Last days of summer (holiday), loppuu ne pitkätkin lomat – ja mitä näitä on.. Niin se vaan nyt kuitenkin on, että Mintun Kosin loma alkaa olla lopuillaan. Olen tosi iloinen siitä, että tohdin lähteä reissuun yksin. Kun ei siis muuta vaihtoehtoa ollut kuin olla lähtemättä kokonaan. Viikko on sujunut tosi hienosti ja olen nauttinut käytännöllisesti katsoen jokaisesta sekunnista.

Tämä viimeinen päiväkin on ollut ihan täyttä lomailua. En stressaillut aikaisella kotiinlähdöllä muuta kuin, että pidin huolen, että olen takaisin kämpillä illallisen jälkeen vähän aikaisemmin kuin normaalisti. Myöhään ei ole mennyt kyllä minään iltana. Viimeistään kymmenen, puoli yhdentoista aikoihin olen hipsinyt takaisin hotellille, mutta tänään olin jo puoli yhdeksän aikaan keräilemässä kamppeitani kotimatkaa varten.

(Kuvassa justiinsa lähdössä Kos Townia ja illallista kohti)

Täksi päiväksi olin alunperin suunnitellut jonkinlaista retkeä. Ensin ajattelin, että hyppään bussiin ja huristelen päiväksi Kosin toiselle laidalle Paradise Beach -nimiselle rannalle. Tottuneempien Kosin kävijöiden kanssa juteltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se ei taida olla kuitenkaan minua varten. Ranta on kuulemma sikäli ihana, että se on ihan pehmoista hienoa hiekkaa ja todella pitkään on matalaa. Aivan täydellinen paikka lapsiperheille toisin sanoen. Paikalla ei ole myöskään mitään kylän tapaista, mikä tarkoittaa sitä, että mm. ravintoloiden tarjonta on suunnattu pääasiassa em. kohderyhmälle. Kuullostaisi hyvältä, jos olisin lapsiperhe, mutta kun en ole.

Toinen idea oli lähteä laivalla yli Turkin puolelle Bodrumiin. Laivalippu kustantaa vain 18 euroa ja siihen olisi budjetissani ollut hyvin varaa, kun olen niin tiukkana pitänyt alkuloman kukkaronnyörejä piukassa. Bodrum on kuulemma oikein kaunis ja siellä on erinomaisen hyvät shoppailumahdollisuudet. Totesin kuitenkin, että shoppailu on juuri tällä hetkellä se, mitä vähiten kaipaan. (EDIT: paikannimihän on tietty Bodrum, kuten ystävällinen kommentoija huomautti, eikä Bodum, kuten alunperin kirjoitin. Näitä sattuu, iz so sorry)

Päätin siis pidentää polkupyöränvuokraustani yhdellä päivällä ja läksin heti aamiaisen jälkeen polkemaan kohti Akslepionin raunioita.

Asklepion sijaitsee vain noin 3 km päässä Kos Townin keskustasta – eli noin 4 – 4,5 km päässä hotelliltani. Ajattelin, että tuonhan nyt polkaisee yhdessä hujauksessa. Enpä tullut ajatelleeksikaan, että koko matka on enemmän tai vähemmän nousua. Sotkin sinnikkäästi punaisella kitisevällä mankelillani hien virratessa. Jossain vaiheessa pysähdyin juomaan vettä ja tajusin, että olen polkenut koko ajan valot päällä – eli dynamo hinkkasi takakumia minkä kerkesi. Otin valot pois ja matkanteko keveni huomattavasti. Kitinäkin väheni samantien puoleen. Olipa hyvä, että tajusin, ja tyhmästä päästä… Haha!

Kapusin pyöräilyn jäljiltä aavistuksen tutisevin jaloin Asklepionin raunioalueen ylimmälle tasanteelle. Olen näköjään tällä reissulla löytänyt sisäisen historioitsiani ja raunioiden rakastajan – hienointa tuolla oli kuitenkin upea näköala yli Kos Townin merelle ja Turkkiin asti!

Ihan mahtavalta tuntui kyllä kierrellä raunioiden keskellä. Vanhimmat osat ovat peräti ajalta 1000 – 1050 eKr. Pääosa alueesta on kuitenkin ajalta noin 300 eKr. Silloin tuolla palvottiin terveyden jumalia ja hoidettiin sairaita. Lääketieteen jumala Asklepionin tunnuseläin on (oli?) käärme ja sitä peruja on yhä vieläkin lääkärihommien tunnuksessa pikarin varteen kietoutunut käärme. Sanotaan, että tuo temppeli on tavallaan maailman ensimmäinen sairaala.

Kierrellessäni pitkin muinaisen temppelin jäämistöä, en voinut olla miettimättä, että millaisiakohan ihmisiä siellä on aikoinaan liikkunut. Mitä he ovat miettineet? Onko joku istunut juuri siinä, missä minä isuin ja miettinyt tulevaisuutta samoin, kuin minä nyt menneisyyttä?

Paluumatka Asklepionilta sujui aavistuksen kevyemmin kuin meno. Otin tosin “jokerin” eli ajattelin oikaista matkalla Lambille ja olla ajamatta keskustan kautta. Tietäähän sen kuinka siinä käy… Päädyin fillaroimaan jonnekin esikaupunkialueelle tietämättä kunnolla, missä olin. No, onneksi täällä maantiede on niin helppoa, että ihan totaalista eksymisen vaaraa ei ole. Meri tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos on menossa oikeaan suuntaan. Ja jos on menossa väärään suuntaan, sen huomaa siitä, että edessä on ylämäki.

Päädyin sitten lopulta Lambille ja päätin mennä helpoimman kautta ja ottaa “ilmaispetin” yhdeltä ravintolan ylläpitämältä rannanpätkältä. Olin jokatapauksessa tikahtua nälkään, joten ennen aurinkoon köllähtämistä nautittu omeletti kuittasi makoiluhetkeni. Tyyli on siis se, että niillä rannanpätkillä, jotka ovat ravintoloiden hoidossa, aurinkotuolit eivät yleensä maksa mitään, mutta sitten tulisi ostaa jotain baarista.

Muutama tunti vierähti hujauksessa, meressä lilluskellessa ja auringossa makoillessa. Maksimoin hemmottelun ja otin vielä puolen tunnin niska-selkähieronnan rannalla kiertelevältä thai-hierojalta. Ai että oli ihanaa!

Ajattelin ikuistaa myös reissussa mukana matkanneet kirjat. En ehkä niinkään teille, ihanaiset lukijani, vaan ihan itselleni muistutukseksi, että ehkä ei ole järkeä kantaa mahotonta kirjastoa mukanaan tämän tyyppiselle matkalle. Marklundia on tullut raahattua rannalle mukana joka päivä – ja sitä olen vähän lukenutkin. Jotenkin en vaan ole päässyt oikein imuun sen kanssa. Onkohan mittaamaton dekkarinahmimiseni saavuttanut jo saturaatiopisteen? The Happiness Project -kirjan kahlaaminen tuntuu yllättävän työläältä edelleen, vaikka periaatteessa olenkin siitä – ja sen annista – hyvin kiinnostunut. Muita kirjoja en ole avannutkaan…

Hyvästelin biitsin – ja etenkin meren – hiukan haikein mielin. Tiedä sitten koska taas saadaan mahdollisuus tavata. Aivan hirmu tylsältä tuntui myös palauttaa fillari. Yksi reissun parhaista päätöksistä oli ehdottomasti pyörän vuokraaminen vakituiseksi kulkupeliksi, eikä vain esimerkiksi yhdeksi päiväksi jotain pyöräretkeä varten. Kävin myös sanomassa heipat lähikaupan kissoille (the smallest one is sleeping by the pool, madam). Juttelin hetken kissoista kauppaa pitävän papparaisen kanssa. Hän oli aivan lyyrinen, miten kissat ovat niin fantastisia eläimiä. “Cats keep everything clean, everything, they eat cockroaches and all the other things. And even if they don’t eat them they kill them for fun.” Aikamoista!

Vielä viimeiset fiilistelyt rantabulevardilla. Olen niin tykännyt viilettää fillarilla kauniin meren kohistessa vieressä. Veden läheisyys on jotenkin ihan mielettömän rauhoittavaa!

Huomasin sattumalta lämpömittarin. Se näytti 28 astetta lämmintä, mikä on aika mieletöntä, koska olin juuri kahta sekunttia aikaisemmin miettinyt, että tänään ilta tuntuu jotenkin vähän vähemmän lämpimältä. Uskomatonta, miten nopeasti kuumaankin tottuu!

Illallisravintolaa etsiessäni en tietenkään löytänyt sitä paikkaa, josta Tinni laittoi linkin eilen illalla panikoidessani. Olin kyllä tarkistanut osoitteen sekä paikan sijainnin Google mapsistä, mutta en vaan kertkaikkiaan löytänyt. Joko Google näyttää ihan mitä sattuu tai sitten koko ravintolaa ei ole. Tai sitten en vaan osaa.

Päätin lopulta mennä syömään pieneen tavernaan, jonka tiedän yhden täällä jo noin ziljoonatta kertaa lomailevan hotellituttuni kantapaikaksi. Ajattelin, että olisi kiva, jos kerrankin olisi juttuseuraa syödessä. Perille päästyäni sain kuulla, että hän oli lähtenyt noin viisi minuuttia aikaisemmin. Oh well.

Ruuaksi tilasin, jälleen Greek specialities -osastosta, “Pita Gyro” -annoksen. Ja voin huokaista helpotuksesta! Kaikessa yksinkertaisuudessaan annos oli mehevän maukas, selkeän herkullinen ja ihana. Me so happee!

Nyt on matkalaukku käytännöllisesti katsoen pakattu, matkavaatteet (onneksi Tukholmaankin on luvattu +22 astetta lämmintä ja täyttä auringonpaistetta!) pinottu tuolille odottamaan ja herätyskello laitettu soimaan. Ei kai tässä sitten muuta kuin käydä vielä kerran nappaamassa ilmastointi pois päältä ja oikaista kivikovalle patjalle vielä täksi viimeiseksi yöksi.

Oikeastaan on kyllä ollutkin jo vähän ikävä omaa kisua ja tietty Karkkia ja Peetua. Vaikka lomareissun loppuminen hiukan haikeuttaakin mieltä, ihan ihana on myös palata kotiin!

Matkapäiväkirjamerkintä poikkeuksellisesti päivän myöhässä. Tulin takaisin hotellille illallisen jälkeen joskus kymmenen maissa ja havaitsin, että poikkeuksellisesti tähän asti ihan moitteetta toiminut hotellin wifi on nurin. Tunnin verran jaksoin lueskella ja odotella nettiyhteyden palaamista, mutta sitten uni vei voiton. Nyt tässä aamiaisen jälkeen onkin sitten hyvä julkaista eilisen höpinät.

Etukäteen olin tuuminut, että tekisin uuden, vähän paremmin suunnitellut pyöräretken Tigakiin (joissain kartoissa Tingaki). Edellispäivän reippailut olivat kuitenkin aiheuttaneet oudon ilmiön nimeltä “lihakset hellänä”, joten päätin olla possulaiska ja polkaista vain Lambin päässä olevalle kivalle rannalle. Tuo on ollut muutenkin mielestäni kaikkein mukavin näistä lähialueen biitseistä. Aurinkotuoleja on (á 3 euroa päivävuokra) ja ihmisiäkin, mutta meno on rauhallista ja väljähköä. Samoin itse ranta on mukava. Pohja ei ole kovin kivikkoinen (niinkuin parissa muussa testaamassani kohdassa) ja vesi on kirkasta ja puhtaan oloista. Vaikka varsin puhtaalta meri on vaikuttanut täällä ihan missäpäin tahansa.

Läksin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen, mutta en polkenut ihan suorin tein rannalle. Olen ottanut tavakseni fillaroida pikkukatuja ristiin rastiin ja ihmetellä samalla paikallista meininkiä. Tosi mainio tapa nähdä vähän laajemmin ympäristöä.

Muuten päivä meni tuttuun tapaan. Auringossa makoilua ja meressä lillumista vuoron perään. Tuuli ei ollut ihan niin kova kuin edellisinä päivinä, mutta sen verran kuitenkin puhalsi, että kertaakaan ei tullut olo, että onpas tukalan kuumaa.

Iltapäivän puolella kävin haukkaamassa Mylos Beach Barissa fetajuustolla, oliviitahnalla, tomaatilla ja salaatilla täytetyn patongin lounaaksi. Olin tikahtua, kun bongasin menun samppanjavalikoiman. Ilmeisesti jollakulla on vähän äveriäämmät after beach -tottumukset. Pullo Crystalia 670 euroa… Aikamoista!

En olekaan tainnut esitellä vielä reissun tärkeintä turvavälinettäni. Kaiken muun hysterisoinnin lisäksi pelkään, että joku pelle pöllii kaiken omaisuuteni aivan välittömästi, jos en ole pitämässä siitä huolta. Etukäteen, kun mietiskelin näitä yksinmatkustamisen ongelmia, ihmettelin, että miten voin käydä uimassa, jos en aina löydä jotakuta, jolle voisin uskoa reppuni vahdittavaksi. Ei sitä aina kehtaa kysyä – etenkin, kun tykkään uiskennella aika pitkään. Siinä sitten ne raukat repunvahtijat olisivat jumissa, vaikka mieli tekisi jo lähteä vaikka baarin välikaljoille.

Ratkaisu löytyi tukholmalaisesta Naturkompaniet-retkeilykaupasta. Aquapac-pussukka on täydellisen vesitiivis, näin kertoi retkeilykaupan myyjä ja se on todella pitänyt erinomaisesti paikkansa. Napakan kokoinen joustavasta muovista valmistettu kaulapussi nielee sisäänsä iPhonen, pankkikortin ja vähän rahaa – eli kaiken minkään arvoisen, mitä rannalla nyt voi tarvita. Jos joku haluaa varastaa vanhan saronkini tai nuhjaantuneen pokkarin – silvuplee vaan.

Pussukka suljetaan kahdella kääntölukolla ja huolellisesti suljettuna tuo on tosiaan aivan tiivis. Etupuolen läpinäkyvä muovi on vielä kaiken lisäksi sellaista materiaalia, että puhelimen käyttö onnistuu aivan mainiosti ilman, että sitä tarvitsee ottaa pois. Jopa itseensä päin kuvaaminen onnistuu. Valitettavasti kuvista tuli niin karseita, että niiden on parasta jäädä kotialbumiin, mutta se ei ollut pussukan vika!

Illalliselle läksin suihkun ja pienen huilin jälkeen hyvissä ajoin, sillä halusin vielä kierrellä vähän vanhassa kaupungissa. Mietiskelin siinä valmistautuessani, että mitä tämä turisti-homma oikein tekeekään tyylitajulle… En ole sortunut ostamaan mitään huikeita liuhuhameita tai “tyylikkäitä” printtipaitoja, jotka yllättäen reissussa ollessa alkaa tuntua ihan kivan rennon oloisilta. Kotona sitä sitten ihmettelee, että mikähän sitä oikein viirasi päässä.

Tuumasin kuitenkin, että kreikansininen hopealla painettu Röhnischin treenitoppi on ihan jees ilta-asuste. Parina valkoiset shortsini, jotka täysin vastoin odotuksia selvisivät ensimmäisestä käyttökerrastaan ihan puhtaana. Mutta että treenitopilla ulos syömään! Tätä ei olisi kotona tapahtunut!! Haha!

Matkalla kohti keskustaa törmäsin jälleen yhteen luksus-veneeseen. Ihan tulee sellainen olo, kuin olisi James Bond -leffan kuvaukset meneillään. Kai näissä matkustaa niitä ihmisiä, jotka tilaa samppanjaa rantabaarissa…

Vanhan kaupungin kierroksella bongasin Hippokrateksen puun. Tuon puun (tai ehkä kuitenkin sen edeltäjän…) juurella on kuulemma luotu länsimaisen lääketieteen perusta. Aika vaikuttavaa – vaikka kuinka olisi vain legendaa.

Raunioiden ja vanhojen linnoitusten katseleminen on jotenkin rauhoittavaa. Sitä tuntee itsensä hyvällä tavalla pieneksi ja mitättömäksi. Asiat saavat perspektiiviä, kun tajuaa, että maailma on ollut tuhansia ja taas tuhansia vuosia täynnä Minttuja, joilla on samanlaisia murheita, ongelmia ja demoneita kuin itsellänikin. Mitenkään omaa elämää vähättelemättä tuntuu hyvältä, että on vain yksi monista. Ei ole mitään syytä suurennella omia ongelmiaan maailmankaikkeuden kattaviksi, sillä ne ovat, mitä ne ovat. Parempi keskittyä kaikkeen siihen hyvään, onnelliseen ja iloiseen, mitä on, ja kasvattaa sitä.

Näiden aatosten siivittämänä kapusin turistiväen keskellä pyörääni taluttaen vanhan kaupungin päälle, oppaan suosittelemaan Zorbas-ravintolaan.

Pikkuisen varotuskellot soivat, kun havaitsin tavernan olevan juuri sellainen turistirysäpyydys, jollaiset olen pyrkinyt kiertämään kaukaa. Mielummin syön tosi simppelissä kuppilassa kuin näissä muka pinnalta silotelluissa massaruokaloissa. Oppaan edellinen ravintolasuositus oli kuitenkin osoittautunut aivan erinomaiseksi, joten päätin niellä ennakkoluuloni ja marssin sisään.

Palvelu oli ystävällistä, huomaavaista ja tehokasta – siitä ei pahaa sanaa! Tässä vaiheessa Minttukin on vielä positiivisella mielellä.

Ruokalistaa edes takaisin plärätessäni tajusin tehneeni suuren virheen. Mitä kertoo kreikkalalais-tavernasta se, että “kokki suosittelee” -kohdassa on mm. tortellinia ja hampurilainen?

Sanoin tarjoilijalle rehellisesti, että en löydä listalta mitään, mitä minun tekisi mieleni syödä. (Sinänsä aika kauheaa, sillä yleensä silloin, kun on kiljuva nälkä, melkein mikä tahansa kelpaa. Ehkä joku listan pizzoista olisi ollut hyvä vaihtoehto). Tarjoilija oli suorastaan hämmästyttävän ystävällinen ja auttavainen tällaisen ronkelin asiakkaan kanssa. Sanoin haluavani syödä jotain krekkalaista, joten hän ehdotti, että ottaisin pari eri alkupalaa – niistä saisin varmasti vatsani täyteen.

Tilasin paneroitua juustoa (kuulemma paikallinen perinneherkku) ja toisen, jonka senkään nimeä en enää muista, mutta jonka piti sisältää grillattua kesäkurpitsaa, munakoisoa ja onko nuo paprikan tapaiset sitten peperoneja vai mitä.

Paneroitu juusto yllätti jo olemuksellaan. Kelpo biitti juustoa lautasella – ja kaverina limelohko. Tykkään kyllä juustosta, kotonakin aina grillataan halloumia, mutta tämä oli aikamoinen jöötti ja läpeensä kovahkon sitkeää. Ei siis sitkeää sillä ihanlla tavalla kuin sulanut juusto voi olla – vaan vain yksinkertaisesti sitkeää. Lime toi toki annokseen hiukan kivaa raikkautta.

Grillatut kasvikset saapuivatkin pöytään yllättäen tuhdisti paneroituna. Kaikki muut kasvikset paitsi nuo paprikantapaiset olivat niin paksun kuoren sisällä, että itse rehua tuskin löysi kaiken rasvan ja leivityksen keskeltä. Urp. Kaivelin urheana kesäkurpitsat ja munakoisot esiin, mutta nekin olivat niin paistinrasvassa, että vieläkin puistattaa. “Kastikkeena” oli keko tönkköä majoneesia, joka ei maistunut yhtään miltään…

Ei siis todellakaan mikään huippuillallinen. No, aina ei voi onnistua ja opinpahan taas luottamaan vaistoihini. Sen verran panikoiduin, että laitoin välittömästi viestiä matkailukulinaristiystävälleni Tinnille ja huusin apua viimeisen illan ravintolavalintaan. Sainkin linkin kivan näköiseen ravintolaan, joten voipi olla, että tämä kauhuillallinen ei jää päällimäiseksi ruokamuistoksi täältä.

Nyt pärähti puhelimeen tekstiviesti oppailta, joka kertoo, että lentokenttäkuljetus lähtee huomisaamuna hotellilta klo 8.15. Pakkaanpa siis rantavehkeet Kånkeniin ja suuntaan nauttimaan viimeisestä reissupäivästä. Illalla sitten pakkaamisen lomassa vielä tämän päivän kuulumisia.

Aurinkoa!