Yksi aurinkoisten päivien lukuisista ihanuuksista on se, että voi käyttää aurinkolaseja ilman idiotiksi leimaantumisen vaaraa. Silmäni ovat aika arat, minkä vuoksi ne alkavat punoittaa ja vuotaa tosi helposti, jos vähänkään tulee, häikii tai mitä nyt näitä sääilmiöitä onkaan. Arskat lennähtää nenälleni, jos vähänkään aurinko pilkahtelee esiin – ja se johtaa helposti siihen, että liikuskelen puolipilvisellä tummissa laseissa kuin paraskin Anna Wintour.
Viime päivinä ei tosin ole ollut sitä ongelmaa, vaan paistetta on riittänyt niin, ettei ollenkaan voisi uskoa, että on vasta maaliskuun puoliväli. Aurinkolasit on siitäkin kätsyt, että ne suojaa edes hiukan tuulessa pölisevältä hiekalta. Meidän omalta kotikadulta on onneksi jo harjattu tänä talvena vaaditut vaatimattomat hiekoituksen jäljet pois, mutta monessa paikassa taidetaan odotella vielä takatalvea.

Matsasin tänään BOSSin roosapokaiset aurinkolasit saman värisen liuhuneuleen ja Snoopy-printtipaidan kanssa. Paidassakin on samaa sävyä, mutta kukkaprintin värit eivät nyt näköjään halunneet oikein toistua kuvassa.
Joskus maailmassa olin aivan vannoutunut Snoopy-fani – tai silloin sen fiksuja pohtivan koiran nimi oli kyllä Ressu. Hyllystä löytyy vieläkin vino pino Tenavat-sarjakuvia. Fanitus jäi jonnekin matkan varrelle, mutta ihastuin silti tuohon Vero Modan paitaan, joka on peräisin Tukholman muotiviikoilta saadusta pressipaketista.

Hiukan tuntui jo tänään karva-Pistolit talvisilta. Kai tässä pitää alkaa raivata kevät- ja kesävaatteita esiin ja pakata nämäkin laatikkoonsa odottamaan seuraavaa sesonkia.

 

• t-paita, Vero Moda (saatu)
• neule, H&M
• farkut, Weekday
• kengät, Acne
• aurinkolasit, BOSS

Sain jo joskus alkusyksystä testattavakseni Casall-merkkiset treenitrikoot. Taisin olla juuri silloin aloittamassa jotain lukuisista “nyt kyllä jumankekka” -tyyppisistä silmänräpäyksessä-huippukuntoon -projekteistani. Ja kun mitään kahden viikon pikaihmettä ei tapahtunutkaan jäi treenipöksytkin kuvaamatta.
Nyt, kun taas ulkoilukelit ovat olleet mitä mainioimmat, olen kaivellut esiin juoksutyyppiseen liikuntaan sopivia vetimiäni. Ensimmäisenä käteen osui samaiset Casallin Sculpture-sarjaan kuuluvat trikoot. Pieni vilkaisu peiliin – ja mitä ihmettä!

En nyt varmastikaan seuraavaksi ryntää ilmoittautumaan mihinkään bikini-fitness -kisaan, mutta aika ällistyttävän timmiltä sitä voi näköjään näyttää ihan vain hyvien, oikeasta paikoista tukevien trikoiden avulla! Peppu kohoaa, vatsa litistyy ja lihaksien kaaret piirtyvät mukavasti esiin. Kuka muka vielä uskaltaa väittää, etteikö täydelliseen kroppaan olisi ainakin jonkinlainen oikotie!

Enkä nyt siis tosiaankaan yritä väittää, että kuvissa näkyisi mikään virallinen täydellinen body – olenpahan vain vilpittömän iloinen siitä, että jopa urheillessa voi näyttää parhaimmalta itseltään, kun valitsee oikeat, kropan hyviä puolia korostavat vetimet.
Sen lisäksi, että trikoot näyttävät tosi kivalta, ne tukevat liikkuessa oikein mukavasti ja ei-ahdistavalla tavalla, materiaali on erittäin miellyttävää ja se tuntuu kuivalta iholla jopa silloin, kun hikoilu on kovimmillaan.

Olen aina ollut pikkuisen skeptinen urheilutekstiilien suhteen. Varsinkin juostessa on ollut se fiilis, että kunhan tossut ja liivit ovat hyvät, muun ei niin ole väliä. Nyt olen kyllä täysin valmis kääntämään takkini tässäkin suhteessa – ihanat, tekniset trikoot siivittävät askelia ja kyllä täytyy sanoa, että ajatus siitä, miten pelkät juoksupöksyt voi muokata ulkonäköä positiiviseen suuntaan ilahduttaa oikein kovasti!

Nyt ei muuta kuin toivotaan, että se takatalvi ei iske ihan liian kovaa. Nyt on niin hyvä ulkoliikuntaputki käynnissä, että ihan harmittaa, jos juoksureitit (ilman talvikunnossapitoa) menisi uudelleen umpeen!

Olin tosiaan eilen päivän mittaisella pikavisiitillä Helsingissä. Herätyskello soi aamulla vähän viiden jälkeen ja sen jälkeen olikin sitten varsinaista haipakkaa siihen asti, kun kymmeneltä illalla taas istuin lentokoneessa matkalla takaisin Tukholmaan.
Ohjelmassa oli ensin uusien profiilikuvien kuvaamista id:n etusivua varten. Ja jos ihan totta puhutaan, toivon, että sieltä löytyisi myös joku kiva otos, jolla voisin korvata tuon blogin sivupalkissa olevan, nyt jo ziljoona vuotta vanhan esittelykuvan.
Tuntui aivan superluksukselta saapua paikalle Indiedaysin toimistolle, jossa odotti ihana Kira, joka vastasi kuvausmeikeistä ja hiustenlaitosta.

Lasillinen Fresitaa kädessä istahdin kammattavaksi. Esitin toiveeksi, että haluaisin rennon, hiukan sekaisen ja surffihenkisen kiharakampauksen sekä meikin, missä painopiste on silmissä. Tunsin oloni aivan superstaraksi, kun kaikkia toivomuksia kuunneltiin ja itse ei tarvinnut muuta kuin rentoutua ja antaa asiantuntijan hoitaa hommansa!

Tämä oli ihan ensimmäinen kerta ikinä, kun olin varsinaisesti meikattavana. Joskus on tullut käytyä muotiviikoilla ja muissa häppeningeissä “pikameikissä”, mutta silloin on aina pohjalla ollut oma ehostus ja kysymys on ollut lähinnä siitä, että meikkaaja vähän kohentelee lopputulosta. Sovimme meikkaaja-Kiran kanssa, että hän tekee päivänvaloon sopivan, vähän kevyemmän sumusilmäehostuksen.

Lopputulos on hiukan erilainen kuin mitä normaalisti käytän, mutta silti ehdottomasti itseni näköinen. Hiukset varsinkin onnistuivat mielestäni aivan täydellisesti. Tykkään myös meikistä, vaikka tuskin ihan samanlaista yritän itse toteuttaa. Kira ymmärsi hyvin toivomani sävymaailman ja jopa huulimeikki tuntui hyvin luonnikkaalta tällaiselle huulipunakammoisellekin. Kuvassa näköjään silmät vielä vähän punoittaa pensselöimisen jäljiltä, mutta onneksi se ehti laskeutua varsinaiseen photoshootiin mennessä.
Yksi ihanimpia asioita tällaisissa tapahtumissa on upeiden blogikollegoiden tapaaminen. Taas tuli parannettua maailmaa, annettua vertaistukea, hölpöteltyä niitä näitä mm. Tinder-deittailusta ja naurettua vatsalihakset kipeiksi. Mahtavaa!

Karkkipäivän Sanni kampausvuorossa, Mami GO GO:n Minttu on kuvausassistenttina, kun säädin kameran asetuksia ja Annikankin kampausta hiukan kohenneltiin. Saatoimme ehkä myös syödä kilon juustoa siinä sivussa…

Take a pose…

Kuvaussessio oli hauska, mutta yllättävän haastava. Jotenkin sitä kuvittelee, että mikä tahansa kuvaustilanne on helppo ottaa haltuun, kun kameran edessä tulee keikisteltyä tämän tästä. Enkä voi sanoa, että olisin tilannetta mitenkään erityisesti jännittänyt. Suorituspaineita oli toki hiukan. Edelliset viralliset profiilikuvat otettiin monta vuotta sitten ja sen tietää, että näiden kanssa tulee elää aika pitkään tästä eteenpäin.
Kuvaaja oli onneksi ihan rento ja huomasi kyllä, kun hymy alkoi hyytyä. Siinä vaiheessa hän kehotti ajattelemaan vain mukavia asioita, lomamatkaa ja auringonpaistetta. En tiedä mahtoiko hän arvostaa, kun kerroin, että Peetu alkaa aina höpötellä juttuja kissanpennuista päivänasukuvauksien yhteydessä, jos hän huomaa, että alan jännittää nenääni (= Peetun ilmaisu sille, että ilme kohmettuu paikoilleen…).

Kun kaikki halukkaat oli kuvattu, siirryimme id:n toimiston yläkerrassa sijaitsevaan edustustilaan syömään lounasta ja pitämään palaveria. Tsekkaa Jannin mielettömän ihana hapsuneule!

Aivan järkyn hyviä erilaisia salaatteja ja onko tuo nyt sitten joku pesto-versio bruschettasta… Omnomnomnom! Reilu parituntisen palaverin jälkeen oli pakko käydä santsaamassa vielä yksi kierros salaatteja – ja voin kertoa, että en ollut ainoa!
Päivän virallisen osuuden jälkeen suuntasimme vielä Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan Rekorderlig-bileisiin.

Ihan täydellinen, kuulas, aurinkoinen, tyyni kevätpäivän alkuilta. Niin uskomattoman kaunista!

On aika vaikea kuvitella makeampaa paikkaa pitää kesä-teemaisia juhlia näin heti talven loputtua kuin Helsingin kasvitieteellinen puutarha. Trooppinen lämpö, runsas kasvillisuus ja hilpeästi thai-henkinen monivärinen valaistus loivat ihan mahtavat puitteet bileille.

Pääsin myös toteuttamaan ikiaikaisen haaveeni ja viritin päähäni oikein näyttävän hennon vaaleanpunaisista muhkeista ruusuista koostuvan kukkapannan. Olo oli vähintäänkin kuin Disney-prinsessalla! Tai no, Disney-prinsessa, joka juo siideriä pullon suusta ja pukeutuu printtipaitaan ei ehkä ole mikään ihan normaali-ilmiö, mutta siitä huolimatta oli hauskaa saada tekosyy huvitella ruusuövereitten kanssa.

Pitihän sitä tietty ikuistaa myös bloggari-kollegoita kukkapannat päässä!

Juhliminen jäi omalta kohdaltani varsin pikaiseksi, koska piti lähteä kohti lentokenttää ja kotimatkalle. Ihan mahtavaa kuitenkin, että ehdin edes pyörähtää paikalla. Harvoin, jos koskaan, sitä pääsee näin erityiseen paikkaan irrottelemaan.
Kotimatka sujui ilman pahempaa turbulenssia. Mitä nyt viereen osui pahassa (ja äänekkäässä) parisuhdekriisissä oleva nuoripari… Onneksi Urbanearsin kuulokkeet eristävät mainiosti myös ulkoa tulevia ääniä.
Postauksen kuvista kaikki ne, missä esiinnyn itse ja jotka eivät selvästi ole selfieitä, on ottanut joko Sanni tai Minttu – suurkiitokset teille ja olipas niin kiva tavata!! Seuraavan kerran sitten Bloggers’ Inspiration Day:ssä huhtikuussa – eikö niin!?

Mikäli kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, olen juuri tällä hetkellä Helsingissä – enkä suinkaan täällä ruudun toisella puolella. Torstain ohjelmassa on palaveerausta ja muuta meininkiä Indiedaysin porukoitten ja bloggarikollegoiden kanssa. Merkillisen asuvalinnan syynä on illalla Rekorderligin ja Indiedaysin järkkäämät bileet, joiden pukukoodi on: “I believe it’s summer”.
Torstai-aamun lentoni on (oli) sen verran aikaisin, että asu oli pakko testata etukäteen. Pikkutunneilla kun herää ehtiäkseen koneeseen ei todellakaan ole fiiliksissä alkaa säätään vaatevalintoja. Haha!

Kesäiseen teemaan käy mielestäni hyvin tropiikkihenkisesti kuvioitu paljettihame ja prittipaidastahan en luovu sen paremmin kesällä kuin talvellakaan. Kaivoin talvisäilöstä myös sävymaailmaan sopivat Vansit. Ohutpohjaiset tennarit tuntuvat aina kesältä!
Saa nähdä, onko illan kemuissa kuvausseinää – siinä tapauksessa saatan saada vertailun vuoksi myös kuvan lopullisesta kokonaisuudesta.

 

• t-paita, Marni for H&M
• neuletakki, COS
• hame, H&M
• tennarit, Vans

On viimeisen Nutrilett-kuurin väliaikatiedoituksen aika. Tai Nutrilettin kohdalla on kai kyse päätösraportista, mutta omenankarkoitusta olisi tarkoitus vielä jatkaa.
Muistatteko vielä, kun joulun jälkeen haaveilin megalomaanisesta pikastartista painonpudotukseen? Itselleni tyypilliseen tapaan läksin soitellen sotaan ja tuumasin, että ihan kohtahan tässä saa alkaa kaivella vanhoja, pienelle jäähylle laitettuja vaatteita takaisin käyttöön.
No, se e:llä alkava tuli tietenkin väliin eikä kaikki sujunutkaan ihan niin suoraviivaisesti kuin olin haaveillut. Jo ensimmäisessä väliaikaraportissani tilitin sitä, kuinka suunnitelmien tekeminen on helppoa, mutta toteuttaminen hyvistä päätöksistä huolimatta aika raskasta hommaa.

Toisen väliaikaraportin kohdalla olin jo huomattavasti realistisempi. Tavallista elämää ja nutrauspäiviä vuorottelemalla homma kuitenkin eteni. Päänuppikin pysyi paremmin kasassa, kun välillä sai osallistua yhteisiin illallisiin ja viettää laatuaikaa tärkeiden ihmisten kanssa hyvästä ruuasta nauttien. Ja kuten yksi viisas blogin lukija kommentoikin, tällainen tiukempien ja normaalimpien päivien vuorottelu valmistaa huomattavasti paremmin Nutrilettin jälkeiseen elämään. Pitäähän sitä jatkossakin osata nauttia kohtuullisesti ja tarpeen vaatiessa pitää vähän kevyempiä jaksoja.
Nutrilett-kuurini ei siinä mielessä ollut mikään oikein kunnon yhtäjaksoinen kuuri, sillä en vetänyt varmasti ainuttakaan täyttä viikkoa pelkästään nutraamalla. Välillä oli reissuviikko, jolloin jätin pulverit kokonaan kotiin ja melkein kaikkina viikonloppuina tuli herkuteltua ainakin jonkin verran. Arkisin pyrin kuitenkin pitämään tiukkaa linjaa ja se on selvästi kannattanut.

Kaikesta silloin tällöin tapahtuneesta herkuttelusta huolimatta, voin ilokseni todeta, että SATS:in vaaka (en omista omaa…) näyttää melkolailla tasan kuusi kiloa vähemmän kuin aloittaessani. Vielä tärkeämpänä mittarina pidän sitä, että omenan ympärys on kaventunut peräti kymmenen senttiä!
Ensisijainen tavoitteeni siis oli sulatella vyötärölle kertyneitä ylimääräisiä. Suvussamme on paljon kakkostyypin diabetesta ja naisilla yli 80 cm vyötärönympärys kertoo kohonneesta riskistä sairastua. Tästä syystä hurraan erityisesti kadonneille kymmenelle sentille.

 
Vielä tosin on muutama sentti matkaa turvallisemmille lukemille, mutta uskoisin, että lopusta selviän perinteisemmillä kevennyskeinoilla. En usko, että tulen enää varsinaisesti puuttumaan tähän aiheeseen täällä blogissa, mielestäni laihduttaminen ei sitten lopulta ole niin kovin kiinnostavaa. Sen sijaan aion varmasti jakaa löytämiäni ja testaamiani keveitä reseptejä – niistähän on iloa useimmille!
Nutrilettia suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka haluavat selkeän, hyvän ja testatun tavan päästä kevyemmän elämän makuun. Itseäni ainakin auttoi kovasti se, kun ei tarvinnut ollenkaan miettiä ja arpoa ja punnita, että onkohan tämä nyt liikaa ja mitähän sitä sitten söisi. Hankalien hetkien yli auttoi kummasti se, kun vain tiesi, että eikun ne on nyt nämä viisi jauhepussia tämän päivän ateriat ja siinä se.
Olo on ollut koko ajan tosi hyvä. En kiellä, etteikö välillä olisi ollut nälkä. Toisaalta sekin on ollut ihan hyvä opetus – aina ei ole ihan pakko välittömästi rynniä syömään jotain, kun ensimmäinen näläntunne ilmoittelee itsestään. Jumpassa olen jaksanut käydä ihan normaalisti, mutta painoja en kyllä ole tänä aikana lisännyt. En nyt tiedä olisinko lisännyt muutenkaan. Haha!
Seuraava haaste onkin sitten yrittää jatkaa “omin voimin”. Ihan luottavaisin mielin olen, kyllä tässä nutrailun aikana on tullut opittua monenlaista itsestään ja huonoista tavoistaan. Uskoisin, että ainakin pahimmat kurimukset osaan kiertää ja samalla nauttia elämästä ja hyvästä ruuasta!