Saatiin tässä yhtenä iltana Karkin ja Peetun kanssa huikea idea. Keksittiin, että haluttaisiin viettää joulu Lontoossa. Juteltiin ihan niitä näitä, reissusuunnitelmia ja -haaveita, ja sitten siitä, miten nyt jouluviikolla on mahdollista pitää aikas pitkä loma vain pari kullanarvoista palkallista lomapäivää hassaamalla. Lisäksi Karkki ja Peetu on puolivakavissaan suunnitellut Lontoon reissua jo kesästä alkaen, mutta sopivaa hetkeä, jolloin molempien taloudellinen tilanne kohtaisi mahdollisuuden pitää vapaata, ei ole vielä osunut kohdalle.

Meistä kolmesta taitaa Minttu olla eniten jouluihminen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken pitäisi mennä jonkin perinteisen kaavan mukaan tai, että pyhät olisi jotenkin pakko viettää kotona. Päinvastoin – jo “entisessä elämässäkin” vietimme monet joulut matkoilla ja nyt, kun koko porukka on aikuisia, on erilaisten mukavien joulunviettovaihtoehtojen määrä lähes rajaton.

Ajattelimme, että Lontoo-joulu voisi olla just tismalleen sopiva meille. Eikös briteillä ole tapana riekkua pubeissa aatto-iltana ja varsinaiseen hissutteluun käytetään vain joulupäivä? Ja sitten tuleekin jo Tapaninpäivä eli Boxing Day ja hysteerinen joulualeshoppailu.

Nyt onkin lähinnä pohdinnan alla, että onko mielikuvamme Britti-joulusta oikea? Siis ei olisi kovinkaan hauska yllätys päätyä totaalisuljettuun suurkaupunkiin budjettihotellin aulaan korttia pelaamaan… Tunnelmallisiin kävelyretkiinkään ei taida oikein uskalla luottaa, kun tietää lontoolaisen perussäätilan vuoden pimeimpään aikaan.

Yritin kalastaa Googlesta tietoa – siis oikeaa kokemusperäistä tietoa – siitä, millaista on olla turistina Lontoossa joulunpyhinä. Käytännöllisesti kaikki keskittyivät kuitenkin kertomaan joko joulunalusajan tai välipäivien meiningistä. Tästä voisi tietty vetää omat johtopäätöksensä. Mutta jos jollakulla siellä ruudun toisella puolella on joko omakohtaisia kokemuksia tai vinkkejä hyvistä linkeistä aiheeseen liittyen, otamme ne todella kiitollisena vastaan!

Kollaasin kuvat: Visit London ja LondonTown

Kotona ollaan! Kiitoksia kaikille mukana matkustaneille! Ihan omituista ajatella, että vielä tänä aamuna olin uuteen paahteiseen päivään heräävän Kosin rannalla merta katselemassa ja nyt tässä tutussa omassa sohvannurkassani bloggailemassa niinkuin niin ziljoonat kerrat aikaisemminkin.

Kotimatka meni hyvin. Tai siis sikäli, kun ajatellaan, että takana istui erittäin tarmokas juuri-ja-juuri edelleen sylimatkustusikäinen taapero, joka halusi käyttää tuolin selkänojaani potku- ja ponnistusalustana ja jolle oli annettu matkaleluksi huuliharppu, ja että vieressäni istui erittäin lentopelkoinen varhaiskeski-ikäinen mies, joka tosin hoiti pelkotilojaan onneksi ristinmerkkejä tekemällä – eikä esim. kiskomalla viskipaukkuja, niin että sikäli matkani sujui oikein mukavasti.

Nyt illan aikana olen purkanut matkalaukun (hyvä mä!). Miten tuo onkin aina yhtä vastenmielinen puuha? Ja olen käynyt varaamassa pesutuvan huomisaamuksi. (Täällä meilläpäin on ihan tavallista, että ihmisillä ei ole omaa pesukonetta. Käytännöllisesti katsoen kaikissa taloyhtiöissä on pesutupa, mikä on mielestäni hienoa, koska totuin sellaista käyttämään jo Suomessa.) Nyt tunnen olleeni sangen reipas ja ajattelin koota näin tuoreeltaan muutaman muistiinpanon tulevia reissuja ajatellen.

Sunshine oli ihan järkyllä leiki mun kaa -fiiliksellä, kun tulin kotiin. Miten tuollaista voisikaan vastustaa!? Ihana kisuuu <3

Kos-reissun opetukset alkoivat jo varausvaiheessa. Oikeastaan olisin halunnut yhteen toiseen hotelliin, jonka sijainti oli keskeisempi, mutta se myytiin loppuun, kun odottelin aina vaan parempia viimehetken hintoja.

Opetus yksi: Jos haluat johonkin tiettyyn hotelliin, kannattaa varata se hetimiten, kun sen löytää. Todellisia viimehetken tarjouksia kannattaa metsästää vain silloin, kun on todella aivan samantekevää, minne matka suuntautuu.

Tosin nyt jälkeenpäin en ole ollenkaan varma, että olisin nauttinut enemmän olostani siinä etukäteen parhaaksi valitsemassani hotellissa. Törmäsin siihen nimittäin jollain pyöräretkistäni ja kyllä, olisihan se ollut huomattavasti enemmän keskustassa, mutta tosiaan näin jälkeenpäin tiedän kyllä nauttineeni kovasti siitä pienestä merinäköalasta, josta nyt sain iloita.

Opetus kaksi: Yksin matkustaminen voi olla juttu sinulle itsellesi, mutta ei matkailevalle maailmalle. Seuramatkojen hinnoittelu on tietty oma lukunsa – perushinta ilmoitetaan aina sillä oletuksella, että vähintään kaksi matkustaa yhdessä. Muuten, ainakin tämän Kosin matkan perusteella, kiinnostus siihen, että on yksin matkalla, on lähinnä teknistä. Montako paikkaa tarvitset ravintolassa, montako aurinkotuolia etc.

Itse en kokenut yhtään ainoaa kertaa ongelmalliseksi sitä, että olen reissussa yksin. Tai siis en sen jälkeen, kun olin itse sinut sen kanssa, että nyt tämä tyyppi, jolla on aina vähintäänkin karavaani perhettä tai ystäviä messissä, onkin yksin. Muu maailma tuntui suhtautuvan tilanteeseen huomattavasti yksinkertaisemmin kuin minä itse. Riippuu varmasti vähän matkakohteesta, mutta Kosilla yksin matkustava nainen sai kyllä todella olla ihan rauhassa. Jopa niin paljon, että aloin jo miettiä, että mitä ihmettä meikäläisen viehätysvoimalle on tapahtunut. Haha!

Heipat Kosille! Saarella on kuulemma satanut viimeksi toukokuussa – ei ihme, että maisema on pikkasen karun oloista!

Opetus kolme: Hotellilla on väliä. Varsinkin silloin, kun matkustaa yksin, kannattaa miettiä vielä neljännenkin kerran, minkä hotellin valitsee – oli sitten kysymys charterista tai omatoimimatkasta. Pienessä hotellissa on helpompi tuntustua ihmisiin kuin valtavassa massamestassa. Huoneen hintaan sisältyvä aamiainen antaa mahdollisuuden käydä jonkun pöytään istumaan ja juttelemaan. Matkalla juttuaiheiden keksiminen on helppoa. “Ootko ollut täällä pitkään/aikaisemmin”, “mitä oot tehnyt/nähnyt”, “onko suosituksia ruokapaikoista/nähtävyyksistä/aktiviteeteista” ovat ihan käypiä keskustelunaiheita ihan kenen kanssa tahansa – aina ajankohtaisen säätilan lisäksi tietenkin.

Itse en missään tapauksessa välitä hotellin uima-altaista tuollaisessa Kosin tapaisessa paikassa, missä ranta on lähellä, rantaviivaa vaikka miten paljon ja vesi ihanan puhdasta. Silti aloin miettiä, että toisaalta sellainen hotelli, missä on kiva uima-allasbaari ei välttämättä olisi hullumpi uusien tuttavuuksien tapaamiselle. Etenkin, jos se olisi sellainen luonnollisen oloinen kokoontumispaikka hotellin asukkaille.

Opetus neljä: Charter- eli seuramatkat ovat ihan ookoo. Parikin hotellituttuani olivat ns. omatoimimatkalla, mutta kokonaishinta oli itselleni kuitenkin edullisempi. Eri asia on, jos haluaa viettä pari päivää yhdellä saarella, seuraavat toisella jne. Silloin tuskin löytyy valmista ratkaisua kovinkaan todennäköisesti. Mutta jos siis on menossa viikoksi tai kahdeksi pääasiassa yhteen kohteeseen saattaa charter tulla edullisemmaksi. Eikä kukaan tosiaankaan pakota osallistumaan niihin possujuhliin tai muihin rahastuskammotuksiin, joita matkanjärjestäjien retkiohjelmasta väistämättä löytyy.

Kas, Tukholma ja Globen näkyy! Jos olisin istunut koneen toisella reunalla, olisin nähnyt näillä main meidän kodin!

Opetus viisi: Kannattaa hankkia (urheilu-)aurinkolasit vahvuuksilla. Aurinko + suolainen merivesi + tuuli + pölisevä rantahiekka + piilarit = arat ja punaiset silmät. Kuvatodisteet blogissa… ;D

Opetus kuusi: pakkaaminen on vaikeaa. Jälleen kerran toin kasan vaatteita, erityisesti “iltakäyttöön” ajateltuja, käyttämättöminä takaisin kotiin. Myös ne korkokengät, jotka aina väkisin otan mukaan, jäivät jälleen kerran käyttämättä. Toisaalta eihän sitä voi koskaan tietää, etenkään yksin matkustaessa, millaisiin ihmisiin sitä sattuu tutustumaan ja silloin on kiva olla varustautunut myös mahdolliseen iltameininkiin.

Itselleni ei nyt todellakaan ollut mikään tavoite päästä sukeltamaan yöelämään – siinä tapauksessa olisin ehkä tehnyt toisenlaisia valintoja. Päinvastoin halusin olla aamulla tsäpäkkänä vastaanottamassa uutta reissupäivää. Lisäksi tuntuu, että jos vaikka olisin night club -meininkiä kaivannutkin, olisi se tuntunut yksin aika hankalalta. Ravintolassa yksin syöminen ei ollut mielestäni ollenkaan kummallista, eikä myöskään satunnaisen after beach -oluen nauttiminen rantabaarissa, mutta että olisi lähtenyt yksin notkumaan johonkin yökerhon baaritiskille… En usko, että olisin siihen pystynyt. Onneksi ei edes huvittanut! Sopivassa seurassa en olisi kuitenkaan tuostakaan kieltäytynyt, siksi ei harmittanut, vaikka parit bile-asut tulivatkin käyttämättöminä takaisin kotiin.

Varmasti opin vielä muutakin. Niinkuin että ihmiset noin pääsääntöisesti ovat hurjan mukavia, ystävällisiä, auttavaisia ja kivoja. Sen selvittämiseen ei tarvitse muuta kuin avata suunsa ja olla avoin (ja olla itse mukava, ystävällinen, auttavainen ja kiva). Lisäksi opin, että mukavuusalueen rajoja on välillä ihan terveellistä koetella, että tällainen laumassaviihtyjäkin voi olla oikeasti iloinen, onnellinen ja tyytyväinen itsensä kanssa matkalla.

Itselleni yksin reissuun lähteminen oli sikäli joko/tai -tilanne, että joko lähtisin reissuun yksin tai sitten en lähtisi ollenkaan. Hinku aurinkolomalle voitti vihdoin yksin matkustamisen aiheuttaman kauhupaniikin. Eli en mitenkään erityisesti halunnut matkustaa yksinäni. Nyt kuitenkin tämän viikon jälkeen ymmärrän hyvin niitä, joiden elämä pyörii aivan joidenkin muiden määrittelemien aikataulujen ja vaatimusten mukaan (perheenäidit, omaishoitajat, yrittäjät…) ja jotka todella kaipaavat hetken omaa rauhaa. Heille kaikille (ja kaikille muillekin) haluan sanoa, että kyllä kannattaa lähteä yksin reissuun!

Karkki ja Peetu ovat tämän viikonlopun isänsä luona Helsingissä, joten kotona on vähän normaalia hiljaisempaa. Tosin Sunshine on pitänyt aikamoista showta päällä koko illan, joten ihan ihanan tervetulleeksi tunnen kuitenkin oloni. Lisäksi keittiön pöydällä odotti upea Iittalan Ultima Thule -setti, jonka huusin ennen lomaa Traderasta (täkäläinen Huuto.fi) ja jonka Peetu on käynyt lomani aikana hakemassa postista. <3

Noniin, eiköhän ne matka-aiheet ole tällä kertaa tässä. Nyt ei muutakuin älytöntä säästöbudjettia kehiin, että pääsee suunnittelemaan seuraavaa reissua!

Last days of summer (holiday), loppuu ne pitkätkin lomat – ja mitä näitä on.. Niin se vaan nyt kuitenkin on, että Mintun Kosin loma alkaa olla lopuillaan. Olen tosi iloinen siitä, että tohdin lähteä reissuun yksin. Kun ei siis muuta vaihtoehtoa ollut kuin olla lähtemättä kokonaan. Viikko on sujunut tosi hienosti ja olen nauttinut käytännöllisesti katsoen jokaisesta sekunnista.

Tämä viimeinen päiväkin on ollut ihan täyttä lomailua. En stressaillut aikaisella kotiinlähdöllä muuta kuin, että pidin huolen, että olen takaisin kämpillä illallisen jälkeen vähän aikaisemmin kuin normaalisti. Myöhään ei ole mennyt kyllä minään iltana. Viimeistään kymmenen, puoli yhdentoista aikoihin olen hipsinyt takaisin hotellille, mutta tänään olin jo puoli yhdeksän aikaan keräilemässä kamppeitani kotimatkaa varten.

(Kuvassa justiinsa lähdössä Kos Townia ja illallista kohti)

Täksi päiväksi olin alunperin suunnitellut jonkinlaista retkeä. Ensin ajattelin, että hyppään bussiin ja huristelen päiväksi Kosin toiselle laidalle Paradise Beach -nimiselle rannalle. Tottuneempien Kosin kävijöiden kanssa juteltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se ei taida olla kuitenkaan minua varten. Ranta on kuulemma sikäli ihana, että se on ihan pehmoista hienoa hiekkaa ja todella pitkään on matalaa. Aivan täydellinen paikka lapsiperheille toisin sanoen. Paikalla ei ole myöskään mitään kylän tapaista, mikä tarkoittaa sitä, että mm. ravintoloiden tarjonta on suunnattu pääasiassa em. kohderyhmälle. Kuullostaisi hyvältä, jos olisin lapsiperhe, mutta kun en ole.

Toinen idea oli lähteä laivalla yli Turkin puolelle Bodrumiin. Laivalippu kustantaa vain 18 euroa ja siihen olisi budjetissani ollut hyvin varaa, kun olen niin tiukkana pitänyt alkuloman kukkaronnyörejä piukassa. Bodrum on kuulemma oikein kaunis ja siellä on erinomaisen hyvät shoppailumahdollisuudet. Totesin kuitenkin, että shoppailu on juuri tällä hetkellä se, mitä vähiten kaipaan. (EDIT: paikannimihän on tietty Bodrum, kuten ystävällinen kommentoija huomautti, eikä Bodum, kuten alunperin kirjoitin. Näitä sattuu, iz so sorry)

Päätin siis pidentää polkupyöränvuokraustani yhdellä päivällä ja läksin heti aamiaisen jälkeen polkemaan kohti Akslepionin raunioita.

Asklepion sijaitsee vain noin 3 km päässä Kos Townin keskustasta – eli noin 4 – 4,5 km päässä hotelliltani. Ajattelin, että tuonhan nyt polkaisee yhdessä hujauksessa. Enpä tullut ajatelleeksikaan, että koko matka on enemmän tai vähemmän nousua. Sotkin sinnikkäästi punaisella kitisevällä mankelillani hien virratessa. Jossain vaiheessa pysähdyin juomaan vettä ja tajusin, että olen polkenut koko ajan valot päällä – eli dynamo hinkkasi takakumia minkä kerkesi. Otin valot pois ja matkanteko keveni huomattavasti. Kitinäkin väheni samantien puoleen. Olipa hyvä, että tajusin, ja tyhmästä päästä… Haha!

Kapusin pyöräilyn jäljiltä aavistuksen tutisevin jaloin Asklepionin raunioalueen ylimmälle tasanteelle. Olen näköjään tällä reissulla löytänyt sisäisen historioitsiani ja raunioiden rakastajan – hienointa tuolla oli kuitenkin upea näköala yli Kos Townin merelle ja Turkkiin asti!

Ihan mahtavalta tuntui kyllä kierrellä raunioiden keskellä. Vanhimmat osat ovat peräti ajalta 1000 – 1050 eKr. Pääosa alueesta on kuitenkin ajalta noin 300 eKr. Silloin tuolla palvottiin terveyden jumalia ja hoidettiin sairaita. Lääketieteen jumala Asklepionin tunnuseläin on (oli?) käärme ja sitä peruja on yhä vieläkin lääkärihommien tunnuksessa pikarin varteen kietoutunut käärme. Sanotaan, että tuo temppeli on tavallaan maailman ensimmäinen sairaala.

Kierrellessäni pitkin muinaisen temppelin jäämistöä, en voinut olla miettimättä, että millaisiakohan ihmisiä siellä on aikoinaan liikkunut. Mitä he ovat miettineet? Onko joku istunut juuri siinä, missä minä isuin ja miettinyt tulevaisuutta samoin, kuin minä nyt menneisyyttä?

Paluumatka Asklepionilta sujui aavistuksen kevyemmin kuin meno. Otin tosin “jokerin” eli ajattelin oikaista matkalla Lambille ja olla ajamatta keskustan kautta. Tietäähän sen kuinka siinä käy… Päädyin fillaroimaan jonnekin esikaupunkialueelle tietämättä kunnolla, missä olin. No, onneksi täällä maantiede on niin helppoa, että ihan totaalista eksymisen vaaraa ei ole. Meri tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos on menossa oikeaan suuntaan. Ja jos on menossa väärään suuntaan, sen huomaa siitä, että edessä on ylämäki.

Päädyin sitten lopulta Lambille ja päätin mennä helpoimman kautta ja ottaa “ilmaispetin” yhdeltä ravintolan ylläpitämältä rannanpätkältä. Olin jokatapauksessa tikahtua nälkään, joten ennen aurinkoon köllähtämistä nautittu omeletti kuittasi makoiluhetkeni. Tyyli on siis se, että niillä rannanpätkillä, jotka ovat ravintoloiden hoidossa, aurinkotuolit eivät yleensä maksa mitään, mutta sitten tulisi ostaa jotain baarista.

Muutama tunti vierähti hujauksessa, meressä lilluskellessa ja auringossa makoillessa. Maksimoin hemmottelun ja otin vielä puolen tunnin niska-selkähieronnan rannalla kiertelevältä thai-hierojalta. Ai että oli ihanaa!

Ajattelin ikuistaa myös reissussa mukana matkanneet kirjat. En ehkä niinkään teille, ihanaiset lukijani, vaan ihan itselleni muistutukseksi, että ehkä ei ole järkeä kantaa mahotonta kirjastoa mukanaan tämän tyyppiselle matkalle. Marklundia on tullut raahattua rannalle mukana joka päivä – ja sitä olen vähän lukenutkin. Jotenkin en vaan ole päässyt oikein imuun sen kanssa. Onkohan mittaamaton dekkarinahmimiseni saavuttanut jo saturaatiopisteen? The Happiness Project -kirjan kahlaaminen tuntuu yllättävän työläältä edelleen, vaikka periaatteessa olenkin siitä – ja sen annista – hyvin kiinnostunut. Muita kirjoja en ole avannutkaan…

Hyvästelin biitsin – ja etenkin meren – hiukan haikein mielin. Tiedä sitten koska taas saadaan mahdollisuus tavata. Aivan hirmu tylsältä tuntui myös palauttaa fillari. Yksi reissun parhaista päätöksistä oli ehdottomasti pyörän vuokraaminen vakituiseksi kulkupeliksi, eikä vain esimerkiksi yhdeksi päiväksi jotain pyöräretkeä varten. Kävin myös sanomassa heipat lähikaupan kissoille (the smallest one is sleeping by the pool, madam). Juttelin hetken kissoista kauppaa pitävän papparaisen kanssa. Hän oli aivan lyyrinen, miten kissat ovat niin fantastisia eläimiä. “Cats keep everything clean, everything, they eat cockroaches and all the other things. And even if they don’t eat them they kill them for fun.” Aikamoista!

Vielä viimeiset fiilistelyt rantabulevardilla. Olen niin tykännyt viilettää fillarilla kauniin meren kohistessa vieressä. Veden läheisyys on jotenkin ihan mielettömän rauhoittavaa!

Huomasin sattumalta lämpömittarin. Se näytti 28 astetta lämmintä, mikä on aika mieletöntä, koska olin juuri kahta sekunttia aikaisemmin miettinyt, että tänään ilta tuntuu jotenkin vähän vähemmän lämpimältä. Uskomatonta, miten nopeasti kuumaankin tottuu!

Illallisravintolaa etsiessäni en tietenkään löytänyt sitä paikkaa, josta Tinni laittoi linkin eilen illalla panikoidessani. Olin kyllä tarkistanut osoitteen sekä paikan sijainnin Google mapsistä, mutta en vaan kertkaikkiaan löytänyt. Joko Google näyttää ihan mitä sattuu tai sitten koko ravintolaa ei ole. Tai sitten en vaan osaa.

Päätin lopulta mennä syömään pieneen tavernaan, jonka tiedän yhden täällä jo noin ziljoonatta kertaa lomailevan hotellituttuni kantapaikaksi. Ajattelin, että olisi kiva, jos kerrankin olisi juttuseuraa syödessä. Perille päästyäni sain kuulla, että hän oli lähtenyt noin viisi minuuttia aikaisemmin. Oh well.

Ruuaksi tilasin, jälleen Greek specialities -osastosta, “Pita Gyro” -annoksen. Ja voin huokaista helpotuksesta! Kaikessa yksinkertaisuudessaan annos oli mehevän maukas, selkeän herkullinen ja ihana. Me so happee!

Nyt on matkalaukku käytännöllisesti katsoen pakattu, matkavaatteet (onneksi Tukholmaankin on luvattu +22 astetta lämmintä ja täyttä auringonpaistetta!) pinottu tuolille odottamaan ja herätyskello laitettu soimaan. Ei kai tässä sitten muuta kuin käydä vielä kerran nappaamassa ilmastointi pois päältä ja oikaista kivikovalle patjalle vielä täksi viimeiseksi yöksi.

Oikeastaan on kyllä ollutkin jo vähän ikävä omaa kisua ja tietty Karkkia ja Peetua. Vaikka lomareissun loppuminen hiukan haikeuttaakin mieltä, ihan ihana on myös palata kotiin!

Matkapäiväkirjamerkintä poikkeuksellisesti päivän myöhässä. Tulin takaisin hotellille illallisen jälkeen joskus kymmenen maissa ja havaitsin, että poikkeuksellisesti tähän asti ihan moitteetta toiminut hotellin wifi on nurin. Tunnin verran jaksoin lueskella ja odotella nettiyhteyden palaamista, mutta sitten uni vei voiton. Nyt tässä aamiaisen jälkeen onkin sitten hyvä julkaista eilisen höpinät.

Etukäteen olin tuuminut, että tekisin uuden, vähän paremmin suunnitellut pyöräretken Tigakiin (joissain kartoissa Tingaki). Edellispäivän reippailut olivat kuitenkin aiheuttaneet oudon ilmiön nimeltä “lihakset hellänä”, joten päätin olla possulaiska ja polkaista vain Lambin päässä olevalle kivalle rannalle. Tuo on ollut muutenkin mielestäni kaikkein mukavin näistä lähialueen biitseistä. Aurinkotuoleja on (á 3 euroa päivävuokra) ja ihmisiäkin, mutta meno on rauhallista ja väljähköä. Samoin itse ranta on mukava. Pohja ei ole kovin kivikkoinen (niinkuin parissa muussa testaamassani kohdassa) ja vesi on kirkasta ja puhtaan oloista. Vaikka varsin puhtaalta meri on vaikuttanut täällä ihan missäpäin tahansa.

Läksin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen, mutta en polkenut ihan suorin tein rannalle. Olen ottanut tavakseni fillaroida pikkukatuja ristiin rastiin ja ihmetellä samalla paikallista meininkiä. Tosi mainio tapa nähdä vähän laajemmin ympäristöä.

Muuten päivä meni tuttuun tapaan. Auringossa makoilua ja meressä lillumista vuoron perään. Tuuli ei ollut ihan niin kova kuin edellisinä päivinä, mutta sen verran kuitenkin puhalsi, että kertaakaan ei tullut olo, että onpas tukalan kuumaa.

Iltapäivän puolella kävin haukkaamassa Mylos Beach Barissa fetajuustolla, oliviitahnalla, tomaatilla ja salaatilla täytetyn patongin lounaaksi. Olin tikahtua, kun bongasin menun samppanjavalikoiman. Ilmeisesti jollakulla on vähän äveriäämmät after beach -tottumukset. Pullo Crystalia 670 euroa… Aikamoista!

En olekaan tainnut esitellä vielä reissun tärkeintä turvavälinettäni. Kaiken muun hysterisoinnin lisäksi pelkään, että joku pelle pöllii kaiken omaisuuteni aivan välittömästi, jos en ole pitämässä siitä huolta. Etukäteen, kun mietiskelin näitä yksinmatkustamisen ongelmia, ihmettelin, että miten voin käydä uimassa, jos en aina löydä jotakuta, jolle voisin uskoa reppuni vahdittavaksi. Ei sitä aina kehtaa kysyä – etenkin, kun tykkään uiskennella aika pitkään. Siinä sitten ne raukat repunvahtijat olisivat jumissa, vaikka mieli tekisi jo lähteä vaikka baarin välikaljoille.

Ratkaisu löytyi tukholmalaisesta Naturkompaniet-retkeilykaupasta. Aquapac-pussukka on täydellisen vesitiivis, näin kertoi retkeilykaupan myyjä ja se on todella pitänyt erinomaisesti paikkansa. Napakan kokoinen joustavasta muovista valmistettu kaulapussi nielee sisäänsä iPhonen, pankkikortin ja vähän rahaa – eli kaiken minkään arvoisen, mitä rannalla nyt voi tarvita. Jos joku haluaa varastaa vanhan saronkini tai nuhjaantuneen pokkarin – silvuplee vaan.

Pussukka suljetaan kahdella kääntölukolla ja huolellisesti suljettuna tuo on tosiaan aivan tiivis. Etupuolen läpinäkyvä muovi on vielä kaiken lisäksi sellaista materiaalia, että puhelimen käyttö onnistuu aivan mainiosti ilman, että sitä tarvitsee ottaa pois. Jopa itseensä päin kuvaaminen onnistuu. Valitettavasti kuvista tuli niin karseita, että niiden on parasta jäädä kotialbumiin, mutta se ei ollut pussukan vika!

Illalliselle läksin suihkun ja pienen huilin jälkeen hyvissä ajoin, sillä halusin vielä kierrellä vähän vanhassa kaupungissa. Mietiskelin siinä valmistautuessani, että mitä tämä turisti-homma oikein tekeekään tyylitajulle… En ole sortunut ostamaan mitään huikeita liuhuhameita tai “tyylikkäitä” printtipaitoja, jotka yllättäen reissussa ollessa alkaa tuntua ihan kivan rennon oloisilta. Kotona sitä sitten ihmettelee, että mikähän sitä oikein viirasi päässä.

Tuumasin kuitenkin, että kreikansininen hopealla painettu Röhnischin treenitoppi on ihan jees ilta-asuste. Parina valkoiset shortsini, jotka täysin vastoin odotuksia selvisivät ensimmäisestä käyttökerrastaan ihan puhtaana. Mutta että treenitopilla ulos syömään! Tätä ei olisi kotona tapahtunut!! Haha!

Matkalla kohti keskustaa törmäsin jälleen yhteen luksus-veneeseen. Ihan tulee sellainen olo, kuin olisi James Bond -leffan kuvaukset meneillään. Kai näissä matkustaa niitä ihmisiä, jotka tilaa samppanjaa rantabaarissa…

Vanhan kaupungin kierroksella bongasin Hippokrateksen puun. Tuon puun (tai ehkä kuitenkin sen edeltäjän…) juurella on kuulemma luotu länsimaisen lääketieteen perusta. Aika vaikuttavaa – vaikka kuinka olisi vain legendaa.

Raunioiden ja vanhojen linnoitusten katseleminen on jotenkin rauhoittavaa. Sitä tuntee itsensä hyvällä tavalla pieneksi ja mitättömäksi. Asiat saavat perspektiiviä, kun tajuaa, että maailma on ollut tuhansia ja taas tuhansia vuosia täynnä Minttuja, joilla on samanlaisia murheita, ongelmia ja demoneita kuin itsellänikin. Mitenkään omaa elämää vähättelemättä tuntuu hyvältä, että on vain yksi monista. Ei ole mitään syytä suurennella omia ongelmiaan maailmankaikkeuden kattaviksi, sillä ne ovat, mitä ne ovat. Parempi keskittyä kaikkeen siihen hyvään, onnelliseen ja iloiseen, mitä on, ja kasvattaa sitä.

Näiden aatosten siivittämänä kapusin turistiväen keskellä pyörääni taluttaen vanhan kaupungin päälle, oppaan suosittelemaan Zorbas-ravintolaan.

Pikkuisen varotuskellot soivat, kun havaitsin tavernan olevan juuri sellainen turistirysäpyydys, jollaiset olen pyrkinyt kiertämään kaukaa. Mielummin syön tosi simppelissä kuppilassa kuin näissä muka pinnalta silotelluissa massaruokaloissa. Oppaan edellinen ravintolasuositus oli kuitenkin osoittautunut aivan erinomaiseksi, joten päätin niellä ennakkoluuloni ja marssin sisään.

Palvelu oli ystävällistä, huomaavaista ja tehokasta – siitä ei pahaa sanaa! Tässä vaiheessa Minttukin on vielä positiivisella mielellä.

Ruokalistaa edes takaisin plärätessäni tajusin tehneeni suuren virheen. Mitä kertoo kreikkalalais-tavernasta se, että “kokki suosittelee” -kohdassa on mm. tortellinia ja hampurilainen?

Sanoin tarjoilijalle rehellisesti, että en löydä listalta mitään, mitä minun tekisi mieleni syödä. (Sinänsä aika kauheaa, sillä yleensä silloin, kun on kiljuva nälkä, melkein mikä tahansa kelpaa. Ehkä joku listan pizzoista olisi ollut hyvä vaihtoehto). Tarjoilija oli suorastaan hämmästyttävän ystävällinen ja auttavainen tällaisen ronkelin asiakkaan kanssa. Sanoin haluavani syödä jotain krekkalaista, joten hän ehdotti, että ottaisin pari eri alkupalaa – niistä saisin varmasti vatsani täyteen.

Tilasin paneroitua juustoa (kuulemma paikallinen perinneherkku) ja toisen, jonka senkään nimeä en enää muista, mutta jonka piti sisältää grillattua kesäkurpitsaa, munakoisoa ja onko nuo paprikan tapaiset sitten peperoneja vai mitä.

Paneroitu juusto yllätti jo olemuksellaan. Kelpo biitti juustoa lautasella – ja kaverina limelohko. Tykkään kyllä juustosta, kotonakin aina grillataan halloumia, mutta tämä oli aikamoinen jöötti ja läpeensä kovahkon sitkeää. Ei siis sitkeää sillä ihanlla tavalla kuin sulanut juusto voi olla – vaan vain yksinkertaisesti sitkeää. Lime toi toki annokseen hiukan kivaa raikkautta.

Grillatut kasvikset saapuivatkin pöytään yllättäen tuhdisti paneroituna. Kaikki muut kasvikset paitsi nuo paprikantapaiset olivat niin paksun kuoren sisällä, että itse rehua tuskin löysi kaiken rasvan ja leivityksen keskeltä. Urp. Kaivelin urheana kesäkurpitsat ja munakoisot esiin, mutta nekin olivat niin paistinrasvassa, että vieläkin puistattaa. “Kastikkeena” oli keko tönkköä majoneesia, joka ei maistunut yhtään miltään…

Ei siis todellakaan mikään huippuillallinen. No, aina ei voi onnistua ja opinpahan taas luottamaan vaistoihini. Sen verran panikoiduin, että laitoin välittömästi viestiä matkailukulinaristiystävälleni Tinnille ja huusin apua viimeisen illan ravintolavalintaan. Sainkin linkin kivan näköiseen ravintolaan, joten voipi olla, että tämä kauhuillallinen ei jää päällimäiseksi ruokamuistoksi täältä.

Nyt pärähti puhelimeen tekstiviesti oppailta, joka kertoo, että lentokenttäkuljetus lähtee huomisaamuna hotellilta klo 8.15. Pakkaanpa siis rantavehkeet Kånkeniin ja suuntaan nauttimaan viimeisestä reissupäivästä. Illalla sitten pakkaamisen lomassa vielä tämän päivän kuulumisia.

Aurinkoa!

Tajusin juuri, että matkaani on jäljellä enää vain kaksi kokonaista päivää!! Onhan kaksi paljon enemmän kuin ei yhtään, mutta kun vielä ihan hetki sitten tuntui, että aikaa on vaikka miten paljon. Mitä oikein tapahtui? Ei nyt sinänsä mitään paniikkia, olen ehtinyt tehdä kaikkea, mitä halusinkin. Mutta silti, jotenkin epäreilua, että lomaviikot menee ihan yhtä nopeasti kuin kaikki muutkin viikot!

Rakas ystävättäreni, BFF ja matkailuentusiasti, Tinni, sanoo aina, että yksi mitä mainioin tapa tutustua kulloiseenkin matkakohteeseen on laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä aamulenkille.

Tinni taitaa juosta lenkkinsä ihan jokaisena matka-aamuna, mutta Minttu tuntee olonsa varsin tsäpäkäksi ihan näin yhden ennen aamiaista juostun lomalenkin jälkeen. Mistään puolimaratonista ei ollut tosiaankaan kyse. Juoksentelin reilut puolituntia elikkä tämän päivän kunnolla se tarkoittaa reilusti vajaata viittä kilometriä. Mutta so not. Aamulenkillä on käyty!

Tinni on kyllä oikeassa, lenkkeily todella antaa toisenlaisia näkökulmia matkakohteeseen. Tänä aamuna tapasin esimerkiksi kaksi aapiskirjavaa kukkoa kanoineen ja yhden täplikkään lehmän. Lisäksi törmäsin kauniiseen pienehköön ostoskeskukseen. Seinät olivat rapattu hyvän maun mukaisesti elegantisti valkoiseksi ja haalean koralliksi. suuret ikkunalasipinnat rytmittyivät kivasti holvikaari-ikkunoiden ja marmoripintaisten käytävien kanssa. Vain pahoin ruostunut pääsisäänkäynnin ylle tarkoitettu teräsrakennelma ja repsottamaan jätetyt neon-valot kavalsivat, että kyseessä ei ole valmistumassa oleva työmaa. Jotain on tapahtunut noin kymmenen sekuntia ennen kuin vuokralaiset ovat muuttaneet sisään. Kreikan finanssikriisi?

Lenkin, suihkun ja aamiaisen jälkeen suuntasin suunnittelemalleni suunnittelemattomalle pyöräretkelle. Otin mukaan biitsivehkeet – of course – mutta varsinaisesti en ollut tänään millään aurinkopetillämakoilufiiliksillä.

Olin miettinyt pariakin eri kohdetta, minne haluaisin pyöräillä, mutta mitään varsinaista suunnitelmaa ei ollut. Päätin lähteä kohti kartan mukaan 12 km päässä sijaitsevaa Tigakia. Poljeskelin kuitenkin kaikelaisia sivupolkuja ilman mitään hurjaa päämäärätietoisuutta ja törmäsin mm. rakenteilla olevaan todella kauniiseen kirkkorakennukseen. (Tämä näytti olevan ihan oikeasti työn alla). Pysähdyin ottamaan kuvaa ja yhtäkkiä kirkon sisältä alkoi kuulua syvällä, täyteläisellä, koulutetulla äänellä laulettu halleluja, halleluja… Ääni oli niin kaunis – ja kokemus yllättävä, että huomasin ihoni menevän kananlihalle ja kyyneleet nousivat silmiin. Tosin jälkeenpäin tuumasin, että siellä varmaan kanttori kävi testailemassa uuden kirkon akustiikkaa…

Kun käännyin Kosin itäreunalta saaren pohjoisrannalle, muutui ympäristö yllättävän paljon. Luonto on tuolla karumpaa, meri rajumpi ja tuuli – tuuli todella tuntuu. Jossain vaiheessa alkoi melkein naurattaa, koska sivulta tuleva tuuli oli niin kova, että oli ihan tekemistä pysyä pystyssä fillarilla.

Aika mieletön tsägä kävi muuten sen eilisen kolmen saaren purjehduksen kanssa. Tänään ei ollut taas yksikään laiva lähtenyt matkaan kovan merenkäynnin vuoksi. Eilenkin oli kuulemma ollut nelimetrisiä aaltoja (sentään!), mutta tänään on ollut ihan pahin päivä pitkään aikaan sanoivat.

Kuormauslavoista rakennettu näppärä kulkureitti rannalle.

Alitajuisesti olin ajatellut, että ehkä sittenkin polkisin ihan Tigakiin asti tänään. Aivan käsittämätön sivutuuli teki kuitenkin polkemisesta suhteellisen työlästä ja sitten jouduin kohtaamaan vedenpuutosdilemman. Join nimittäin lenkinjälkeisessä nestehukassani viimeiset vesipulloni tyhjiin. Ajattelin, että tuostahan niitä saa, matkan varrelta, kun olen tien päälle kuitenkin suuntaamassa.

Muistin vesivajeeni vasta siinä vaiheessa, kun oli jo sellainen tilanne, että vettä olisi kiva saadaa tyyliin niinku nyt. Siinä kohtaa alkoi olla jo aika asumatonta – tuolla tiellä oli muutenkin hyvin harvakseltaan yhtikäs mitään – enkä ollut yhtään tietoinen siitä, missäpäin karttaa olen menossa. Niinpä päätin kääntyä takaisin ja suunnata ensimmäiseen havaitsemaani Mini Marketiin.

Kyseinen Mini Market sattui sijaitsemaan yhdessä niistä tuon rannan muutamista viiden tähden All Inclusive -resorteista. Pyörähdin hämmentyneenä ympäri ja tuumasin, että siellä vesipullo maksaa varmasti vähintään kolme kertaa enemmän kuin normaalissa putiikissa. (Miten pihi sitä voikaan olla!!) Onneksi ihan tavallinen Mini Market sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä tuosta!

Juomavesitilanteen tasoituttua jätin fillarin parkkiin ja painuin rannalle. Fiilis oli totaalisen erilainen kuin missään, missä aikaisemmin olen täällä käynyt. Tyhjää rantaa oli molempiin suuntiin vaikka miten paljon ja merenkäynti oli melkein kuin suurien valtamerien rannoilla.

En ollut edelleenkään auringossamakailufiiliksillä, joten pienen uintiretken, aallokossa lillumisen, jälkeen laitoin repun selkääni ja kävelin pitkät pätkät edes-takaisin rantaa pitkin. Osuin myös luksus-resortin omalle rannanpätkälle. Tien puolella olin nähnyt kaikki varoituskyltit, ulkopuolisilta pääsy kielletty, etc, joten odotin, että siellä varmaan olisi jotain mahtavan hienoa ja upeaa rakennettuna kaikille viiden tähden vieraille. Mutta ei, Kosin rannoilta tuttu rantapetislummi oli heille rakennettu. Tosin kulkuväylät olivat fiinimpää rimaa kuin lastauslavat ja yhdessä kulmassa oli pieni kioski, josta varmaan sai halutessaan hakea niitä all inclusive -juttuja…

Sen verran tässä on tullut oltua omatoiminen, että olen ihan täysin unohtanut, että olen mukana seuramatkalla! (Vieläköhän sinne matkatoimiston järjestämään “kreikkalaiseen iltaan” voisi ilmoittautua?? heko heko!) Onneksi tänään tuli tekstari, joka muistutti, että kaikenlaisia kivoja paikallisia ruokia voi – ja saa – maistella. Ja jos ei itse osaa, oppaat kyllä auttavat. Kyllä nyt taas on turvallinen olo!

Fillarireissulta palatessani tein pienen henkilökohtaisen finanssi-tsekkauksen ja huomasin, että olen elellyt kovin siivosti. Sen kunniaksi päätin jo toistamiseen tämän reissun aikan laittaa oikein ripsiväriä ja mennä kivaan ravintolaan syömään.

Illan asu on sovellus kesän suosikkijuhla-asustani: Zaran mustasta pitsitopista ja pidä-ja-pese-tyyppisistä valkoisista H&M:n valkoisista shortseista. Tänään päätin olla näille leveysasteille sopivan bling-bling ja ripustin kaulaani Glitteriltä saadun överikaulakorun.

Kenkinä toimivat (no toimivat, toimivat!) mustat Havaianaksen lipsut. On mulla ne Lacosten kiilakorkkaritkin mukana, mutta jotenkin siinä vain meni raja. Ei nyt pystynyt kykenemään koroilla keikkumiseen. Fillarihommiinkin lipsut olivat jokatapauksessa parhaat.

Sarjassamme “peilin kautta kuvausta”. (Vielä minä tämänkin taidon opettelen!) No, ainakin lemppari-fiiniystopin ja kaulakorun detaljit näkyvät tässä vähän paremmin. Enkä kuvassa näytä onneksi siltä, miltä mielestäni livenä näytän. Elikkä auringossa ylivaalentuneelta blondilta, jonka nenä helottaa kärähtäneen punaisena…

Illan ravintolasuosituksen sain matkaoppaalta, kun kysyin hyvää kalaravintolaa.

Barbouni sijaitsee melko heti siinä, kun satama-aukiolta käännytään Lambille päin. Jo kyltti – ja kaikki muukin oheisviestintä ruokalistasta kukkaistutuksiin henkii viileää tyylikkyyttä mielummin kuin letkeää taverna-meininkiä.

Koska olin päättänyt pistää elämän risaseksi, tilasin ensin alkupalat.

Tsatsikia tuli ihan mieletön vuori ja yrttipaahdetut leivät sulivat suussa. En tiedä mitä olivat tehneet oliiveille, kun ne olivat tuollaisia pikkuisen kurttuisia, mutta ihan tajuttoman hyviä olivat eniveis.

Pari vinkkiä Kreikka-ruokafaneille ja muillekin kulinaristeille (Peetu!!): leipädippioliiviöljyyn pikkuisen kuivattua minttua murusteltuna – on hyvää. Tsatsinkin sekaan tuoretta tilliä – mahoton Greece meets grandmum -fiilis!

Pääruuaksi vetelin pienen parven “Day’s fresh fish” -kalaa. Aivan sairaan hyvää tuoretta ja raikasta vaaleaa herkkua. Salaattikin oli oikein mainiota, mutta kyllähän me noiden kalojen takia tuonne mentiin.

Tässä samaisia kaloja ennen Mintun lautaselle päätymistä. Itselläni ei ole aavistustakaan, minkä merkkistä nuo ovat, mutta ehkä joku näiden kuvien perusteella tunnistaa.

Pääruuan jaoin tällaisen suloisen rantapummin kanssa. Minttu söi kalan lihat ja kisu massutti kuoret (kalvon/pinnan nahan..) Olimme molemmat erittäin tyytyväisiä diiliin.

Ihanan päivän ja reissun ehdottomasti kalleimman aterian huipennuksena sain katsella unenomaisen utuisen pastellista auringonlaskua suoraan pöydästäni.

Niin hieno päivä taas! Huomiselle taitaapi sitten ollakin ohjelmassa enempi vähempi chillailua etc. Ehkä pääsisin mukaan otetussa pokkarissa jo eteenpäin sivulle neljä!

XOXO

PS. Kommenttina molemmista kotimaistani kantautuviin uutisiin fb-ystäväni sanoin: “Elämä on ihme, Nokia on vaan…no, Nokia.”