjohdosta, urheilusta, taiteesta tai mistä hyvänsä – maagiset menestystarinat toistaa aina samaa kaavaa: suorituksen rentous, luonnollisuus, automaattisuus ja intuitiviisuus saa sen näyttämään helpolta ja kevyeltä. Eli toisin sanoen se on jotakin, joka voi tapahtua vain mukavuusalueella!
No mutta mitä sitten, jos oma mukavuusalue on alkanut tuntua ahdistavalta ja haluaisi muutosta elämäänsä?
Suosittelen vilpittömästi välttämään amerikkalaisten inspiraatio-gurujen suosittelemaa loikkaa mukavuusalueen ulkopuolelle. Olen aika varma, että he ovat yhteistuumin keksineet sen, jotta heillä itsellään riittäisi töitä. Suuret, kertarysäyksellä tehdyt henkiset muutokset on käytännöllisesti katsoen tuomittu epäonnistumaan. Niin sitä sitten palaa loikahdusretkeltään häntä koipien välissä vanhalle mukavuusalueelleen itsetunto kolhuilla ja entistä vakuuttuneempana siitä, että ei musta ole mihinkään.

Mutta eipäs luovuteta ihan vielä! Unelma itsestä -valmennuksen ansiosta tajusin, että unelmien mukavuusalue on täysin saavutettavissa, kun otetaan käyttöön maailmankaikkeuden väheksytyin voimavara: rutiinit.
Tunnustan olevani rutiini-ihminen. Tykkään tehdä asioita samalla tavalla kuin ennenkin ja voin hyvin, kun pikkuasiat rullaavat ennustetulla tavalla. Rutiinit säästävät aikaa ja kapasiteettia, kun kaikkea ei tarvitse koko ajan kyseenalaistaa tai miettiä uudelleen. Pään sisäinen auto pilot päällä pystyn suoriutumaan peiton alta toimistolle niin, että tuskin havaitsen sen tapahtuvan. (Ja kyllä, olen säädyllisesti pukeutunut ja meikannut, kissat on ruokittu, päivän lounaslaatikko mukana, enkä ole törmäillyt ihmisiin tunnelbanaa vaihtaessani)
Välillä on sellainen olo, että rutiinini ovat olleet ikuisesti tismalleen samat. Niin automaattisesti monet asiat tulee tehtyä. Mutta sitten toisaalta ei tarvitse miettiä kuin muutama vuosi taaksepäin ja huomaan toimineeni yllättvänkin erilailla rutiinitilanteissa. Ja tässä piilee suuren muutoksen mahdollisuus, avaimet unelmien toteuttamiseen.
Rutiineille on tyypillistä, että niitä ei normaalisti juurikaan ajattele – ei tarvitsekaan. Jos kuitenkin oma mukavuusalue on alkanut tuntua ahtaalta ja nuhjuiselta kannattaa käyttää pieni hetki niiden miettimiseen. Rutiinien arvioimiseen voi hyvin käyttää samaa kysymystä kuin muutenkin “viekö tämä lähemmäksi unelmiani vai kauemmaksi” ja suorittaa hienosäätöä sen mukaan.

Rutiinien rukkaaminen on todella supertehokasta, sillä jos muutokset on riittävän pieniä, ne muuttuu automaattisiksi ja alitajuisiksi nopeammin kuin uskoisikaan. Vitsi ja haste on siinä, että ahneuksissaan ei haukkaa liian isoa palaa ja ala suorittamaan.
Tarkoitus on, että mukavuusalueelta ei tarvitse poistua milloinkaan. Häikälemättä rutiinien voimaa apuna käyttäen rajapintaa pumpsutellaan hellästi kohti unelmien elämää, kivempaa mukavuusaluetta. Parasta on se, että koko matkan ajan tapahtuu maagisia asioita, sillä ikinä ei tarvitse tehdä pelottavaa ja riskialtista loikkaa jonnekin hämärään epävarmuuteen.
Tällä tekniikalla unelmien mukavuusalueen saavuttaminen ei käytännöllisesti katsoen voi epäonnistua. Tietty muutosvauhti on maltillisempi kuin toivorikkailla loikkareilla, mutta onnistumisprosentti ja vaivannäön sekä epävarmuuteen liittyvän ahdistuksen puuttuminen tekee jo matkasta nautinnollisen.

Ja jos ryhtyy tavoittelemaan unelmiaan rutiineja säätämällä just tänään, on vuoden päästä takuuvarmasti paljon pidemmällä kuin jos ei olisi tehnyt mitään.

Joka vuosi noin 8 kiloa vaatteita/henkilö päätyy roskiin. Siis kahdeksan kiloa vaatteita roskiin!
Tilasto on toki ruotsalainen, mutta enpä usko, että suomalaiset olisivat merkittävästi parempia kierrättämään ja käyttämään uudelleen tekstiilejään. 2nd hand -boomi vintage-innostuksineen ja toisaalta jätteen ympäristövaikutusten ymmärrys on molemmissa maissa mutu-tuntumalla pääteltynä melkolailla samalla tasolla.
Kahdeksan kiloa vaatteita – ei siis ympäripyöreästi tekstiilejä, vaan ihan pelkästään vaatteita – päätyy kaikesta tietoisuuden lisääntymisestä ja kierrätyksestä huolimatta silti roskikseen. Se on mielestäni aika paljon.

Ympäristöajattelu, ympäristövastuu ja sosiaalinen vastuu on koko fashion-bisneksessä ajankohtainen ja monin paikoin vaikea kysymys. Muodin paradoksi on, että samalla kun pyritään ostamaan vähemmän ja harvemmin, itse ilmiön luonteeseen kuuluu uudistuminen ja muutos. Ja kun nyt oikein peiliin katsotaan, niin eipä taida löytyä sellaista maailmanparantajaakaan, joka ei jollain tasolla haluaisi näyttää viehkolta myös ulkoisesti. Se on inhimillistä ja universaalia.
Olin about viikko sitten melkein koko päivän kestäneessä H&M:n ja Elle-lehden emännöimässä Fashion Transormation Talks -seminaarissa, jossa pääaiheena oli juurikin muotibisneksen vastuu monestakin eri näkökulmasta katsottuna. Tapahtuma oli mielestäni supermielenkiintoinen ja silläkin uhalla, että kuullostan kuivanderilta tylsimykseltä, aion esitellä pääasialliset oivallukseni.
Ihan liian usein, kun puhutaan muodin kuluttamisen aiheuttamista ongelmista, lähdetään siitä, että syyllistetään meidät tavalliset ostajat. “Ei saa ostaa niin paljon”, “Ei saa ostaa halpaa, koska työolot ja ompelijoiden palkka”, “Ei saa olla vaihtelunhaluinen ja koreilla vaatteilla”, “Ei saa ostaa mitään miltään suurelta kansainväliseltä valmistajalta”. Ja niin edelleen.
Fashion Transormation Talks -seminaarissa ratkaisevaa roolia ei sälytetty ostajille. Muodin kuluttaja ei ole syyllinen, sillä on yritysten velvollisuus tarjota vaihtoehtoja, jotka takaavat kestävän kehityksen niin ympäristön kuin sosiaalisesta näkökulmasta katsottuna.

Ensimmäisen ahaa-elämykseni koin, kun Åhlénsin edustaja kertoi käyneensä tutustumis- ja tarkastuskäynnillä heidän paljon käyttämässä tehtaassa Bangladeshissa. Hän oli todennut, että samassa ompelusalissa valmistetaan heidän tilaamien vaatteiden lisäksi sekä H&M:n tuotteita että Saint Laurentin pret a porter -sarjaa. Periaatteessa tuo ei ole mikään yllätys, mutta vasta nyt oikeasti palikat putosi kohdalleen. Miten vähän tuotteen loppuhinnalla on tekemistä sen kanssa, mitä ompelija tienaa.
Ei ole myöskään mitään järkeä vaatia, että esim. H&M:n t-paidat olisivat euron nykyistä kalliimpia – ja olettaa, että ompelija saisi näin enemmän palkkaa. Suuretkaan valmistajat eivät omista halvan tuotannon maissa tehtaita, joten vaikka yhden erän ompelusta vaadittaisiinkin maksettavaksi parempaa liksaa tekijöille, se ei vielä vaikuta yleiseen palkkatasoon eikä tuntuisi naapurikonetta polkevan kollegan tilipussissa.
En tietenkään puolusta kaikkia halpismerkkejä, mutta suuret, etabloituneet brändit tuntuvat kantavan myös sosiaalisen vastuunsa (eli ainakin tältä osin voi ihan vapaasti lakata sheimaamasta Henkan vetimiin pukeutuvia kanssamatkustajia!). Jopa H&M:n kokoiset, isolta tuntuvat yritykset ovat yksinään niin pieniä, ettei heillä juuri ole neuvotteluissa merkittävää painoarvoa. Olikin ilahduttavaa kuulla, että useammat isot eurooppalaiset valmistajat ovat perustaneet yhdessä yhdistyksen, jonka tavoiteena on parantaa työoloja, turvallisuutta, palkkatasoa etc. halvan tuotannon maissa.
Käytiin myös mielenkiintoista keskustelua siitä, mihin yrityksen vastuun raja tulee vetää. Lapsityövoiman kieltäminen tuntuu ihan automaattiselta, mutta mites lapset työpaikalla? Sehän on vaarallistakin, jos lapsia pyörii valtoimenaan tehdassalissa. Pitääkö H&M:n & kumppaneiden perustaa myös päiväkoteja ja avata kouluja? Entäs liikenneturvallisuus? Jos matka tehtaalle on vaarallinen ja onnettomuusaltis, kuuluuko yrityksen järjestää turvallinen kuljetus ja tehdä hyvät tiet? Missä menee sosiaalisen vastuun ja liiallisen yhteiskunnan toimintaan sekaantumisen raja?

Tulin seminaarissa varsin vakuuttuneeksi siitä, että ne yritykset ja valmistajat, jotka ovat ajatelleet olla pysyvästi markkinoilla, ovat varsin halukkaita kantamaan vastuunsa. Bisnes on kuitenkin bisnestä ja siksi aloitteen ja signaalin on tultava kuluttajilta.
Lompakolla äänestäminen ei ole ollenkaan merkityksetöntä -viestin välitti jokainen tapahtuman puhuja. Se, että jonkun yrityksen ideologialtaan vahva Sustainable Manager osaa ja haluaa tehdä sekä ympäristön että sosiaalisen ympäristön kannalta hyviä ja kestäviä valintoja ei riitä, jos kuluttajat eivät ole tuotteista kiinnostuneita. Eli sillä on ihan oikeasti merkitystä valitseeko ketjukaupan tavallisen t-paidan vai luomupuuvillaisen vaihtoehdon.
Mitä muuta sitä voi kuluttajana tehdä? Tässä kaksi seminaarista napattua vinkkiä, jotka ainakin itse aion ottaa välittömästi käyttöön:

1. Kysy myyjältä kaikkea mahdollista, kuten missä ja miten tuote on tehty, miten valmistuksessa on otettu huomioon ympäristönäkökulmat, onko vaatteen eri osat/materiaalit kierrätettäviä ja niin edelleen. On aika todennäköistä, että keskiverto ketjuputiikin myyjä ei osaa juurikaan antaa vastauksia. Se onkin koko jutun pointti! Jos kuluttaja ei kysy, ei yrityskään katso tarpeelliseksi kouluttaa henkilökuntaansa eikä myöskään saa viestiä siitä, että näillä asioilla on oikeasti merkitystä. Verrataan tätä nyt vaikka elintarvikekauppaan. Vielä joitakin vuosia sitten rivimyyjät harvoin tiesivät lihasta, mistä se on peräisin, mutta nykyään lähikaupassakin osaavat kertoa suunnilleen paistin entisen katuosoitteen. Ja tämä siksi, että kuluttajat ovat kysyneet ja kysyneet sekä kauan että sinnikkäästi.
2. Valita huonosta laadusta. Ympäristöystävällisen muodikkuuden perusopetus on aikojen alusta ollut, että pitää ostaa vähemmän, laadukkaampaa ja kestävämpää. Mutta pointti on se, että ei halpakaan saa olla huonolaatuista! Yritykset eivät kuitenkaan saa kimmoketta parantaa laatua, jos ei siitä valiteta. Eli jokaikisestä laatupettymyksestä pitää kertoa ja tuote palauttaa. Selitykseksi ei kelpaa, että “kun tää oli vaan viis euroo” tai “äsch, tää oli tällanen ale-löytö”. Myös edullisista vaatteista ja alennukseen päätyneistä pitää valittaa, jos laatu ei tyydytä. Muuten ei tule parannusta.

 

Toki puhuttiin myös kierrätyksestä, vaatteiden lainaamisesta, 2nd hand -shoppailusta ja innovoitiin erilaisia vaatteiden vaihtokeskuksia ja -tapahtumia. Itselleni niissä aiheissa ei ollut mitään uutta. Ensimmäiset vaatteidenvaihtopäivät järkättiin ystävättärien kanssa jo ysärin puolella. Samoin kirpputorihommat sekä myyjänä että ostajana, 2nd hand -shoppailu ja vaateiden lahjottaminen kierrätykseen on ihan arkipäivää.
Tähän liittyen oli mukava kuulla, että Filippa K:n pari vuotta sitten aloittama vaatteiden vuokraus on mennyt niin hyvin, että toimintaa on laajennettu jo useaan kertaan.
Tulevaisuutta on tietty mahdotonta täysin varmuudella ennustaa, mutta paikalla olleiden trendigurujen mukaan ympäristöystävällisyydestä ja sosiaalisesta vastuusta on tulossa “hygieniatekijä” muotibisneksessä. Eli ei niin, että erikseen mainostettaisiin ja merkittäisiin tuotteisiin, mitkä on ekoa ja mitkä fair tradea, vaan niin, että se on oletusarvo ja lähtökohta, että nuo asiat ovat kunnossa. Vähän samaan tapaan kuin pidetään itsestäänselvyytenä, että jäätelö ei sisällä elohopeaa – ei sitä erikseen tarvitse pakkaukseen kirjoittaa.

Saa nyt sitten nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Itse aion jatkaa valitsemallani linjalla – eli pyrin ostamaan vain harkitusti ja asioita, jotka sopivat yhteen nykyisen garderobini kanssa sekä käytän kaiken mahdollisimman loppuun – mutta pientä justeeraamista ja petraamista sitä aina löytyy.
Huonoa omatuntoa en aio edelleenkään ostoksistani potea. Nyt osaan taas kuitenkin olla piirun verran tietoisempi ostopäätöksiä tehdessäni!

[mittaustagi]
Terkkuja 80-luvulta -tekisi melkein mieleni sanoa eilisistä Linnan juhlista. Naisten juhlamuoti ei ole vuosikausiin ollut presidentin Itsenäisyyspäivän vastaanotolla yhtä reippaan värikästä. Kasarin loppupuoliskon suosituinta juhlamateriaalia, jalokiviväreissä hehkuvaa, olemukseltaan ryhdikästä shantungia ja thai-silkkiä näkyi poikkeuksellisen paljon. Sinänsä mainiota, sillä materiaalin (shantung ja thai-silkki on käytännössä olemukseltaan samanlaisia; ensinmainittu on vain kotoisin Kiinasta ja toinen Thaimaasta) krouvi sidostyyppi antaa ompelijalle paljon enemmän anteeksi kuin viimevuosien suosikki, satiini.
Myös muita 80-luvun lemppareita vilahteli kättelyjonossa. Kukkakuosiset iltapuvut ja mekot olkatoppauksilla tekivät näyttävän paluun Suomen suurimpaan iltajuhlaan.
Omat suosikkini eivät olleet sen paremmin thai-silkkisiä kuin kukallisiakaan. Piti tehdä top 5 -listaus, mutta en saanut karsittua enää ketään pois, joten tässä tulee kuusi mielestäni upeinta kokonaisuutta. Lista ei ole missään erityisessä järjestyksessä, sillä kaikkien puvut on omalla tavallaan ykkösiä.
Sofia Vikman


Valkoinen iltapuku on haastava valinta. Kokonaisuus näyttää helposti siltä kuin morsian olisi erehtynyt tilaisuudesta – etenkin, jos asuun yhdistetään perinteinen juhlastailaus. Helpoiten sitä onnistuu, kun valitsee valkoiseen mekkoon arkkitehtuurisen leikkauksen.
Tänä vuonna Linnan juhlissa oli useampikin oikein hieno valkoinen juhlapuku, mutta ihastuin eniten Anne-Mari Pahkalan Sofia Vikmanille suunnittelemaan mekkoon. Yleisilme on yhtäaikaa keveä ja vahva. Liehukkeinen leikkaus yhdistettynä näyttäviin olkatoppauksiin tuo itselleni mieleen 80-luvun kulttileffan Mad Max Beyond Thunderdome – vaikka on todennäköisempää, että linnanneito kohtaa voimanaisen -lookiin on haettu inspiraatiota Game of Thronesin visuaalisesta maailmasta.
Kampaus tukee kokonaisuutta mainiosti ja tykkään siitä, että Vikman on päättänyt pärjätä ilman iltalaukkua. Korvakoruja vieroksuin aluksi – ehkä vähän vähemmän massiiviset olisivat olleet ilmavammat olkatoppausten kanssa. Mutta kuka sitä nyt pikkuasioista alkaa nillittää.

Olen ollut aina heikkona olkapäät paljaaksi jättävään venepääntiehen. (Sekin muuten 80-luvun lopun suosikkimalleja!)
Mert Otsamon Nasima Razmyarille suunnittelema samettinen iltapuku todistaa, että a) musta ei välttämättä ole tylsä ja pitkästyttävän turvallinen valinta ja b) sitä voi olla supertrendikäs (sametti! hihat! pääntie!) ilman, että puvun tarvitsee kirkua sitä.
Erityisesti ihastuin tässä juuri leikkaukseen ja materiaalivalintoihin. Metallinhohtoiset vartaloa korostavat luikurat antavat paitsi mert-otsamomaisen fiiliksen, myös naisellista eleganssia kokonaisuuteen.
Tykkään kovasti myös siitä, että Nasima Razmyar on jättänyt korut minimiin. Sametti antaa helposti tukkoisen vaikutelman, mutta näin yleisilme kevenee ja kokonaisuus hengittää.
Li Andersson

Ai että, oli melkein mahdottomuus löytää Tauko designin Li Anderssonille suunnittelemasta puvusta yhtään järkevää kokovartalokuvaa!
Parasta asussa mielestäni on tasapainoinen malli – ei se että se on valmistettu vanhoista lakanoista, mikä joidenkin medioiden mielestä vaikuttaa olevan se tärkein juttu. Olkapään laskokset toistuvat elegantisti leveässä vyötärökaitaleessa. Väljähkö yläosa ja a-linjaisesti levenevä hameosa ovat visuaalisesti tasapainossa.
Yksinään mekko saattaisi olla jopa aavistuksen arkinen Itsenäisyyspäivävastaanoton kaltaiseen tilaisuuteen. Veistoksellinen stailaus värikkäine koruineen ja sileine kampauksineen tekee kokonaisuudesta kuitenkin ihan hitin.
Tiina Laisi-Puheloinen

Kiinnitin huomioni Tiina Laisi-Puheloisen huikean oranssiin pukuun jo kättelyitä seuratessani. Pistin nimen muistiin, koska epäilin, että saattaisin joutua etsiskelemään kuvaa asusta. Ja näinhän siinä sitten kävikin, että en löytänyt yhtään kuvaa varsinaisesta juhlasta. Siksi en nyt tohdi sanoa mitään kokonaisuudesta tai stailauksesta, koska nämä kuvat on otettu selkeästi eri yhteydessä.
Sen sijaan mekko on mielestäni lähestulkoon täysi kymppi. Tai no, se olisi vieläkin elegantimpi ilman “hauskoja” aukkoja hihoissa, mutta ne eivät onneksi live-tilanteessa näkyneet lainkaan. Muuten kaikki, väri, materiaaliyhdistelmät ja leikkaus tekevät puvusta kertakaikkiaan todella tyylikkään.
Oli tosi yllätys, kun luin kuka tuon on suunnitellut. En ollut ollenkaan tietoinen, että lähinnä missinä ja mallina muistamani Janina Fry on nykyään kunnostautunut designerina.
Jaana Pelkonen

Taidan olla pikkuisen rakastunut Jaana Pelkoseen! Todella mahtava pukuvalinta ja ihana kokonaisuus.
Upea hopeinen paljettipuku on Teemu Muurimäen suunnittelema. Tulee pikkuisen mieleen Pär Engshedenin Kruunuprinsessa Victorialle vuoden 2011 Nobel gaalaan suunnittelema tummansininen paljettipuku. Tuosta Victorian puvusta tykkäsin myös todella paljon.
Jaana Pelkosen stailaus on sekin mielestäni onnistunut oikein hyvin. Periaatteessa Linnan juhlien kaltaisen tilaisuuden etikettiin kuuluu kiinni olevat hiukset, mutta sitä tuskin kukaan erityisesti muistaa ja kuka välittää, kun kokonaisuus on näin onnistunut. Laineilevat kiharat tuovat sopivasti pehmeyttä ja lämpöä niin, että fiilis on ennemminkin vanhojen Hollywood-leffojen tyylinen kuin kova ja futuristinen – mikä sekin olisi hyvin helposti voinut olla lopputulos.
Emma Kari

Sini-valkoinen on aina yksi Linnan juhlissa nähtävä värikombo. On luonnollisesti kiva idea toistaa Suomen lipun värejä Itsenäisyyspäivänä, mutta kovin harvoin lopputulos on onnistunut. Anne-Mari Pahkalan ja Caterina Montagning suunnittelema, merestä kerätystä roskamateriaalista toteutettu puku on kuitenkin raikas poikkeus.
Jäisestä merestä inspiraationsa saanut printtikuvio on näyttävä ja juhlava. Puvun leikkaus selkäpuolen liehukkeineen on todella onnistunut ja tilaisuuden tyyliin sopiva. Hiukan arveluttaa, että riiteleeköhän iltalaukun sininen sävy, mutta ehkä se on vain kuvasta johtuvaa harhaa.
Tapani mukaan en ala nimetä pukuja, jotka mielestäni olivat vähemmän onnistuneita. Sen sijaan ihmetyttää, että niin monet olivat valinneet laahuksellisen mekon. Onhan se tietty näyttävä valinta, mutta näinköhän pärjäsivät virityksensä kanssa juhlien tungoksessa. Laaduntarkkailijasilmäni ei tänä vuonna bongannut juurikaan epäonnistuneita ompeluprojekteja, mitä nyt joku loimottava sauma siellä ja viertävä helma täällä. Pukeutumisen yleisilme oli kuitenkin kokonaisuudessaan poikkeuksellisen huoliteltu.
Tapaus nännigateen sanoisin sen verran, että en ollenkaan tajua, milloin alusvaatteet tulivat pakollisiksi. Itse olen kasvanut kultaisella 80-luvulla, jolloin pienirintaisen piti melkein puolustella sitä, miksi valitsi käyttää rintsikoita. Liivittömyys oli ihan standardi.
Se, että Jonna Järnefeldt ja hänen upea vaalean kultainen pukunsa ei päätynyt listalleni, johtuu omaan silmääni ristiriitaisesta stailauksesta. Hansikkaat olivat mielestäni liian krouvit ja raskaat – mikä olisi saattanut toki olla kiintoisa kontrasti puvun valuvaan kultaisuuteen, mutta kun siihen lisättiin vielä disney-prinsessa -tyylinen pussukkalaukku – oli vaikutelma meluisa ja sekava.
UGH, olen puhunut! 😀
Kuvista kiitos: Iltalehti, Iltasanomat, Hesari ja Aamulehti.

Yllätin itseni taas lueskelemasta kosmetiikkatestien tuloksia. Eihän siinä muuten mitään vikaa olisi, mutta lähes riippumatta tuotteesta, saan aina hurjan himon päästä kokeilemaan testivoittajia. Ihan siis huolimatta siitä, olenko juuri sillä hetkellä vailla kyseisen tuoteryhmän kosmetiikkaa vai en.
Niinkuin nyt esimerkiksi tuo Lidlin oman merkin Cien Q10 yövoide. Pakkohan se oli käydä hankkimassa, kun töissä lounaalla tuli puhetta Råd&Rönin riippumattomasta testistä, missä kyseinen halpisvoide oli päässyt voittopallille monien huippukalliitten merkkivoiteitten ohi.
Eihän tuo voide nyt todellakaan mitään suurta lovea budjettiin tehnyt, mutta kun muuten elän varsin tiukasti sen periaatteen mukaan, että mitään turhaa tai ylimääräistä ei hankita kaappeihin pölyttymään. Sikäli olisi siis pitänyt hillitä ostoshaluja ja shoppailla uutta vasta, kun vanhat voiteet on käytetty. Oikein jäi mietityttämään, että mikä niissä testivoittajissa oikein viehättää?

 
Jaottelen tuotetestit mielessäni kolmeen eri tyyppiin: lehtien (yleensä naistenlehtien) tuotearvostelut, testi-instituuttien tekemät vertailut ja blogitestit.
Kaikkein vähiten arvostan lehtien testejä. Niissä yleensä tuskin kerrotaan, miten testaus on toteutettu ja jos kerrotaankin, mistään ei voi tietää kuinka iso osa “tuloksista” on ihan sepittelyä. Kyllä, kyllä tiedän toimittajien koulutuksesta ja korkeasta etiikasta, mutta siitä huolimatta sisälläni asuva skeptikko on helposti hereillä, kun aivan yllättäen lehden isoimmat mainostajat sattumalta aina voittavat kaikki testit. Sinänsä tietty ihan hyvä, sillä näin vältyn himoitsemasta aivan tasan kaikkia testivoittajia.
Testi-instituuttien toteuttamat testit ja blogitestit ovat mielestäni uskottavuudeltaan ja käytännöllisyydeltään about samoissa. Viralliset testaajat (täällä Ruotsissa Råd&Rön ja vastaava Suomessa on käsittääkseni Kuluttaja) ovat siinä mielessä uskottavia, että ne on kaupallisesti riippumattomia ja siinä mielessä niiden ei tarvitse mielistellä mainostajia. Toisaalta etenkin kosmetiikan testaaminen on siinä mielessä mutkallista, että kokemus ja fiilis on hyvin tärkeitä testaajan ominaisuuksia ja täysin kvantitatiivisia ja yleispäteviä tuloksia on mahdoton saada. Kodinkoneiden testaaminen on vähän eri juttu kuin yövoiteen. Imuteho on helppo mitata ja verrata tuloksia eri imureiden kesken, mutta voide käyttäytyy jokaisella iholla vähän eri tavalla.
Blogien tuotetestejä voidaan kritisoida samasta syystä kuin lehtienkin. Eli jos bloggari saa ison osan tuloistaan joltain tietyltä brandiltä, ei ole mikään ihme, jos se hiukan vaikuttaa arvostelutuloksiin. Tästä huolimatta pidän kuitenkin blogeja varsin hyvänä ja uskottavana tiedonlähteenä. Informaatio on yleensä hyvin läpinäkyvää ja tottakai myös kirjoittajan persoona ja profiili vaikuttaa siihen, miten suhtaudun lukemiini mielipiteisiin. Toisin kuin naistenlehdissä, blogeissa on arvostelija eli bloggari aina mukana ihan omana itsenään ja siksikin mielipiteet tuntuu enemmän uskottavilta.

Lidlin (vähän liian voimakkaasti tuoksuvan, mutta muuten yllättävänkin hyvältä tuntuvan) yövoiteen lisäksi olen hurahtanut ihanaan ekologiseen porkkanaöljyyn. Testivoittaja sekin. Kirjoittelen öljystä vielä ihan erikseen käyttökokemuksia, kun olen ehtinyt käyttää tuotetta vähän pidempään.
Se hyvä puoli tässä “Best in Test” -nörtteilyssä on, että aina tulee kokeiltua kivoja uutuuksia ja ehkä jossain mielessä ainakin kaikkein pahimmat susi-ostokset tulee vältettyä!

Kesän ja lomien jälkeen arkeen palaaminen tuntuu oikeastaan aika ihanalta. Rutiinit ja arjen rytmi antaa parhaimmillaan turvalliset raamit, joiden varassa on helppo sompailla päivästä toiseen.
Jossain vaiheessa elämän tasaisuus ja ennustettavuus alkaa kuitenkin helposti tuntua harmaalta ja ikävältä. Kyllähän sitä tietää silloinkin, että arjen-pienistä-asioista-nauttiminen ja blaa, blaa, mutta kun on päässyt siihen pisteeseen, että kaikki tympii, ei carpe diem -iskulauseista ole paljon iloa.
Tänä vuonna haluan säilyttää kesän aikana ladatut akut mahdollisimman pitkään vihreällä. “Jee, arki on huippua!” -fiiliksen ylläpitoon tarvitaan kuitenkin järeämpiä aseita kuin tsemppaavia iskulauseita Instagram-tilillä. Tässä viisi erittäin konkreettista vinkkiä, joiden avulla auringon lämmittämän kallion tuntu säilyy jalkapohjissa, vaikka pimeys pukkaisi päälle ja taivaalta vihmoisi mitä.

1. Positiiviset affirmaatiot heti aamusta
Saattaa kuullostaa hiukan hölmöltä ja turhanaikaiselta hippeilyltä, mutta tosiasia on se, että aivoja on tosi helppo huijata. Siksi on tosi kätevä aloittaa päivä heti aamulla muutamalla (enemmän kuin kolme, maksimissaan kuusi) positiivisella ja voimaannuttavalla affirmaatiolla. Mitä kukakin haluaa itselleen uskotella, on jokaisen oma asia, mutta tärkeintä on, että affirmaatiot alkavat tyyliin “Minä olen…” (vahva/upea/rohkea etsetera) ja lauseilla, jotka saa uskomaan, että kaikki järjestyy. Siis kaikki sekin järjestyy, mihin itsellä ei oikeastaan ole osaa eikä arpaa.
En todellakaan ajatellut paljastaa kaikkia omia affirmaatioitani – sen verran ne on kuitenkin noloja, mutta tässä pari, joita käytän päivittäin ja jotka soveltuu yleisempäänkin käyttöön:

• Hyväksyn universumin auttavan voiman elämäni setvimisessä
• Annan hyvän olon, rakkauden, ilon ja myönteisen ajattelun täyttää mieleni
• Minussa on voimaa ja tahtoa

2. Päätöksen tekeminen
Huolehtiminen ja yleinen ahdistuneisuus on aivojen reaktio asioihin, jotka ovat kesken ja avoimena. Jossain mielessä vatvominen voi tuntua jopa helpotukselta – se on kuitenkin edes jonkinlainen reaktio juuri sillä hetkellä päällä oleviin tilanteisiin. Aivot kuvittelevat, että tässä nyt muka tehdään jotain asioiden hyväksi, kun ollaan niin kamalan huolissaan. Arjen laatua ahdistuskohtaukset tuskin kohottaa, mutta onneksi jälleen omaa päänsisäistä systeemiä on ihan naurettavan helppo huijata.
Tee päätös, lähestulkoon ihan mikä vaan, ja tilanne helpottuu huomattavasti. Ihan sen tason asia, kuin esimerkiksi oikeiden kenkien valinta asuun sopivaksi, tuskin tavallisessa arjessa auttaa, mutta toisaalta ei tarvitse myöskään liioitella. Työpaikan vaihtaminen, suhteen lopettaminen, asunnon ostaminen ja monet muut isot asiat, ansaitsevat tulla pohdituksi perusteellisesti. Arjen laatua kohottaa kuitenkin kummasti, kun erottelee ne oikeasti isot asiat ja tekee vähän pienempien kohdalla selkeän päätöksen – ja toimii sen mukaan.
Ongelma on tietty se, että ikinä ei voi tietää, miten olisi käynyt, jos olisi valinnut toisin. Jälleen kerran aivotoiminta on kuitenkin puolellamme ja saamme aimo tujauksen hyvänolonhormooneja, serotoniinia ja mitä näitä on, vain sillä, että teemme päätöksen ja toimimme sen mukaisesti. Bonuksena myös niitä oikeasti isoja asioita kohtaan tuntemamme ahdistus vähenee.

3. Kosketus
On ehkä noin ziljoona kertaa ziljoona tutkimusta, että emme vaan voi selvitä ilman kosketusta. Varmasti kaikki on kuullut sen ikivanhan jutun romanialaisesta lastenkodista, jossa se ovea lähinnä oleva vauva, jonka yövuorossa oleva hoitsu otti aina syliin istuskellessaan kierroksensa päätteeksi, oli kaikkein tervein ja voimakkain ja muutenkin onnellisin.
Eli silläkin uhalla, että perhe/ystävät/kollegat pitävät ihan seinähulluna, kantsii tervehtiä halaten, sanoa kädestä päivää ja näkemiin, ja taputtaa kollegaa olalle pienemmästäkin syystä. Se on paitsi mukavaa ja positiivista, myös hyväksi omalle hyvinvoinnille.
Perheellisille ja parisuhteessa oleville luulisi olevan varsin helppo ja mukava lisätä ihokosketusta arkipäivään ilman sen kummempia temppuja. Teinitkin – jopa pojat – tykkäävät hartiahieronnasta, jos halailu tuntuu liian hävettävältä. Sinkuilla, kuten allekirjoittanut, on hiukan hankalampaa. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse lähteä pikkutunneilla kartsalle kärkkymään ihokontaktia, sillä tutkimusten mukaan mm. hieronta aiheuttaa lähes vastaavan reaktion aivoissa.
Ilman mitään tutkimuksia voisin lisäksi väittää, että kehräävän kisun – tai muun rakkaan lemmikin – kosketus pääsee kyllä samoihin lukuihin.

 4. Itsesäälistä irtautuminen
Itsesääli on aika vahva sana, eikä kukaan käytännössä koskaan tunnusta itse kieriskelevänsä moisissa alhaisissa tunteissa. Kuitenkin, jos ihan tarkkaan katsoo itseään peilistä (minä myös!), jotenkin sitä kuitenkin monesti ajattelee, että “kyllä mää muuten, mutta ku…”. Kaikki, mikä ei tapa, ei todellakaan aina vahvista. Joskus se syö elävältä ja pelkästään hengittäminen on ihme.
Iso askel kohti onnellisempaa arkea on se, että antaa menneisyyden olla. Siihen ei voi enää mitenkään vaikuttaa, vaikka miten haluaisi, joten on aivan älytöntä tuhlausta hukata myös tämä hetki sen vuoksi. Jos on niin, että henkilökohtaisessa historiassa on asioita, joiden kanssa pitää vielä ottaa matsia, merkataan niitä varten aika kalenteriin. Torstai 15.9.: Body Pump 17.30, Demoni-miitti 19.00 – 20.00.
Ekstreme-tilanteita varten muistiin: hymyileminen kannattaa, sillä aivot eivät ihan täysin osaa erottaa aidon ja teeskennellyn hymyn eroa, joten teeskenneltykin hymy lisää hyvinvoinnin tunnetta.

5. Kiitollisuus
Kiitollisuus on hieno asia ja meillä kaikilla on niin paljon, mistä voimme olla kiitollisia. Nyt ei kuitenkaan puhuta siitä. Tarkoitukseni oli jakaa parhaimmat vinkkini, miten voi elää onnellisempaa arkea, ja kiitollisuus on niistä ehdottomasti tehokkain.
Aloitan aina säännöllisesti kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisen. Tavoitteena on, että joka ilta kirjoittaisin ylös noin viisi asiaa, pientä tai isoa, joista sillä hetkellä olen kiitollinen. Ongelma on vain se, että olen tooodella huono menemään nukkumaan ajoissa, joten kaikki välivaiheet siitä, kun kykenen irtautumaan tietokoneesta, siihen, kun vihdoin painan pääni tyynyyn, pitää karsia pois. Eli kiitollisuuspäiväkirjat ovat jääneet varsin lyhytikäisiksi.
Siitä huolimatta olen havainnut, että kiitollisuutta voi käyttää melkein kuin aseena – tai ainakin kuin aspiriinia. Silloin, kun oikein ahdistaa ja angstaa, seinät kaatuu päälle ja taivas putoaa niskaan tai kaiken harmaus ottaa niin paljon päähän, että kyyneleet meinaa nousta silmiin jo kauppareissulla, silloin kannattaa ottaa käyttöön kiitollisuus.
Mistä ihmeestä voi olla kiitollinen silloin, kun kaikki on huonosti ja mikään ei ole hyvin?
No, nyt mulla on hyviä uutisia: tutkimusten mukaan se riittää, että edes yrittää etsiä kiitollisuuden aiheita – serotoninia ja niitä muita hyvänolonhormooneja alkaa virrata aivoista välittömästi, kun alkaa etsiskellä aivoistaan asioita, joista edes saattaisi olla kiitollinen! Eli tässä todellinen ase pahan päivän varalle: tiukan paikan tullen ei muuta kuin mentaalinen haarukka pääkoppaan ja kiitollisuuden aiheita etsimään. Aivan sama löytyykö sieltä mitään vai ei – itse prosessi riittää!

Niinkuin tenniksen superstara Andre Agassi joskus sanoi:

“The moment of victory is too short to live for.”

(PS. Kaikki kuvat on viime viikonloppuiselta peruslenkiltäni läheisen Sicklasjön ympäri. Tekisi ihan mieleni laittaa “pun intended” -huomautus kaikkiin aiheeseen kliseisen nasevasti sopiviin “pelastusrengas”, “polku”, “huvimaja” & “peruskallio” -kuviin.. Haha! Mutta oikeasti tuo alle neljän kilsan lenkki, joka lähtee ihan meidän takaovelta, on kyllä sellainen happy place mulle arjessani, että olisi todella vaikea kuvitella, että muuttaisin täältä jonnekin muualle Tukholmaan).