Täytyy tunnustaa, että mietin jo tuossa viikolla, että mikä mahtaisi olla kaikkein eniten luuseri tapa viettää Valentine’s Day:tä. Totesin, että juuri tänään pitää aikuisen sinkun hankkia itselleen nettideittiprofiili. Mikään ei kai voi olla sen pateettisempaa?
Tässä sivulauseessa täytyy nyt kyllä tunnustaa, että tämän vaaleanpunaisen hattararomantiikan täyttämän (yeah, right) päivän suomalainen muunnos, ystävänpäivä, muistui toki mieleeni noin about lounasaikaan – ja kieltämättä ahdistus helpotti huomattavasti. Rakkaita ja tärkeitä ystäviä on matkani varrelle siunaantunut enemmän kuin voisin toivoa. Useimmat ovat olleet mukanani jo alakoulusta asti, mutta voin kutsua itseäni erityisen onnekkaaksi, sillä myös myöhemmin elämääni on saapunut upeita, lahjakkaita ja hienoja ihmisiä, joita voin kutsua ystäväkseni. Olette tärkeitä! <3

Ja tämän sanottuani voinkin kai sitten tunnustaa, että ketään erityistä ystävää ei elämässäni ole ollut pitkään aikaan. Ihan mitenkään älyttömän aktiivisesti en ole sellaista metsästänytkään. Ehkä olen suoraan sanottuna ollut vähän kauhuissani koko asian suhteen. Ja koska sekä täällä svennelässä että maailmalla päivän fiilis on enemmän parisuhderomanttinen (“Alla hjärtans dag”, “Valentine’s Day”), on sinkkuus tänään jotenkin tuntunut enemmän, vaikka muuten olen ylipäätään harvinaisen, etten sanoisi poikkeuksellisen, tyytyväinen elämääni.
Siis en missään tapauksessa halua luokittautua mihinkään mies-pelkoisten aikuissinkkujen kastiin, mutta kieltämättä viimeisimmät parisuhdeyritelmäni ovat olleet sen verran rankkoja kokemuksia, että kiinnostus lounaslöpinöitä tai pikkujoulujuhlaflirttiä vakavampiin juttuihin on ollut erittäin lähellä nollaa.
Jossain takaraivossa tai sielunperukassa elää kuitenkin pienen pieni ajatus, toive, että jossain saattaisi olla myös sellainen miespuolinen ystävä, jonka kanssa olisi kiva jakaa elämän tärkeät pienet jutut. Joku, jonka kanssa iloiset hetket tuntuisivat vieläkin hauskemmilta, arkiset asiat tärkeämmiltä, juhlat huikeammilta ja ne väistämättä eteen tulevat kuopat keveämmiltä ylittää.

Mutta mistä, pardon my French, hemmetistä sen ihmisen voi löytää?
Joskus silloin aikoinaan kysymys tuntui täysin irrelevantilta. Lähestulkoon joka viikonloppu kun pyörittiin jossain baarissa, konsertissa, elokuvakerhossa, partiossa etc. ja mukana oli aina vähintäänkin tutuntuttuja, joita saattoi tsiigailla sillä silmällä. Sittemmin, kun jäin vastoin omaa tahtoani aikuisiällä sinkuksi, tuumasin, että mikään ei voi olla surkeampi lähtökohta deittailuelämän aloittamiselle kuin olla kotitoimistossa töitä tekevä muotialan freelanceri. Tsäänssit tavata upeita, ihania ihmisiä silloin harvoin, kun jokin työaiheinen tapahtuma osuu kohdalle, on about 100 %, mutta naisvaltaisessa busineksessa niiden harvojen mukaan osuneiden miesten deittailutodennäköisyys oli lähestulkoon pyöreä nolla.
Tuolloin päätin ensimmäisen kerran “mennä nettiin” eli listauduin yhdelle käsittääkseni täkäläisittäin suosituimmalle nettideittisaitille. Tai oikeastaan se oli hyvä ystäväni ja partner in crime Tinni, joka sanoi, että nyt pistetään sulle profiili pystyyn.
Muistan hyvin sen illan. Tinnin kanssa kirjoitettiin parin viinilasin voimin meikäläiselle vetävä profiili. Peetu ja Tinnin tytär, oma kummityttöni, kävivät välillä pyörittelemässä silmiään meidän kikatukselle. Lupasin siinä samalla, että silloin parin viikon päästä koittavaan seuraavaan tapaamiseemme mennessä kävisin ainakin yhden ehdokkaan kanssa kahvilla.

Minähän olen tunnetusti yllytyshullu, joten otin haasteen kunnianhimoisesti vastaan. Kahden viikon jälkeen, kun tapasimme Tampereella, olin tavannut peräti kahdeksan eri tyyppiä, joiden kanssa olin ollut nettideittisaitilla yhteydessä. Yhden heistä tapasin sittemmin toisenkin kerran ja yhden toisen peräti kolme kertaa.
Kukaan tapaamistani miehistä ei ollut tyhmä, ruma tai creepy. Mikä heille kunniaksi laskettakoon. Yksikään ei kuitenkaan aiheuttanut myöskään mitään erityisiä tuntemuksia. Siis jos tuntemukseksi ei lasketa sitä, että ajattelin, että jos tämäkin henkilö olisi hyvän ystäväni poikaystävä, olisin ehdottomasti sitä mieltä, että hän on löytänyt todella kivan ja mahtavan tyypin.
Kolmen kuukauden maksullisen periodin jälkeen deletoin profiilini ja tuumasin, että täytyy olla parempikin keino löytää kivoja ihmisiä.

 
Sittemmin olen lopettanut vapaat mutta yksinäiset freelancer-päivät ja aloittanut oikeat työt oikeassa yrityksessä, jossa on varsin tasaisesti sekä miehiä että naisia töissä.
Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, yksin kotona ystävänpäivän iltaa viettämässä. En ole mitenkään surkeana… Karkki ja Peetu olivat kotona aikaisemmin illalla. Syötiin Karkin tekemää herkullista korvstroganoffia ja juotiin ekologista proseccoa. Tytöt lähtivät sitten sheikkaamaan Sónar Stockholm -festivaaliin ja minä jäin tänne miettimään deittailujuttuja.
Ei niin, että olisin epätoivoinen löytämään vain jonkun, kenet tahansa, arkeani jakamaan, mutta kieltämättä välillä ihmetyttää, että missä ihmeessä ihmiset, aikuiset, nykyään tapaavat potentiaalisia tyyppejä? Baari voisi varmaan olla ratkaisu myös (ajattelee hän optimistisesti). Tuota klassista vaihtoehtoa en ole käytännöllisesti katsoen testannut ollenkaan. Varsinaisesti en käy ulkona oikeastaan koskaan, paitsi silloin, kun on jokin fashion-tapahtuma, ja se on erityisesti deittailunäkökulmasta katsottuna aivan eri asia.
Vietän valtaosan vapaa-ajastani netissä – eli nettideittailu olisi siinäkin mielessä vähintäänkin loogista kohdallani. Jotenkin vain tuntuu, että se jos mikä on varsinaista neulan seulomista esiin heinäsuovasta. Ja minä kuitenkin olen viettänyt lapsuuteni kesät maatalossa, eli käytännössä tiedän, miltä heinäsuopa näyttää..
Sitten lopuksi vielä se viimeinen, vaikein ja rasittavin ongelma. Olen kirjoittanut itsestäni valehtelematta viisi erilaista “kuvausta” ja tyyliin “mitä olen etsimässä”. Valitettava ongelma on se, että itse en haluaisi pyytää deitille sitä tyyppiä, joka esiintyy profiilisivuillani… Olen kirjoittanut aikoinani vähintään ziljoona työhakemusta, mutta jostain syystä tämä tuntuu vieläkin vaikeammalta. Aaargh!!
Hauskaa Valentinen päivää!
Toivoo nimimerkki: “Ikuinen sinkku”.
PS. Postauksen kuvat otin juuri äsken, ihan vitsillä. Tarkoitus oli tehdä hauskoja versioita pateettisista nettideittiprofiilikuvista. Täytyy kyllä sanoa, että sexy face -poseerauksia on syytä todellakin harjoitella. Eihän noista ole mihinkään. Lisäksi Sunshinen yhteistyökyvyttömyys on ihan omaa luokkaansa. Mikä voisi olla aseistariisuvampi kuin söpö aikuissinkku ihkun kisunsa kanssa poski poskea vasten. Mutta Sunshine vaan rimpuilee ja näyttää badass-ilmeitä. Yritä tässä nyt sitten… 😀

Muistatte varmaan vielä ihanan Ciaté-joulukalenterin, jota himosin jo ennen joulukuuta ja jonka sitten vihdoin vuodenvaihteen jälkeen alen loppurähinöissä lunastin itselleni mukavaan – 50 % hintaan?
Kalenterista ei kuoriutunut pelkästään kauniita kynsilakkoja vaan mukana oli myös yksi purnukka irtoglitteriä. En ole kovinkaan montaa kertaa itse käyttänyt kynsissä mitään muuta kuin varsinaista lakkaa, mutta kalenterin mukana seuranneiden ohjeiden avulla homma tuntui varsin yksinkertaiselta.

Valitsin värisävyt huomista Valentinen-päivää ajatellen. Ja eikös sen suomalaishenkisen “ystävänpäivänkin” sävymaailmaksi ole vakiintunut samat pinkin, vaaleanpunaisen, hattaran ja kimalluksen sävyt kuin muidenkin “kaikkien sydänten päivien”?
Eli Mintun Valentine-päivän manikyyri koostuu Ciatén sävyistä “kiss chase” (pinkki) ja “ivory queen” (nude)  sekä irtoglitteristä “glitter jingle belle”.

Joulukalenterin mukana tuli tuollainen kätevä minikokoinen tratti, jolla on helppo ottaa talteen käyttämättä jääneet hileet. En ole ihan varma, onko tämä nyt ehdottomasti se kaikkein paras tapa toimia irtoglitterin kanssa, mutta pari kertaa olen ollut manikyyrissä, jossa on käytetty vastaavaa tekniikkaa. Ja hyvin tämä tuntui toimivan myös kotioloissa.
Vaihe 1
Lakkaa kynnet normaalisti aluslakalla ja lisää yksi kerros värillistä lakkaa.

Vaihe 2
Laita toinen kerros värillistä lakkaa. Ripota kostean lakan päälle irtoglitteriä. Tämä vaihe kannattaa toteuttaa kynsi kerrallaan. Eli kakkoskerros lakkaa + glitteri ja sitten seuraava kynsi.

Vaihe 3
Glitterin ripottelun jälkeen päälle vedetään hyvää kirkasta päällyslakkaa.
Irtoglitterillä voi toteuttaa helposti ihan perinteiset kimalluskynnet tosi helposti. Tavallisen glitterilakan kanssa ongelma on usen se, että on ihan mahdotonta arvioida, miten paljon kimallusta siveltimeen tarttuu. Joskus tuloksena on älytön hohtohippukasaantuminen ja joskus täysin kimalluskalju kynsi. Irtoglitterillä voi annostella yksinkertaisesti kunkin kynnen kimallusasteen itse.
Erityisesti liukukimallusten tekeminen irtoglitterillä on todella helppoa.

Tässä Valentinen-päivän manikyyrissä ripottelin kimallusta reilusti kynsinauhan tuntumaan. Kun sitten samantien vedin päälle kirkasta päällyslakkaa, kimallukset levisivät kauniiksi liu’uksi kynnen päälle.
Sen verran olin kyllä nynny, että en tohtinut kimaltaa kuin nimettömissä, mutta ehkä muiden sormien karamellipinkki tasaa hiukan kokonaisfiilistä? Eivais – tykkään ihan hillittömästi tuosta tyylistä, että nimettömissä on muista sormista poikkeava, vähän ärtsympi lakkaus.
Huomenna lisää ystävänpäiväjuttua, mutta nyt jo tässä vaiheessa haluan toivottaa mitä ihaninta päivää kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin ystäville, toivottavasti mahdollisimman monet teistä saivat samppanja-aamiaisen sänkyyn! (Ei ole toistaiseksi kylläkään osunut omalle kohdalleni). Onneksi aina voi antaa edes kynsiensä kimaltaa, vaikka glamour muuten olisikin enemmän tai vähemmän hakusessa!

Lupasin esitellä myös ne kahdet upeat kengät, jotka Peetu löysi minimarketin sample salesta tässä taannoin. Aika hauska juttu, että olemme neidon kanssa samaisessa yhden merkin ystiksessä – ja onnistumme löytämään täysin erilaiset, jopa eri henkiset kengät! Vaikka siis molemmat tykkäämme kovasti mm. minimarketista ja monista muistakin, emme silti välttämättä ollenkaan himoa samoja juttuja. Emmekä pukeudu samaan tyyliin, vaikka toistemme vaatteita lainailemmekin.
Ihan huippua, että viimeaikojen lämpöaalto on sulattanut nekin vähäiset lumet kokonaan pois, jotka tuossa jossain vaiheessa tänne satoi. Toisaalta maailma kyllä kieltämättä näyttää valoisammalta, kun on vähän valkeaa peitettä kaiken harmaan päällä. Mutta lumettomuus antaa ihan toisenlaisen vapauden päivittäiseen kenkävalintaan.

minimarketin sample sale -päivänä pyrytti lunta ja Peetu oli kahden vaiheilla, kantsiiko keväisiä kävelykenkiä hankkia ollenkaan kaapin perukoille lojumaan ja kuivia kelejä odottamaan. No, onneksi rakkautta-ensi-silmäyksellä -fiilis oli tarpeeksi voimakas, sillä suloisen punaiset kävelykengät ovat olleet viime päivinä todella kovassa käytössä!
Viimeksi eilen, aamuista työmatkaamme puolikoomassa taivaltaessamme, kenkäkaunokaisten onnellinen omistaja kertoi ilahtuvansa vilpittömästi joka kerta, kun katse osuu omiin jalkoihin!

Ja kyllähän ne onkin kauniit! Klassinen kävelykenkämalli tukevine korkoineen on jo sinänsä tyylikäs. Tummanpunaisen pintanahan ja hehkuvan kirkkaanpunaisen kiiltonahan liitto kruunaa komeuden.
Peetun toinen löytö on sekin vallan upea.

Tumman suklaanruskeat nilkkurit saavat särmää ja vauhtia käärmekuosisesta korosta ja muista yksityiskohdista. Nilkan takana oleva vetoketju toimii tyylikkäänä yksityiskohtana (ja helpottaa tietty myös pukemista…).
Näiden kanssa oli käydä hassusti. Peetu vaihtoi nimittäin nilkkurit jalkaansa ystiksessä, koska oli matkalla sieltä suoraan kaverinsa synttäreitä juhlimaan. No, kuten sanottu, tuolloin oli vielä lunta maassa ja lisää tuli taivaan täydeltä. Kenkien vaihto suoritettiin sisätiloissa, luonnollisesti, mutta ulkoilu jäi varsin lyhyeksi. Pohjat olivat niin liukkaat, että niiden neljän askeleen aikana, jotka Peetu ehti ottaa ulkona, tyttö meinasi kaatua ainakin viisi kertaa.

Vaikka lumet onkin nyt jo niitä kuuluisia menneen talven juttuja, sai nilkkurit uudet pohjat välittömästi. Ja jos totta puhutaan, en kyllä vielä ihan uskalla toivoa, että loskakelit olisi tältä vuodelta kokonaan lusittu. Se olisi jo melkein liian hyvää ollakseen totta!

 
Uusien kauniiden kenkien tuoma ilo! Se tunne. <3

Tarvitsisin nyt hiukan valistunutta apua niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin musiikin kuunteluun.
Oma musiikinkuunteluhistoriani alkaa radiosta äänitetyistä sekakaseteista ja päätyy vinyylien, cd:en ja autoradion kautta Spotifyhin ja Soundcloudiin. Oikeastaan olin aika tyytyväinen silloin, kun vietin noin pari tuntia päivässä autossa, eri musiikkikanavia kuunnellen. Samaan ajanjaksoon osui myös samassa taloudessa asumaan kaksi keskenään erilaisesta musiikista erittäin kiinnostunutta teiniä – eli sekä uusien vaikutteiden että turvallisen kaupallisen soundin tulva oli näin hyvinkin turvattu.

 
Niinkuin jo tuossa aikaisemmin kerroinkin, synttärini lähestyvät ja itse-itselle lahjaksi on tulossa updatea media-puolelle. Spotify-premium pitänee eniveis hankkia, mutta jostain syystä, kun googlailen kivaa uutta musaa kuunneltavaksi, päädyn aina Soundcloud-sivustolle. Ihan mummopihalla googlasin sitten näiden kahden eroa, ja sain vastaukseksi rakentavan (mutta ei selventävän) no, ne on ihan eri tarkoituksiin.
Spotifyssa(kin) ongelma on se, että tykkään tosi paljon musiikista, mutta muistan todella harvoin ketään esittäjiä/bändejä (enkä ole kovin kiinostunut niitä painamaan mieleen ylipäätään), musiikkisuuntauksista olen (ja todennäköisesti myös haluankin olla) ihan pihalla. Opin hetki sitten, että se, mitä mielessäni kutsun “muotiviikkomusiikiksi” on ilmeisesti oikeasti lokeroitu osastoon ambient.
Musiikkilokeroimisen tai kivemmin sanottuna -teemoittamisen opiskelun vastustamisen taustalla on ihan sellaiset mukavuussyyt, että monet diggailemani musat ovat seilanneet kategorioissa pop, rock, punk, hard rock ja niin edelleen – eli kysymyksessä ei ole mikään kirjastotyyppinen kategorisointi. Se mikä joskus oli punkkia tai “uutta aaltoa”, voi tänään olla poppia. Viitsi siinä nyt sitten opetella kategorioita vain löytääksesi musiikkia jostain nettipalvelusta.
Mutta jäljellä on vielä kysymykset: miksi ja miten Spotify? Miksi ja miten Soundcloud (vai pitäskö jättää väliin?)? Entä iTunes? Tai kuunteleeko joku Podcasteja – voisko siinä olla ratkaisu?

Täällä on ollut aavistuksenomaiset “ei-tää-tästä” -fiilikset. Olen yrittänyt kiskoa vastustuskykyä vahvistavia vihersmoothieita aivan yhtenään ja väliajat pureskella tuoretta inkivääriä sen kuin kerkiän. Silti viime viikko meni niskan päälle yrittävää flunssaa pakoillessa. Lauantaina olin jo antaa täysin periksi, mutta sitten päätin, että nyt otetaan ne kaikkein tehokkaimmat aseet käyttöön.
Suomalainen super-food, mustikka, on vähän jäänyt kaikkien fancymmän kuulloisten ruoka-aineiden varjoon. On kuitenkin erittäin vaikeaa löytää mitään hedelmää, vihannesta tai marjaa, joka olisi pakattu yhtä täyteen antioksidantteja, vitamiineja ja kaikenlaisia vatsaa, ihoa ja sielua hoitavia ainesosia kuin juuri mustikka.
Viimeinen aseeni uhkaavaa flunssaa vastaan sisältää siis aimo annoksen mustikkaa, uskollista rauta-annosta baby-pinaattia, desinfioivaa ja migreeniä karkoittavaa basilikaa, raikasta kurkkua ja vatsan hyvinvointia edistäviä pellavansiemeniä.

Kisuakin kiinnostaa…
MINTUN MUSTIKKAVIHERSMOOTHIE
ainekset:

• 1/2 ruukkua ekologista basilikaa
• reilu kourallinen ekologista baby-pinaattia
• noin 20 cm pätkä kurkkua (eko-)
• reilu ruokalusikallinen pellavansiemeniä
• 1 1/2 dl jäisiä mustikoita (eko- nämäkin)

Huuhtele kurkku, pinaatit ja basilika. Laita kaikki ainekset blenderiin (nynnyt, kuten minä, voi pilkkoa kurkkua vähän ensin) ja huruttele tasaiseksi.

 
Smoothien maku on mieto, hellämielinen ja virkistävä. Jos on ihan pakko, kokonaisuutta voi kirpakoittaa vähän sitruunan mehulla, mutta silloin harmoninen vatsaa ja fiilistä tasapainottava kokonaisuus kyllä kärsii aika paljon.
Ja tiedättekö mitä!? Kävi niin, että vaikka lauantaina olin jo ihan valmis vaipumaan kuumekoomaan, sunnuntai meni jo ihan mukavasti ja tänään olen ollut lähestulkoon timangikunnossa. Jumpan jätin varmuuden vuoksi väliin, mutta orastava flunssa taisi karata takaovesta muualle. Kiitos kuuluu ainakin osittain vihersmoothiesarjatulitukselle!