Hyväntekeväisyys on helposti hiukan mutkikas juttu. Niin kovin mielellään sitä osallistuisi ja tukisi kaikenlaisia kannatettavia asioita eläinsuojelusta ympäristöön, lastensairaaloista maailman hätää kärsivien auttamiseen. Jotenkin kuitenkin helposti tulee käveltyä keräyslippaitten ohi kuvetta kaivamatta. Osittain kai syynä on se, että ainakaan omassa kukkarossani ei yleensä majaile penniäkään käteistä.

Ehkä hiukan juuri noista käytännön syistä johtuen olenkin huomannut kantavani korteni hyväntekeväisyyskekoon lähinnä shoppailemalla. Tykkään kun jo muutenkin mielestäni ok yritykset lanseeraavat johonkin hyvään tarkoitukseen erikoismallistoja ja -tuotteita. Ymmärrän, että kysymyksessä on myös kaupallisen voiton tavoittelu. Yritykset ottavat kaikesta myynnistä oman osuutensa ja useimmiten hyväntekeväisyyteen menevä summa ilmoitetaan sanamuodolla “osa tuotosta lahjoitetaan” tai “jokaisesta myydystä tuotteesta lahjoitetaan X euroa”. 

Eikä minusta siinä ole mitään pahaa, että kauppa haluaa oman osansa tehdessään hyväntekeväisyyttä. Päinvastoin voisin kuvitella monen järjestön olevan aika tyytyväinenkin diiliin. Saavathan he myös osansa markkinointihuomiosta, kun yritykset kampanjoivat hyväntekeväisyystuotteita.

Itse suhtaudun näköjään vuosi vuodelta nihkeämmin shoppailuun yleensä. Tuntuu, että kaikkea on – ja jos ei ole niin sitten tehdään harkittu, vuosikausia kestävä investointi. Kuitenkin sellainen vähän turhanaikainen hyvänmielenostiskelu on kyllä aina joskus oikein nautinnollista. Silloin on omatunnon paljon helpompi hyväksyä sellaisten juttujen shoppailu, joista ainakin osa menee hyvään tarkoitukseen.

Niinkuin nyt esimerkiksi tuo Essien rintasyöväntukmuksen tukemiseen lanseeraama ihana purukumipinkki “Pink About It” -kynsilakka. Lakkavalikoimani ei todellakaan kaipaa täydennystä – ja yhdessä Peetun varastojen kanssa voisimme varmaan perustaa pienen kynsilakkapuodin. Mutta hyvillä mielin tein meitä molempia ilahduttavan ostoksen, kun tiesin, että tuotosta osa menee tärkeän asian tukemiseen.

Toinen hetki, jolloin tykkään tehdä “tiedostavia” päätöksiä, on silloin, kun täydennän käyttötuotevarastojani. Itse sain tuon Lumenen Roosa Nauha -kampanjapaketin esittelykappaleeksi, mutta vastaavat olisin voinut hyvin ostaa itsekin. (Tuota Suomen Roosa Nauha -kampanjan Lumene-pakettia ei täältä Ruotsista saa, jos nyt joku ihmettelee, miksi jossittelen.)

Kampanjapaketin Time Freeze -päivävoide on itselläni ihan peruskäytössä. (ja itseasiassa myös Peetulla. Tuote sopii erittäin hyvin kuivalle atooppiselle iholle, vaikka onkin varsinaisesti tarkoitettu vähän aikuisemmalle iholle. Peetu on tosi tyytyväinen, kun siinä on vähän normaaleja nuorelle iholle tarkoitettuja voiteita enemmän “potkua”). Silmänympäryksen pikakaunistaja on tyypillinen sellainen tuote, jonka voisin suoda itselleni juuri tällaisen hyväntekeväisyyskampanjan yhteydessä, vaikka muuten se tuntuisi jotenkin liian hemmottelulta.

Lumene on paketoinut tuotteita Roosa Nauha -kampanjaa varten joko tuplapakkauksiin tai mietittyihin yhteispakkauksiin. Jokaisen paketin myynnistä lahjoitetaan euro tai kaksi rintasyöpätutkimukselle.

Ja onhan niitä Roosa Nauha -lenksujakin myynnissä siellä sun täällä. Jotenkin kuitenkin tykkään itse enemmän tuollaisista asioista, joita voi oikeasti käyttää…

Ihan ensinnä haluaisin nyt kertoa, että tuossa edellisessä postauksessa on ihana meikkiarvonta! Ymmärrän hyvin, että aina ei näitä meikäläisen sekavia horinoita jaksa lukea kilometrikaupalla, joten ehkä jutun viimeisille riveille piiloutunut kilpailu on jäänyt monelta huomaamatta.

Sitten asiaan, tai oikeastaan havaintoon, joka on ollut tänään päällimmäisenä mielessäni. Tiedän nimittäin täällä blogissakin (saatika sitten oikeassa elämässä – tietäisittepä vain!) nurisseeni aika tavalla syksystä ja pimeydestä ja potenut sen tyyppistä sesonkimasistelua. Nyt täytyy kyllä sanoa, että ilmojen haltijat ovat olleet aika ähäkuttina Mintulle… Sen verran käsittämättömän hienoja, lämpimiä syyspäiviä on ollut tässä viimeaikoina.

Viikonloppuna piti oikein kastella parvekkeelle jo vähän “unohdetut” kesäkukatkin, kun niin vielä jaksavat kukkia ja olla kauniita.

Sen verran sitä on näköjään muutenkin tullut aklimatisoitua syksyn tuloon, että jaksan jopa iloita siitä, että voi kaivaa kaikki villaneuleet taas takaisin käyttöön. Tämä tämänpäiväinen puhtaan tummansininen slipari päätyi tosin varastooni Peetun garderobisiivouksen lopputuloksena. 100 % villaa oleva neule on amerikkalaista vintagea, alunperin Americanasta hankittu. Peetu ei ole sitä juurikaan käyttänyt, joten konfiskeerasin kivasti college-henkisen liivin mieluusti omaan käyttööni.

• slipoveri, 2nd hand
• kauluspaita, H&M
• farkut, Acne
• tennarit, Karhu

Miten on mahdollista, että viikonloppuisin aika tuntuu menevän vielä nopeammin kuin normaalisti? Ei ollut todellakaan tarkoitus pitää mitään blogilomaa tässä, mutta aikaoptimistin perjantai ja lauantai meni sellaista haipakkaa, että tässä sitä ollaan, sunnuntai-illassa, vaikka tuntuu, että ihan juuri sekunti sittenhän sitä laittoi työtietokoneen kiinni ja läksi viikonlopun viettoon.

Eilen juhlittiin kollegan tupareita. Piti kyllä laittaa eetterin kuvat illan asustuksesta, mutta sitten se kuuluisa “pitäs-olla-jo” kiire muuttui niin konkreettiseksi, että edes jo kai melkein perinteeksi muodostunutta “en-oikeastaan-ehtisi-ja-nyt-pitäisi-jo-juosta” -postausta en ehtinyt tehdä.

Kuvat ehdittiin kuitenkin ottaa ja tässä nyt ensimmäisenä illan ehostus.

Olen aina ajatellut, että normaali silmämeikkini on suhteellisen voimakas, käytän päivittäin tummia rajauksia etc. Kuitenkin niin, että se on ok myös arkisin esmes töihin toimistolle. Bloggausvuosien aikana on tullut otettua päivänasukuva poikineen – ja kieltämättä välillä itsekin ihmettelen, että miksi meikki näyttää välillä suoraan sanottuna aika valjulta.

Pääsin mukaan Indiedaysin kampanjaan, jossa yhteistyössä Maybellinen kanssa on tarkoitus toteuttaa livenä catwalkilla nähtyjä tyylejä. Jo siinä vaiheessa, kun hain mukaan kampikseen, piti ilmoittaa, että minkä catwalk-lookin haluaisi toteuttaa.

Itselleni oli aika itsestäänselvää, että halusin kerrankin – hyvällä syyllä – testata oikein kunnollisia kissarajauksia. Niinpä laitoin ehdotuksen, että toteuttaisin oman tulkintani Dolce&Gabbanan AW13 -lookista Maybellinen tuotteilla.

Suureksi ilokseni pääsin mukaan kampanjaan! Ja tässä nyt sitten on tuo hurja kissarajausmeikki IRL. Yritin kaikkeni, että osaisin myös poseerata kuvassa yhtä viileänä kuin tuo yllä oleva style.comista bongaamani mallineito. (haha!)

Peilistä kun katsoin oli sellainen olo, että silmämeikkiä on ihan jo liikaa. Kuvista kyllä näkee, että eihän tuo nyt niin mahoton ollut ollenkaan.

Tässä on silmämeikkiin käyttämäni tuotteet. Aika ihana idea tuo, että luomiväripaletin takana on ohjeet, miten värejä tulisi käyttää.

Miau?

Maybellinen Big Eyes -ripsarin idea on se, että yläripsille ja alaripsille on omat harjat. Yläripsille tarkoitettu harja antaa aivan hurjasti volyymia – jopa suorastaan niin paljon, että mietin, mahtaako tuota tohtia tavallisena arkipäivänä edes käyttää..

Alaripsille tarkoitettu pikkuharja on mielestäni aivan upea! Ripseni eivät ole mitenkään fantastisen tuuheat ja varsinkin alaripset ovat välillä suorastaan olemattoman surkeassa kunnossa. Maybelline Big Eyes -ripsivärin alaripsille tarkoitetulla pikkuharjalla sain tosi kivan ja luonnollisen värin myös hentoihin alaripsiini.

On se kyllä hassua, miten itse ajattelin, että olen niin kovasti ja normaalia enemmän meikattu, että kuvittelin suunnilleen kaikkien kommentoivan olemustani eilisillan juhlissa. Olin jopa miettinyt valmiiksi, miten selostan olevani mukana juuri tässä Maybellinen kampanjassa… Ero tavalliseen taisi kuitenkin olla liian pieni, sillä kukaan ei sanonut mitään edes mielestäni aika räväköistä rajauksista! Haha!

Nyt myös sinulla on mahdollisuus voittaa nuo samat jutut (rajaustussi, luomiväripaletti, ripsari, yhteensä 40 eurolla meikkejä) vastaamalla tämän postauksen kommenttilaatikkoon kysymykseen:
”Kerro mitä mieltä olet tämän syksyn Big Eyes -trendistä, jossa ideana on meikata suuremman näköiset silmät laittamalla maskaraa myös alaripsiin?”

Vastausaikaa on torstaihin 17.10. klo 21.00 asti!

Ps. jätäthän toimivan sähköpostiosoitteen kommenttiisi, että saan tarvittaessa otettua yhteyttä!

Nyt vihdoinkin sain eetteriin toivereseptin: Peetun ihana kukkakaalilasagne – olkaa hyvä!

Kuulemma Suomessa (maailmassa?) on juurikin meneillään “lihaton lokakuu”. Siihen tämä resepti istahtaa paremmin kuin loistavasti. Peetun lasagnen juju on raastettuun kukkakaaliin perustuva tomaattikastike. Täytteen rakenne on niin lähellä jauhelihakastiketta, että luulisi vain paatuneimpien halpisjauhelihan rasvan makuun tottuneiden syöjien jäävän kaipaamaan sitä itseään. Suosittelen siis myös lihansyöjiä testaamaan ennakkoluulottomasti reseptiä!

PEETUN KUKKAKAALILASAGNE

Lasagnea varten tarvitaan noin litraan / puoleentoista maitoa tehty valkokastike (Bechamel-kastike). Peetu tekee kastikkeen klassisesti sanottuna päästään, mutta kuulemma hyvää tulee, kun maito kuumennetaan lähes kiehuvaksi, toisessa kattilassa sulatetaan reiluhko nökäre voita, johon sekoitetaan desin verran vehnäjauhoja. Sitten nämä kaksi sekoitetaan, maustetaan suolalla ja annetaan sakeutua. Sekaan voi halutessaan (ja jos kaapista sattuu löytymään) vähän raastettua muskottipähkinää.

Valkokastikevaiheen vaikeus on se, että homma kärähtää pohjaan tosi helposti. Peetu, joka muuten suhtautuu ruuanlaittoon nonchalantilla tyyneydellä, tekee kastikkeen teflon-pohjaisessa kattilassa koko ajan muovivispilällä sekoittaen.

Vegaanisen version kastikkeesta saa vaihtamalla voin margariiniksi ja maidon soijamaidoksi.

Kukkakaalilasagnekastike – ainekset

1 isohko kukkakaali

1 kesäkurpitsa

2 sipulia (ei kuvassa, joku unohti ostaa… :P)

2 – 3 valkosipulin kynttä

2 purkkia hyvää tomaattimurskaa (tai sama määrä itsetehtyä, jos haluaa hifistellä…)

lasagnelevyjä

juustoraastetta (Peetu käyttää yleensä Goudaa, varmaan jotain vegaanivaihtoehtoakin löytyy?) kaksi isoa kourallista (kirjoita nyt tuollaisen kokin kanssa reseptiä ylös…)

Valmistus

Raasta kukkakaali semi-hienoksi raasteeksi. Peetulla on tuollainen uusi hieno lelu (Bosch), jolla homma hoituu tosi kätevästi. Voisin kuvitella, että raastinraudan kaikkein krouvimmalla osalla saa ihan yhtä kivaa jälkeä aikaiseksi. Tärkeää on, että kukkakaali ei mene liian hienoksi, koska silloin kastikkeesta tulee liian “sileää”.

Kun kukkakaali on raastettu, toimitaan about kuin minkä tahansa bolognese-kastikkeen kanssa. Kukkakaalia paistellaan aikansa voissa (vegaanit margariinissa), lisätään sekaan lohkottu kesäkurpitsa ja annetaan muhia lisää. (Oikeastaan ihan ekana olisi tietty pitänyt pilkkoa ne kaksi sipulia ja kuullottaa niitä voissa/margariinissa, mutta kun Peetu unohti ostaa sipuleita… Hyvää tuli siitä huolimatta!)

Kastiketta voi toki maustaa mielensä mukaan, mutta me, yksinkertaisen hyvien makujen ystävät, tyydymme suolaan ja vastarouhittuun mustapippuriin.

Kun kesäkurpitsatkin alkavat osoittaa pieniä pehmentymisen merkkejä, lisätään joukkoon kaksi purkkia hyvää tomaattimurskaa. Annetaan muhia hetken lisää – eikä haittaa, jos pitää odotella pidempäänkin. Terv. nimim. “Kokki lähetti ostamaan lisää lasagne-levyjä”.

Lasagnepalapelin osaset kootaan uunivuokaan siten, että ensiksi laitetaan kerros tomaattikastiketta, seuraavaksi kerros lasagnelevyjä, sitten kerros valkokastiketta ja “kourallinen” juustoraastetta. Tämä toistetaan vielä kerran – eli päällimmäiseksi tulee se toinen kourallinen juustoraastetta.

Lasagne saa olla uunissa noin puoli tuntia noin 200 asteessa. Kokemuksesta tiedän, että olisi tosi mahtavaa, jos juuri uunista ulos otettu herkku saisi vetäytyä vaikkapa vain 15 minuuttia ennenkuin nälkäiset syöjät käyvät kimppuun. Maku on ihan yhtä hyvä alusta asti, mutta koostumus paranee, kun kosteus ehtii vähän tasaantua.

Arvatkaapa jaksettiinko odottaa… Haha!

Heti sen jälkeen, kun lasagne tulee uunista, se on helposti liian vetkua eikä siitä saa perineisiä kauniita neliöpalasia lautaselle. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kuvan “lasagnekeitto” tiivistyi niinkin mallikkaasti, että kollegat kilvan ihastelivat seuraavana päivänä lounaslaatikkoni herkullisen näköistä sisältöä!

Sitä kyllä pikkuisen ihmettelen, että jokaikinen kerta, kun syön “kasvisruokaa” töissä lounaalla (eli meille ihan normaalia ruokaa), joku onnistuu sitä ihmettelemään ja pohtimaan, että ollaanko kasvissyöjiä vai ei. Vastaus on, että ei, emme ole vakaumuksellisia kasvissyöjiä, mutta varsinaisesti lihaa syömme äärimmäisen harvoin. Siksi koen aika vieraana ajatuksen esim. nyt meneillään olevasta “lihattomasta lokakuusta” – tai siis en edes ymmärrä, millä tavoin se voisi olla mikään haaste tai vaikeus jollekulle, joka on sen verran hengissä, että tietää, että moinen teemakuukausi on meneillään.

Kasvisruokahan on yksinkertaisesti hyvää ja kutsunkin sitä mielelläni vain “ruuaksi” en “kasvisruuaksi”…

Juurikin tuossa uhosin, että kahdet uudet kengät tulevalle loppusyksy-/talvi-/alkukevätsesongille riittää. Mutta jo varastosta löytyvien (liian) korkeiden nilkkureitten ja (nyt taas ah-niin-trendikkäiden) mokkanahkaisten OTK-saappaiden lisäksi tajusin tarvitsevani välttämättä yhdet kävelykelpoiset nilkkurit, joissa on kuitenkin jonkin verran linjakkuutta ja ryhtiä antavaa korkoa.

Parhaimmillaan unelmieni arkinilkkurit olisivat kuin tässä Stockholm Street Style -sivustolta bongatussa asukuvassa (kiitos lainasta!). Malli on linjakas, muttei liian siro, tukeva korko toimii arjen epätasaisella alustallakin (kiila ei myöskään olisi yhtään hassumpi…) ja pari rokua solkea antaisi mukavasti potkua.

Pitänee lähteä uudelle kenkäkauppakierrokselle… Nilkkureitten olisi toisaalta kyllä pakko löytyä sieltä hintahaitarin edullisemmasta päästä. Edelliset ostoslistalle päätyneet kun paukuttavat budjettia jo ihan kiitettävästi.