Yllätin itseni taas lueskelemasta kosmetiikkatestien tuloksia. Eihän siinä muuten mitään vikaa olisi, mutta lähes riippumatta tuotteesta, saan aina hurjan himon päästä kokeilemaan testivoittajia. Ihan siis huolimatta siitä, olenko juuri sillä hetkellä vailla kyseisen tuoteryhmän kosmetiikkaa vai en.
Niinkuin nyt esimerkiksi tuo Lidlin oman merkin Cien Q10 yövoide. Pakkohan se oli käydä hankkimassa, kun töissä lounaalla tuli puhetta Råd&Rönin riippumattomasta testistä, missä kyseinen halpisvoide oli päässyt voittopallille monien huippukalliitten merkkivoiteitten ohi.
Eihän tuo voide nyt todellakaan mitään suurta lovea budjettiin tehnyt, mutta kun muuten elän varsin tiukasti sen periaatteen mukaan, että mitään turhaa tai ylimääräistä ei hankita kaappeihin pölyttymään. Sikäli olisi siis pitänyt hillitä ostoshaluja ja shoppailla uutta vasta, kun vanhat voiteet on käytetty. Oikein jäi mietityttämään, että mikä niissä testivoittajissa oikein viehättää?

 
Jaottelen tuotetestit mielessäni kolmeen eri tyyppiin: lehtien (yleensä naistenlehtien) tuotearvostelut, testi-instituuttien tekemät vertailut ja blogitestit.
Kaikkein vähiten arvostan lehtien testejä. Niissä yleensä tuskin kerrotaan, miten testaus on toteutettu ja jos kerrotaankin, mistään ei voi tietää kuinka iso osa “tuloksista” on ihan sepittelyä. Kyllä, kyllä tiedän toimittajien koulutuksesta ja korkeasta etiikasta, mutta siitä huolimatta sisälläni asuva skeptikko on helposti hereillä, kun aivan yllättäen lehden isoimmat mainostajat sattumalta aina voittavat kaikki testit. Sinänsä tietty ihan hyvä, sillä näin vältyn himoitsemasta aivan tasan kaikkia testivoittajia.
Testi-instituuttien toteuttamat testit ja blogitestit ovat mielestäni uskottavuudeltaan ja käytännöllisyydeltään about samoissa. Viralliset testaajat (täällä Ruotsissa Råd&Rön ja vastaava Suomessa on käsittääkseni Kuluttaja) ovat siinä mielessä uskottavia, että ne on kaupallisesti riippumattomia ja siinä mielessä niiden ei tarvitse mielistellä mainostajia. Toisaalta etenkin kosmetiikan testaaminen on siinä mielessä mutkallista, että kokemus ja fiilis on hyvin tärkeitä testaajan ominaisuuksia ja täysin kvantitatiivisia ja yleispäteviä tuloksia on mahdoton saada. Kodinkoneiden testaaminen on vähän eri juttu kuin yövoiteen. Imuteho on helppo mitata ja verrata tuloksia eri imureiden kesken, mutta voide käyttäytyy jokaisella iholla vähän eri tavalla.
Blogien tuotetestejä voidaan kritisoida samasta syystä kuin lehtienkin. Eli jos bloggari saa ison osan tuloistaan joltain tietyltä brandiltä, ei ole mikään ihme, jos se hiukan vaikuttaa arvostelutuloksiin. Tästä huolimatta pidän kuitenkin blogeja varsin hyvänä ja uskottavana tiedonlähteenä. Informaatio on yleensä hyvin läpinäkyvää ja tottakai myös kirjoittajan persoona ja profiili vaikuttaa siihen, miten suhtaudun lukemiini mielipiteisiin. Toisin kuin naistenlehdissä, blogeissa on arvostelija eli bloggari aina mukana ihan omana itsenään ja siksikin mielipiteet tuntuu enemmän uskottavilta.

Lidlin (vähän liian voimakkaasti tuoksuvan, mutta muuten yllättävänkin hyvältä tuntuvan) yövoiteen lisäksi olen hurahtanut ihanaan ekologiseen porkkanaöljyyn. Testivoittaja sekin. Kirjoittelen öljystä vielä ihan erikseen käyttökokemuksia, kun olen ehtinyt käyttää tuotetta vähän pidempään.
Se hyvä puoli tässä “Best in Test” -nörtteilyssä on, että aina tulee kokeiltua kivoja uutuuksia ja ehkä jossain mielessä ainakin kaikkein pahimmat susi-ostokset tulee vältettyä!

Syksy on taas siinä vaiheessa, että pää on täynnä kaikenlaisia uuden aloittamisen ajatuksia. Aika hassua, että vaikka en missään tapauksessa ole varsinainen syksytyyppi, juuri tämä aika vuodesta on ihan superinspiroivaa. Kaikenlaisia kursseja tekisi mieli aloittaa (valokuvausta, kuvankäsittelyä ja ehkä saksan valealkeita), kuntosalijäsenyyksiä allekirjoitella ja muitakin haasteita lyödä lukkoon (Vansbrosimningen nyt ainakin…).
Henkilökohtaisiin syysklassikoihini kuuluu aina elämäntaparemontti ja hyvinvoinnin metsästys. Tai onhan ne oikeastaan mukana enemmän tai vähemmän aina, vuodenajasta riippumatta, mutta näin syksyn kirpeydessä tuntuu erityisen tsemppaavalta aloittaa uusi vaihe.
Olen päättänyt, että tänä vuonna tärkeisiin asioihin, kuten omaan terveyteen, onnellisuuteen ja hyvinvointiin tähtäävät toimet eivät laimene ja unohdu sitä mukaa, kun illat pimenevät ja ruskan väriloisto vähitellen himmenee harmaanruskeaksi mössöksi kenturalle. Onneksi tukena on erinomaisia työkaluja muistuttamassa matkanteon tärkeydestä.

Upea Frida Koti kaupungin laidalla -blogista on tehnyt yhdessä ystävänsä Merjan kanssa aivan mielettömän ihanan kalenterin “Unelmieni vuosi”. Olen muutenkin ihan muistikirja- ja kalenterifani, joten olin tikahtua innosta, kun Frida kysyi, haluaisinko testikappaleen tuosta. Jo heti ensimmäisen selailun jälkeen totesin, että kalenterihan on aivan kuin tismalleen toiveideni mukaan tehty!
Kiitollisuuspäiväkirja on ollut itselläni iltaohjelmassa vähän vaihtelevalla menestyksellä. Unelmieni vuosi -kalenterissa on joka päivälle varattu kohta kiitoksille, mikä helpottaa merkittävästi tavan ylläpitoa.

Kalenterissa on myös joka kuukausi tosi kivoja rastitustehtäviä. Voin jo nyt nähdä, miten yksinkertaiset “tehtävät” auttavat muistamaan, että välillä on hyvä pysähtyä nauttimaan hetkestä – eikä vain stressata eteenpäin. Tyhjille sivuille voi kirjoitella omia ajatuksiaan ja mietteitä unelmien vuoden varrelta.

Viikkokalenterin, kiitollisuuspäiväkirjan, rastitustehtävien ja muistikirjasivujen lisäksi kalenterissa on omassa muovitaskussaan säilytettävä aarrekartta. Itse en ole moista koskaan tehnyt, mutta niin paljon olen kuullut unelmien visualisoinnin voimasta, että ihan sormet syyhyävät päästä toteuttamaan tuota. Onkin tosi mainiota, että karttapohja on olemassa, itse kalenteri kun alkaa tietty vasta vuoden alusta, enkä millään malttaisi odottaa sinne asti.
Sain tosiaan oman Unelmieni vuosi -kalenterin lahjaksi (kiitos vielä kerran Frida!!), mutta täältä löytyy lisätietoja ja tilausmahdollisuus, jos alkoi kiinnostaa.
Toinen työkaluni hyvinvoinnin ylläpitoon on pääasiassa fyysiseen puoleen keskittyvä Wellness-kirja. Yksinkertaisten harjoitusten ja ruokavalion rukkaamisen avulla on kuulemma mahdollisuus päästä kokonaisvaltaisesti parempaan balanssiin. En ole vielä kovinkaan paljoa ehtinyt tutustua opukseen, mutta ajatuksenani onkin, että otan tuosta osion kerrallaan ja esittelen sen täällä blogissa omien kokemuksieni kanssa.
Näin todennäköisesti pysyn itse paremmin valitsemallani tiellä ja ehkä iloa ja hyötyä välittyy myös sinne ruudun toiselle puolelle.

Jooga, pilates, meditaatio, ayurveda, ravinto, treeni, spa ja tanssi – jos näillä ei syksystä tule hyvä, niin ei sitten millään!

Kesän ja lomien jälkeen arkeen palaaminen tuntuu oikeastaan aika ihanalta. Rutiinit ja arjen rytmi antaa parhaimmillaan turvalliset raamit, joiden varassa on helppo sompailla päivästä toiseen.
Jossain vaiheessa elämän tasaisuus ja ennustettavuus alkaa kuitenkin helposti tuntua harmaalta ja ikävältä. Kyllähän sitä tietää silloinkin, että arjen-pienistä-asioista-nauttiminen ja blaa, blaa, mutta kun on päässyt siihen pisteeseen, että kaikki tympii, ei carpe diem -iskulauseista ole paljon iloa.
Tänä vuonna haluan säilyttää kesän aikana ladatut akut mahdollisimman pitkään vihreällä. “Jee, arki on huippua!” -fiiliksen ylläpitoon tarvitaan kuitenkin järeämpiä aseita kuin tsemppaavia iskulauseita Instagram-tilillä. Tässä viisi erittäin konkreettista vinkkiä, joiden avulla auringon lämmittämän kallion tuntu säilyy jalkapohjissa, vaikka pimeys pukkaisi päälle ja taivaalta vihmoisi mitä.

1. Positiiviset affirmaatiot heti aamusta
Saattaa kuullostaa hiukan hölmöltä ja turhanaikaiselta hippeilyltä, mutta tosiasia on se, että aivoja on tosi helppo huijata. Siksi on tosi kätevä aloittaa päivä heti aamulla muutamalla (enemmän kuin kolme, maksimissaan kuusi) positiivisella ja voimaannuttavalla affirmaatiolla. Mitä kukakin haluaa itselleen uskotella, on jokaisen oma asia, mutta tärkeintä on, että affirmaatiot alkavat tyyliin “Minä olen…” (vahva/upea/rohkea etsetera) ja lauseilla, jotka saa uskomaan, että kaikki järjestyy. Siis kaikki sekin järjestyy, mihin itsellä ei oikeastaan ole osaa eikä arpaa.
En todellakaan ajatellut paljastaa kaikkia omia affirmaatioitani – sen verran ne on kuitenkin noloja, mutta tässä pari, joita käytän päivittäin ja jotka soveltuu yleisempäänkin käyttöön:

• Hyväksyn universumin auttavan voiman elämäni setvimisessä
• Annan hyvän olon, rakkauden, ilon ja myönteisen ajattelun täyttää mieleni
• Minussa on voimaa ja tahtoa

2. Päätöksen tekeminen
Huolehtiminen ja yleinen ahdistuneisuus on aivojen reaktio asioihin, jotka ovat kesken ja avoimena. Jossain mielessä vatvominen voi tuntua jopa helpotukselta – se on kuitenkin edes jonkinlainen reaktio juuri sillä hetkellä päällä oleviin tilanteisiin. Aivot kuvittelevat, että tässä nyt muka tehdään jotain asioiden hyväksi, kun ollaan niin kamalan huolissaan. Arjen laatua ahdistuskohtaukset tuskin kohottaa, mutta onneksi jälleen omaa päänsisäistä systeemiä on ihan naurettavan helppo huijata.
Tee päätös, lähestulkoon ihan mikä vaan, ja tilanne helpottuu huomattavasti. Ihan sen tason asia, kuin esimerkiksi oikeiden kenkien valinta asuun sopivaksi, tuskin tavallisessa arjessa auttaa, mutta toisaalta ei tarvitse myöskään liioitella. Työpaikan vaihtaminen, suhteen lopettaminen, asunnon ostaminen ja monet muut isot asiat, ansaitsevat tulla pohdituksi perusteellisesti. Arjen laatua kohottaa kuitenkin kummasti, kun erottelee ne oikeasti isot asiat ja tekee vähän pienempien kohdalla selkeän päätöksen – ja toimii sen mukaan.
Ongelma on tietty se, että ikinä ei voi tietää, miten olisi käynyt, jos olisi valinnut toisin. Jälleen kerran aivotoiminta on kuitenkin puolellamme ja saamme aimo tujauksen hyvänolonhormooneja, serotoniinia ja mitä näitä on, vain sillä, että teemme päätöksen ja toimimme sen mukaisesti. Bonuksena myös niitä oikeasti isoja asioita kohtaan tuntemamme ahdistus vähenee.

3. Kosketus
On ehkä noin ziljoona kertaa ziljoona tutkimusta, että emme vaan voi selvitä ilman kosketusta. Varmasti kaikki on kuullut sen ikivanhan jutun romanialaisesta lastenkodista, jossa se ovea lähinnä oleva vauva, jonka yövuorossa oleva hoitsu otti aina syliin istuskellessaan kierroksensa päätteeksi, oli kaikkein tervein ja voimakkain ja muutenkin onnellisin.
Eli silläkin uhalla, että perhe/ystävät/kollegat pitävät ihan seinähulluna, kantsii tervehtiä halaten, sanoa kädestä päivää ja näkemiin, ja taputtaa kollegaa olalle pienemmästäkin syystä. Se on paitsi mukavaa ja positiivista, myös hyväksi omalle hyvinvoinnille.
Perheellisille ja parisuhteessa oleville luulisi olevan varsin helppo ja mukava lisätä ihokosketusta arkipäivään ilman sen kummempia temppuja. Teinitkin – jopa pojat – tykkäävät hartiahieronnasta, jos halailu tuntuu liian hävettävältä. Sinkuilla, kuten allekirjoittanut, on hiukan hankalampaa. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse lähteä pikkutunneilla kartsalle kärkkymään ihokontaktia, sillä tutkimusten mukaan mm. hieronta aiheuttaa lähes vastaavan reaktion aivoissa.
Ilman mitään tutkimuksia voisin lisäksi väittää, että kehräävän kisun – tai muun rakkaan lemmikin – kosketus pääsee kyllä samoihin lukuihin.

 4. Itsesäälistä irtautuminen
Itsesääli on aika vahva sana, eikä kukaan käytännössä koskaan tunnusta itse kieriskelevänsä moisissa alhaisissa tunteissa. Kuitenkin, jos ihan tarkkaan katsoo itseään peilistä (minä myös!), jotenkin sitä kuitenkin monesti ajattelee, että “kyllä mää muuten, mutta ku…”. Kaikki, mikä ei tapa, ei todellakaan aina vahvista. Joskus se syö elävältä ja pelkästään hengittäminen on ihme.
Iso askel kohti onnellisempaa arkea on se, että antaa menneisyyden olla. Siihen ei voi enää mitenkään vaikuttaa, vaikka miten haluaisi, joten on aivan älytöntä tuhlausta hukata myös tämä hetki sen vuoksi. Jos on niin, että henkilökohtaisessa historiassa on asioita, joiden kanssa pitää vielä ottaa matsia, merkataan niitä varten aika kalenteriin. Torstai 15.9.: Body Pump 17.30, Demoni-miitti 19.00 – 20.00.
Ekstreme-tilanteita varten muistiin: hymyileminen kannattaa, sillä aivot eivät ihan täysin osaa erottaa aidon ja teeskennellyn hymyn eroa, joten teeskenneltykin hymy lisää hyvinvoinnin tunnetta.

5. Kiitollisuus
Kiitollisuus on hieno asia ja meillä kaikilla on niin paljon, mistä voimme olla kiitollisia. Nyt ei kuitenkaan puhuta siitä. Tarkoitukseni oli jakaa parhaimmat vinkkini, miten voi elää onnellisempaa arkea, ja kiitollisuus on niistä ehdottomasti tehokkain.
Aloitan aina säännöllisesti kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisen. Tavoitteena on, että joka ilta kirjoittaisin ylös noin viisi asiaa, pientä tai isoa, joista sillä hetkellä olen kiitollinen. Ongelma on vain se, että olen tooodella huono menemään nukkumaan ajoissa, joten kaikki välivaiheet siitä, kun kykenen irtautumaan tietokoneesta, siihen, kun vihdoin painan pääni tyynyyn, pitää karsia pois. Eli kiitollisuuspäiväkirjat ovat jääneet varsin lyhytikäisiksi.
Siitä huolimatta olen havainnut, että kiitollisuutta voi käyttää melkein kuin aseena – tai ainakin kuin aspiriinia. Silloin, kun oikein ahdistaa ja angstaa, seinät kaatuu päälle ja taivas putoaa niskaan tai kaiken harmaus ottaa niin paljon päähän, että kyyneleet meinaa nousta silmiin jo kauppareissulla, silloin kannattaa ottaa käyttöön kiitollisuus.
Mistä ihmeestä voi olla kiitollinen silloin, kun kaikki on huonosti ja mikään ei ole hyvin?
No, nyt mulla on hyviä uutisia: tutkimusten mukaan se riittää, että edes yrittää etsiä kiitollisuuden aiheita – serotoninia ja niitä muita hyvänolonhormooneja alkaa virrata aivoista välittömästi, kun alkaa etsiskellä aivoistaan asioita, joista edes saattaisi olla kiitollinen! Eli tässä todellinen ase pahan päivän varalle: tiukan paikan tullen ei muuta kuin mentaalinen haarukka pääkoppaan ja kiitollisuuden aiheita etsimään. Aivan sama löytyykö sieltä mitään vai ei – itse prosessi riittää!

Niinkuin tenniksen superstara Andre Agassi joskus sanoi:

“The moment of victory is too short to live for.”

(PS. Kaikki kuvat on viime viikonloppuiselta peruslenkiltäni läheisen Sicklasjön ympäri. Tekisi ihan mieleni laittaa “pun intended” -huomautus kaikkiin aiheeseen kliseisen nasevasti sopiviin “pelastusrengas”, “polku”, “huvimaja” & “peruskallio” -kuviin.. Haha! Mutta oikeasti tuo alle neljän kilsan lenkki, joka lähtee ihan meidän takaovelta, on kyllä sellainen happy place mulle arjessani, että olisi todella vaikea kuvitella, että muuttaisin täältä jonnekin muualle Tukholmaan).

Positiivisuus ja positiivinen elämänasenne on elämäntaito-oppaiden standardiratkaisu, jos haluaa oppia paremmaksi ihmiseksi, kehittyä elämään onnellisempana ja ymmärtää, miten nauttia pienistä asioista. Asioiden näkeminen positiiviselta kantilta on kuulemma myös avain menestykseen niin työssä kuin yksityiselämässäkin.
Tunnen olevani peruspositiivinen tyyppi. Näen rasittavuuteen asti kaikessa jotain hyvää ja vaikka vastoinkäymiset pahoittaa mieleni aika ajoin, tulevaisuuden ja kaiken muunkin valoisuus on lähtökohtani. En tunne kaipaavani “Think positive” -tyyppisiä affirmaatioita, sillä asenne tulee jo valmiiksi selkäytimestäni.
No, mikä sitten mättää?

Kaikesta rummutuksesta huolimatta tuntuu siltä, että positiivisuutta pidetään naiivina, lapsellisena ja pahimmillaan kritiikittömänä ajattelun puutteena. Etenkin työelämässä asiallisina ja hyvällä tavalla vaativina pidetään niitä tyyppejä, jotka kritisoivat, hankaavat vastaan, epäilevät, haastavat ja jumittavat. Asioihin – varsinkin muutoksiin – positiivisesti suhtautuvia pidetään helposti heikkoina ja vietävissä olevina.
Pitäisi ilmoittaa olevansa lasini-on-puoliksi-täynnä -tyyppi, mutta käytännössä sitä pidetään naiivina. Kaikkihan näkee, että lasi on vain puolillaan.

Enkä nyt väitä, että negatiivisuutta ominaisuutena pidetään yleisesti mitenkään haluttavana. Lyhyt visiitti googlessa kuitenkin puhuu omaa karua kieltään. Niin tavoiteltavana kuin positiivista elämänasennetta pidetäänkin, se yhdistyy useammin kuin monesti sanoihin “naiivi”, “sinisilmäinen”, “epärealistinen”, “lapsellinen” ja “herkkäuskoinen”. Sinänsä ihan söpöjä ja aurinkoisia ominaisuuksia sunnuntaisia instagram-kuvia ajatellen, mutta ei ihan niin houkuttelevia tavallisessa arjessa.
Positiivisuus ei kuitenkaan mielestäni ole sama asia kuin ongelmien kieltäminen tai vaikeiden asioiden nielaisemista sellaisenaan ilman analysointia. Siinä missä hyväuskoinen ja naiivi hyväksyy kaiken sinisilmäisesti kyselemättä, vain maailman hyväntahtoisuuteen luottaen, positiivinen tarkastelee asiaa, punnitsee vaihtoehtoja ja valitsee nähdä ratkaisuvaihtoehtoja ja valoisia skenaarioita. Maailman hyväntahtoisuuteen luottaa toki hänkin.

Itse olen sitä mieltä, että positiivinen asenne johtaa ratkaisukeskeisempään suhtautumiseen kuin kritiikissä jumittava negatiivisuus.
Eli ei, positiivisuus ei ole samaa kuin olla naiivi. Hymyileminen ei myöskään tarkoita sitä, että olen tyhmä höppänä.

Olen halunnut kirjoittaa tämän peruspositiivisen elämänasenteen puolustuspuheen jo vuosikausia. Työelämässä on vielä jotenkin ymmärrettävää, että kollegat ja esimiehet muodostavat kuvan sinusta vain niiden pienien palasien avulla, joita työtehtävien ja palaverimaratonien raoista tipahtelee. Siihen kuvaan on sitäpaitsi hyvin helppo vaikuttaa omilla tekemisillään.
Läheisessä ihmissuhteessa on sen sijaan aivan käsittämätöntä, jos toinen lukee positiivisuuden heikkoudeksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa siihen, että vastapuoli alkaa käyttäytyä alentuvan holhoavasti ja jopa nähdä velvollisuudekseen vähän ohjailla. Eihän naiivi reppana voi mitenkään käsittää, miten tätä elämää oikeasti kuuluu elää ja miten ihmisiä tulee kohdella. Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että tuo ihmissuhteeni on päättynyt aikapäiviä sitten.

Kaikki kuvat eiliseltä iltauintiretkeltäni Sicklasjön lähilaiturille. Kävin kyllä tänäänkin, mutta jätin kameran kotiin. Ilman lämpötila sama kuin eilenkin, 21 astetta, vesi piirun verran yli 19 astetta. Ihanaa ja virkistävää – arjen helmihetkiä!
Positiivista energiaa!
EDIT: Kaikki “naivit” muutettu oikeaan kirjoitusmuotoon “naiivi”. Kielenhuollosta rakas kiitos bestikselleni, suomen lehtori Tinnille. Pahoittelen mokaa. Toivottavasti silmienne kirvely alkaa jo helpottaa.

Muutaman toimistopäivän jälkeen huomenna olisi taas aika aloittaa pieni lomapyrähdys. Jokakesäinen Tampereen reissuni ajoittautui tänä vuonna vähän myöhempään, tavallisesti yritän käydä kotikonnuilla heti lomakauden alussa. Viikonloppuna odottaa kuitenkin Eppu Normaalin juhlakonsertti Ratinassa, joten elokuiset päivämäärät tuli bookattua jo talvella.
Vajaan viikon kestävän matkani aikataulu on poikkeuksellisen tiivis. Konsertin lisäksi ohjelmassa on syntymävuosisiskojen The Syntymäpäivien juhlistamista, äiskän tapaamista ja sen sellaista. Jotta mitään tärkeää ei pääsisi unohtumaan, päätin kirjoittaa muistilistan kaikesta kotikaupunkikivasta, jonka haluaisin mahduttaa vajaan viikon kestävään reissuuni.
Mintun TAMPERE -bucket list:

• Mustaamakkaraa Laukontorilla
• Saunominen (ainakin kerran) ja jos vielä pääsisi järveen uimaan niin ai että!
• Nähdä Eput livenä (tän pitäisi olla helppo, kun liputkin on jo hankittuna!)
• Hengittää männyntuoksua Pyynikinharjulla
• Edelliseen saumattomasti liittyen: legendaariset munkkikahvit Pyynikin näkötornin kahvilassa
• Pikavisiitti Pikku Kakkosen puistoon (noooh, kyllä – pelaan edelleen!)
• Uusien aurinkolasien hankinta
• Äitiä pitää saada halata monta kertaa!
• Valvoa pikkutunneille mailman parhaiden ystävien kanssa
• Parantaa maailmaa (ks. edellinen kohta)

.. ja bonuksena:

• Facebookin Sipsikaljavegaaniryhmässä legendaariseksi noussut vegaanihampurilainen Kekkosentien Nesteellä.

Unohtuikohan jotain? Todennäköisesti – mutta oikeastaan muulla ei lopulta ole merkitystä kuin sillä, että saa tavata kaikkia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, viettää hetki aikaa yhdessä ja ladata ystävyysakkuja syksyn ja talven varalle!

Peetu päätti, että tänä kesänä hän ei halua mennä kesätöihin.
Itse sain ensimmäisen työpaikkani elokuvateatteri Nordiasta Tampereella, kun olin juuri täyttänyt 15. Siitä lähtien olen ollut töissä ja jotenkin selkäytimessä on sellainen automatiikka, että työ on ihmisen mitta.
Elokuvateatterin lipunrepijän paikka ei ollut ensimmäinen palkkatyöni. Jo edellisenä (tai ehkä jo sitä edellisenä?) kesänä oltiin Tinnin kanssa sekä lapsenvahtina että vahdittiin uunista tulevia leipiä ja leivonnaisia Tinnin tädin leipomossa Peipohjassa. Muutaman viikon pesti leipomossa oli varsin opettavaista aikaa. Tinnin yrittäjätäti ei päästänyt pentuja helpolla, vaikka työajan jälkeen saimmekin ihan vapaasti ratsata pakastimesta tanskalaisviinereitä evääksi uimarannalle.
Leipomon omistaja, Tinnin täti Kaarina, oli hiukan pelottava, mutta samalla aivan mahtava esikuva. Silloisen 13-vuotiaan Mintun maailmankuva oli toki hiukan erilainen kuin nykyään, mutta muistan ihailleeni jo silloin (ja silloisella ymmärrykselläni) sitä, että Tinnin täti oli tehnyt ihan itse ja ihan tyhjästä itselleen juuri sellaisen elämän kuin halusi. Sen lisäksi, että hänellä oli koko ajan ziljoona tanskalaista viineriä ja tosca-kakkua pakastimessa.
Työpäivä Kaarinan leimossa alkoi neljältä aamulla, joten päivisin jäi hyvin aikaa hengailla uimarannalla. Aikana ennen nettiä viihteenä toimi lähinnä radio, Sinä/Minä -lehti ja Kaarinan kirjahylly. Aika monta kirjaa tuli kahlattua läpi sinä kesänä ja sitäkin useampi sivu kirjoitettua farkkukangaskantiseen, imelään hajuveteen hukutettuun päiväkirjaan.

Lapsuudenkodissani arvostettiin työntekoa. Yksi syy – tai ansio – siihen, että olen kouluttautunut ompelijaksi on se, että ensimmäisen kerran, kun abivuonna hain yliopistoon lukemaan kauppatieteitä, äiti oli sitä mieltä, että on hyvä olla joku takaportti, jos pääsykokeet eivät menekään ihan suunnitelmien mukaan. Ja hyvä olikin, menihän siinä aika monta vuotta, ennenkuin sitten oikeasti pääsin yliopistoon. Silloin monta kokemusta ja yhtä Go 4 it:ia rikkaampana.
Kun aloitin kauppatieteen opinnot Tampereen yliopistossa Karkki oli parivuotias ja odotin Peetua.
Mikään ei olisi voinut olla mahtavampaa kuin opiskella! Rakastin vilpittömästi jokaista hetkeä! (Tai no, siis konseptuaalisesti jokaista hetkeä, mutta olihan se välillä aavistuksen raskasta).

En muista, että olisin ollut yhtenäkään kesänä opintojeni aikana töissä. Välillä tein jotain kesäkursseja, mutta yleensä taisin olla kodinhoitovapaalla. Jo silloin se tuntui tosi huikealta. Että sitä vaan voi olla omien lapsiensa kanssa kotosalla ja voida hyvin. Olla stressaamatta. Tunsin oloni tosi etuoikeutetuksi.
Mielestäni on hyvä, että nuoret ja nuoret aikuiset oppivat tekemään töitä, mutta on myös hurjan tärkeää, että he oppivat, että joskus on tärkeämpi pitää huolta itsestään.
Peetu olisi päässyt kesätöihin tänäkin kesänä, jos olisi halunnut. Sen sijaan hän päätti lukea kesän aikana kaksi nykyisiä arkkitehtiopintoja laajentavaa kurssia ja olla menemättä töihin. Kaupunkiviljely ei ehkä ole se, mikä ratkaisee Peetun työnsaannin tulevaisuudessa, mutta hurjan kiinnostavalta kurssi on tuntunut myös näin äiskän näkökulmasta. Ja ensi viikolla laitetaan parsa-perunat parvekkeelle kasvamaan!
Töiden tekeminen on tärkeää, mutta aina silloin tällöin on tärkeä pysähtyä ja miettiä, että onko se kuukausipalkka todella kaikkein tärkein asia – vai voisiko sitä tehdä jotain muuta. Jotain, mikä ei näy välittömästi pankkitilillä, mutta antaa valmiuksia, kokemuksia ja lisää hyvinvointia.

Super-sateisen viikonlopun jälkeen tänään oli jo taas hiukan lämpimämpää ja kesäisempää. Aamulla mittarissa oli kuitenkin vain vaivaiset 15 astetta, joten sukkikset ei ollut ollenkaan liioittelua.
Peetun perusarkiunivormuun kuuluu vanhan Asokselta hankitun luottohameen lisäksi yleensä t-paita, New Yorkin reissulla hankittu farkkutakki ja tennarit.

• t-paita, Levi’s
• hame, Asos
• farkkutakki, Levi’s
• tennarit, New Balance