Mikä mahtavuus ja upeus! Jo pelkästään, että pitkän tauon päästä pääsee ylipäätään tiirailemaan upeita pukuja, on aivan ylettömän ihanaa. Lisäksi tuntuu, että nyt jos koskaan tulee erittäin tarpeeseen pieni hengähdyshetki, tauko kaikesta ahdistuksesta ja maailman kauheudesta. Ajatella, että suurin ongelma on se, että sopiiko laukku asuun tai onko kampaus liian arkinen.

Tässä Mintun 10 lempparia ei missään erityisessä järjestyksessä. (viikon olen tässä jo väsännyt juttua valmiiksi… sen jälkeen on tullut muitakin upeita red carpet -momentteja, mutta tässä nyt nämä oscarit kuitenkin ensiksi!)

Emilia Jones – Dolce & Gabbana

Joka vuosi nähdään erilaisia versioita teemasta “pukeudun Oscars-patsaaksi”. (Siis joka vuosi, kun tapahtuma järjestetään…). Tällä kertaa onnistunein kokonaisuus nähtiin Emilia Jonesin päällä. Mekon selkeälinjainen cut-out ja helmikirjailuin toteutettu liukuväritys yhdistettynä ihon kuulauteen ja varsin pelkistettyyn stailaukseen hillittyine meikkeineen ja vähäisine koruineen antaa tasapainoisen ja elegantin kokonaisvaikutelman. Vuoden 2022 virallinen Oscars-patsasmekko on siis Dolce & Gabbanan käsialaa.

Mila Kunis – Zuhair Murad Couture

Satiini on armoton materiaalivalinta. Etenkin valokuvissa näkyy jokaikinen ryppy ja virhetikki – puhumattakaan siitä, jos vaate ei istu täydellisesti. Mila Kuniksen puuteripinkki upeus on kuuitenkin aivan täydellinen. Kokonaisuudessa on vaikuttava antiikin jumalatar -aura ja ainoa, mikä hiukan herättää kysymyksiä, on tuo pikku vyö… onko se aivan pakollinen?

Nicole Kidman – Armani Privé

Ihana Nicole Kidman! Punaverikkö osaa kyllä aina löytää juuri ne täydellisimmät sävyt korostamaan omaa hehkua. Taidokas Armani Privé ja illan yksi onnistunein versio laahuksen virkaa tekevistä nauhoista. Tässä silmiin pistää hiukan rannekello, mikä ei perinteisen etiketin mukaan kuulu juhlapukuun. Taitaa olla puhtaasti taloudelliset syyt moiseen – eikös Kidman ole Omegan kasvo?

Rita Moreno – Carolina Herrera

Upeus ei katso ikää – sen todistaa 90-vuotias Rita Moreno. Veistoksellinen mutta leikittelevä Carolina Herreran puku persoonallisesti asustettuna olisi toki päätynyt listalleni aivan muutenkin eikä vain minään ikäkategoriaedustajana.

Lupita Nyong’o – Prada

Olen harakka. Tykkään glitteristä. Siitä huolimatta tämä Lupita Nyong’on tyylikkäästi kantama Paran kultaluomus oli jäädä listaukseni ulkopuolelle. Vasta, kun tässä viikon mittaan lueskelin enemmän juttuja eri lähteistä ja annoin sen hiukan muhia, kykenin hävittämään mielestäni assosiaatiot kasarilla suosittuun joulukuusen koristeluun käytettyyn kulta- ja hopeahipsunauhaan.

Stephanie Beatriz – Dior Haute Couture

Kaiken kimalluksen ja väriloiston keskellä tällainen perusolemukseltaan hillitty korkeamman käsityötaidon tuotos hivelee silmiä ja sielua. En kyllä voi edes kuvitella, miten monta tuntia asun vekkien pliseeraukseen on mennyt! No, kokonaisuus on yhtäkaikki upea ja erityisesti kampaus (ja paljaiden varpaiden pilkahdus!) sopii täydellisesti tyyliin.

Uma Thurman – Bottega Veneta

Äääk!! Olen suuri Pulp Fiction -fani!! Että en oikein osaa sanoa muuta kuin wau, mikä upea päivitys vuoteen 2022 legendaarisesta Mian asusta!

Zendaya – Valentino Haute Couture

Zendaya taisi päätyä aivan jokaikisen “upein asu” -äänestyksen voittajaksi. Ja liityn mukisematta kuoroon, vaikka se täytyy kyllä sanoa, että siinä missä viikko sitten olin aivan hihkumassa ihastuksessa, näin viikon jälkeen asiaa makusteltuani tuntuu, että innostukseni on aavistuksen tasaantunut. Siis kokonaisuus on todella onnistunut – ja Zendaya kantaa asun itselleen tyypillisellä varmuudella ja luontevuudella ilman muuta. Samoin stailaus on onnistunut hopeaa kimmeltävine silmäkulmineen.

Zoë Kravitz – Saint Laurent

Jopa hiukan yllättäen Zoë Kravitz, joka tunnetaan tyylikkäänä, mutta ei ehkä niinkään naisellisena tai konservatiivisena pukeutujana, vei ehdottomasti pinnat kotiin illan klassisimmasta Hollywood-kokonaisuudesta. Kuulas meikki roosan ja nuden sävyissä, Audrey Hepburn -kampaus, upeat klassisen kauniit korut ja linjakas perinteistä Oscars gaala -henkeä huokuva hennon vaaleanpunainen mekko Saint Laurentin käsialaa. Kaihoisa huokaus. Kaunista!

Kristen Stewart – Chanel

Kaikkea muuta kuin klassista edusti puolestaan ihanan ja upean Kristen Stewartin mikroshortsiasu! Jos nyt joku ykkössuosikki pitää nimetä, niin tämä se olisi! Pikkuriikkiset silkkisatiinishortsit, satiinibleiseri, alas vyötärölle asti auki valkoinen paita, kaulakoru, ysärikampaus ja punk-henkinen silmämeikki muodostaa aivan täydellisen kokonaisuuden! Onko tämä nyt sitten oikeanlainen asu Oscarseihin? Joo ja ei. Siis pukeutumiskoodi on iltapuku, mutta kautta aikojen on rebellit näyttelijättäret Diane Keatonista Sharon Stoneen venytelleet sopivuuden rajoja – kaikkien meidän suureksi iloksi. Siihen joukkoon Kristen Stewart sopii Chanelin asussaan aivan täydellisesti.

(ja allekirjoittanut täällä toivoo, että shortsit palaisi muuallakin takaisin salonkikelpoiseksi pukeutumisvalinnaksi!)

Aika hupaisaa, että päädyin musta-valko-kulta-hopea-nude -linjalle, kun katsoo listalleni päätyneiden pukujen sävyjä. Siis siitäkin huolimatta, että kavalkadi punaisella matolla oli värikkäämpi kuin aikoihin. Jotenkin sieltä ei nyt löytynyt ihan ykkössuosikkia – vaikka Kirsten Dunstin vadelmanpunainen hörselö oli kyllä kieltämättä aika ihana. Ja tietty koko Beyoncén tennispallonkeltainen show oli aivan eeppinen!

Kaikki kuvat: Vogue.com (Getty Image)

Postaus toteutettu pro bono yhteistyössä Indieplace ja Maanantaimalli

“Vaikuttaja auttaa” -teemalla toteutetun pro bono -kampanjan tavoitteena on nostaa esiin suomalaisia tekijöitä, pienyrittäjiä ja käsityöläisiä. Kaikkia heitä, joiden elämään ja toimeentuloon koronakriisi on vaikuttanut huomattavan paljon. Sillä onhan se niin, että vaikka rajoitukset ja yleisen taloustilanteen huononeminen näkyy ihan meidän jokaisen elämässä ainakin jonkin verran, pienyrittäjät ovat lähes poikkeuksetta saaneet oikein kunnon tällin.
Muutenkin olen sitä mieltä, että ihan aina – oli kriisitila tai ei – olisi hyvä aina ensisijaisesti valita paikallisen yrittäjän palvelu tai tuote. Punk ajoilta tuttu slogan “support your local band” on nyt lyhentynyt muotoon support your local ja hyvä niin.

Maanantaimalli on nuoren turkulaisen naisen yritys, joka sai alkunsa klassisesti keittiön pöydän ympärillä. Lahjapajasta oikeaksi bisnekseksi kasvanut yritys elättää tällä hetkellä jo monta henkilöä. Hauskan nimen takana on ihastuttava ajatus siitä, että ns. maanantaikappale ei olekaan susi, vaan juurikin erityislaatuisuutensa vuoksi kaunis.
Olin itsekin vasta hädin tuskin parikymppinen, kun huvittelumielessä torille myyntiin parin koulukaverin kanssa surauttamistamme mekoista lähti idea, josta muodostuikin oikea bisnes – putiikki nimeltä Go 4 it. Meidän unelmalta katkaisi siivet 90-luvun alun syvä taloudellinen lama. Tällä hetkellä varmasti moni pienyrittäjä kamppailee samojen ongelmien kanssa kuin me silloin. Ihan vain jo siksi haluan tehdä kaikkeni auttaakseni!

Valokuvissa on hurjan hankala saada ikuistettua supersuloisten laventelin väristen Kaarella-korvakorujen lempeää sävyä. Olen aivan valtavan ihastunut niihin – ja tuskin maltan odottaa, että pääsen viilettämään kesälaitumille (toivottavasti myös ihmisten ilmoille!) paljain säärin, kesähuituloihin verhoutuneena ja korvikset keikkuen.
Ja ettei nyt tulisi mitään väärinkäsityksiä, tätä yhteistyötä varten saamani korut ovat todellakin minun – Karkki vain lupautui toimimaan mallina! Tosin taisin kyllä mennä lupaamaan, että kuvauspalkkioksi hän saa joskus lainata ihania korviskaunottaria.

Korut valmistetaan kokonaan Suomessa. Puuosat leikataan ja maalataan Hauholla tai Helsingissä – ja lopuksi ne sitten kootaan Turussa. Metalliosat ovat valmistettu kirurgin teräksestä, eli sikäli korvikset sopivat mainiosti myös allergikoille.
Korvissa nuo ovat materiaalin ansiosta ihanan kevyet, vaikka varsinkin nuo itselleni valitsemani korvikset ovatkin melko näyttävät kooltaan.


Koko Maanantaimallin valikoiman voi käydä tsekkaamassa täältä. Heillä on tosiaan siis verkkokauppa ja ainakin itselläni korut tulivat suoraan postiluukusta. Mikäs sen karanteeniystävällisempää shoppailua kuin klikkailla omassa sohvannurkassa ja edes pakettia ei tarvitse mennä noutamaan mistään.
Kyllä tästä vielä ihmisten ilmoillekin päästään, mutta ainakin itseäni ilahduttaa ihan täällä kotosallakin, kun välillä laittaa vähän punaa huuliin ja korvakorut heilumaan korviin. Tulee heti vähän ihmismäisempi olo!

Tuetaan siis yhdessä suomalaista yrittäjyyttä! Ilahduta itseäsi, osta lahjaksi, hanki vaikka ennakkoon joululahjaksi. Nyt sillä on merkitystä!
Tsekkaa täältä: Maanantaimalli

Taisin jossain vaiheessa uhota, että en kommentoi päällä olevaa koronakriisiä kuin korkeintaan muiden juttujeni sivulauseissa. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että saan sen verran kysymyksiä, äimistelyä ja kauhistelua osakseni Ruotsin valitseman korona-strategian vuoksi, että en nyt sitten kuitenkaan voi pitää leipäläpeäni kiinni. En todellakaan ole tartuntatautien asiantuntija, epidemiologi (“I’m not a doctor” ha ha) tai muutenkaan perehtynyt aiheeseen normaalia huolestunut kansalainen -tasoa enempää.
Mutta mihinkäs sitä kaikkien alojen erikoisasiantuntija (tunnetaan myös nimellä “besserwisser”) karvoistaan pääsisi. Joten tässä nyt siis vastaus myös kaikille niille suomalaisille kaikkien alojen erikoisasiantuntija -kollegoille, jotka ovat mananneet kolumneissaan, lausunnoissaan ja muissa sellaisissa, kammottavaa tukehtumiskuolemaa kaikille ruotsalaisille, koska täällä yhä vaan käydään koulua, shoppaillaan ja syödään ravintoloissa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ensinnäkin – täällä ei todellakaan “eletä kuin ennen”. Lukiolaiset ja sitä vanhemmat, kaikki aikuiskoulutuslaitokset, yliopistot sun muut ovat siirtyneet etäopetukseen jo muutama viikko sitten. Yli 50 hengen julkiset kokoontumiset on kielletty – ja yrittäjät (ravintoloitsijat, kauppiaat etc.) on velvoitettu huolehtimaan, että kokoontumisrajaa ei ylitetä myöskään heidän tiloissaan ja että ihmiset pystyvät pitämään toisiinsa noin 1,5 metrin turvavälin.
Ihmisiä kehoitetaan välttämään matkustamista ja suurempia yksityisiäkin kokoontumisia. Kaikille on tehty päivänselväksi, että kotiin pitää jäädä varmuuden vuoksi, jos tuntee itsensä vähänkään kipeäksi ja riskiryhmien tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pitää itsensä eristyksissä mahdollisimman huolellisesti.
Mutta muuten on ok elää ihan normaalisti. Ja eletäänkin. KTH:lla opiskeleva Peetu on etäopetuksessa, mutta esim. sekä Karkin että Cissin työpaikoilla ei ole siirrytty työskentelemään kotitoimistolle.

Henkilökohtaisesti olen 100% täällä valitun korona-strategian kannalla. Se ei kuitenkaan estä sitä, ettenkö ole maha kuolemanpelosta kipeänä joka kerta, kun olen puhunut aiheesta jonkun suomalaisen tuttuni kanssa. Siellä kun järjestettiin syyllistäviä painostuskampanjoita kotona pysymisen, ravintoloiden sulkemisen ja ties vaikka minkä puolesta, jo kauan ennen, ennenkuin käsienpesupropaganda oli ehtinyt Pihtiputaalle.
Paniikki tarttuu älyttömän helposti.
Silti olen sitä mieltä, että Ruotsissa valittu toimintatapa on oikein. Aluksi kaikki puhuivat, että pitää “flatten the curve” – hidastaa tartuntojen leviämistä niin, että sairaanhoidon kapasiteetti ei ylity, mikä tapahtui esim. Pohjois-Italiassa. Yhteiskunnan sulkeminen ja tartuntojen estäminen on tietenkin sekä järkevää että ainoa oikea tapa toimia silloin, kun sairaanhoitoa ei pystytä järjestämään kaikille sitä tarvitseville. Ruotsissa tilanne on toki hankala, mutta lähimainkaan kaikki kapasiteetti ei ole vielä käytössä. Näin siis viranomaisten mukaan.
Suomalaisten kanssa puhuessani en ollenkaan käsitä sitä, mihin perustuu sikäläinen “sitten kun tämä on ohi” -ajattelu. Mihin se virus yhtäkkiä häviäisi? Miten siellä voidaan saavuttaa laumaimmuniteetti, kun yhteiskunta on suljettu? Kyllä, siten estetään tartuntojen leviäminen, mutta ihmetyttää silti, että mikä on pläni. Pitää yhteiskunta suljettuna siihen asti, kun rokote on valmis? Mikä on se yhteiskunta, johon silloin saadaan palata?
Eihän sitä kukaan täällä ääneen sano, mutta “ruotsalaisten eksperimentti” lähtee siitä, että annetaan lasten, nuorten ja terveiden aikuisten hankkia lievillä oireillaan laumaimmuniteetti koko kansalle. Hidastetaan yhteiskunnan toimintaa juuri ja juuri sen verran, että ei ylitetä sairaanhoidon kapasiteettia ja pidetään erityistä huolta riskiryhmistä. Viimeksi mainitussa ei Tukholman alueella valitettavasti ole onnistuttu mitenkään erityisen hyvin, sillä tartunnat on päässyt leviämään myös vanhusten hoitokodeissa. Asia, minkä ei pitänyt päästä tapahtumaan.

Koronavirus ei ole ainakaan tämän hetkisen tiedon valossa häviämässä minnekään. Todellisuus, mitä me kaikki nyt eletään, on lyhyessä ajassa muuttunut aivan toiseksi. Kukaan ei tiedä miltä näyttää ja tuntuu se maailma, johon sitten lopulta palaamme, mutta jotenkin elän vahvasti toivossa, että se voisi olla parempi, pehmeämpi, ymmärtäväisempi ja kestävämpi kuin tähän saakka. Toivon kovasti, että saan olla paikalla sitä todistamassa!
Kuvituksena jokakeväiset klassikot, kirsikankukat kotinurkiltani. Voikaa hyvin! Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta!

Jatkan nyt tällä valitsemallani linjalla enkä kommentoi sen enempää koronatilannetta tai sen ympärillä käyvää kiivasta kuhinaa. Itse teen nyt toista viikkoa duunia kotiofficelta, mikä on toisaalta ihan mukavaa (säästyy 2 tuntia työmatkoja per päivä, saa hengata verkkareissa ja kissat tykkää) ja toisaalta kurjaa (tykkään käydä toimistolla, ihmiskontakteista ja siitä energiasta, mitä siellä on. Ja työtuolista).
En mitenkään erityisesti ole päättänyt, että nyt en käy missään, mutta toisaalta en ole metsälenkkejä lukuunottamatta edes piipahtanut kodin ulkopuolella nyt reiluun viikkoon. Hokasin esimerkiksi, että tästähän saa hyvän tekosyyn karsia kaappeihin varmuuden vuoksi ja huonon kirjanpidon vuoksi kertyneitä aivan liian runsaita ruokavarastoja.
Jonain päivänä tilanne kuitenkin normalisoituu, karanteenit puretaan ja palataan takasin arkeen. Tosin uusi normaali voi olla hyvinkin erilainen kuin se, mistä tähän lähdettiin. Tai sitten ei – mutta kukaan ei vielä tiedä. Kaikenlainen epävarmuus on pelottavaa ja välillä tuntuu, että tekisi mieli vain antaa periksi. Toisaalta juuri se, että kun kaikki nyt jossain määrin joka tapauksessa tulee arvioitua uudelleen ja säädettyä muuttuneen todellisuuden mukaiseksi, miksi ei sitten saman tien käyttäisi tilannetta hyödyksi ja haaveilisi itselleen todeksi enemmän oman näköisen, paremmin omia unelmia ja haaveita vastaavan todellisuuden?

Toiveiden konkretisointi on erinomainen – ja useimmiten välttämätön – ensimmäinen askel matkalla niiden toteutumista. Sen voi tehdä monella tapaa: kirjoittamalla haaveet ylös, puhumalla tavoitteistaan julkisesti ja siten sitoutumalla niihin tai visualisoimalla unelmat esimerkiksi niinkuin minä tässä nyt, aarrekartan muodossa.
Aarrekartan askartelu on ihan älyttömän hauskaa puuhaa! Täydellistä tekemistä kotiarestin tylsistyttämille aivoille ja puuhan puutteesta syyhyäville sormille. Homma sopii myös ainakin vähän isompien lasten kanssa toteutettavaksi, eikä sitä tosiaankaan tarvitse ottaa niin älyttömän vakavasti tai supersyvällisesti, jollei itse halua.

Tarvikkeet:

•  isohko paperi, kartonki tms. alustaksi. Mikäli varastosta löytyy esim. tapettirullan jämiä tai lattiansuojauspaperia toimii ne mainiosti!
•  kasa lehtiä, esitteitä, mainoksia etcetera, joista leikellä mieluisia kuvia. Ei kannata olla turhan niuho, tylsän näköinen mainos tai esite saattaa sisältää kuvan juuri siitä sun jutusta.
•  sakset
•  liimaa
•  muuta koristetta, tarroja, glitteriä, kangaspaloja, kuivattuja kukkia, nappeja, niittejä… oman maun mukaan
•  kyniä, vesivärejä etc. – mikäli siltä tuntuu

Sitten ei kun selaamaan lehtiä ja saksimaan silmää miellyttäviä ja toiveskenaarioita kanavoivia kuvia!
Mitään sääntöjä ei ole ja kukin on vapaa visualisoimaan unelmansa juuri niinkuin haluaa. Itse mietiskelin kuvakollaasia koostaessani elämäni eri alueita. En siis vain niitä, mihin olen jotenkin tyytymätön, vaan ihan kaikkia, lähinnä jäsennelläkseni ajatuksiani. Muutenkin ehkä suosittelisin pitämään ajattelun positiivisena: näitä asioita haluan lisää elämääni, näitä kohti toivon valintojeni johtavan – mieluummin kuin: tämä ja tämä asia on aivan päin mäntyä. Askarteluhommasta tulee sillä tavoin paljon hauskempaa.

En etukäteen mitenkään hurjasti suunnitellut miten haavekuvani asettuvat karttapohjalle. Sommitellessani sitten huomasin, että jonkinlainen “elämänkello” aarrekartastani oli hahmottumassa. Työhön, henkiseen hyvinvointiin, perheeseen, parisuhteeseen, kotiin, omaan yhteisöön, luovuuteen, fyysiseen hyvinvointiin, uuden oppimiseen, itsensä toteuttamiseen ja uuden kokemiseen liittyvät toiveeni asettuivat kaikki omalle paikalleen, mutta toisiinsa lomittuen.
Alunperin olin leikellyt kuvia niin paljon, että niistä olisi saanut aikaiseksi vielä kolme tai neljä aarrekarttaa lisää. Haha! Hetken jo mietinkin, että olisinko tehnyt eri elämänalueille omat kartat vähän mood board -tyyliin. Sitten kuitenkin päätin, että haluan yhden, jossa on kaikki, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että kaipaan täydennystä jollekin osa-alueelle, teen sen sitten erikseen.

Kuten sanottu, mitään sääntöjä sen suhteen, miten kartta tulisi toteuttaa, ei ole. Itse esimerkiksi en ajattele, että tämä on mikään todo-lista tai uudenvuoden lupausten kaltainen tavoite tälle vuodelle. Otsikointi “Aarrekartta 2020” viittaa siis kartan tekovuoteen – eikä siihen, että pyrkisin saamaan kaiken toteutettua tämän vuoden aikana.
Tosin aika monet kartalle laittamani asiat ovat jo kummasti nytkähtäneet eteenpäin. Esimerkiksi “koti”-nurkkauksen runsassatoinen puutarhakuva on sikäli jo matkalla kohti toteutumista, että parisen viikkoa sitten minusta tuli superonnellinen pikkuruisen (näille taidoille aivan riittävän kokoisen!) viljelyspalstan haltija!
Kuvien kanssa voi myös ajatella ihan niin luovasti kuin itse haluaa. Jos nyt joku tihrustaa tuota minun karttaani, niin voin kertoa, että aika monet kuvat tarkoittavat minulle jotain muuta kuin mitä ne päivänselvästi esittää. Vaikkapa tuo kuva, jossa partiolaislapset istuskelevat kesäisellä laiturilla, kuvaa haluani osallistua yhteisön toimintaan, olla vapaaehtoinen, auttaa ja olla osallinen ilman, että siitä on mulle itselleni varsinaista välitöntä hyötyä. Eikä niinkään juuri partiolaisia tai lapsia sinänsä.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että haaveilu ja unelmointi on mielestäni täysin aliarvostettuja ajanviettotapoja! Mikäs sen mukavampaa kuin visioida enemmän oman näköistä elämää ja omia toiveita vastaavia tavoitteita.
Ehkä nyt koronakaranteenissa löytyy aikaa oman aarrekartan näpräämiselle!

Hyvää naisten päivää!
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka tunnet itsesi toivotuksien ihanaksi, upeaksi naiseksi ja sulle, joka et. Ja sulle, joka tuskailet naiseutesi kanssa, tunnet itsesi vääränlaiseksi, väärällä tavalla naiseksi, ei ollenkaan tai oikealla tavalla naiselliseksi.
Hyvää naistenpäivää just sulle, joka et tunne olevasi nainen. Ehkä siksi, että olet mies tai jotain muuta. Tai lopen väsynyt pohtimaan, mikä minä sitten oikein olen.
Hyvää naistenpäivää!
Kuulin jonkun huutelevan, että ei naistenpäivää enää tarvita, tasa-arvo on toteunut jo. Ja tottahan se on, että sukupuolten välinen tasa-arvo on edistynyt täällä hyvinvoivassa Pohjolassa ihan hurjasti jopa oman aikuisikäni aikana, vaikka katsonkin eläneeni kutakuinkin modernia todellisuutta. Edes teiniaikani ei ole sitä myyttistä ”ennenvanhaan”:ia, jolloin asiat olivat perinjuurin toisin.
Ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään esimerkkejä kolmannesta maailmasta tai kulttuurisesti erilaisista yhteiskunnista löytääkseen konkreettista näyttöä siitä, miten tasa-arvo ja ihmisyys edellä asioiden raamittaminen on vielä kaukainen haave.
Amerikkalainen nuori runoilija, Camille Rainville, kiteyttää runossaan ”Be a Lady” asian paremmin kuin mitä ikinä itse osaisin. Cynthia Nixon lukee runon sellaisella intensiteetillä, että on ihme, jollei viesti mene perille. ”Kaikki” ovat varmasti jo valtavaksi viraalihitiksi nousseen videon nähneet, mutta sen sietää kyllä katsella uudelleen.
Kannattaa myös pitää mielessä, että kaikki videon kuvasto on peräisin mainoksista, elokuvista, normaalista mediasta. Tätä kun syötetään alitajuntaan ja ajattelukeskukseen 24/7, ei ihme, jos mitä oudoimmat asiat alkavat tuntua aivan loogisilta ja normaaleilta ympäristön odotuksilta.

Ihan erikseen pitää nyt selventää, että tämä ei ole mikään naiset-miehet vastakkainasettelutilanne. Omaan elämääni eniten vaikuttaneet miehet, oma isäni ja Karkin ja Peetun isä, ovat olleet siinä mielessä varsin tasa-arvoisia, että olen saanut hyvin vapaat kädet häröillä, toteuttaa itseäni ja muuttaa mieltäni aina, kun on siltä tuntunut. Pukeutuakin miten sattuu, testailla rajojani, käyttäytyä huonosti. Toisenlaisiakin on toki matkan varrella osunut kohdalle.
Äiti on se, joka välillä voimakkaastikin yritti puristaa Mintusta sekä ulkoisesti että elämänvalinnoiltaan paremmin patriarkaalisen yhteiskunnan naiselle tarjoamaan muottiin sopivaa. Hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta rivien välissä moite: ”mitä naapuritkin ajattelee.”
Ylipäätään tasa-arvo ei ole mikään vastakkainasettelutilanne. On jotenkin turhauttavaa, ihan kertakaikkiaan älyttömän turhauttavaa, että yhä vieläkin jonkun mielestä se, että kaikilla on asiat yhtä hyvin, on joltakulta pois.

Mitä oikeastaan kaikkein eniten haluaisin toivottaa, on lempeys, suvaitsevaisuus ja vapaus ihan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan. Ja naisille: tuetaan ja tsempataan toinen toisiamme! Yhden meistä menestys ei ole sinulta (eikä minulta!) pois – päinvastoin. Tasa-arvo ei ole enää utopistinen haave, mutta työ ei ole vielä lähimainkaan tehty. Taistelun ei tarvitse olla hampaat irvessä tappelemista, se voi myös olla itsestään selvästi paikkansa ottamista. Meidän kaikkien hurraa-huudot kaikukoon aina, kun joku pistää vapaavalintaisen lasikaton tuhannen päreiksi!
Here’s to strong women. May we know them. May we be them.
May we raise them.

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n ja Indieplacen kanssa.

Naapurustossani asuu majavaperhe! Kovin usein en ole heitä omin silmin nähnyt, mutta näitä sievästi järsittyjä puita pilkistelee siellä täällä lenkkireittini varrella.

Mitenkähän sitä sanoisi tosiasian, että luonto on minulle tärkeä, kuullostamatta täysin kliseeltä? Mutta niin se vaan on. Osittain varmasti luontorakkauteni on peruja teini-iän kiihkeästä partio-harrastuksesta, joka meillä painottui enemmänkin juuri metsäreissuihin kuin kaupunkikololla paperipartiointiin. Mutta mukana on myös jotain primitiivisempää. Tieto siitä, että luonnossa olo paranee, mieli rauhoittuu ja sielu seesteytyy.
Muistan hyvin, miten yläasteikäisen Mintun olo saattoi olla hyvinkin levoton viikonlopun lähestyessä. Oli kaikenlaisia paineita olla sellainen tai tuollainen, tehdä sitä tai tätä. Kun sitten ystävien kanssa päätettiin, että lähdetäänkin metsään, alkoi välittömästi tuntua hyvältä. Reissukamojen pakkaamisen rituaali, leiriytymispaikan valinta ja koko se oleminen oli parasta, mitä tiesin. Ei ihme, että ollaan tuon ystäväporukan kanssa yhä edelleenkin, 40 vuotta myöhemmin, läheisiä ystäviä.

Jo ihan pentuna painelin Pyynikille mäntyjen sekaan turvaan, kun elämä heitteli. Ensimmäiset sydänsurut itkin auringon kuumentamilla rantakallioilla Pyhäjärven rauhoittavaa liplatusta kuunnellen ja niillä samoilla rannoilla vietettiin myös maagisia kesäöitä ystävien kanssa.
Luonto on minulle todella tärkeä. Ja kyllä, tämä postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n kanssa, mutta luonnon tärkeys hyvinvoinnilleni ja koko olemassaololleni on täysin omani.

Tällä hetkellä yksi suuri toiveeni on, että minusta tulisi mummu. Mitenkään väheksymättä siis kisuvauvan mummuna olemista, mutta olisi aivan mielettömän ihanaa saada lapsenlapsia. Onneksi viime kesänä naimisiin menneet Karkki ja Cissi ovat lapsirakkaita ja ainakin ympäripyöreästi ilmoittaneet, että lapsien hankkiminen ei ole mitenkään poissa kuvioista. Toivoa siis on, vaikka tiedän aivan mainiosti, että ei niitä vauvoja tuosta vaan tilaamalla saada.
Tunnen olevani ikuisessa kiitollisuudenvelassa omalle äidilleni monestakin syystä. Yksi niistä on se, kun hän ahkerasti vei pikkuista Karkkia raikkaaseen ilmaan Pyynikille ulkoilemaan meikäläisen painaessa pitkää päivää yrittäjänä. Karkki oli vain kymmenen päivän ikäinen, kun palasin takaisin sorvin, eli ompelukoneen, ääreen ja ensimmäisen vuoden ajan äitini oli päävastuussa Karkin ulkolenkeistä. Muistan, miten käytännöllisesti aistin vauvasta huokuvan luonnon puhtauden parivaljakon palattua tuntikausia kestäneiltä kävelyretkiltä takaisin Go 4 it –putiikkini kangaspölyyn.

Peetu oli lapsena varsin villi. Energiaa riitti yli äyräiden ja päiväkodin tarjoama älyllinen haaste ei aina riittänyt pitämään neitoa tarpeeksi stimuloituna. Päiväkodin henkilökunta oli helisemässä, koska Peetu ei olisi halunnut tulla ulkoa sisälle lainkaan. Pihan ”pikkumetsä”, uudisrakennusalueen talojen väliin jätetty puolikkaan jalkapallokentän kokoinen alue oikeaa metsää, oli Peetun lempipaikka, jossa hän viihtyi puuhailemassa säässä kuin säässä.
Onneksi päiväkoti sijaitsi oman kodin pihapiirissä, joten saatoimme tehdä diilin: lasta ei tarvitse pakottaa sisälle vaan hän saa meidän vastuullamme leikkiä pikkumetsässä ihan niin paljon kuin haluaa. Ja hänhän halusi!
Miksi kaikki nämä tarinat?
Siksi, koska olen vilpittömästi huolissani siitä, millaisen maailman me jätämme tuleville polville. Onko Karkin ja Peetun lapsille vielä pyynikkejä ja pikkumetsiä, joista ammentaa elämyksiä, leikkiä, hakea lohtua ja turvaa, virkistäytyä ja elpyä?

WWF:n kautta on mahdollista tehdä Luontotestamentti ja näin mahdollistaa WWF:n kattava luonnonsuojelutyö. Testamentin jättäminen luonnolle on mielestäni sama kuin omille lapsille ja lapsenlapsille testamenttaaminen. Mitä väliä rahalla tai materialla, jos ei ole luontoa? Tärkein perintö, minkä voin jättää jälkeeni, on mahdollisimman elävä, puhdas ja monimuotoinen luonto!
WWF:n Luontotestamentti on oiva tapa osoittaa jälkipolville oman tahtonsa suojella luontoa senkin jälkeen, kun itse on sulautunut osaksi sitä. Testamentata voi ihan pienenkin summan, lisätietoja löytyy täältä: WWF Luontotestamentti.

Unelmoin jo nyt kävelyretkistä, joita voin tulevien lastenlasteni kanssa tehdä puolukanvarpuja ja varpusia ihmetellen. Haluan tehdä kaiken voitavani, että myös omat lapseni voisivat viedä lapsenlapsensa metsään, järvelle, merelle, vuoristoon nauttimaan luonnosta kasveineen ja eläimineen.
Tässä postauksessa on kuvituksena viime lauantaina kävelyretkelläni napsimia otoksia. Jos maisemat vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä, että täällä blogissa on ollut aika monta kertaa samalta lempparireitiltäni otettuja kuvia. Rakastan sitä, miten luonto on aina kaunis ja upea. Jopa tällaisena hetkenä, kun yllättäen yön aikana satanut lumi on haihtumassa ja kaikki värisävyt ovat sieltä skaalan vähemmän näyttävästä päästä.
En mitenkään voi kuvitella voivani hyvin, jos en pääsisi säännöllisesti lataamaan akkujani takaoveni ulkopuolelta alkavaan luonnonpuistoon. Ja siksi olenkin hyvin iloinen, että luonnon suojelemiseen on monenlaisia keinoja tarjolla! Tosiaan täältä WWF:n sivuilta löytyy kattavasti tietoa eri mahdollisuuksista ja mm. juuri tuosta, miten luontoa voi suojella testamentilla.