Kokkikoulusta terveisiä! Päätin pitkästä aikaa tarttua ruualaittohommiin ihan itse, kun virallinen keittiövastaavamme Peetu huiteli jossain maailmalla. Tosi vähän on tullut laitettua mitään voileipää tai pikamunakasta monimutkaisempaa sen jälkeen, kun tyttö palasi Australiasta kotiin viime kesänä. Osittain syynä on ollut se, että Peetu on lähes poikkeuksetta aina ihan mielellään kauhan varressa ja niin varakokkia ei juuri tarvita. Lisäksi taisin kyllä kuluttaa aika loppuun ne muutamat haltsaamani reseptit viime vuoden aikana.
Ajattelin, että innostus (kyllä – ehdin jopa oikein hiukan innostua ruuanlaitosta!) palaisi, kun hankin aivan tuoreeltaan Safkaa-keitto kirjan kakkososan Safkaa maanantaista sunnuntaihin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jotenkin tuntuu, että siinä missä ykkösosa oli tällaiselle harjaantumattomalle noviisillekin oikein helposti lähestyttävä ja löysin heti useammankin reseptin, jonka testaaminen tuntui houkuttelevalta, kakkosossa on ohjeita, joiden ainesosien hankintakin tuntuu hankalalta ajatukselta – saatika sitten itse valmistus. Olisi varmaan pitänyt hankkia keittokirja ruotsinkielisenä, niin olisi ollut helpompi mennä kauppaan raaka-ainemetsälle.

No, mutta Peetu oli siis poissa ja me Karkin kanssa kahdestaan kotosalla. Päätin testata Safkaa 2 -kirjan helpoimmalta vaikuttavaa ohjetta, Peruna-tomaattivuoka Provencale. Uuniruoat on yleensä aika helppoja, tykkäämme tomaatista ja perunasta, kala-allergikko Peetu ei ollut paikalla ja muutenkin tunsin olevani valmis tarttumaan pitkästä aikaa keittiöveitseen.

PERUNA-TOMAATTIVUOKA PROVENCALE (ohje kirjasta: Safkaa maanantaista perjantaihin, sovellukset kokkikoululaisen omat)
Ainekset: (neljälle sanoo kirja, kahdelle ja puolelle sanoo Minttu)

• 3 isoa perunaa (meillä oli sellaisia kuusivuotiaan tytön nyrkin kokoisia, laitoin viisi)
• 3 isoa kiinteää tomaattia (meillä oli tavallisen kokoisia, laitoin kuusi, olisi voinut olla yksi enemmänkin)
• 3 valkosipulinkynttä (meidän valkosipulissa oli aivan järjettömän isot kynnet, laitoin kaksi, mutta vähempikin olisi riittänyt, vaikkei olla mitään valkosipulikammoisia)
• 2 timjaminoksaa (kaupan timjamipuska oli niin heiveröinen, että riivin menemään varmaan ainakin kuusi “oksaa”)
• 1/2 dl laadukasta oliiviöljyä (en mitannut, näin retee musta on tullut!!)
• 12 aitoa Välimeren anjovisfilettä (laitoin tuon koko pienen lasipurkillisen, joka näkyy kuvassa. En laskenut montako ruipeloa purkissa oli. Valmistusvaiheessa vaikutti, että kalaa on liian vähän, mutta kyllä se ihan tarpeeksi maistui)
• suolaa
• mustapippuria

Valmistus:
Kuori ja leikkaa perunat (ei tarvitse keittää!) ohuiksi siivuiksi, samoin tomaatit. Hienonna valkosipulinkynnet ja timjamit (itse kyllä vain riivin ne pienet timjamilehdet pois varresta, enkä mitenkään erityisesti “hienontanut”). Voitele uunivuoka ruokalusikallisella oliiviöljyä ja ripottele kolmannes valkosipulista vuoan pohjalle. Laita perunansiivut ja tomaatit kerroksittain vuokaan niin, että joka kerroksen väliin tulee muutama anjovis, vähän suolaa ja pippuria sekä loraus oliiviöljyä.
Paista vuokaa 200 asteisessa uunissa 40-45 min, kunnes perunat ovat pehmeitä.

 
Valmistus oli siis helppoa ja suht nopeaa jopa allekirjoittaneelle ja lopputulos palkitsi vaivan. Aika monet uuniruuat tuntuu jotenkin syksyisiltä ja talvisilta. Peruna-tomaattivuoka on sen sijaan hyvin kevyt ja kesäinen. Tykkäsin kovasti valkosipulisesta raikkaudesta, yrttisestä mausta, tomaatin ja perunan mehevästä liitosta, jota kivan suolainen anjovis sopivasti syventää. Karkkikin äityi oikein kehumaan, että hyvää on!
Voisin hyvin kuvitella, että tämä sopisi myös kivaksi lisukkeeksi esim kesän mutkattomien juhlien buffet-pöytään tai varsinkin valoisien öiden maukkaaksi yöpalaksi eikä vain kevyeksi illalliseksi, kuten meillä. Ihan hurjan suurta annosta kirjan ohjeilla ei tosin tule, mutta tämä vaikuttaa reseptiltä, jossa varsin huoletta voi suurentaa raaka-ainemääriä.
Ehkä tästä menestyksestä rohkaistuneena yritän seuraavaksi selvittää, mitä ne kaikki vaikeita asioita (kuten karitsaa) sisältävät reseptit oikein yrittävät tarkoittaa.

Pari viikkoa sitten kerroin, että olemme suorittaneet perinteisen kevätmuuttomme ulkoilmaelämään parvekkeelle. Viime viikonloppu olikin aivan ihana. Kaikki kotihommat jäi tekemättä, kun vain nautiskelimme auringosta. Toki muutenkin kuin vain parvekkeella, mutta olihan se aika juhlallista lueskella rästiin jääneitä Elle-lehtiä bikineissä pötkötellen.
Tuolloin suunnittelimme, että viimeistään vappuna aloitamme grillauskauden. Olemme nimittäin onnistuneet sovittamaan partsin sisustukseen myös pienen pallogrillin, jolla valmistuu mainiosti kesäkauden superherkut pienelle porukalle. Toisin kuitenkin kävi. Vaikkei täällä meillä nyt sentään ole tarvinnut lumisateesta tai rakeista kärsiä, ei lämpöasteet ihan oikein riitä tunnelmalliseen istuskeluun ulkona.
Sormia kuitenkin syyhyttää laittaa parveke kunnolla kesäkuntoon. Paremman puutteessa aloin selailla viimekesänä napsimiani kuvia. Ehkä niistä on inspiraatiota muillekin parvekesisustuksesta innostuneille!

Sen verran ollaan kyllä päästy jo vauhtiin, että vuokrattiin Peetun kanssa perjantaina auto ja käytiin Bauhausissa suurshoppailemassa parvekekukkia ja samalla reissulla haettiin myös Ikeasta uudet tuolit ulos. Tuolit olikin hiukan haasteelliset kasata, joten olen saanut askarreltua valmiiksi vasta kaksi. Kukatkaan eivät ole vielä löytäneet täysin paikkaansa, mutta kissanruoho on sentään jo itämässä.

Meidän mahtavan upea pallogrilli! Ensin ajattelin, että ostetaan sellainen, jossa on korkeat jalat, mutta sitten tajusin, että tuohan on tosi kätevä, kun sen voi ottaa vaikka piknikille mukaan. Päädymme useimmiten piknikille tuohon ihan meidän lähelle, missä on mukavat isot laiturit ja kiva näköala kanaalille.

Viime kesän hankintoja on myös kolme konepesun kestävää söpöä räsymattoa ja itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä aurinkopeti.

Mikäli säätiedotuksiin on luottaminen, pitäisi ainakin jonkinverran lämpimämpien kelien palata jo noin viikon päästä. Ihan viimeviikonlopun kesäkelilukemiin ei vielä päästä, mutta eiköhän sitä jossain vaiheessa koita sekin hetki, että ulkona pystyy istuskelemaan kaikessa rauhassa. Lämmöstä ja auringosta nauttien.

Olen tainnut aloittaa vähintään puolet sisustusaiheista postauksistani jotenkin tyyliin “en ole mikään sisustaja, mutta…”. Ja kieltämättä etenkin kaikkien upeiden sisustusblogien ja niiden tyylikkäiden kuvien kohdalla tulee sellainen olo, että tätä meidän sinänsä kyllä kodikasta hurlum-hei -sekamelskaa ei oikein sisustukseksi kehtaa kutsua. Tekstiileistä väitän kuitenkin ymmärtäväni jotain – ja väreistä. Indiedaysin Inspiration Day:ssä tarjottiin mahdollisuutta osallistua Vallila Interiörin “Mielentilat” -kokoelman teemakampanjaan. Innostuin mukaan monestakin syystä.
Yksi tärkeimmistä syistä on se, että olen jo pidempään kaivannut turkoosia väriä kotiini. Tiedän oikeastaan ihan hyvin, mistä tuo selittämätön kaipuu alkoi. Jo aika kauan sitten kävin läpi The Artist Way -prosessia (sorry, monet Pinterestistä tuolloin linkatut hienot kuvat ovat hävinneet jutuista…). Yksi monista tehtävistä oli selvittää, mikä väri antaa eniten hyvää oloa, rauhaa, iloa ja voimaa. Itselleni kävi aivan päivänselväksi, että turkoosi on minun värini. Vähän niinkuin nyt on trendikästä puhua omasta toteemi-eläimestään, ymmärsin, mikä väreistä on minulle  se omin. Olen kyllä yrittänyt selvittää myös tuota toteemi-eläinhommaa, mutta en ole kyllä tullut oikein hullua hurskaammaksi. Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteikö toteemi-värini olisi turkoosi.

Turkoosi tuntuu alitajuisesti sekä rauhoittavalta että energiseltä. Se ei stimuloi ja villitse, kuten punainen tai tyrmää sanattomuudellaan kuten puhdas valkoinen. Turkoosi inspiroi, mutta tuntuu silti levolliselta.
Kotini sisustus (tai “sisustus”) on tällä hetkellä – osittain olosuhteiden ja sattumien summana – lähinnä luonnonvaaleista pellavan, hiekan, kaarnan ja vaniljan muodostuva kokonaisuus. Mausteena hiukan mustaa (no, piano ja mustavalkoisten taulujen kehykset) ja ripaus kromia. Edes vihreää ei juuri löydy satunnaista keittiön työtason yrttivalikoimaa lukuunottamatta. Koska kissa.

Olen mennyt turkoosin kaipuussani niin pitkälle, että olen suunnitellut jo keittiöremontinkin sen mukaan, että saan mahdollisimman paljon toteemi-väriäni kodin keskeisimpään huoneeseen. Valitettavasti vain kyseisen remontin toteutumisajankohdan suunnittelukin on siirretty pitkälle tulevaisuuteen. Pitäisi siis keksiä joku muu keino ympäröidä itsensä turkoosilla.
Ja kyllä, tiedän kirjoittavani postausta sisustustekstiileistä – eli sikäli ei kai ole uutinen, että tässä pikkuhiljaa olen tullut siihen tulokseen, että tyynyt, verhot, tuolinpäälliset, peitteet etsetra, on hyvä tapa vastata sisäiseen värikaipuuseen. Jotenkin kuitenkin tuntuu hassulta, että vaikka turkoosi tuntuu todella itsestäänselvästi hyvältä, en oikein osaa kuvitella meille edes sohvatyynyjä sen värisenä. On jostain syystä helpompi suunnitella kokonaista keittiöremonttia kuin pieniä, mutta tärkeitä muutoksia.
Vallilan “Mielentilat” -kokoelman kuvia tätä postausta varten selatessani törmäsin aurinkoisen ihanaan keltaiseen kankaaseen.

Näin mielessäni heti, miten tuo suurikuvioinen lempeänkeltainen kangas kävisi meille tänne vaikka verhoiksi. Tai ison keittiönpöydän pöytäliinaksi.
Ehkä keltainen on kakkostoteemivärini. Äiti on kertonut, että pienenä maalasin aivan kaikki päiväkodin askartelujutut keltaisiksi – mahdollisesti viimeisteltynä tilkalla vaaleaa kirkkaanvihreää.
Turkoosia ja keltaista ei ehkä kannata yhdistää samaan sisustukseen – etenkään tällaisen tottumattoman sisustajan. Jotenkin pitää nyt kuitenkin saada tänne meille hiukan enemmän hyvää tekeviä värejä. Olen nimittäin tosi vahvasti sitä mieltä, että väreillä on voimakas terapeuttinen merkitys ja että alitajunta kertoo, mitä kulloinkin tarvitsee. Niihin väreihin tulee valtava himo sekä pukeutumisessa että sisustuksessa. Ehkä minun viime keväänä asusteista alkanut “keltainen kausi” ei ole vielä päättynyt. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan! 🙂
Credsit kaikista kuvista: Vallila

Vielä muutama viikko sitten taloudessamme ei ollut ainuttakaan paria Vansejä – nyt niitä on jo kolmet. Aikaisemmin vannottiin täysin Conversen tossujen nimeen, mutta heti ensimmäisellä sovituksella oli helppo todeta, että nyt voi vihdoinkin sanoa hyvästit aivan liian ohuille city-tennarien pohjille. Sillä vaikka urheasti olenkin käyttänyt Conssejani myös pidemmillä kaupunkitaivalluksilla, niiden super-ohut pohja on kyllä ihan silkkaa murhaa jaloille.
Vansit on niin paljon mukavammat jalassa – siitä ei pääse mihinkään! Eikä myöskään siitä, että onnistuimme rakastumaan kaikkiin ziljooniin upeisiin kuoseihin. Mielelläni haluaisin ne kaikki. Plus kaikki väriyhdistelmät ja perusvärit etsetera.
Mutta tässä nyt kuitenkin esittelyssä kahdet Mintun ja yhdet Peetun uutukaiset Vansit.

Mintun Della LA:n kanssa yhteistyössä toteutetut tossut. Tykkään ihan hurjasti, kun voin hyvällä omatunnolla sijoittaa tällaisiin hyväntekeväisyysostoksiin. Siis kun olisin joka tapauksessa ostanut tämän tyylisellä printillä olevat tennarit, on tosi mahtavaa, että näiden kautta voin tukea myös ghanalaisten naisten yrittäjyyttä. Tuo kangas on käsin painettu ja osa tuotosta menee Ghanan naisten ja tyttöjen koulutuksen, hyvinvoinnin ja yrittäjyyden tukemiseen. Aika siisti homma!

Toiset Mintun uudet tossut oli oikeastaan tarkoitettu Peetulle synttärilahjaksi. Tytön toiveena oli vain, että jotkut lyhytvartiset ja mielellään kukalliset. Nämä olivat lähinnä kukallista, mitä löytyi oikeassa koossa. Normaalisti siis Peetulla ja minulla on tismalleen sama kengän koko, mutta oikeasti Peetun jalka on kapeampi ja pidempi.
Kävi siis niin, että nahkanauhaiset hippihenkiset California-Vansit olikin synttärisankarille vähän liian lyhyet. Toisaalta tietty harmi, mutta kyllä Mintun kenkävalikoimaan mahtuu helposti toisetkin ihanat Vansit!
Pieni hiki meinasi iskeä synttäripäivänä, kun ramppasin töiden jälkeen läpi about kaikki tuntemani Vansejä myyvät putiikit Tukholman keskustan alueella. Kivoja kukallisia ei vaan löytynyt ja lopulta päätin, että joskus se, että ei saa juuri sitä, mitä on toivonut, voi johtaa vielä parempaan lopputulokseen. Ehdin juuri sopivasti kakkukahvipöytään mukanani ehkä ihanimmat Vansit ikinä.

Onneksi synttäri-Peetu oli tismalleen samaa mieltä! Kisu-Vansit on niin hienot, ettei mitään rajaa. Kauempaa ja nopeasti katsottuna ne näyttävät vain ehkä camo-kuosisilta – eli sikäli nuo sopivat hyvin hillitympäänkin pukeutumiseen. Läheltä katsottuna tossut ovat kaikkien kreisien kätleidien viralliset uniformutennarit.
Kissa-Vansien meininki on hiukan sama kuin Mintun Della LA -tossujen kanssa. Osa tennareitten tuotosta menee ASPCA-organisaation kautta eläinsuojeluun. Win-win jälleen. Tosi mahtavaa, että voi kannattaa itselleen tärkeitä asioita samalla, kun toteuttaa omia pukeutumillisia ambitioitaan. 🙂

Viime viikonloppuna – eli vain muutama päivä sitten – tuli pötköteltyä pitkät pätkät bikineissä parvekkeella. Välillä oli jopa niin kesäinen fiilis, että piti mennä sisälle jäähylle. Vielä toissapäivänä maanantaina, kun vietimme töiden team building -päivää kaupungilla, paljaat sääret, olkapäät ja jopa varpaat oli ihan normaali näky. Ja mikä ettei olisi ollutkin, lämpöasteita kun oli parhaimmillaan yli 23.
Jostain syystä ilmojen haltija kuitenkin aina vuodesta toiseen muistaa, että vapuksi pitää olla viileää ja mieluiten lumikuurojen uhka päällä. Aivan erehtymättömästi tuntuu menevän säiden säätäminen tälläkin kertaa, sillä eilen iltapäivällä alkanut lämpöasteiden putoaminen on jatkunut kiitettävään tahtiin ja nyt on taivaskin sen verran tanakassa pilvessä, että ei ihmetyttäisi, vaikka sieltä alkaisi tipahdella kissoja ja koiria.

Suomi taitaa olla jo siirtynyt yksimielisesti viettämään vappua. Tässä neljäntoista Ruotsi-vuoden aikana olen pikkuhiljaa oppinut siihen, että täällä tuo ei ole mikään erityisen merkittävä häppeningi. Opiskelijat hulinoivat tahoillaan ja ilmeisesti esmes Uppsalassa vappu saattaa jopa näkyä aavistuksen katukuvassa. Huomenna poliittisesti aktiivit marssivat ja puheitakin kai pidetään, mutta meille muille tämä ei ole sen suurempi juhlapyhä kuin vaikkapa arkipyhänä pidetty Helatorstai.
Muutamina vuosina yriteltiin Suomi-porukan kanssa viritellä vappu-piknik -perinnettä, mutta ei se nyt ihan samalta tunnu olla keskenänsä jossain puiston nurkassa serpentiinit kaulan ympärillä viltin päällä istumassa. Vaikka Marin itse tekemät munkit olivatkin kyllä aivan loistavan herkullisia.

Ihan hyvin kuitenkin tällaiseen mukavan hileiseksi muuttuneeseen vappu-tunnelmaan sopii Peetun asu. Henkan leopardishortsit ovat juuri teemaan sopivan reteät. Boomerangin tummanpunainen suloisen suuri kashmir-neule rauhoittaa tilanteen ja lämmittää ihanasti. Tarkoitus oli vielä leikkiä vähän hiusväreillä, mutta niistä tulee tutorial toisena päivänä.
Itse taidan kaivella jo talvisäilöön roudaamani maihinnousutakin uudelleen esiin ja tsekata, jos vaikka Camilla innostuisi kaveriksi vappukokkoa katsomaan. Niin, ihan täysin ilman perinteitä ei täälläkään tosiaan olla. Vappuun kuuluu kokon polttaminen ja sytyttämistä edeltää yleensä melko harras kevätpuhe ja kuorolaulua. Virallisia kokkoja on Tukholman alueella muutamia, isoimmat Riddarholmenilla ja Skansenilla.

 

• neulepaita, Boomerang
• shortsit, H&M
• nilkkurit, minimarket

Mojito on yksi herkullisimmista, raikkaimmista ja helpoimmista drinkeistä, mitä on. Otsikosta poiketen, voisin jopa väittää, että kyseessä on koko kesän paras drinkki. Mojito toimii loistavasti aperitiivina ja sitä on myös helppo varioida sopimaan esim. cocktail-palojen kanssa nautittavaksi.
Tässä on kolme erinomaisen hyväksi havaittua versiota Mojitosta. Kaikki muunnokset eivät syntyneet ihan suunnitelmallisesti, mutta joskus sattuma auttaa löytämään kivoja uusia vaihtoehtoja!

PEETUN PARAS PERUS-MOJITO
Alunperin Mojito oli vain Peetun bravuuri ja tämä ohje on varmaan lähimpänä sitä perinteistä. Tämä valmistetaan mielellään aika pitkänä ja runsaiden jäiden kera, jolloin lopputulos ei ole ihan niin tymäkkä ja juoma pysyy viileänä pitkään.
Ainekset (yhtä drinkkiä varten):

• 4 cl Bacardia tai muuta vaaleaa rommia
• 2 tl sokeria (mieluiten tummaa)
• 1 1/2 – 2 limeä lohkoina
• pikku kourallinen mintunlehtiä
• jääpaloja
• Sprite tai muu makea kirkas sitruunalimppari

Laita sokeri, hyvin pestyt limelohkot ja mintunlehdet pitkähköön lasiin. Muusaa puukapustalla tai vastaavalla niin, että limeistä irtoaa mehua ja mintunlehdet rikkoontuvat. Mittaa päälle rommi, täytä lasi jäillä ja kaada päälle sen verran Spriteä kuin mitä lasiin mahtuu. Tarjoile pillin kanssa ja laita mielellään myös pitkä lusikka, jolla limeistä voi tökkiä vielä lisää mehua juomaan.

MINTUN PALMA JAFFA -MOJITO
Tarkoitus oli kyllä tarjoilla tyttöillallisten aperitiivina ihan tavallinen Mojito – vähän lyhyempänä ja aavistuksen makempana versiona vain. Kävi sitten kuitenkin niin, että arvoisa allekirjoittanut unohti ostaa limpparit. Niin tyypillistä. Illallisten pitopaikka oli myös sen verran landella, että ihan tuosta vain ei olisi Sprite-ostoksille pyrähdetty. Onneksi illan emännän kaapista löytyi lastenjuhlista yli jäänyt iso pullo Hartwallin sitruunaista Palma Jaffaa. Testauksen jälkeen totesimme, että tästähän tuli oikein hyvää.
Valmistus muuten kuten edellä, mutta sokeria en näihin laittanut kuin ihan muodollisen vajaan puoli teelusikallista per lasi. Pieneen lasiin riittää myöskin puolikas lime drinkkiä kohti eikä minttuakaan tarvitse olla kuin 5 – 6 reilun kokoista lehteä per lasi. Tarkoitus kun on, että sekaan mahtuu vähän sitä nestettäkin.

 
SAARIKYLIEN MARJA-MOJITO
Tarina on tässä melkein sama, paitsi tällä kertaa kukaan ei unohtanut ostaa mitään. Korkeintaan unohdettiin, että eihän kulinaristiperheen mökkipakastimen vähäistä tilaa todellakan tuhlata jääpaloihin. No, suunnilleen jääpaloja vastaava määrä kokonaisena pakastettuja mansikoita lasiin ja uusi Mojito-versio oli syntynyt! Paitsi että meillä ei tälläkään kertaa ollut Spritea – eikä nyt mitään muutakaan limsaa. Eli kuplat ovat peräisin sitruunan makuisesta kivennäisvedestä!
Marja-Mojitoihin laitoin reilut pari teelusikallista sokeria, sillä sekä marjat että juoma olivat sokeroimattomat. Limeä on näissäkin vain puolikas per drinkki. Mansikat lisäsin samassa vaiheessa kuin jäät, eli muusauksen jälkeen. Näin mansikoista tuli vain mieto makuvivahde juomaan. Tosin en kyllä tiedä, voiko tätä versiota enää kuitenkaan Mojitoksi kutsua – mutta hyvää se oli siitä huolimatta!
Kivaa vappua kaikille! Cin Cin!