Useimmat on varmaankin jo noteerannut sosiaalisessa mediassa leviävän #metoo -ilmiön. Lyhyesti sanottuna sen tarkoitus on tehdä näkyväksi naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu ja häirintä.
Alunperin ajatus oli kai ”vain” ilmaista, että häirintä voi kohdistua ihan kehen tahansa naiseen, kokoon, näköön, pukeutumiseen, kansallisuuteen, ikään, asemaan tai muuhun seikkaan katsomatta. En tiedä tajusiko edes kampanjan käynnistäjä, että #MeToo tekee erittäin näkyväksi, että seksuaalista häirintää on kokenut käytännöllisesti katsoen kaikki naiset.
Ei niin, että kaikki miehet olisivat ahdistelijoita, mutta niin, että jokaikinen nainen voi laittaa seinälleen #metoo. Olen ollut hämmentynyt ja järkyttynyt kaikista tarinoista, joita olen tässä viime päivinä lukenut.
Ensin tuumasin, että riittää, kun ilmaisen olevani yksi heistä, jotka ovat kokeneet häiritsevää seksuaalista ahdistelua. Ja riittäisihän se toki – mutta pikkuhiljaa tajusin kantavani edelleen häpeää ja syyllisyyttä muutamasta tapahtumasta, jotka eivät todellakaan ole syytäni. Sen, että syy ei ole minun, olen jotenkin tietänyt kai, mutta vasta nyt tajuan, että olen kantanut painavaa häpeää ja syyllisyyttä nyt jo vuosikaudet.
Toinen syy on se, että jostain itselleni käsittämättömästä syystä monet ystävieni, tuttujeni ja seuraamieni julkisuuden henkilöiden #metoo -päivitykset on saanut kommenttikentän täyteen täysin asiaan kuulumattomia ja häirinnän rajojen hämärtämiseen pyrkiviä ”eihän täällä enää uskalla edes viattomasti flirttailla” -tyyppisiä kommentteja.
Flirttailu, samoin kuin seksi tai mikä tahansa sen suuntainen, on aina kahden (tai useamman, what do I know) aikuisen tasapuolinen ja yhteisymmärryksessä toteutettu leikki. Jos et ymmärrä flirttailun ja ahdistelun välistä eroa, suosittelen hankkimaan pikaisesti ammattiapua ennenkuin teet pahaa itsellesi tai muille.
En tiedä muuttaako tämä postaus mitään, ainakin kirjoittaminen tuntuu vaikealta, mutta muiden esimerkeistä rohkaistuneena haluan testata, josko asioiden julki tuominen vähentäisi häpeän ja syyllisyyden tunnetta edes hiukan.

Taustaksi sen verran, että kasvuaikoinani Tampereella oli aika mutkaton suhtautuminen randomeihin seksirikollisiin, itsensäpaljastelijoihin. Oli hyvin tiedossa, että Pyynikin lenkillä Varalan mutkassa ei kannattanut pysähtyä, urheilukentän katsomon takana oleviin pukuhuoneisiin ei pidä mennä yksin ja Aleksanterin Kirkkopuiston patsaiden takana voi olla monenmoista puuhaa meneillään. Minä ja kaverini tiedettiin tuo jo vuosikausia ennen kuin tajusimme mitään seksistä tai edes aloimme ajatella, että ehkä joskus pussaisimme jotakuta sillä tavalla.
Pojat on poikia -asenne tuli sisäistettyä sen verran hyvin, että ymmärsin ottaa pyytämättä tulleet puristelut/lääppimiset/nipistelyt/vihjailut/suorasukaiset kommentit ja ehdotukset joko kohteliaisuutena tai huumorilla. Toleranssini on ollut korkea, mutta onneksi iän myötä olen oppinut laittamaan selkeämmät rajat sekä fyysiselle että psyykkiselle koskemattomuudelleni.
Ensimmäisen kerran, kun tajusin, että sillä, mitä sanon, ei ole mitään merkitystä, oli joskus lukioaikoina. Hengailtiin ystäväni kanssa viikonloppuna koulun pihalla ja seuraan lyöttäytyi pari about samanikäistä poikaa naapurikoulusta. Tuntuivat oikein mukavilta ja juteltiin niitä näitä, kunnes tuumasin, että nyt mun pitää lähteä kotiin. Silloin toinen pojista, se, jonka kanssa olin hiukan flirttaillut, tuumasi, että ilman pikku pusua en saa lähteä minnekään.
Olin ihan välittömästi, että no way, ei täällä käskystä pussailla, mutta tyyppi otti sen vain haasteena. Painia aktiivisesti harrastava, kivan näköinen ja kaikin puolin mukavan tuntuinen urheilijapoika alkoi esittää vaatimuksia, että minun pitää luvata lähteä treffeille ja harrastan intiimiä kanssakäymistä hänen kanssaan nyt heti siinä – muuten hän ei päästä minua lähtemään. Samalla tyyppi esti liikkumiseni ilmeisesti jotain painissa oppimiaan lukitsemisliikkeitä käyttäen.
Onneksi oli lauantain keskipäivä ja ihmisiä liikkeellä, joten en mennyt paniikkiin. Kun sanat eikä kevyt huutaminen auttanut, turvauduin naiselliseen väkivaltaan ja purin ahdistelijaa käsivarteen kaikilla voimillani. Pääsin irti otteesta ja juoksin pois paikalta.
Voi olla, että puhuimme tapahtuneesta paikalla olleen kaverini kanssa ja voi olla, että hän ei sanonut, että koko homma on syytäni – mitäs olen sellainen flirttailija. Omassa päässäni kuitenkin kaikki oli oma vikani. Pitäisi ymmärtää antaa, kun kerran antaa ymmärtää.
En edes halua yrittää tehdä listaa kaikista niistä tuntemattomista tai vain vähän tutuista, jotka eivät ole ymmärtäneet sanan ”ei” merkitystä. Kerran jouduin lähtemään omasta kodistani pakoon, kun viesti: ”nyt sun on aika lähteä” ei mennyt perille (kiitti Tinni yösijasta!). Jälleen koin, että oma syyni, mitäs raahasin tyypin Doriksesta kotiini.
Oikeastaan pahinta on kuitenkin se, kun joku, jota on pitänyt ystävänään, hyvänä tyyppinä ja kaverina, pitää itsestäänselvyytenä, että hänellä on myös muita oikeuksia. Kyllä, olin ollut häneen pihkassa nuorempana ja kyllä, meidän välillä oli ollut tiettyä kipinää. Jossain mielessä ymmärrän jopa vonkaamisen, kun vaimo on koko kesän työhommien takia poissa (vaimoa kyllä kävi vähän sääli).
Mutta oikeasti siis. Sitä en voi mitenkään tajuta, että hän, silloin kaverikseni laskemani ihminen, ei usko, kun sanon ei. Ei ymmärrä eikä kuule eikä halua kuulla. Tälläkin kertaa jouduin käyttämään väkivaltaa päästäkseni vapaaksi. Olisi jotenkin tyylikkäämpää, jos voisi kehua tempaisseensa karatepotkun ahdistelijan nivusiin, mutta nytkin tyyppi sai muistoksi hampaanjäljet käsivarteensa.
Tuosta tapahtumasta en ole kertonut kellekään. Tunnen itseni syylliseksi, koska olen flirttaillut, ja hirveää häpeää, koska näin kävi. Kysymyksessä on mies, joka on lähes koko ystäväpiirini tuttu ja tuntuu, että jos kertoisin jollekin, vastaus olisi tyyliin, että sitä saa mitä tilaa. Mitäs menit flirttailemaan ja ihan oikein sulle.
Ainoa laiha lohdutukseni on, että tyypin vaimo ei kuulu läheiseen ystäväpiiriini, joten hänen vuokseen ei tarvitse potea huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä kuin vähän näin etänä.

Sitä vain ihmettelen, että miten voi olla näin? Miksi se olen minä, joka kannan syyllisyyttä ja häpeää, vaikka se olin juurikin minä, joka tein kirjaimellisesti kaikkeni, että mitään pahempaa ei olisi tapahtunut?
On sitten niitäkin tilanteita, kun olen bileillan jälkeen saanut autokyydin kotiin minulle aikaisemmin tuntemattomilta miehiltä. En koe häirintänä sitä, kun kuski on kysynyt josko pääsisi saatille, kun ein jälkeen asia on sillä selvä. Sitäkin kammottavampia ovat ne kerrat, kun olen ajatellut olevani varovainen, vastuuntuntoinen aikuinen ja ottanut taksin, mutta perillä kuski ei mitenkään voi hyväksyä, että haluan maksaa matkani ihan rahalla – en palveluksilla.
Voisin vielä kertoa siitä, miten se yksi itsensäpaljastelija lähtikin Kirkkopuistossa perääni (yleensä kun vain vilauttelevat) tai siitä, miten entinen pomoni huvitteli esittämällä lähes päivittäin erilaisia, hyvin eksplisiittisiä arveluita siitä, miltä seksielämäni näyttää, mutta antaa nyt olla.
En ajattele edelleenkään, että kaikki miehet olisivat tässä suhteessa samanlaisia ja syyllisiä. Sen sijaan jokainen edellisiin tekoihin syyllistynyt on mies. Kaikkien ziljoonien #MeToo -tarinoiden takana on mies. Siitä ei pääse mihinkään.
Toivottavasti tämä kollektiivinen kissan nostaminen pöydälle, asioiden tekeminen näkyväksi, on konkreettinen askel rakenteelliseen muutokseen. Muutokseen, jonka jälkeen se, miten street smart tyttö tai nainen on, ei tarkoittaisi samaa kuin kuinka hyvin hän osaa ottaa vastaan ja välttää seksuaalista ahdistelua ja häirintää.
Että #MeToo olisi surullinen ja ei-toivottu poikkeus, #NotMe standardi.

Siis kertakaikkiaan millainen viikko takana!! En ole oikeastaan yhtään “thank god it’s Friday” -tyyppiä – tykkään arjesta kovasti, enkä mitenkään erityisesti elä viikonloppuja odotellen. Nyt on kuitenkin ollut niin poskettoman intensiivinen ja kaikessa kivuudessaankin varsin raskas viikko, että viikonloppu tulee todella tarpeeseen!
Alkuviikko meni maailman suurimmilla kodinkonemessuilla Berliinissä. Aika monena vuonna olen yhdistänyt kyseiseen häppeningiin myös pienen privaatin suurkaupunkiloman, mutta tänä vuonna totesin, että siihen ei kyllä rahkeet riitä. Sinänsä hauskaa, sillä Peetu päätti tulla viime viikonloppuna ex tempore Tukholmaan ja vaikka neidon pääohjelma olikin tukholmalainen kaupunkifestari Popaganda, ehdittiin kuitenkin viettää hiukan laatuaikaa yhdessä.

Messuilla olin tänä vuonna vetämässä presentaatioita – ja täytyy kyllä sanoa, että on se aika kovaa hommaa yrittää saada sanomaansa perille kaikessa hälyssä ja informaatiotulvassa. No, useimmat kiittelivät kyllä kovasti kiinnostavasta esityksestä, joten ihan turhaan en pölöttänyt ääntäni käheäksi.
Muutama päivä pois officelta tietää aina sitä, että ne tavalliset työt kasaantuvat mukavasti. Se on tietty tarkoittanut superintensiivistä loppuviikkoa myös. Lisäksi meillä on tulossa organisaatiouudistus – aina jännää puuhaa – ja näyttäisi siltä, että allekirjoittaneen rooli tulee muuttumaan aika perusteellisesti. Kivaa, jännää ja kiinnostavaa – mutta samalla myös varsin uuvuttavaa!

Berliinissä oli aivan mahtavan upeat ja aurinkoiset ilmat – mutta eipä täällä Tukholmassakaan hassumpaa ole. Nyt tätä kirjoittaessani näyttää tosin siltä, että taivas vetää pilveen ja pientä sadekuuroa saattaa olla tulossa.
Ihan kesähepenillä ei enää selviä, mutta sandaaleista ei ole vielä tarvinnut luopua. Illat on tosin sen verran viileitä, että silloin on pakko laittaa jotain vähän tukevampaa päälle, mutta päiväsaikaan tarkenee erinomaisesti kevyemmässäkin asussa.
Kun tarkemmin ajattelen, monet alkusyksyt on viime vuosina täällä Tukholmassa ollut samanlaisia. Vaikka meikäläisen syksynvastustajankin mieli alkaa jo olla neuleissa ja kerrospukeutumisessa, lämpimät päivät edellyttävät hiukan kevyempää pukeutumista.

Taidan tässä nyt vaihtaa sandaalit tennareihin ja uhmata sadetta lupailevaa iltasäätä (miten nopeasti kiva ilta-aurinko muuttuukaan harmaaksi syysmeiningiksi!) ja lähteä pienelle ekskursiolle läheiseen Lidliin. Sain vasta ihan viimetipassa tietää, että siellä on ollut suomalainen teemaviikko ja tarjolla mm. Kainuun leipäjuustoa, Tapolan mustaamakkaraa ja Biokian mustikkapulveria – kaikki asioita, joita tapaan hamstrata kotiin Suomen visiiteilläni.
Tosin tieto teemaviikosta osui silmiini vasta, kun tukholmansuomalaiset Facebook-kaverini manasivat, että kaikki on myyty loppuun heti maanantaina. Lounaalla kävin jo tsekkaamassa toimiston lähellä olevan Lidlin ja siellä myytiin eioota. Nyt elättelen toivetta, että naapurustossani ei olisi niin paljon ehtoja finnejä, että kaikki olisi loppu myös täällä.
Ai että – mustamakkaraillallinen kyllä todellakin kruunaisi tämän viikon! Ja jälkkäriksi vähän lämmitettyä leipäjuustoa lakkahillon kanssa.. Ah!!

Ihanaa viikonloppua!!
Palaan huomenna linjoille Tukholman muotiviikkojen minireportaasin kanssa. <3

• t-paita, Kenzo x H&M
• farkkutakki, Levi’s
• hame, H&M
• laukku, Marc by Marc Jacobs
• sandaalit, Lacoste
• arskat, Tiger of Sweden

Tänään esittelyssä yksi harvoista tämän kesän aleista tekemistäni hankinnoista. Olin jo vähän sitä mieltä, että jätän aleostokset kokonaan seuraaville sesongeille. Pikkuhiljaa sitä alkaa ymmärtää, että aina ei tarvitse olla ostamassa uutta – “shoppailu” omassa garderobissa voi sekin olla tosi antoisaa.
Mutta sitten tuli se hetki, kun puhelimeen alkoi plingahdella alennusmyyntien loppurysäyksistä muistuttelevia viestejä. Muhkeat prosentit pois jo valmiiksi alessa olevista tuotteista houkutteli tekemään pienen visiitin nettikaupoissa. Lindexillä tuli vastaan ihana kaksikerroksinen tummansininen hame, jota en sitten pystynytkään vastustamaan.

Lindexiltä on tullut viimeaikoina tehtyä muutenkin yllättävän kivoja löytöjä. Etenkin sellaisia aikuiselle töihin sopivia simppeleitä käyttövaatteita tuntuu olevan hyvin valikoimissa. Tykkään kovasti heidän preppystä Holly & Whyte -linjasta – melkein kaikki Lindex-hankintani on just tuosta mallistosta. Niin myös uusi hieno brodyyrireikäpitsihameeni.
Pidän hameesta tosi paljon, mutta nyt on alkanut hiukan arveluttaa – onko se ihan liian tyttömäinen?


Ajattelen yleensä tyyliäni niin, että sekoittelen mielelläni erilaisia elementtejä, maskuliinisia, feminiinisiä, klassisia, nuorekkaita, sofistikoituneita ja rouheita. Tyttömäinen ei ole adjektiivi, johon samaistun – vaikka ei se ihan täysin vieraaltakaan tunnu.
Printtiteeppari tuo kokonaisuuteen hiukan rouheutta, mutta tennarit ehkä hiukan yllättäen vain alleviivaa tyttömäistä nuorisofiilistä. Sinänsä se ei ole paha, mutta en halua näyttää siltä kuin epätoivoisesti tavoittelisin nuorekkuutta. Paino tosiaankin sanalla “epätoivoinen”.

Ehkä tämäkin on vain yksi niitä asioita, joissa oma mielipide ratkaisee. Jos tykkään hameesta ja tunnen oloni siinä kotoisaksi, ei kai ole mitään syytä miettiä, onko se liian tyttömäinen vai ei.
Toisaalta olin ajatellut, että tuosta tulisi hyvä vaate toimistolle, mutta siellä jos missä, haluan välttää antamasta infantiilia kuvaa itsestäni. Tiettyinä päivinä voin valita töihin hyvinkin rennon asun, mutta lapsekkaan söpöä en koskaan.

Täytyy nyt kyllä tosiaankin miettiä hamosen kohtaloa. Takaisin Lindexille tuollaista sataan kertaan alennettua vaatetta ei tosiaankaan voi enää palauttaa. Kysymys ei ole myöskään hinnasta – maksoin alunperin noin 50 euron hintaisesta hameesta alle 10 euroa – joten mistään suuresta taloudellisesta uhrauksesta ei ole kyse.
Nykyään vain ärsyttää enemmän ja enemmän, jos vaatekaapissa on asioita, joita en ikinä käytä – ja joille on vaikea myöskään keksiä mitään järkeviä potentiaalisia käyttötilanteita. Esmes niiden muutamien omistamieni juhlavaatteiden käyttöaste ei huoleta tai ärsytä – ne on valittu niin, että ne saakin roikkua kaapissa käyttämättöminä välillä pitkäänkin.

Uusi hameeni on todella tyttömäinen – siitä ei pääse mihinkään. Nyt kysymys onkin, onko se liian tyttömäinen vai saisiko tuosta vielä hyvän työhameen.
Vielä tähän aikaan vuodesta sitä on vähän aikaista ajatella mustia sukkiksia, mutta niiden, mustien kenkien ja mustan neulepaidan kanssa hame voisi olla hyvinkin ziljoona piirua asiallisempi ja aikuisempi. En siis menetä vielä toivoa, kyllä me siitä vielä hyvä työhame saadaan!

• jakku, Monki
• t-paita, Black Book
• hame, Lindex
• tennarit, Adidas
• laukku, Michael Kors
• aurinkolasit, Dior

Tiedän, että olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: miten taas voi olla perjantai!? Tuntuu kuin elämä olisi pelkkää maanantaita ja perjantaita… Sikäli ihan loogista, että tuntuu kuin koko kesä olisi ollut vain yhden naurettavan viikonlopun mittainen.
Tänään aamulla heräsin jo ennen herätyskellon soittoa siihen, että sade ropisi peltisiin ikkunalautoihin. Pikkuisen raollaan oleva ikkuna takasi sen, että mekkala saavutti sikeämminkin nukkuvien korvat.
Laitoin toimistolle päälle pitkähihaisen silkkipuseron (ihana, ihana uutuus garderobissani! Yritän saada otettua siitä kuvia asap!) – en edes muista, milloin viimeksi olisin käyttänyt muita kuin lyhythihaisia paitoja. Sateinen aamu tuntui niin syksyiseltä, että olin valmis antamaan periksi; elokuuta on vielä viikon verran jäljellä, mutta kesä on nyt loppu.

Ilmeisesti puoli Suomea on ollut tänään vähän samanlaisissa fiiliksissä, sillä Instagramin feedini on ollut täynnä “kesä on ohitse” ja “syksy on täällä” -tyyppisiä postauksia.
Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen kyllä valmis pyörtämään omat tämän aamuiset ajatukseni – keli kirkastui heti puolenpäivän jälkeen ja perjantainen alkuilta on ollut erittäin lämmin ja aurinkoinen. Eli sikäli olen edelleen sitä mieltä, että nyt ollaan loppukesässä eikä alkusyksyssä.
Yksi tärkeä vuosittainen loppukesän perinne on vielä sekin tulossa. Tukholman muotiviikko on vasta ensi viikolla ja oma syksyni ei kyllä oikein voi alkaa ennenkuin se on ohi. Tosin tänä vuonna oikeisiin töihin liittyvät asiat pitävät sen verran kiireisenä, että en ole pystynyt bookaamaan kuin muutaman näytöksen – mutta paljon parempi ja hauskempi sekin kuin ei mitään.

Jo aamun sateessa töihin pinkoessani päätin, että tänään haluan laittaa tänne blogiin yhden tämän kesän suosikkiasuistani. Kuvat on ottanut bestikseni Tinni, kun olimme matkalla nauttimaan Grand Hotellin ihanasta smörgåsbordista.
House of Dagmarin neulehame on oikeasti putkimekko, mutta sen jälkeen, kun hoksasin, että sitä voi hyvin käyttää hameena, siitä on tullut yksi luottovaatteistani. Putkimekolle ei nyt suoraan sanottuna ole niin paljon käyttötilanteita nykyisessä elämässäni, mutta pohjemittaiselle kivalle hameelle sitäkin enemmän.
Korallit, valkoiset, mustat ja harmaat raidat rytmittävät raikkaasti kolmesta erilaisesta ribbineuleesta toteutettua vaatetta. Olen aivan vakuuttunut, että sopivasti asustamalla tuon kanssa ollaan kavereita vielä pitkälle syksyyn.

Grand Hotellin lounaalla oli mukana myös ihana rakas kummityttöni. Hän sai virallisen “ooo, oot niin upea – saanko ottaa susta kuvan mun blogiini” -käsittelyn… Sellaista se on, kun kummitäti on bloggari! 😀


Tinni oli tilanteen tasalla ja ikuisti puoliväkisin toteutetun kuvaussession.



Pepin asusta ei ole sen tarkempaa tietoa, mutta allekirjoittanut meni näillä:

• liuhupaita, Lindex
• hame, Dagmar
• sandaalit, Clark’s
• laukku, Botkier
• arskat, Dior
• kaulakoru, Ideakoru (saatu)

Elokuussa puhun aina sinnikkäästi loppukesästä, vaikka kaikki merkit viittaisikin siihen, että on alkusyksy. En ole mikään suuri syysfani – en edes oikeastaan tiedä miksi. Jotain vaikean teini-iän aikaisia traumoja varmaan kummittelee alitajunnassa, koska periaatteessa rakastan monia seuraavan vuodenajan tyypillisiä asioita.
On ihanaa, että saa taas kaivaa kaikki lempparineuleet käyttöön, sytyttää ziljoona kynttilää valaisemaan tunnelmalliseen pimeitä iltoja, haistella raikasta syksyn kirpeyttä tuulessa ja nauttia sadonkorjuuajan mielettömän ihanista vihanneksista, juureksista, sienistä ja marjoista. Rakastan kulkea metsässä, kun lehdet räiskyvät punaisina, keltaisina, oransseina ja purppuraisina.

Ehkä kaikkein eniten tykkään kuitenkin siitä, että syksyn tulo antaa täydellisen tilaisuuden elämän arviointiin ja uuden aloittamiseen. Useimmiten se on itselleni tarkoittanut sitä, että mietin uusia harrastuksia, haasteita ja projekteja, joita haluaisin aloittaa. Elokuun puolivälin tienoille osuu “koululaisten uusivuosi” ja siksi kai se tuntuu juuri sopivalta hetkeltä miettiä, mihin suuntaan sitä haluaisi itseään, tietojaan ja taitojaan kehittää.
Toisiaan seuraavat kammottavat tapahtumat maailmalla ja Suomessakin on pyörinyt päässäni koko viikonlopun. Jotenkin tuntuu siltä, että haluaisin tehdä jotain enemmän kuin vain tuijottaa omaa napaani ja miettiä henkilökohtaista hyvinvointiani.

Toisaalta karu totuus on kuitenkin se, että itsestä sitä on aloitettava. Jos on voimaton, saamaton, iloton ja täysin vailla energiaa, ei ole paljoa, mistä voisi ammentaa mihinkään sen laajempaankaan kokonaisuuteen. Eikä pidä myöskään väheksyä sitä hyvää, mitä voi pienillä teoilla ja sanoilla levittää lähiympäristöön. Positiivinen energia leviää vesirenkaiden tavoin toivottavasti myös sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan, uskon niin.
Eikös perhosefekti ole lähes tieteellisesti todistettu asia? Tosin kyseinen teoria ei taida luvata hyvän leviämistä, mutta antaa ainakin uskoa siihen, että pienilläkin asioilla ja teoilla on merkitystä.



Osallistuin viime talvena Unelma Itsestä online valmennukseen. Koin valmennuksen aikana monia oivalluksia ja niiden avulla olen pystynyt löytämään uusia voimavaroja itsestäni ja muokkaamaan elämästäni enemmän itseni näköistä. Osan ajatuksistani olen jakanut täällä blogissakin (jutut löytyvät tagin: Unelma Itsestä -alta).
Tammikuussa alkaneen valmennuksen ensimmäiset viikot sujuivat tosi hyvin, olin innostunut ja käytin sopivasti aikaa tehtävien tekemiseen ja kysymysten pohtimiseen. Sitten tuli se e:llä alkava väliin ja putosin hiukan vauhdista. Otin kyllä keväällä loppukirin, mutta tuntuu, että missasin monta tärkeää ja inspiroivaa steppiä. Niinpä olinkin tosi innoissani, kun minulta kysyttiin, että haluaisinko osallistua 4. syyskuuta alkavaan seuraavaan valmennukseen. Aivan varmasti haluan!
Jos olet miettinyt tämän tyyppistä itsensä kehittämistä, hyvinvoinnin aakkosten haltuunottoa ja voimavarojen kerryttämistä, kantsii tsekata Unelma Itsestä -valmennuksen kotisivut täältä. Mikäli neljän kuukauden mittainen hyvinvointivalmennus alkoi kiinnostaa, koodilla “minnaunelmaitsestä” saat kurssin hintaan 149 €. Koodi on voimassa elokuun loppuun asti. (Yhteistyössä Unelma Itsestä Online valmennus)

Vähän tuntuu ristiriitaiselta ajatella toisaalta kaikkea maailman pahuutta ja samalla suunnitella osallistumista omaan hyvinvointiin keskittyvään valmennukseen. Ihan niinkuin minun napani olisi tärkeämpi kuin ympärillä olevat vääryydet.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos haluan edes yrittää tehdä maailmasta parempaa paikkaa, on ihan pakko ensin pitää huolta omasta jaksamisesta. Jonkinlainen uusi alku on edessä ja odotan innostuneen malttamattomana, että pääsen näkemään, mitä tästä vielä tulee!
Näiden pohdiskelujen lomassa loppukesän lemppariasuni lämpimänviileisiin iltoihin. Neuletta jo vähän kaivataan, eikä täysin sääret paljaana tarkene olla, mutta sandaaleista ei onneksi vielä tarvitse luopua.

• neule, Dagmar
• farkut, Lindex
• laukku, Rebecca Minkoff
• sandaalit, Jeffrey Campbell