Tiedän ihan hyvin, että 99,5 % blogini lukijoista ei ole tänä viikonloppuna Tukholmassa. Mutta tiedoksi kaikille niille puolelle prosentille, jotka sattuvat olemaan tai peräti asuvat täällä: minimarketin sample sale (+ massiivisesti kamaa vanhoista mallistoista) jatkuu vielä tänään ja huomenna. Lähin T-bana on Zinkensdamm ja varastotilan oloinen mesta sijaitsee vastapäätä, eli kadun toisella puolella Nitty Gritty -putiikkia.
Terveisin nimim. “Ihan tosi paljon ihania kenkiä”.
Miten kauan kestää, että jostain uudesta tavasta tai elämäntyylistä tulee automaattinen, luonnollinen osa olemista? Optimistisimmat tutkimukset puhuvat kolmesta viikosta, mutta jotkut väittävät, että vaaditaan niinkin kauan kuin kahdeksan kuukautta, että uudet tavat istahtavat luonnolliseksi – ja ennenkaikkea automaattiseksi – osaksi elämää. No, tutkimuksista viis, yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä, että totuttujen tapojen muuttaminen ei ole helppoa; ei, vaikka intoa ja päättäväisyyttä löytyisikin. Vaaditaan melko pitkä uudelleenoppimisaika, jos haluaa oikeasti tehdä jotain eri tavalla kuin ennen.
Tällä hetkellä ainoa suuri muutos, jonka oikeasti haluan tehdä, on liikunnan tuominen takaisin osaksi normaalia elämääni. Tuumasin, että koska kysymyksessä ei kuitenkaan ole mikään sen suurempi ajatusmaailman muutos tai totaalinen elämän uudelleen arviointi, kuusi viikkoa on varmasti ihan riittävästi, että opin upottamaan riittävän määrän liikuntaa jokaiseen viikkooni, mieluiten jokaiseen päivääni.
Tavoitteenani on siis kuuden viikon aikana istuttaa liikunta olennaiseksi osaksi omaa arkeani. Ei niin, että miettisin, että mahdanko olla tänään sillä fiiliksellä tai onko nyt kurja keli vai ei. Haluan, että liikunta on itselleni yhtä itsestäänselvää kuin hampaiden pesu. Yhtä luonnollisesti kuin pesen hampaani aamuin illoin, haluan, että osaan myös pitää huolta kropastani. Siis eihän kukaan jätä hampaita pesemättä vain sen takia, että ulkona on vähän kurja ilma tai olo on muuten vaan vetku?
Tiedän olevani hiukan vale-alkaja. Tiedättehän ne tyypit, jotka tulevat kansalaisopiston italian alkeiskurssille ja sitten käy ilmi, että he ovat käyneet saman kurssin noin ziljoona kertaa. Olen siis ollut aikaisemmin hyvässä kunnossa. En missään omg-wau -kunnossa, mutta kuitenkin neljä läpijuostua maratonia takana. Yritän ammentaa tuosta tiedosta voimaa nyt, kun tunnen sekä henkisesti että fyysisesti olevani jälleen lähtökuopissa. Kun on kerran pystynyt, kai sitä voi toistekin, vaikka juuri nyt kymppikin menee pääasiassa kävellen.
Vähän reilu viikko sitten aloitin tosiaan tämän haasteen, jonka alunperin löysin jostain töihin tulevasta akkain-lehdestä. (Ensimmäisen kesälomani jälkeisen viikon vietin käytännössä yksin toimistolla ja silloin tuli selailtua muutamia töihin tulevia lehtiä. Don’t tell my boss… :P). Jutun perusidea on se, että kuuden viikon kävely-ohjelman avulla voi a) saada aerobisen liikunnan osaksi tottumuksiaan ja b) päästä sen verran kuntoon, että voi aloitella juoksemista.
Kuusi viikkoa ei ole niin kovin pitkä aika. Tai on, kun sitä katsoo eteenpäin, mutta ei, kun sitä katsoo taaksepäin. Leikkasin sen äsken mainitun naistenlehtijutun irti ja liimasin kalenteriini, mutta ihan niillä ohjeilla en ole kuitenkaan mennyt. Perusidean säilytin kuitenkin ja se on se, että vähintään neljä kertaa viikossa tulee liikkua ja jokaisen kerran tulee kestää vähintään 30 minuuttia. Mutta että 30 minuuttia myös riittää. Tuollaiset “vähintään” -haasteet ovat itselleni helposti hankalia. Päädyn kahdeksi ja puoleksi tunniksi salille hinkkaamaan jotain tehottomia toistoja. Se tuntuu – tietenkin – niin raskaalta ja aikaavievältä, että mieluiten teen jotain muuta vapaa-aikanani.
Päätin lähestyä kuuden viikon kuntoiluhaastettani hyvin pragmaattisesti. Tiedän, että olen surkea salilla (=mietin kokoaja, joko saa lähteä kotiin, mutta koska en halua fuskata, hinkkaan kaikkia mahdollisia laitteita ja treeni venyy…) ja siitä syystä tykkään ohjatuista tunneista. Voisi kuvitella, että mikään ei ole sen helpompaa kuin käydä treenaamassa, kun on kerran oikein kuukausikortti kivan SATS-ketjun saleille. Paitsi että jos inhoaa tungosta ja jonotusta sekä puhuoneessa että salissa, voi ehkä olla parempi, että valitsee lisäksi joitain muita liikuntamuotoja.
Ohjattujen tuntien hyvä puoli on se, että vähän tunnin tyylisuunnasta riippuen, sitä tietää hyvinkin tarkalleen, mitkä lihasryhmät saavat treeniä ja miten voi tehostaa aerobista puolta. Noin tunnin verran huhkimista ja homma on siinä. Itsekseen treenaamisen ongelma itselläni on se, että olen peruslaiska – mieluiten lähtisin kotiin heti ekan sarjan jälkeen – mutta toisaalta olen myös supertunnollinen, mikä johtaa laiskanpulskealla tempolla vedettyihin ylipitkiin treeneihin.
Päätin siis muokata kuuden viikon kuntoiluhaasteeni perinteisten ohjattujen tuntien muotoon. Ohjelmaan kuuluu kolme lenkkiä, joiden nimet ovat: 1) Lounas, 2) Backen ja 3) Perus.
Lounaslenkki on noin 20 min pituinen kierros toimiston lähimaastoissa. Periaatteessa meillä on joka päivä tunnin (palkaton) lounastunti, joten siinä kyllä ehtii aivan mainiosti sekä syömään että tekemään pienen kävelylenkin. Ihan joka päivä ei lenkille kesken päivän ehdi, mutta tavoite on, että edes kerran – pari viikossa.
Täsmäisku Hammarbybackenin päälle eli Backen-lenkki on ollut suosikkini nyt syksyn alussa. Lyhyt iltalenkki on ollut helppo hoitaa kiireisempänäkin iltana, koko hommaan menee noin 35 minuuttia. Matka ei ole kaksinen, mutta hiihtorinteen päälle kiipeäminen nostattaa kyllä aikas kiitettävästi pulssia. Valitettavasti kohta alkaa olla arki-iltaisin sen verran pimeää, että tällainen arkajalka ei enää uskalla keskenänsä pimeään lenkkeilemään.
Lenkki nimeltä “Perus” on edellinen yhdistettynä järven ympäri -kierrokseen. Yllä olevassa kuvassa näkymä Hammarbybackenin päältä ja alla sama mäki järven toiselta puolelta nähtynä.
Kuuden viikon aikana toivon siis, että saan istutettua liikunnan yhtä olennaiseksi osaksi elämää kuin hampaiden pesun. En todellakaa halua elää mitään “fitness-lifestyleä” haluan, että minun lifestyleni täyttää se e:llä kutsuttu asia (eli elämä toim. huom.). Mutta samoin kuin en koskaan kyseenalaista hampaiden pesua, haluan, että liikunta on yhtä olennainen osa elämääni. En myöskään halua asettaa mitään muita tavotteita, vaikka useimmat “näin pääset kuntoon” -ohjeet niin neuvovatkin. Ehkä osasyy on se, että olen jo juossut ne maratonit sun muut, niiden läpikäyminen ei enää ole itselleni se juttu. Juuri nyt tuntuu tärkeämmältä tosiaan saada liikunta takaisin osaksi ihan normaalia arkea. Eihän kukaan ajattele, että nyt kun aloitan hampaiden pesun, puolen vuoden päästä hymyni on kolme kertaa leveämpi kuin tänään.
Kuusi viikkoa ei ole kovin paljon – kuka lähtee mukaan!?
Kaikki tämän jutun kuvat on viime lauantain “Perus”-lenkiltä. Aika ihanan kesäistä vielä silloin – ei uskoisi, että siitä on vain muutama päivä!
Nyt vihdoinkin tulee ne lupaamani Berliinivinkit! Ihan ilmeisimmät turistinähtävyydet jätin tällä kertaa pois, vaikka niidenkin kanssa saa helposti aikaansa vietettyä mielenkiintoisissa paikoissa. Olin Berliinissä melkein viikon, torstaista tiistaihin, mutta suurimman osan aikaa töissä ja osan aikaa flunssa vei voimat, joten tällä kertaa tein lähinnä täsmäiskuja hyviksi ja mielenkiintoisiksi tietämiin paikkoihin, kivoimpiin kahviloihin ja hauskimpiin ravintoloihin.
East Side Gallery kannattaa käydä katsomassa, vaikkei muuten lähihistorian maamerkeistä piittaisi. 1,3 km pituinen pätkä säilytettyä Berliinin muuria on täynnä upeita graffiteja, osa ennemminkin ihan seinämaalauksia kuin perinteisiä spray-pullo maalauksia. Muurin toisella puolella on nurmikenttää, jossa kaiken ikäiset ihmiset hengailevat ja syövät piknikiä. Paikalla on yleensä myös katusoittajia ja kivaa berliinimäistä elämänmenoa muutenkin. East Side Gallery sijaitsee Mühlenstrasse-kadun varrella suunnilleen Berlin Ostbahnhofin ja Oberbaumbrücken välillä.
Yksi tärkeä vinkki, jonka haluan tähän kirjoittaa itsellenikin muistiin, liittyy julkisilla liikennevälineillä kulkemiseen. Berliinissä pitää olla aina käypä lippu jo metroon tai paikallisjunaan astuessa. Raitiovaunuissa lipun voi ostaa junan sisältä. Kertalippu pitää leimata itse laiturilla olevissa leimauslaitteissa. Turistilippu on aika kallis (noin 25 euroa muistaakseni kahdelta vuorokaudelta), mutta se kannattaa hankkia, jos tietää liikkuvansa paljon. Kertalipun hinta on 2,60 ja joillakin asemilla automaatista saa myös 4 kerran lippuja 8,80 eurolla. Raitiovaunun sisältä ostettu kertalippu on valmiiksi leimattu. Leimattu lippu on voimassa kaksi tuntia.
Matkalippuautomaatteja löytyy ainakin metroasemilta ja paikallisjuna-asemilta. Useimmissa automaateissa (kuten esim. niissä raitiovaunun sisällä olevissa) käy vain kolikot. Paikallisjuna-asemien automaateissa käy yleensä myös setelit, mutta ei 50 euron suuruiset. AB-alueille oikeuttavalla lipulla pääsee kulkemaan jo aika pitkälle. Mm. Tegelhagenin lentokentälle pääsee tuolla samalla lipulla/kertamaksulla. Lentokenttäbussi (siis tavallinen bussi, joka menee kentälle) lähtee Alexanderplatsilta ja matka kestää noin 30 min, jos ei ole ruuhka-aika. Pahimmillaan matka voi kestää jopa tunnin.
Lauantaina käytiin shoppailemassa Zalandon outletisssa. Kaksikerroksinen outlet sijaitsee Kreuzbergissa melko keskustassa (verrattuna siihen, että usein suurkaupunkien outletit voi olla jopa tunnin matkan päässä keskustasta…), osoitteessa: Köpenicker Strasse 20.
Zalando outletissa shoppailemiseen tarvitsee kortin. Sen voi periaatteessa tilata heidän nettisivuiltaan, mutta näköjään silloin pitää olla osoite Saksassa. Jäin kyllä siihen käsityksen, että kortin saa tilattua myös kassalta – eli tyhjin käsin ei tarvitse kotiin lähteä!
Myymälässä on aika tiukka meininki. Kaikki vähänkään isommat kassit ja käsilaukut on pakko jättää kassojen vieressä olevaan säilytykseen. Sain myös sanomista siitä, että putiikissa ei saa kuvata. Pari ruutua ehdin kuitenkin näpsäistä, ennenkuin käsky kävi…
Tarjontaa on aivan valtavasti! Pää menee helposti pyörälle ja meikäläinen eurohintoihin tottumaton, oli aivan pökerryksissä, kun mikään ei tuntunut maksavan juuri mitään. Lähemmin tarkasteltuani huomasin, että suurin osa tuotteista on -70% alkuperäisestä myyntihinnasta ja molemmat on ilmoitettu hintalapussa. Zalandon kalliita merkkituotteita oli vähemmän tarjolla, mutta löytyi sieltä Calvin Kleinia, Versace Jeansia, Hopea, The Local Firmia ja vaikka mitä. Oma saaliini jäi aika laihaksi, sillä kotiutin vain tuon alarivissä keskellä näkyvän neulepaidan. Vähän taisi iltapäivällä oleva työpresentaatio häiritä shoppailuun keskittymistä. 😀
Tämä ei nyt ole varsinaisesti menovinkki, mutta suosittelen lämpimästi testaamaan Paletas-nimistä käsintehtyä sorbettia ja jogurttijäätelöä. Niin herkullista ja raikasta! Lisäksi tosi kevyttä, joten illalla voi vielä hyvällä omatunnolla ottaa jälkkäriä.
Tärkeä matkailuvinkki: Berliinissä tarvitsee käteistä! Juuri mikään paikka, keskustan suuria tavarataloja ja hotellien ravintoloita lukuunottamatta, ei ota korttia. Itselläni ei normaalisti ole ikinä penniäkään käteistä, vaan maksan pienimmätkin ostokset kortilla. No, nyt tuli opittua, että kaikkialla modernissakaan maailmassa se ei ole mahdollista. Jotkut paikat saattavat hyväksyä korttimaksun, mutta silloin saattaa joutua maksamaan erillisen käsittelymaksun. Sama pätee myös pankkiautomaatteihin – nostaminen on usein ilmaista vain sen kyseisen pankin asiakkaille – muilta menee maksu, vaikka nostaisi omalta tililtään ja samaa valuuttaa.
Kannattaa siis varata käteistä jo kotona.
Berliinin paras kahvi löytyy ihanasta pikkuisesta kahvilasta, jolla on suloinen nimi Liebling (rakkaani tms.). Ehdin valitettavasti käydä siellä vain kerran, mutta saamani ennakkotiedot pitivät paikkansa ja kahvi oli todella aivan käsittämättömän hyvää! Eikä nauttimassani aamiaisessa ja pirteästi inkiväärille maistuvassa vihersmootihiessakaan ollut mitään valittamista. Liebling sijaitsee kivalla alueella Mittessä, osoite: Raumerstraße 36a.
Parhaimmillaan Berliini on vähän rouhea. Yleinen dress code on hyvin rento ja vapaa. Varmasti tuoltakin löytyy niitä hienostelupaikkoja, mutta aidoimillaan Berliini ei ehkä juuri niissä mestoissa ole. Hyvä esimerkki tästä voi olla vaikka se, kun edellisellä Berliinin reissullani olin juhlimassa hyvän ystävän nelikymppisiä. Kun siinä sitten yön korvalla mietittiin, että mihin mentäisiin jatkoille, tuumasivat kaikki siellä asuvat juhlavieraat, että oikein mihinkään kivaan paikkaan ei voi mennä, koska olemme niin hienosti pukeutuneita. Ja siis kyseessä oli kuitenkin ystäväporukalla vietetyt synttärit, normaaleissa suomalaistyylisissä juhlatamineissa. Päädyimme sitten johonkin randomiin diskoon, joka olisi voinut sijaita vaikka Ruotsin laivalla…
Suurin osa kahviloista tarjoilee aamiaista. Useimmiten tarjolla on erilaisia “lautasia”, jossa siis tulee juustoa, leikkeleitä, vihanneksia, leipää, voita ja mitä nyt sitten milloinkin. Kuulemma joissakin paikoissa on myös suomalaistyyppinen buffet, mutta itse en sellaiseen törmännyt – enkä kyllä kovasti kaivannutkaan.
Ilmaista wi-fiä sen sijaan ei ole tarjolla ollenkaan niin usein kuin mitä täällä kotona on tottunut. Yksi hyvä vinkki kivaa kahvilaa ja nopsaa ilmaista nettiyhteyttä kaipailevalle on Warschauer Strassella sijaitseva Milch und Zucker.
Erinomaiset tarjoilut – kaikki luomua – ja hyvät pöydät tehdä tietsahommia. Itse istuskelin tuolla yhden myöhäiseksi venähtäneen aamiaisen ja yhden blogipostauksen verran. Kuulemani mukaan sanomista ei tule, vaikka istuisi yhden kahvikupin kanssa koko päivän koneensa kanssa. Milch und Zuckerin osoite: Warschauerstraße 70.
Berliinin parasta hampurilaista ei tullut maistettua, mutta niitä saa kuulemma täältä. Burgermeister sijaitsee aivan paikallisjuna-aseman alla ja sinne on aina hillitön jono. Seuraavalla kerralla pakko testata! Osoite: Oberbaumstraße 8.
Pienet hassut putiikit on Berliinin suola! Paljon niissä myydään tietty ihan krääsää, mutta Kreuzbergissa sijaitseva Chaos in Form on kiva poikkeus. Putiikista löytää underground-suunnittelijoiden luomuksia, persoonallisia koruja, tuntemattomampien taitelijoiden teoksia ja esimerkiksi varsin edustavan valikoiman Polaroid-kameroita ja Polaroid-filmiä, jota on kuulemma tosi vaikea saada. Osoite: Falckensteisstrasse 46.
Hyviä aamiaispaikkoja on tosiaan melkein joka kulman takana, mutta Tante Emman mahtavat “aamiaislautaset” ansaitsevat vielä erityismaininnan. Tuorepuristettu appelsiinimehu on myös täysien pisteiden arvoinen herkku. Parasta on se, että aamiaista voi yleensä nauttia pitkälle iltapäivään – jollei jopa koko päivän. Mielestäni aivan mainio vaihtoehto lounaalle. Tante Emman osoite: Köpenickerstraße 1.
Berliinin paras pizza: il Ritrovo. Friedrichshainissa sijaitseva pizzeria ei ensi näkemältä houkuttele ulkonäöllään. Varsinkin sisällä on melkolailla aito-italialainen meininki: suuret punavalkoruutuisilla pöytäliinoilla peitetyt pöydät ovat täynnä suuria kovaäänisesti seurustelevia seurueita, perheitä ja kaveriporukoita. Valaistus on varsin kirkas ja palvelu hmmh, mutkatonta. Saan aivan elävän flash backin Italian reissuilleni: juuri samanlainen meininki on siellä ns. kansan ravintoloissa.
Pizza-lista on pitkä ja moneen makuun sopiva – jopa vegaaneille löytyy omat, juustottomat vaihtoehdot. Italialainen meininki jatkuu siinäkin mielessä, että pöytäviini juodaan pienistä juomalaseista, varsinaiset jalalliset viinilasit kun on tarkoitettu niille hienommille juomille.
Parasta on kuitenkin itse pizza. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että en ole milloinkaan maistanut yhtä hyvää pizzapohjaa (no, okei, Peetun pohja on kyllä yhtä hyvää: Maailman paras pizzapohja…) puhumattakaan tomaattikastikkeesta! Kuulin, että paikka on nimenomaan kuuluisa juuri tomaattikastikeestaan. Syvän intensiivisen ja mehevän tomaatin maun salaisuus on se, että kastike valmistetaan kirsikkatomaateista. Tuon kun olisin tiennyt ennen tilauksen tekemistä, olisin ehdottomasti valinnut sen normaalisti hyljeksimäni Margaritan – siinä olisi tomaattikastike päässyt kunniapaikalle. Mutta aivan sikahyviä olivat nuo meidän tilaamat lätytkin.
Ja yksi hyvä puoli vielä: Il Ritrovo sopii myös erittäin tiukalla budjetilla matkustaville, sillä hintataso on todella edullinen! Osoite: Gabriel-Max-Straße 2.
Viimeinen vinkkini tältä reissulta on suunnattu liikuntaa ja ulkoilmaa kaipaaville. Tempelhofin vanha lentokenttä on muutettu ulkoilualueeksi niinkuin varmaan kaikki jo tietävätkin. Sinänsäkin paikka on ihan hillittömän kiinnostava – vanhaan, nyt täysin tyhjillään olevaan, lentoterminaaliinkin pääsee kuulemma joskus tutustumaan. Nyt me vain tehtiin pieni kävelylenkki ja ihmeteltiin historiaa, nykyisyyttä ja miten kaikki on sitten lopulta ihan vähästä kiinni. Filosofoinnin ohella tuumattiin, että olisi mahtava osallistua lumikitekurssille joskus. Siis lumilautailua tasaisella maalla pienen purjeen avulla – pakko olla aivan sikahauskaa!
Seuraavaa reissu tuohon valloittavaan kaupunkiin onkin jo suunnitteilla ensi keväälle, vapun tienoille. Mahtavaa! Myös edellisen Berliinin reissuni vinkit ovat edelleen ajankohtaisia ja niitä voi käydä tsekkailemassa täällä (Berliinivinkit on senkin postauksen nimi…).
Ihan minipieni paussi tässä lomailun ja työnteon välissä ennenkuin seurueeni ihan väkisin haluaa lähteä illalliselle, joten pikaiset terkut täältä kesäisen lämpimästä Berliinistä!
Onnistuin hankkimaan pienen flunssanpoikasen, joten ihan hurjasti ei ole tullut tässä sheikattua. Mitenkään erityisesti se ei haittaa, sillä nautin yleensäkin matkoilla ihan vain siitä, että voin rauhakseen kuljeksia pitkin katuja, pysähtyä mukavan näköiseen kahvilaan pienelle breikille ja vain katsella ihmisiä ja ihmetellä maailman menoa.
Tänään oli ihan oikea työpäivä ja onneksi pääsin sen verran kuntoon, että ääni kesti tunnin puhumisen parinkymmenen hengen porukalle keskellä messuhälinää. Juuri tällä hetkellä kurkustani ei sitten tulekaan kuin pientä kähinää. No, olo ei ole enää flunssaisen kipeä, joten pieni nokan vuotaminen ja äänen käheys ovat pikkuasioita.
Ihan koko päivä ei mennyt messuilla, vaan olen ehtinyt kävelemään ympäri Berliiniä hyvän ystäväni Camillan ja hänen Berliinissä asuvan tyttärensä Lisan kanssa. On muuten aivan mielettömän hienoa, kun on joku “paikallinen” oppaana. Ollaan syöty todella hyvin ja nähty kivoja paikkoja, kun Lisa on ollut oppaana.
Kirjoitan ilman muuta ihan kunnollisen vinkkipostauksen, mistä löytyy Berliinin paras pizza, herkullisin hampurilainen (jota tullaan jonottamaan kauempaakin), parhaat shoppailut, ihanimmat käppäilyalueet ja kiinnostavin katutaide.
Kamera kourassa kulkeminen tarkoittaa Berliinissä sitä, että etenemisvauhti alkaa muistuttaa koiran ulkoilutusta. Jokaikisen kulman takana on aina jotain kivaa, hauskaa, mielenkiintoista tai kaunista kuvattavaa. Eteneminen on toisin sanoen vähintäänkin töksähtelevää. Haha!
Olen jo ehtinyt rakastua Berliiniläiseen kahvilakulttuuriin! Vaikuttaa siltä, että jokaikisestä paikasta saa tuorepuristettua appelsiinimehua (vrt. ensimmäinen kuva) tai mahtavia smoothieita. Flunssan karkoitukseen sain suositukseksi kuvan ihanan raikkaan Vitamine Boost -smoothien, jonka voimakas inkiväärin maku todella tuntui hävittävän kaikki vilustumisen oireet.
Seurueeni alkaa tuossa jo huudella, että nyt olisi aika lähteä syömään, mutta tähän kuvaan pitää vielä kommentoida, että on kyllä aivan mielettömän hienoa, miten Berliinin kokoisessa kaupungissa on kevyen liikenteen väylät on hoidettu hienosti ja turvallisesti. Lähes joka paikassa tuntuu olevan punaisella huomiovärillä merkatut, muusta liikenteestä eristetyt hyväkuntoiset pyörätiet. Tästä vähän mallia sekä meille että teille?
Mutta mikä ihme mahtaa olla tarina tuon parvekkeen kaiteella pasteeraavan sähkönsinisen vasikan/pässin tarina?
Jos joku ei vielä ole lukenut Natan kirjoittamaa juttua Suomessa asumisesta ja siitä valittamisesta, kannattaa klikata ihan saman tien tänne (Suomi sucks). On niin terveellistä välillä muistuttaa itselleen, miten mukavasti asiat voikaan olla pohjoismaisessa, demokraattisessa hyvinvointivaltiossa. Sen paremmin hyvinvointi kuin demokratiakaan ei ole itsestäänselvyys suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Itse en tarkoita hyvinvoinnilla sitä, että kunnan tai valtion tulee toimia curling-vanhempien tapaan ja järjestää aivan kaikki, aivan kaikille ja mieluiten ilmaiseksi (verovaroilla, mao) – vaan sitä, että täällä on turvallista elää, synnyttää lapsia, laittaa ne kouluun ja sairastaa, ilman, että siihen tarvitaan poskettomia säästöjä tai älyttömiä vakuutuksia, hyviä kontakteja tai lahjomistaitoja.
Itse olen kasvanut aikana, jolloin jokaiseen kalloon taottiin iskulause “on lottovoitto syntyä Suomeen”. Sittemmin olen ollut ehkä itsekin yksi niistä, jotka ovat lievän ironisesti todenneet, että “kyllähän se neljä ja lisänumerokin on jonkunlainen voitto”. En siis väitä, että sen paremmin Suomi kuin Ruotsikaan olisi absoluuttisesti maailman parhaita paikkoja asua. Australian Melbourne johtaa vuodesta toiseen kaikenlaisia positiivisen asenteen ja asukkaiden kokeman hyvän elämänlaadun mittauksia. Sekä Karkki että Peetu tykkäsivät kaupungista reissuillaan kovasti, mutta kaikille ei ole paras ratkaisu muuttaa toiselle puolen maailmaa, vaikka siellä olisi asiat yleisesti mitattuna miten hyvin tahansa. No man is an island. Sitä helposti kaipaa perhettään, ystäviään ja tuttuja asioita niin paljon, että tutkimusgalluppien huipputulokset eivät paljoa lämmitä.
Mikä on yhden mielestä parasta ei ehkä sovi toiselle. Suomessa on kattavampi, avokätisempi ja helpompi työttömyystukijärjestelmä kuin täällä Ruotsissa. Toisaalta ainakin omien kokemusteni perusteella pienen yrityksen pyörittäminen on tällä puolen Pohjanlahtea noin ziljoona kertaa helpompaa kuin armaassa synnyinmaassani. Monet kritisoivat sitä, että Ruotsissa ei käytännössä ole lainkaan mahdollista valita yksityistä terveydenhuoltoa. Toisaalta itse olen näiden kuluneiden neljäntoista vuoden aikana ollut hoidattamassa monenlaista pienempää ja aikaspaljon isompaakin, itseäni tai muita perheenjäseniä kohdannutta, vaivaa paikallisessa terveyskeskuksessa ja saanut aina ystävällistä, asiantuntevaa ja kokonaisvaltaisesti ihmisestä huolehtivaa palvelua erittäin nopeasti ja hyvin edullisesti. Samaa en todellakaan voinut valitettavasti aina sanoa Koskiklinikasta.
Tunnen oloni nykyään kotoisaksi Tukholmassa, enkä voisi oikeastaan kuvitella enää muuttavani pysyvästi takaisin Suomeen. Aluksi vierastin amerikkalaistyyppistä “näytösystävällisyyttä”; aina sovittiin, että nähdään ja kuullaan ja mennään lounaalle ja vaikka mitä, mutta oikeasti viestin sisältö oli vain, että oli ihan kiva törmätä. Natan sanoin: Ruotsi on vähän niinkuin Suomi, mutta iloisemmalla asenteella. Ja juuri siihen olen tottunut, enkä halua siitä luopua. Olen myös tottunut siihen, että yksilöllä on aina sananvaltaa; minkään virkavaltaa edustavan tahon “ei” tai “juu” ei ole kuin ehdotus päätöksestä. Suomessa kun yksityishenkilö suhtautuu kriittisesti viranomaisten päätöksiin, sitä voi olla aivan varma, että mitään hyvää ei ole tiedossa. Täällä jokaiseen mielipiteeseen suhtaudutaan vakavasti. Tiedän, että tämäkin on yksi niistä asioista, joille Suomessa naureskellaan – miten Ruotsissa vaan diskuteerataan ja fikataan, mutta kukaan ei koskaan päätä mitään. Naurajat eivät joko usko todeksi, että heidänkin mielipidettään voisi joku joskus tosissaan kuunnella tai kuuluvat siihen harvojen valtaapitävien (miesten) luokkaan, joiden sanomisia kuunnellaan per definition.
Muistan hämmästyneeni ensimmäisinä Tukholman vuosinani monet kerrat, sillä täällä oikeasti kaikilla mielipiteillä on painoarvo. Ei vain minun vaan myös lapseni saivat ja voivat sanoa miltä tuntuu ja mitä haluavat – ja aikuiset koulussa ja harrastuksissa ottivat sen vakavasti. Ei niin, että kaikki saisivat aina tahtonsa läpi, mutta jos esittää kritiikkiä tai eriävän mielipiteen, sitä ei ikinä ohiteta vain elämään kuuluvana sivuhälynä (kuten niin helposti Suomessa), vaan asia otetaan esille, siitä keskustellaan, kysytään muiden mielipiteitä – kenties joku muukin on samaa mieltä, mutta ei ole vain tohtinut sanoa asiaansa – ja lopulta, suomalaisesta loputtoman pitkän vatvomisen jälkeen, päädytään johonkin lopputulokseen.
Tällainen keskustelukulttuuri hämmensi aluksi minua, suomalaista, tamperelaista, naista. En ollut todellakaan tottunut siihen, että ilmaan heitetyllä mielipiteellä on täällä sellainen vaikutus. Se on ollut kasvattavaa. Tulee mietittyä paljon tarkemmin mielipiteitään ja sanomisiaan, kun tietää, että suurin osa ottaa ne vakavasti töissä ja muissa yhteisöissä. Pitää olla valmis perustelemaan kantaansa ja silloin löysien heittojen määrä laskee huomattavasti. Ja se puolestaan johtaa siihen, että muuten vain valittaminen vähenee, mikä ehkä on osasyy siihen, että Ruotsi ja ruotsalaiset koetaan positiivisemmaksi ja iloisemmaksi kuin Suomi keskimäärin.
Vaikka onhan Ruotsissa ollut aina helpompaa. Ei olla oltu itse suoranaisesti sodassa, on ollut vaurasta ja kansankotia ja halua auttaa muita. Helppohan se on pelargonioita kasvatella, huippupoppia säveltää ja olla iloisella mielellä, kun ei ole tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta.
Toisaalta Nata on kyllä hyvä esimerkki myös siitä, että siihen vuoristorataan, jota elämäksikin kutsutaan, voi myös valita suhtautua positiviisen iloisella ja hyväntuulisen energisellä asenteella. Siitäkin huolimatta, että lähtökohdat eivät ole olleet ne kaikkein lupaavimmat ja ainekset kyyniseen epäonnistumiskohtalonuskoon on ollut tyrkyllä jo lapsena. Olisiko se niin, että yllättävän monen mielestä on raskasta yrittää olla valoisalla mielellä ja tulevaisuuteen uskoen. Paljon helpompaa olla uhri ja tuumata, että Suomi sucks?
Piti oikeastaan laittaa vain pari riviä siitä, miten kaunis ja ihana ja inspiroiva paikka Tukholma on asua ja muuten hölistä ihan muita, niitä näitä. Tämä nyt näköjään lähti täysin lapasesta. Kiitos siitä ihanalle ja inspiroivalle Natalle! <3
Tänään vasta on oikeastaan poletit alkanut putoilla kohdalleen. Elämä muuttuu aika perusteellisesti vajaan kahden viikon päästä. Peetu muuttaa ihan oikeasti noin ziljoonan kilometrin päähän Umeåån, eikä sieltä tosiaankaan matkusteta joka toinen viikonloppu kotiin äidin, siskon ja kisujen kanssa leikkimään.
Kyllähän sekin kieltämättä tuntui, kun Karkki keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti Uppsalaan. Ihmeen tyhjää, kun yksi perheenjäsen siirtyy asumaan pääasiassa toiseen osoitteeseen. Uppsala on kuitenkin lähellä ja Karkki hengasi usein pitkiä viikonloppuja torstaista maanantaihin kotona Tukholmassa. Sittemmin neito muutti takaisin kotikulmille ja nykyinen opiskelijakämppä on vaivattoman tunnelbana-matkan päässä meiltä.
Varsinkin nyt kesällä ollaan hengattu paljon kimpassa kotosalla. Tietty tytöillä on omat menonsa sekä yhdessä että erikseen, mutta varsinkin kisuvauvan saapumisen jälkeen ollaan oltu paljon yhdessä. Karkkikin on ollut koti-kotona kissavahtina tenttiin lukemassa, kun me Peetun kanssa ollaan oltu töissä. Enkä usko, että tulevaisuudessakaan mitään pahoja ongelmia kisujen hoitoon liittyen tuleekaan. Sen sijaan olen aivan realisti sen suhteen, että Karkin innostus kotona muuten vain olemiseen laskee varmasti aika oleellisesti sen jälkeen, kun täällä ei ole enää rakasta siskoa kaverina.
No, köyhän opiskelijan saa varmaankin houkuteltua käymään, kun lupaa sille hyvää ruokaa ja jätskiä jälkkäriksi. Pitääkin alkaa taas palautella muistiin Peetun “maailmanympärimatkan” aikaisia kokkailuoppejani…
Näiden haikeilujen kuvituksena on yksi kesän kivoimmista yhteisistä muistoistamme – Stockholm Music & Arts festivaali ja jonkin päivän viralliset festariasut. Mahottomaan helteeseen sopi hyvin V AVE Shoe Repairin loppuunmyynnistä löytämäni valkoinen liuhupaita. Paidan kuvio on jännästi osittain printti ja osittain aplikoitu.
Kesämuistoja on kyllä kerätty vielä tänäänkin – tultiin nimittäin juuri ilta-uinnilta. Vaikka ilmassa onkin pikkuriikkinen aavistus tulossa olevan syksyn kirpeyttä, tuntuu yli 20 asteinen vesi vielä hyvinkin kesäiseltä.
