Jotkut teistä saattavat muistaakin Americana Classic Vintage -putiikin aikaisemmista blogipostauksista. Reilut kolme vuotta sitten  (ehkä jo neljä?) Tukholman Gamla Brogatanille avattu liike on vakiinnuttanut paikkansa täkäläisenä in-vintagekauppana. Stylistit, huippubloggarit ja monet artistit, First Aid Kit etunenässä (ne ihanat hatut!), ovat Americanan kanta-asiakkaita. Eikä kyllä tosiaankaan suotta! Laadukasta, hyvällä maulla valittua western-vintagea, laaja valikoima ja säällinen hintataso – siihen ei moni pysty.
Ja vaikuttaa siltä, että ei tosiaankaan pysty. Hiukan blogiarkistoa kaiveltuani löysin ensimmäisen Americanasta kirjoittamani jutun. Keväällä 2010 oltiin Peetun kanssa täkäläisillä vintagehenkisillä Bakåt:Framåt -kirppismessuilla ja törmättiin siellä Ginaan ja muuhun Americanan porukkaan. Toisin kuin tuossa vanhassa postauksessa annan ymmärtää, silloin ei vielä mitään fyysistä putiikkia ollut olemassakaan, suunnitelmia kylläkin. Tällä hetkellä toiminta on laajentunut niin paljon, että Americana osallistui ensimmäistä kertaa Stockholm Retail Fashion Weekin viralliseen ohjelmaan.

Mikä sitten on muuttunut? Gamla Brogatanin putiikki on yhä edelleen viihtyisä ja kotoisa paikka, jossa voi inspiroitua niin vintage-vaatteista kuin americana-henkisestä sisustuksesta. Tarjontaa on ehdottomasti enemmän ja monipuolisemmin kuin alkuaikoina. Painopiste on edelleen vaatepuolella, mutta random-second-hand on jäänyt käytännössä kokonaan pois. Tosin kivaa ja persoonallista bilemekkoa hyvään hintaan etsivien kannattaa edelleenkin suunnata Gamla Brogatanille.
Uutta on se, että kaikenlaisen sisustustavaran, keittiöjuttujen ja muun ihanan tipehöörin määrä on kasvanut. Itse poden akuuttia haluan-uudistaa-kotiani -kuumetta ja pressi-ilta ei suinkaan helpottanut sitä. Varsinkin kaikki puiset tai paksulle pahvipohjalle viritetyt vanhat julisteet ja meksikohenkiset matot/peitteet saivat visuaaliset hermoni kutisemaan innosta.

Francis J. Rencoret veti svengaavan ja koskettavan setin keskiviikko-iltana. Tukholman kävijöille vinkiksi kerrottakoon, että Americanassa on joka lauantai live-esiintymisiä ja muutenkin hyvä meininki – eli kannattaa tosiaankin poiketa, jos yhtään genre kiinnostaa!

Tässä onkin sitten esittelyssä oma viimeisin pakkomielteeni: Mason Jars. Olen kyllä muutenkin heikkona kaikkeen, mikä vähänkään viittaa astioihin tai laseihin. Yhden hengen taloudessani on tällä hetkellä sen verran sitä osastoa, että pitäisin kevyesti viiden lajin, ja viiden eri juoman päivälliset kahdellekymmenelle hengelle… Siitä huolimatta tuntuu, että on ihan pakko saada ainakin kuuden setti juomalasikokoisia Mason Jar -lasipurkkeja. Onhan ne vaan niin järkyttävän söpöjä!
Lisäksi Americana houkuttelee Mason Jar -faneja kaikenlaisilla erikoiskansilla: löytyy värillisiä, värillisiä pillireiällä, öljylamppuversio, kynttilänpidike, käsisaippuapumppu, kukkamaljakko ja säästölipas nyt ainakin. Jos koko Mason Jar -hulluus on mennyt ohitse, ei tarvitse kuin tsekkaa tämä Pinterest-haku.

On aina superilahduttavaa, kun on voinut nähdä aloittelevan yrityksen ensin pääsevän jaloilleen ja sen jälkeen laajentuvan sille itselleen luonnollisella ja hyvällä tavalla. Americana Classic Vintage päätyi Stockholm Retail Fashion Weekille ensisijaisesti siksi, että niin monet toimittajat ja stylistit käyttävät putiikkia suoraan sanottuna show roomin tapaan – eli sieltä käydään hakemassa kuvauslainoja niin muoti- kuin sisustuskuvauksiin.
Tämän postauksen pointti on sekä muistuttaa kaikkia Tukholman kävijöitä ihanasta Americana Classic Vintage -putiikista, että myös kertoa, että oman myymälänsä lisäksi Americanan porukka tekee nykyään myös paljon tukkukauppaa – ja tosi monet putiikeista löytyy Suomesta! Store Locatorin avulla löytyy tarkemmat tiedot, mutta jälleenmyyjiä on ainakin Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Lappeenrannassa. Muista en ole nähnyt kuvia, mutta ainakin Lappeenrannan myymälä näyttää todella hienolta!

Taisin saada jonkun paasausvaihteen päälle tuossa muutama postaus sitten. Hoksasin, että näköjään jaksan rasittua siitä suuresta mielensäpahoittajien joukosta, joka paheksuvasti nyökytellen tuomitsee vähintään joka toisen uudehkon yleisilmiöksi paisuneen jutun. Yksi hyvä esimerkki (yhteistyömallistojen lisäksi, så klart) on selfien, meitsien tai pienemmissä piireissä urpo-kuvan nimellä tunnettu juttu. Selfie tarkoittaa siis käytännössä kuvaa, jonka kuvaaja on ottanut itse itsestään joko yksin tai yhdessä muiden kanssa.
Yksi kuuluisimmista – tai ainakin laajimmille levinneistä – selfieistä on viime kevään Ellen DeGeneresin tähtikuva Oscar gaalasta (vaikka teknisesti kuvaajana toimi kylläkin Bradley Cooper, mutta vain, koska hänellä on pidemmät kädet), mutta oman suosikkilistan kärjessä on Tanskan pääministerin Helle Thorning Schmidtin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa yhdessä pääministeri David Cameronin ja presidentti Barak Obaman kanssa nappaama selfie.

Helposti saa kuvan, että koko länsimainen maailma poussaa selfieissä – eli se on varsin tavallista huvia niin naapurin teinille kuin maailman johtajillekin. Jos kerran on kysymys niin tavallisesta asiasta, miksi tuntuu siltä, että silmäni, korvani ja facebook-feedini täyttyy kyseistä ilmiötä paheksuvista kannanotoista?
Tässä muutamia suosikkikommenttejani: “Selfie on merkki persoonallisuushäiriöstä!”, “selfie kertoo vääristyneestä minäkuvasta”, “sisäinen kauneus unohtuu, selfie on vain kiillotettua pintaa”, “selfie ei kerro totuutta” ja lempparini: “selfie on itsekeskeisyyden huipentuma!”.
Yhteistä kaikille näille paheksujille on se, että he eivät suinkaan suuntaa sanojaan oscar selfieille tai vallanpitäjien vastaaville, ei, vaan kohteena on meikäläiset ja vielä mielummin homogeeniseksi niputettu ryhmä nimeltä nuoret, mieluiten vielä nuoret naiset. Vaikka kyllähän sekin on tietty aika arveluttavaa, kun aikuinen nainen kuvaa omaa lärviään – eikö?

Miten päin tahansa asiaa käänteleekin niin ei voi muuta sanoa kuin että onhan se nyt ihan järkyttävän narsistista, että halutaan ottaa kuvia itsestään. Vai miten se nyt oli?
Jos ajatellaan valokuvauksen historiaa, mistä niitä kuvia alunperin otettiin? Olematta sen kummemmin valokuvaushistorian asiantuntija, uskaltaisin väittää, että ehdottomasti valtaosa alkuaikojen valokuvista on erilaisia potretteja. Vakavia miehiä, joskus myös naisia, pyhäpuvuissaan arvokkaina ja niin mahtavina kuin vain on varaa. Ilmeet ovat vakavia ja ilmeet jäykkiä, mutta voin kuvitella, että se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että valotusajat olivat niin pitkiä, että speksailuun tai ilmehtimiseen ei paljoa ollut varaa – kuvia otettiin vain se yksi ja sen oli parasta olla hyvä.
Tai voidaan mennä vielä pidemmälle ja miettiä muotokuvamaalausta. Silloin selfieen – tai sen öljymaalattuun vastineeseen – oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla. Kuitenkin niissäkin on ihan samat elementit: haluttiin näyttää juuri niin upeilta, mahtavilta, voimakkailta, haluttavilta ja rikkailta kuin vain mahdollista. Muotokuvaan otettiin mukaan parhaimmat näätäpuuhkat ja käteen vallan merkit. Ei paljoa eroa tämän päivän katsokaa-mun-uutta-Chanelia -poseerauksista. Sillä erotuksella tietenkin, että muotokuvamaalauksia käydään katsomassa pitkänkin matkan takaa, ja kiinnostusta pidetään sivistyneenä ja korkeakulttuurisena.

Selfieistä on tietty aika uskaliasta puhua samassa kappaleessa muotokuvamaalausten kanssa. Kävin taannoin Gripsholmin linnassa, jossa säilytetään Ruotsin valtion laajaa muotokuvakokoelmaa ja museon erittäin ammattitaitoisen ja asiantuntevan intendentin jutustellessa kuvista tuli todella sellainen olo, että maalaukset olivat aikansa selfieitä. Miten se yksikin rakastajatar oli laittanut juuri tietyn puvun kuvaan, vain näyttääkseen kunningattarelle ja kuinka kädessä olevan viuhkan avulla “näytettiin keskaria” kolmannelle osapuolelle. Kaikki tottakai pyrittiin näyttämään mahdollisimman edullisessa valossa kunkin aikakauden ihanteet huomioiden.
Vaikuttaa siis siltä, että itsensä kuvaaminen ei todellakaan ole mikään uusi keksintö saatika tämän ajan ilmiö. Miksi siis selfiet hiertää niin pahasti? Onko se se, että käytännössä kuka tahansa voi näppäistä itsestään kuvan ja laittaa sen näytille? Tai se, että kaikki kuvat ei ole hienoja tai hyvän maun mukaisia? Vaiko sitten se, että nuoret naiset dominoivat omakuviensa kanssa genreä?

Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun jokin asia, joka aikaisemmin on ollut vain harvojen yksinoikeus, levitessään kaikelle kansalle, on yhtäkkiä muuttunutkin jotenkin epäilyttäväksi ja vähempiarvoiseksi puuhaksi.
Sinänsä kuitenkin hassua, että mielensäpahoittajat ja paheksujat eivät todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka on yksinoikeutensa menettänyt. Johtuu varmaankin siitä, että heillä on riittävästi privilegioita ja uusia juttuja meneillään, että tuskin ehtivät moista edes havaita. Äänekkäimmät vastustajat löytyvät yleensä itseään ajattelevaisena kansalaisena ja fiksuna ihmisenä pitävien joukosta.

Postauksen kuvituksena oleva selfiekavalkadi varmasti jo osaltaan kertoo, mitä mieltä itse olen. Olen sitä mieltä, että kun kerran tällainen hauska mahdollisuus blogien, instagramien ja digitaalisen kuvaamisen ansiosta on, niin totta ihmeessä käytän sitä!
Saattaa olla, että vielä joskus puutun syvällisemmin aiheeseen “kuvavirtojen aiheuttamat paineet minäkuvalle”, nyt tyydyn toteamaan vain, että mielestäni on aivan loistavaa ja erinomaista, mitä enemmän ns. tavalliset ihmiset julkaisevat kuviaan. Mikä voisi olla tehokkaampi keino käydä vastahyökkäykseen mainosten, elokuvien ja tv-sarjojen usein kovin puleerattua ja yhteen muottiin (hoikkaan ja nuoreen) sopivaa ihmiskuvaa vastaan? Olen vilpittömästi sitä mieltä, että suurempi muutos saadaan aikaiseksi sillä, kun kaikki maailman mintut ja antit julkaisevat kaikenlaisia – iloisia, laittautuneita, väsyneitä, meikkaamattomia, reippaita, hölmöjä – selfieitä, kuin yhdelläkään paheksujan syyttelevällä palopuheella.
Selfiet on tapa kaapata pala mediaa itselleen, näyttää että monenlaisuus ei ole vain ok – se on tosi jees. Ja onhan se ihan älyttömän kiva, kun on kaikkia näitä kuvia! Eli nyt vaan kamera/kännykkä käteen ja uusi motto on:
“But first – let me take a selfie!”
EDIT: Kommenttiboksiin tuli linkki niin loistavaan, samaa aihetta käsittelevään tekstiin (suurkiitos “n”), että haluan nostaa sen myös tänne: Selfies and Misogyny: The Importance of Selfies as Self-Love.

Ihan ensimmäiseksi pitää vähän taivastella, miten nopeasti aika menee. Ei ollut tarkoitus olla kahta päivää “blogilomalla”, mutta perjantaina ajattelin kerrankin tehdä ensin kotihommat ja ryhtyä vasta sitten postaushommiin. Kun palasin puoli yhdeltätoista illalla/yöllä pesutuvalta kuivien pyykkien kanssa tuumasin, että nyt kyllä on aika mennä nukkumaan ja blogi saa odottaa.
Lauantaina leikittiin Karkin kanssa, löydettiin mm. tytölle aivan ihana talvitakki! Ei ollut kamera mukana, mutta pitää kyllä ehdottomasti esitellä se teillekin. Shoppailujen jälkeen käveltiin koko matka keskustasta kotiin leudonkosteassa marraskuun illassa ja parannettiin maailmaa. Aktiivisen päivän jälkeen oltiin niin nälkäisiä, että päätettin skipata ruuanlaitto ja illalliseksi ajateltu terveellinen linssikeitto ja tilattiin pitsat! Pahistelun kruunasi True Bloodin viimeisen sesongin neljä viimeistä jaksoa. (Sori Peetu, me katsottiin se nyt sitten loppuun… Lupaan, että en spoilaa!)
Tänään olen reippaillut hiukan ulkona, mutta pääasiassa aika on kuitenkin mennyt keittiössä. En olisi tätäkään uskonut kokevani – puoli sunnuntaita häviää kokkailuhommiin! No, nyt on pakastin taas täynnä lounaslaatikoita, mikä kyllä helpottaa arkea ja taloudenpitoa huomattavasti. Yhden ruokalajin, Peetun loistavan kaaliwokin, kuvasin myös blogijuttua varten. Toivottavasti syyspimeässä otetut kuvat onnistuivat edes jotenkin, että voin julkaista ohjeen blogissa. Nopeampaa, herkullisempaa ja kukkarolle hellävaraisempaa reseptiä tuskin on keksittykään.
Mutta tarkoitus ei nyt ollut höpistä viikonlopun edesottamuksista, vaan kertoa ihanasta illallisesta, jolle sain osallistua viime tiistaina.

Illallinen järjestettiin upean tunnelmallisessa Rosendals Trädgårdin ravintolassa (tai café se taitaa virallisesti olla…) ja kutsujana toimi Esprit. Illan teema oli “Everyday Amazing” ja ennen ruokailua yksi Espritin muusista Ella Woodward demonstroi sokerittomien vegaani-herkkujen tekemistä. Mukaan saamassani pressipaketissa on muutama resepti ja aion ehdottomasti testata ainakin energiapalluroiden tekemistä. Ovat kuulemma aivan täydellisiä nautittavaksi, kun iltapäivän sokeri-himotus-musta-aukko iskee. Huomattavasti kevyempiä ja sata kertaa terveellisempiä kuin ne Ballerina-keksit, joita tavallisesti on pakko tankata, ettei aivan putoaisi kesken iltapäivän.

Selfie-moment. Viime tiistain asu tulikin jo esiteltyä – eli Viktor & Rolfin H&M-malliston silkkineuletakki pääsi edustamaan illalliselle.

Rosendals Trädgådenissa tarjottu illallinen oli alusta loppuun täysin vegaani. Valitettavasti olen sen verran noviisi edelleenkin näissä ruokahommissa, että en ihan tarkalleen osaa kertoa, mitä meille tarjoiltiin. Mustajuurta, kurpitsaa, artisokkaa, pinaattia, bataattia, oliiveja ja punakaalia nyt ainakin. Kaikki oli aivan järkyttävän herkullista eikä edes vastapäätä istunut vannoutunut lihansyöjä(mies) keksinyt mitään valittamista. Upeita, monimuotoisia ja vivahteikkaita makuja ja kaunista visuaalista harmoniaa koko illallinen alusta loppuun.
Tuossa vasemmalla alhaalla näkyy se Ella Woodwardin “energiapallura”. Toimii siis erinomaisesti myös jälkkärinä kaffen kanssa. Sen sijaan tuo hyvin sievästi minikokoisesta hillopurkista tarjoiltu suklaamousse ei ihan kolahtanut – mutta se johtuu ehkä siitä, että pääraaka-aine on banaani ja itselläni se maku assosioituu aina johonkin puoliksi epämiellyttävään nyt-äkkiä-energiaa-tai-pyörryn -tilanteeseen.

Vasemmalla alhaalla olevasta illalliskuvasta voi bongata myös nutturapäisen Mintun. (Valitettavasti en tiedä pressikuvaajan nimeä, mutta tuo ja kaikki Ella Woodward -kuvat on hänen ottamiaan.) Hurjan kaunista ja tunnelmallista istua lämpimässä kasvihuoneessa kauniisti katetun pöydän ympärillä pimeässä marraskuun illassa. Ravintola sijaitsee tosiaan kasvihuoneessa ja “lattia”, joka näkyy kuvissakin, on ihan soraa.

My plate! Tilli-sweetchili kurkut maistuivat myös aivan taivaalliselle – raikkaalle ja ruokaisalle samanaikaisesti. Niitä voisi ehkä uskaltaa kokeilla itsekin jopa ilman ohjetta. Tuoretta kurkkua lohkoina, pari ruokalusikallista sweet chili -kastiketta, loraus valkoviinietikkaa ja runsaasti tuoretta tilliä. Ei kai tuo voi mennä vikaan?

Illallisen jälkeen odotti yllätys! Kaikki vieraat saivat käydä valitsemassa yhden vaatteen “ruokasalin” seinustalla sijaitsevasta vaaterekistä. Olin jo melkein valitsemassa kuvassa näkyvää camo-kuvioista pidemmän mallista neuletakkia, mutta sitten päädyin ihanaan klassiseen violettiin palmikkoneuleeseen. Vasta jälkeenpäin näitä kuvia tsekkaillessani tajusin, että neule on tismalleen sama, joka Ella Woodwardilla oli päällänsä illallisilla!

Rosendals Trädgård on klassinen kesäkohde, joka näin pimeään vuodenaikaan saattaa tuntua ihan epärelevantilta paikalta. Suosittelen kuitenkin miettimään toisenkin kerran. Puutarha on ehkä talviunisena vähän tylsä, mutta kahvila/ravintola ja putiikki ovat avoimena ja kahvila varsinkin on erittäin tunnelmallinen. Ihanaa ekologista, biodynamista lounasta voi tosiaan käydä nauttimassa ympäri vuoden ja ruokalista on aina sovitettu kulloiseenkin vuodenaikaan.

En osaa sanoa, onko se esihistoriallinen luolanainen minussa vai aavistuksen tuoreempi partiomenneisyys, mutta kyllä oikea tuli tuntuu hyvältä – ja saa aina jotenkin hiljaiseksi.

Muutamia viikkoja sitten Indiedaysin järjestämän Bloggers’ Inspiration Dayn yksi workshopeista käsitteli valokuvissa poseeraamista. Brand-mallitoimiston Head Booker Nora Ojala antoi meille bloggareille hyviä vinkkejä, miten onnistua kameran edessä. Monet ohjeista käyvät mainiosti myös ihan kaikenlaiseen kameran edessä olemiseen. Kun nyt näin pikkujoulusesongin kynnyksellä – ja sen varsinaisen ison J:n aikanakin – yleensä napsitaan paljon kaikenlaisia kuvia, ajattelin, että vinkeistä on hyötyä muillekin kuin bloggareille.
Aivan kaikkia Ojalan viisauksia en ihan pureksimatta kuitenkaan allekirjoita, joten tässä tulee kombinaatio omia ajatuksiani ja ammattilaisen ohjeita.

Kuvien rajauksesta sain monta ideaa, vaikka nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että kovin en niitä ole vielä omissa päivän asukuvissani muistanut toteuttaa. Yhteenveto tälle inspiraatioaukeamalle on kuitenkin se ajatus, että aina ei tarvitse katsoa suoraan kameraan.
Puhuimme workshopissa paljon maneereista ja kuinka sitä helposti aina ottaa tismalleen saman asennon ja ilmeen, kun kamera lennähtää esiin. Tiedän olevani varsinainen poseerausjumittaja ja vaikka joskus asukuvia otettaessa yritänkin jotain viileämpää posetusta, ne yleensä päätyvät roskakoriin aivan välittömästi.
Sain kuulla, että itselleni tyypillisin “yksi-tai-kaksi-kättä-vyötäröllä” -pose on etenkin iäkkäämpien (köh!) naisten suosima missiposeeraus! Haha! Tunsin itseni todella ajankohtaiseksi ja trendikkääksi tuomion kuultuani!!

Tässä random rivistö Mintun missityyliä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ei ole luonnostaan kurvikas, on ihan eduksi markkeerata vyötärön paikkaa käsillä. Pötkylävaikutelmaa voi myös hälventää kehittämällä siluettiin muita mutkia – esimerkiksi jalkojen tai lantion kaaren avulla. Aivan totaalisen suoraan edestä otetut kuvat on myös helposti haastavia. Tästä syystä yritän itse aina kääntää jotain vinkkeliä kameraa kohti kuvanottohetkellä.
Ihan tasan vierekkäin olevat jalat näyttävät myös helposti yhdeltä pötköltä. Bloggareitten suosimat “jalat-ristissä” ja “jalkaterät-sisäänpäin” -asennot kuulemmat antavat sääristä pidemmän vaikutelman. Itse en ole niihin oikein kotiutunut, vaikka yritetty on. Sen sijaan koitan aina muistaa asentaa jalkani jotenkin vähän edes limittäin.

Poikkeavia asentoja, lattialla istuskelua ja jalkojen ristimistä voi hyvin testailla kotona vaikka aattoiltana. Työpaikan pikkujouluissa joutuu yleensä tyytymään perinteisempään skenografiaan. Ongelmaksi saattaa sen sijaan muodostua se, että kasvoille jämähtää teennäinen ja epäimarteleva tekohymy.
Itse yritän pitää ilmeeni luomuna siten, että katson kameran “läpi” ja kuvittelen hymyileväni suoraan kuvaajalle. Aina sekään ei onnistu ja silloin voi testata vinkkiä, jota kuulemma huippumalli Claudia Schiffer käyttää: kun kuvaushetkellä alkaa toistaa mielessään kauppalistalla olevia asioita, kasvojen lihakset rentoutuu ja ilmeestä tulee kuvassa luonnollinen. Pitää tietty hiukan harkita minkälaisia asioita sieltä kauppalistalta löytyy…

Bloggarit mietteliäinä poseerausopissa..
Yksi tosi hyvä Nora Ojalan vinkki on se, että leukaa kannattaa yleensä aina laskea hiukan alas. Siis kun kuvittelee olevansa hyvässä kuvausryhdissä, hartiat takana, selkä suorassa ja muutenkin valmiina, viimeinen tarkistuspiste on leuan kärjessä. Suurimmalla osalla on kuulemma taipumus kuvaustilanteessa nostaa leukaa, mikä saa helposti kaulan näyttämään paksulta, silmien pieneltä ja ilmeen ylimieliseltä.
Harjoittelu auttaa kuulemma tässäkin – vaikka en kyllä oikein tiedä, mihin kaikki blogivuosien aikana keräämäni kokemusperäinen oppi on oikein joutunut. No, ehkä ensi kerralla yritän testata jotain muutakin kuin missihommaa… 😀

Olen normaalisti todella rauhaa rakastava tyyppi.  Minua on hyvin vaikea saada hermostumaan – saatika sitten vauhkoontumaan – etenkään joillain idioottimaisilla lausunnoilla tai ilmaan heitetyillä väitteillä. Toki mielelläni osallistun keskusteluihin ja teen yleensä kaikkeni vakuuttaakseni esim. päivällisseurueeni kantani oikeellisuudesta. Sananvaihto tapahtuu kuitenkin aina hyvässä hengessä, kun seura on fiksua ja tilanne sen mukainen.
Sen sijaan tapanani on jättää kaikenlaiset, nykyään varsinkin sosiaalisessa mediassa levitetyt, yleensä jollain tapaa moralistiset ja tarkoitushakuisesti kärjistetyt jutut omaan arvoonsa. Siitäkin huolimatta, että kyseiset yleistykset olisi esitetty entisen kotimaani käsittääkseni edelleenkin valtalehden asemaa pitävän Hesarin viikkoliitteessä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Eihän sitä muuta ehtisi tehdäkään, jos kaikesta maailman typeryydestä yrittäisi ehtiä pahoittaa mielensä.

Muotiketjun Wang-mallisto tuli myyntiin: Huippusuunnittelijan vaate halvalla on perverssi keksintö, kirjoittaa Helsingin Sanomien toimittaja Aino Frilander jo viime keväänä julkaistun kolumninsa otsikossa. Te tiedätte jo, mitä mieltä olen yhteistyömallistoista: rakastan niitä vilpittömästi ja käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta. Aluksi en kiinnittänyt Frilanderin tekstiin sen kummempaa huomiota. Mielestäni kolumni oli kirjoitettu sen verran överisti kärjisten, etten jaksanut siihen oikeastaan edes paneutua. Elitistinen, ekologisuudellaan elvistelevä, muiden valintoja moralisoiva, reilu kolmikymppinen mediahenkilö ei nyt varsinaisesti ole mikään uusi ilmiö.

Sen jälkeen, kun sain kyseisen artikkelin linkattuna kommenttiboksiini, en yrityksistäni huolimatta kyennyt jättämään sitä enää täysin huomiotta. Juttu pyöri muutaman päivän takaraivossa ja lopulta päätin, että tänään, kun olen pukeutunut hyvin rakkaaseen Viktor & Rolf for H&M yhteistyömalliston (vuosi 2006, materiaali: 53,3 % silkkiä, 18,2 % villaa, 16,1 % polyamidia ja 14,4 % viskoosia) neuletakkiin, annan itselleni luvan vähän sauhuta.  Minä olen nimittäin sitä mieltä, että:

• Vaatteen ei ole pakko olla kallis. Se, että se on kallis ei takaa bangladeshilaislapsille yhtään sen parempia oloja tai enempää palkkaa.
• Se, että vaate on halpa ei automaattisesti tarkoita sitä, että se on huono, ei kestä tai että sitä käytetään vain kerran ja sitten heitetään roskiin.
• Yhteistyömallistot tuovat huippusuunnittelun niidenkin ulottuville, jotka eivät voi tai halua, maksaa niin paljon kuin mitä suunnittelijan varsinainen mallisto maksaa.
• Myös halpaa on täysin mahdollista ostaa harkiten! En ymmärrä, mikä ihmeen perusolettamus on, että kaikki muka haluavat ostaa niin paljon kuin mahdollista. Eli jos ostaa halpaa, ostaa enemmän. Ei pidä paikkansa.
• Miksi ihmeessä “pitäisi säästää ja hankkia aito Wang”? Sitä voi ihan yhtä hyvin olla sitä mieltä, että Henkan Wangeissa on hinta-laatu-käyttöarvo täysin kohdillaan eikä aitoa Wangia pidä hyvänä ostoksena, vaikka siihen olisi hyvin varaakin.
• Myös yhteistyömalliston näköjään hävettävän halvat vaatteet voivat olla rakkaita ja oikeasti käytössä vuosikausia. (Ja myös kalliit vaatteet voivat olla heräteostoksia, jotka jäävät käyttämättä).
• En tosiaankaan kaipaa ketään besserwisseröimään ostopäätöksiäni kevein yleistyksin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että niin Bangladeshissä, Tallinnassa, Milanossa kuin Ypäjälläkin ompelemalla elantonsa ansaitsevien tulee voida tehdä se järkevissä olosuhteissa, kohtuullisella korvauksella ja ilman ruumiillisen vammautumisen pelkoa.

Olen myös sitä mieltä, ettei pidä vähätellä tekstiiliteollisuuden sen paremmin kuin tekstiilijätteenkään ympäristövaikutuksia. Luonnonmukaiset kasvatusmenetelmät, suljetut tuotantoprosessit, kierrätykseen velvoittaminen (vrt. pullojen palautus) ja yleinen kulutusilmaston muutos on kuitenkin huomattavasti palkitsevampia ja pitkäjännitteisempiä tapoja. Se, että joku Hesarin kolumnisti huutelee perverssiksi on tietty aika mitätön asia, mutta vanhojen kliseiden pukeminen huutomerkkejä vilisevään trendiasuun ei ole ennenkään tuonut mitään hyvää.
UGH, olen puhunut.

• neuletakki, Viktor & Rolf <3 H&M
• hame, H&M
• kengät, Vagabond

12.11.2014 EDIT: arvostettu ruotsalainen lifestyle magazine BON kirjoittaa tänään sattumoisin samaa aihetta sivuten: “Är dyrt lika med kvalité?”

Ensimmäistä kertaa Go 4 it vol. 2 -blogin historiassa: klassikkopostaus “Päivä kuvina”.
Melkein päädyin otsikoimaan jutun “Manic Monday”, mutta sitten tajusin, että tänään oli kyllä ihan niin Mintun perusmaanantai kuin vain voi. Pitää säästää tehokkaammat adjektiivit siiheksi, kun niitä oikeasti tarvitaan.

(kuva on otettu kutakuinkin klo 7.40 – juuri ennenkuin hyppäsin työmatkani ensimmäiseen julkiseen kulkuvälineeseen, Tvärbana-nimiseen raitiovaunuun)
Päivän kulun kuvaraportointiin antoi hyvän syyn Olympuksen ja Indiedaysin kampanja, johon suureksi ilokseni pääsin mukaan. Olympus PEN E-PL7 on aivan täysverinen järjestelmäkamera, mutta pienen kokonsa ja uuden huipputeknologisen litteäksi painuvan objektiivinsa ansiosta niin kätevän kompakti, että se kulkee vaivatta mukana pienemmässäkin laukussa.
Jos olet joskus miettinyt, millainen mahtaa olla tyypillinen arkipäiväni, niin voin kertoa, että kaikessa huikentelevaisessa villiydessään se menee suunnilleen näin:

6.15 Herätyskello soi. Taistelen kaiken tahdonvoimani avulla torkuttamista vastaan. Lojun kuitenkin hetken sängyssä ja totuttelen siihen ajatukseen, että nyt on taas aika aloittaa uusi työviikko.

7.00 Aamiainen on toinen asia, jonka kanssa tsemppihenki joutuu koetukselle. En oikeastaan tykkää syödä mitään aikaisin aamulla – tai ihan heti heräämisen jälkeen. Yritän kuitenkin elää terveellisesti ja kuulemma aamiainen on päivän tärkein ateria. Ihan joka päivä en tuohon pysty, mutta sentään joskus.
Aikaisemmin olen ollut siinä luulossa, että kamerapaketin mukana tulevat objektiivit ovat valoteholtaan ja muilta ominaisuuksiltaan aikas vaatimattomia. E-PL7:n vakio-objektiivi 14 – 42 mm EZ on kyllä osoittautunut aivan loistavaksi ja päivittäisessä käytössä erinomaisen tehovoimaiseksi. Illan datailukuvia lukuunottamatta kaikki tämän postauksen kuvat on otettu tuolla vakio-objektiivilla.

8.00 Lisää kaffetta ja peitevoidetesti aamun Metro-lehdessä. Vietän aikas monta tuntia viikossa julkisissa liikennevälineissä. Koska mielestäni on aivan turha harmitella markoihin kuluvaa aikaa, olen päättänyt tehdä matkustamisesta mahdollisimman mukavaa. Kahvikupponen ja päivän lehti on oikein mukava tapa aloitella arkipäivää.
Ainoa miinuspuoli on se, että nyt on ihan pakko selvittää, että mikä tuo Metron kehuma Perricone MD– niminen ihmevoide on (never heard!) – ja ostoslistalle taisi päätyä myös HR:n Magic Concealer -peitevoide. Lisäksi tekisi mieleni testata viisi maapalloa saanut By Terry, Touche Veloutee -voide (tästäkään en ole ikuna kuullut…). Tieto lisää tuskaa – tai ainakin tietää rahanmenoa näköjään.

9.00 Toimistohommaa. Kuvassa työpisteeni näyttää kovin karulta, mutta viihdyn juuri remontoidussa konttorissamme oikein mainiosti. Paikkani on siis tuo etualalla näkyvä. Muut “neliapilan” jäsenet kuuluvat samaan tiimiin kanssani. Plussaa uusi työpiste saa moottorilla toimivasta korkeudeltaan säädeltävästä työpöydästä. Nykyään seison vähintään kolmasosan työajasta. Istuminen kun kuulemma tappaa.
10.00 Piti saada aikaiseksi hieno “kuva tunnissa” -tyyppinen toteutus, mutta sitten en kuitenkaan kehdannut ottaa kameraa mukaan markkinointiosaston maanantai-aamupäivisin pidettävään viikkopalaveriin. En, vaikka kaikki tietävätkin, että olen bloggari ja viikkopalaveri on varsin epämuodollinen ja rento tilaisuus. Jotenkin noloa silti…

11.30 Lounasaika! Käyn korkeintaan kerran kuussa lounaalla ulkona, aina muulloin ohjelmassa on kotiruokaa. Tänään lounaslaatikosta löytyi astetta herkullisempaa sapuskaa: Peetun ja Karkin viikonloppuna leipomaa pitsaa! Omnomnomnomnom!! (Huomenna sitten taas kaalisoppaa…)
Jos tässä alkaa kamerahermoa kutkuttaa, niin voin kertoa, että Olympuksella on juuri nyt Verkkokauppa.comissa aivan superhuikea tarjous!. 599,90 -hintaisen E-PL7:n ostaja saa kaupan päälle supermakean design-lampun! Design House Stockholmin Harri Koskisen suunnittelema Mini Block -klassikkolampun arvo on 121,00 €. Sitten, kun laitan täällä koko kämpän remonttiin ja vaihdan huonejärjestyksen, haluan kyllä tuon Block-lampun yöpöydälleni.

12.00 Kävelylenkki sadetihrussa. Ihan älytöntä, miten jotkut päivät eivät tunnu valkenevan ollenkaan. Vartin-kahdenkymmen minuutin ulkoilu virkistää silti kummasti, vaikka aina ei kyllä tee mitenkään hurjasti mieli poistua toimiston lämmöstä kesken päivän.
Ja kyllä, Tukholma on erittäin kaunis kaupunki ja täällä paistaa aina aurinko. Valitettavasti toimistomme sijaitsee niukasti kaupungin rajan pohjoispuolella, Solnassa. Sen on pakko olla ainoa selitys tällaiseen harmauteen!

15.15. Vessaselfie. Olen onnistunut olemaan ziljoona vuotta bloggarina ilman, että olen oppinut ottamaan edes auttavasti järkevän näköisiä kuvia peilin avulla. Haha! Tuo käynee kuitenkin paremman puutteesta myös päivänasu-kuvasta: vyötäröjakku Henkalta ja farkut Weekdayltä.
Olympus PEN E-PL7 -kamerassa on sisäänrakennettu WiFi. Sen ansiosta kameralla otettujen laadukkaiden kuvien jakaminen on ihan tolkuttoman helppoa. Puhelimeen tarvitaan vain Olympuksen ilmainen appi. Kamerassa olevista kuvista voi valita mieleisensä ja sen jälkeen jakaa ne Instassa, fb:ssä, muuten somessa – tai vaikka lähettää sähköpostilla mummulle Tampereelle. Esimerkiksi Mintun hieno ja virallinen vessa-selfie löytyy myös Instagramista… (@minnapaakkulainen, jos haluat vilkaista! Vähän eri versio tosin kuin tuo ylläoleva)

16.00 Vielä tunti töitä. Ulkona on entistäkin pimeämpää ja sateista. Alan käydä itseni kanssa kauppaa, jaksanko mennä salille työpäivän jälkeen. Päätän, että saan syödä hyvällä omatunnolla viikonlopulta jääneen kinuskijätskin, jos selätän laiskotteluntarpeeni ja treenaan edes 40 min.

17.40 Let’s do this!! 20 minuuttia stepperillä + 20 min hartioita, selkää ja vatsaa. Ei mikään supertreeni, mutta kaikki vähäkin on tyhjää parempaa. Every step counts – on mottoni!
Tuo SATS:in ulkopuolella sateisessa iltapimeässä otettu kuva on täysin käsittelemätön. En ole edes lisännyt valoa tai kontrastia (paljon muuta en kyllä osaakaan… :P) – eli siitä näkee hyvin vakio-objektiivin todella loistavan tason!

18.30 Done and done! Päätän, että olen tosi himskatin ylpeä siitä, että olen niin reipas, vaikka jonkun himourheilijan mittakaavalla en sitä olisikaan. Every step counts ja treenin jälkeen vain mustavalkoisia selfieitä. Haha!
E-PL 7 -kamerassa on tosi huippu, myös alaspäin kääntyvä näyttö. Sen avulla kivojen selfieitten ottaminen on tosi iisiä. Itseasiassa koko tämä blogipostaus: 3 minuutin juhlameikki, on toteutettu käsivaralla otetuilla selfieillä! Eli jos tämä hikinen treenin jälkeen näpsäisty otos ei vakuuta, kantsii tsekata tuon meikkipostauksen kuvat.

18.45 Täydennysostoksia. Tuorepuristettua appelsiinimehua ja basilikaa, luomua så klart. Ihme juttu, miten yrtteihinkin voi tulla himo. Tuntuu, että en osaa edes olla, jos keittiön pöydältä ei löydy rehevää basilikapuskaa.

19.30 Illallissalaatin jämät eiliseltä. Ylitän itseni ja syön sivistyneesti oikein keittiön pöydän ääressä. Toki samalla viikonlopulta lukematta jääneitä sanomalehtiä selaillen. Salaatissa on kanaa, sinihomejuustoa, kaikenlaisia erilaisia salaatteja, kirsikkatomaatteja, kurkkua, porkkanaa, Cantaloupe-melonia, oliiveja, parmesaniraastetta ja basamico-kastike. Ja se on hyvää!

20.15 Tiskaus. Olen yksi niitä harvoja, joilla ei vieläkään ole käytettävissä astianpesukonetta. Aikaisemmin vetkuttelin tiskiharjaan tarttumisen kanssa, mikä johti siihen, että viikonloppuina likaisia astioita riitti helposti parin tunnin sessiota varten. Nykyään yritän olla vähän edes kurinalaisempi ja ajatella, miten ihanaa onkaan, kun on siistit tasot keittiössä. Toisaalta koko hommaan ei myöskään silloin mene puolta iltaa.
E-PL 7 -Olympuksessa on valmiina kaikenlaisia hienoja suodattimia, joiden avulla kuviin voi saada helposti hauskaa efektiä ja ekstrapotkua. Tiskauskuvaan kuuluu mielestäni ehdottomasti vintage-suodatin. Meininki on sen verran antiikkista – ja lopputulos mielestäni tosi kivan näköinen!’

21.30 Datailua ja mm. tämän postauksen naputtelua. Kello alkaa olla jo aika paljon ja pitäisi alkaa suoriutua yöpuulle. Sitäpaitsi päivän todo-listalla on vielä toteuttamista vaativia asioita: kissojen hiekkalaatikot odottavat pesijäänsä. En kuitenkaan malta olla mainitsematta muutamasta mahtavasta E-PL 7:n ominaisuudesta. Tulen kyllä varmasti kirjoittamaan tästä vielä tarkemminkin, mutta olen nyt niin innoissani, että ihan pakko raapaista kuvaushommaa vähän tältäkin kantilta.
Olympus Image Share ja kameran liittäminen puhelimeen.

App Storesta löytyy Olympuksen ilmainen image share appi. Kun se on puhelimella tarvitsee vain klikata kameran näytön vasemmassa yläkulmassa olevaa WiFi-tekstiä ja sen jälkeen puhelin ja kamera ovat yhteyksissä toisiinsa. Ensimmäisellä kerralla pitää lukea puhelimeen kameran näytölle tuleva ruutuviivakoodi, mutta siihenkin menee vain viisi sekuntia.

Sen jälkeen on helppo tarkastella kameran muistikortilta löytyviä kuvia ja tallentaa ne puhelimeen. Tässä ei siis tapahdu mitään automaattista miljoonan kuvan latausta, joka tukkii koko puhelimen muistin, vaan sitä voi ihan kaikessa rauhassa valkkailla juuri ne kuvat, jotka haluaa.

WiFin avulla puhelinta voi käyttää kauko-ohjaimena. Tässä on screen shotteja siitä, kun säädän kameraa puhelimen avulla. Ihan kaikkia järjestemäkameran toimintoja ei luonnollisestikaan tarvita tässä vaiheessa, mutta tärkeimmät pääsäädöt onnistuu.
Kuvaa voi tsuumata ja tarkennuspistettä vaihdella kuvaa näpäyttämällä ihan samaan tapaan kuin muissakin Olympus PEN -kameroissa – sillä erolla, että kauko-ohjauksen avulla myös nuo toiminnot siirtyvät käytettäväksi puhelimen näytön kautta.
Lisäksi on mahdollista asettaa kuvan ottoon viive kahdesta kahteentoista sekuntiin. Erinomainen toiminto, jos ei halua esiintyä kännykän näyttöä tuijottavana idioottina kaikissa kuvissa!

Kuvan muokkausta en ole vielä ehtinyt ihan hurjasti testailla. Filttereitä on tarjolla melkoinen valikoima (mielestäni nämä ovat ihan samat kuin kamerassakin. En ole ihan satavarma, sillä kamerani puhuu englantia ja appi suomea…) ja lisäksi innostuin testailemaan kuvaan liitettävää tekstiä.
Itsellänikin kamera ja kaikki sen hienoudet ovat vasta testivaiheessa, mutta jo nyt voin sanoa, että en ole ikinä käyttänyt mahtavampaa vehjettä! Luonnollisesti arvostan monia toimintoja, koska olen bloggari, mutta voin niin nähdä, miten samoista toiminnoista on apua ihan kelle tahansa kuvaajalle: kaukolaukaisimen avulla saa aina koko perheen kuvaan, WiFin avulla lomakuva-albumin voi jakaa ystäville ja sukulaisille huolitellun näköisenä helposti ja nopeasti, kompakti tyylikäs kamera ei jää kotiin, koska se mahtuu pieneenkin laukkuun (jopa taskuun) ja erinomaisen kuvavakauden ansiosta kuvat onnistuvat haasteellisemmissakin olosuhteissa.

Tosiaan, jos on uutta kameraa vailla, kantsii muistaa Olympuksen mahtava kampanja Verkkokauppa.comissa! Tässäkin jutussa näkyvien kuvien kuvaamiseen käytetyn muotoilultaan klassisen tyylikkään retrohenkisen 599,90 -hintaisen E-PL7:n ostaja saa kaupan päälle kampanja-aikaan hienon design-lampun! Design House Stockholmin Harri Koskisen suunnittelema Mini Block -klassikkolampun arvo on 121,00 – eli aikas mainio diili!
Kannattaa klikata samantien myös Olympuksen ja Indiedaysin kampanjasivulle, jonne kaikkien mukana olevien bloggareitten kuvia kerätään. Siellä on käynnissä kilpailu, jossa kuvia kommentoimalla osallistuu arvontaan, jonka voittajalle lähtee oma E-PL7! Osallistuminen on toisin sanoen superhelppoa – ja palkinto aivan huippuluokkaa! Kilpailu päättyy 20.12.2014.