Juokseminen, lenkkeily, on halpa harrastus. Mitään vuosi-, kuukausi-, osallistumis- tai jäsenmaksuja ei ole, jollei nyt väen väkisin halua ängetä mukaan johonkin seuraan tai liikuntamestan juoksuporukkaan. Tapahtumiin osallistuminen maksaa, mutta se ei mielestäni kuulu harrastuksen peruskuluihin. Pakolliset varusteet ovat myös aivan minimaaliset. Hyvät juoksutossut on tärkeimmät ja niihin kannattaa panostaa hintalappuun katsomatta. Siitä sitä sitten kiittää itseään myöhemmin ihan jokaisella askeleella.

Tähän asti olen luottanut peruskallionlujasti Asicsin tossuihin. Olen juossut yhteensä neljä maratonia (1998, 2000, 2007 ja 2009), joista kolme Asicseilla. Ensimmäiselle maratonilleni treenasin pitkään Niken tossuissa, mutta ensimmäisen vähän pidemmän lenkin jälkeen marssin Tampereen Stockan urheiluosastolle ja ostin (varmaan silloin kanta-asiakastarjouksessa olleet) Asicsin DS Trainerit. Treeni sujui mallikkaasti, varpaani voivat hyvin ja selvisin hienosti ekasta maratonistani.

Reilun vuoden päästä tuosta, aloin treenata tosissani toiselle maratonilleni ja oli aika hankkia uudet Asicsit. En ollut järin kiinnostunut tossuista, mutta kaikki naapuruston maratoni-insinöörit juoksivat myöskin Asicseilla, joten tuumasin, että jatketaan hyväksi havaitulla merkillä. Päädyin jälleen Stockan urheiluosastolle ja tällä kertaa uskaltauduin oikein juttusille myyjän kanssa. Nuori erittäin asiantutevan oloinen myyjäpoika oli pökertyä, kun kuuli, että olin juossut maratonin kevyiksi ratakengiksi ja lyhyille matkoille tarkoitetuilla DS Trainereillä. Hän myi Mintulle pitkille matkoille tarkoitetut Gel Kayanot ja minä olin onnellinen.

Sitten seurasi muutama vuosi maastopyöräilyä (ja pyöräilyä ihan muuten vaan), ja juokseminen jäi vähemmälle. Seuraavat tossut hankin vasta aloitellessani treeniä vuoden 2007 maratonille. Päätin hifistellä oikein kunnolla ja kävin Löplabbetissa mittauttamassa, kuvauttamassa, testaamassa, videoimassa ja valitsemassa uudet tossut. Kokemus oli hieno, mutta tossut (Nike) käytössä aivan kamalat. Ainoa kerta, jolloin olen kärsinyt mm. mustuneista varpaankynsistä ja muista kuulemma tavallisista maratonarien vaivoista. Onneksi kesä 2007 oli varsin lämmin. Heti, kun elokuussa (Tukholman maraton juostaan aina kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna…) sain laitettua jalkaani muutakin kuin Havaianakset, marssin kilpailevaan juoksukauppaan ja ostin uudet Gel Kayanot sen paremmin mittailematta kuin testailemattakaan.

Vanhat rakkaat Gel Kayanot ovat palvelleet loistokkaasti. Paransin maraton-aikaani edellisestä (Nikeillä juostusta) kerrasta yli 20 min – mikä on omassa mittakaavassani aika paljon. Ja heti seuraavana päivänä suuntasin ikimuistoiselle Heeringin sponssaamalle matkalle Singaporeen. Mikä tarkoitti toisin sanoen kolmea päivää putkeen vähintään 12 cm koroissa. Eikä tehnyt tiukkaakaan!

Ehdin vielä aloitella seuraavalle maratonille – eli siis vuoden 2010 – valmistautumista vanhoilla bestiksilläni, mutta sitten paukahti selkä. Nyt kun olen mummoilemassa takaisin juoksukuntoon, olen päättänyt, että on korkea aika hankkia uudet tossut. Kyllähän sen jo kuvakin kertoo, että aika loppuun kalutut ovat nuo vanhat, juu.

Nyt onkin sitten edessä se vaikein – eli päätös mitkä tossut hankkisin. Tekisi mieleni mennä ja ostaa Gel Kayanot, niinkuin ennenkin… mutta onko se overkill? En ole ollenkaan vakuuttunut, että innostun enää maratonille. Vaikka toisaalta, pitkien lenkkien meditatiivinen vaikutus on ihan omaa luokkaansa. Olisiko kuitenkin järkevämpää hankkia jotkut keskipitkille matkoille optimoidut tossut? Eikä se nyt ole rahasta kiinni, maksakoot mitä maksavat. Edellisen kokemukseni perusteella en ole niin kovin innokas myöskään hankkimaan juoksukaupassa analyysien perusteella suositeltuja lenkkikenkiä.

Kyllä, mieleni tekisi turvautua tuttuun ja turvalliseen ja hankkia uudet Gel Kayanot. Tämän vuoden malleissa olisi noin ihanat väritkin! (Hiukan hassua muuten: Suomessa on myynnissä tuo pinkki ja valkoinen – täällä nuo kuvan pinkki ja violetti…). Tai ehkä sitä voisi olla sen verran reipas ja lueskella hiukan jotain juoksuaiheisia sivustoja. Luulisi sieltä löytyvän monenmoista keskusteluketjua tästä juoksijoiden lemppariaiheesta. Ja jos sieltä lukijoitten joukosta löytyy harrastajia, niin antakaa vinkkiä uus-aloittelijalle.

Onko muuten kukaan testannut Adidaksen uusia Adidas Boost-juoksutossuja? Onko ne niin mahottoman hyvät, mitä mainoksissa sanotaan? Olisi ihan mahtava kuulla jonkun sellaisen mieleipiteitä, joka ei sponsorisopimuksensa vuoksi luonnollisesti esitä kehuja. Ja sitten mietin sitäkin, että pitäiskö niitä lenkkikenkiä olla useammat? Ehkä kahden-kolmen lenkin viikkovauhdilla yhdet riittää?

Mulla on ongelma. & Other Stories -verkkokauppa avattiin eilen. Erehdyin vierailemaan sivustolla – ja nyt haluaisin tilata sieltä tasan aivan kaiken. Aika iso ongelma.

Kaiken lisäksi tilaukset toimitetaan ilman postikuluja. Pitänee varmaan ryhtyä luovaan ongelmanratkaisuun tässä…

Kuvat: & Other Stories

Tosi viimeisenpäälle järkevien kenkähimotusten sarja jatkuu näköjään. Niinkuin taisin tuossa jo mainitakin, kevätgarderobiani vaivaa huutava järkevien jalkineiden puute. Aivan täysin loogisesti menin sitten rakastumaan tulenpalavasti Marimekon ja Conversen tämän kevään yhteistyön tuloksena syntyneihin mansikkakuvioisiin Chuck Taylor All Star Platform -tennareihin.

Maija Isolan vuonna 1967 suunnittelema mansikkakuosi on niin herkullinen, että melkein tuntee pienet mansikankivet hampaankolossa! Ja polka-raitainen platform-pohja niin iloinen, että tuskin nuo tossut jalassa perinpohjin kurjaa päivää tulisi koskaan. Tosin ei ole aavistustakaan, miten tennarisöpöliinit voisi luontevasti yhdistellä normaaliin office casual -tyyliini. Ei todennäköisesti mitenkään, mutta tosi rakkaus ei moisista pikkujutuista piittaa!

Lehdistötiedotteen mukaan mansikkatennareitten (ja tietty niiden muidenkin kevään yhteistyöuutuuksien) piti tulla kauppoihin maaliskuussa. Nythän on maaliskuu, right? Marimekon verkkokaupassa noita ei vielä näy, mutta pitää varmaan lähteä laukkaamaan läpi Tukholman Marimekko-putiikit, jos vaikka sieltä jo löytyisi…

Kuva: Marimekko

Joskus tuntuu, että pitäisi lopettaa blogien lukeminen ihan kokonaan. Niinkuin nyt esimerkiksi.

Kohta on kevät ja tarvitsen erittäin kipeästi uudet nauhakengät (mustat, mielellään paksupohjaiset ja hiukan äijämäiset), siistit tennarit (jostain syystä valkoiset perus-Hi-top Converset ei nyt tunnu iskevän – mitä ihmettä niiden sijaan?) ja kivat slippersit (ballerinakautta odotellessa). Lisäksi kenkävarastostani puuttuu täysin kävelykorkuiset mustat sandaalit.

Kenkäosaston ostoslista on siis pitkä, mutta mitä tekee Minttu. Viaton vierailu naapuritontin blogissa johti vakavaan pakkomielteeseen. Mun on ihan pakko saada kanssa Ida Sjöstedtin timangikengät.

Olen nyt tässä pari päivää yrittänyt pysyä nahoissani ja puhua itselleni järkeä. Tiedossa ei ole ainoitakaan juhlia, jonne unelmanihanat timangikengät voisi laittaa. Anopillehan nuo voisi sopia, mutta ihan vielä ei ole näköpiirissä, että saisin alkaa käyttää tuota himoittua titteliä. Mutta kyllähän pianon päälle aina kauneutta ja iloa ympäristöönsä levittäviä esineitä sopii. Eikö?

Muotiviikon aikaan hätäpikahankitut hengenpelastuskengät ansaitsevat tulla esitellyksi ihan kunnolla. Ostopäätöksen tekemiseen meni noin kolme minuuttia. Syy siihen, miksi tunasin päätöksen kanssa niinkin kauan on se, että mielessäni kuvittelin hankkivani jotkut 5 euron kangastossut. No, tähän aikaan vuodesta ei sellaisia löytynyt – ja ihan hyvä vaan.

Vagabondin söpöt mustat nupukki-creepersit odottelivat alehyllyssä 30 % alennuksella varustettuna. Periaatteessahan nuo eivät todellakaan ole mitkään talvikengät, mutta paksu läskipohja eristää mainiosti maasta hohkaavan kylmän.

Jalassa oli siis nämä Ril’sin mokkanilkkurit. Kenkien lesti ei ole ollut mikään maailman miellyttävin milloinkaan. Aika paljon niitä tulee silti käyttettyä – tykkään hurjasti nilkkureitten muodosta ja ulkonäöstä. Parhammillaan ne ovat kuitenkin perus-toimistopäivinä, jolloin kävelyä on aika vähän eikä tarvitse pinkoa kiireellä epämääräisellä alustalla.

Jossain vaiheessa taisin pikkuisen kyllästyä Vagabondin kenkiin. Valikoima tuntui tylsältä ja jotenkin mitäänsanomattomalta. Toisaalta hyvät ja järkevät peruskengät, joissa on kuitenkin jotain jujua, on yleensä paljon parempi hankinta kuin älyttömän kreisit fashion-popot. Ja harvat kengät kestävät tulikokeen, josta Vagabond on omalla kohdallani selvinnyt jo useamman kerran: Jätin creepersit jalkaan jo kaupassa, kuljin kilometrikaupalla ja seisoskelin iltaan asti ilman hiertymän hiertymää!

Aina selostan, miten surkea heräteostelija olen, mutta näköjään sitä tiukan paikan tullen osaa kuitenkin tehdä erinomaisen onnistuneita pikapäätöksiä!

Muotiviikon aikaan Nellyllä oli oma Pop Up Store ihan virallisten näytöspaikkojen vieressä. Vähän suorastaan harmittaa, että en eksynyt paikalle aikaisemmin kuin vasta viimeisenä päivänä, mutta tosiaan vasta silloin oli fashion-lukujärjestyksessä sen verran aukkoa, että ehdin piipahtaa putiikissa.

Olen muistaakseni tilannut Nellystä kerran – korkeintaan kaksi – joten en todellakaan tunne nettikauppaa “omakseni”. Jostain syystä suurin osa sivuston kuvista tuntuu sen verran rasittavilta, että en vaan löydä mitään ostettavaa. Aina alennusmyyntiuutiskirjeiden saapuessa yritän kyllä, mutta ei vain oikein osu. En silti väitä olevani “väärän ikäinen”, koska esmes Forever21:iin on kyllä lähtenyt tilaus jos toinenkin… Haha!

Ensimmäisenä Pop Up Storessa tulivat vastaan nailoniset muovista staattista sähköä ritisetvät maksihameet ja samaa sarjaa olevat “nahka”takit. Yritän suhtautua avarakatseisesti maailmaan – ja tiedän, että näillekin on kohderyhmänsä.

Koruosastolla olisi ollut tarjolla monenlaista blingiä rip offia, mutta jostain syystä nekään eivät juuri jaksaneet innostaa.

Olisin ollut varmaan varsin hailakalla mielellä koko Pop Up putiikin suhteen, jos en olisi hoksannut vähän peremmälle pystytettyä (kesä)kenkätaivasta.

Aikasmoinen karkkihylly siinä – ja lähemmän tarkastelun jälkeen olin valmis tuomitsemaan Nellyn oman valikoiman kengät ihan ookoo hyväksi hinta/laatusuhteeltaan. Eipä niistä nyt monetkaan tainnut olla läpeensä nahkaa, mutta jotenkin kuitenkin näppituntumalta tukevamman oloista tekoa kuin esim. Zaran vastaavat.

Yritin etsiä Nellyn sivuilta linkkejä näihin samoihin kenkiin, mitä tähän olen ihastuksissani valkannut, mutta eipä siellä näyttänyt tällaisia olevan. Koska en kuulu kanta-asiakkaisiin, en osaa sanoa, että olivatko nämä jotain loppuunmyyntikappaleita – vai vasta mahdollisesti tulossa myyntiin. Tällaisille sini-violeteille kaunokaisille olisi hyvinkin käyttöä nimittäin jo nyt. Umpinaisen kärjen ansiosta nuo soveltuisivat aivan mainiosti sisäkengiksi toimistolle ihan koska vaan.

Astetta kesäisemmät kenkulit olisivat nämä. Ihastuin beigen, luonnonvalkoisen ja neon-keltaisen yhdistelmään. Lisää vain valkoiset shortsit ja piparkakun ruskeat sääret…

Huikeiden hippikenkien myötä tuli niin kova ikävä Peetua, että oli ihan pakko laittaa kuva tänne. (Juu, tyttö voi hyvin. Asuvat Lizin kanssa Melbournesta vuokraamassaan kämpässä ja tekevät töitä reippaina feissareina jollekin sähköyhtiölle. Kiitos kysymästä!)

Ehdat muovimuovi-korot (erona siis cooleille kauniisti läpinäkyville pleksimuovikoroille) ovat oikeastaan aika kauheat. Silti tuo nilkan ympäri kiertävä remeli ja simppeli nauha varpaiden yli tasapainottaa tilannetta niinkin paljon, että oikeastaan jo näin nämä nilkat paljastavien mustien kapeiden farkkujen ja bf-mallisen liuhuvan t-paidan muodostavan asun jatkeena. Ehkei kuitenkaan oikeasti ostoslistalle?