Manikyyri-maanantain kunniaksi päätin pitkästä aikaa testata uutta kynsilakkausta. Itseasiassa melkein koko kesä on mennyt ihan simppelissä nude-tyylissä, mutta nyt bongasin Pinterestistä niin kivan idean, että inspiroiduin sukeltamaan värilakkojen varastooni.
Kaikenlaisia polka dot -manikyyrejä on näkynyt jo aika kauan, mutta yhdellä pallolla toteutettu versio on vähän uudemman oloinen. Tosin huomasin kyllä, että koristelupuikkoa ei ole tullut käytettyä taas vähään aikaan, sillä pallukoista ei tullut ihan supertasaisia. No, harjoitus tekee metsurin…

Ihan kesäisen hehkuvat sävyt eivät nyt enää iske, vaikka yritänkin pitää kynsin hampain kiinni ajatuksesta, että elokuussa ei vielä ole syksy. Oranssit ja tulenpunat on vaan nyt vähän henkisesti passé. Sen sijaan en näköjään ikinä kyllästy erivärisiin nimettömiin, ringfinger maniin.

Nimettömiä lukuunottamatta kaikki kynnet saivat tumman grafiitinharmaan pohjan Sally Hansenin lakalla, sävy 645 “Grey Expectations”. Tykkään hurjasti sen melko tummasta, puhtaan harmaasta vivahteesta. Lakka on Peetun löytö Sephoran alesta; harmi, että se muuttaa kohta Uumajaan. Harmaan päälle tein pallot Ciatén mintunvihreällä lakalla, sävy PP104 “pepperminty”.

Sormussormet pohjustin Yves Rocherin aivan ihanalla nude-ruskealla lakalla, sävy 04 “Taupe rosé” (saatu blogin kautta). Nuo Yves Rocherin uudet kynsilakat on ollut kyllä ihan suosikkeja, vaikka paksuhkoon geelimäiseen koostumukseen on ollut vähän totuttelemista lakkaamisvaiheessa. Kestävyydeltään ja pysyvyydeltä ne ovat aivan huippuluokkaa!
Koska aina pitää myös vähän kimaltaa, laitoin nimettömiin pilkut Ciatén hopeahilelakalla, sävy PP114, “locket”. Ei ehkä ihan kaikkein fiksuinta valita yksityiskohtien piirtelyyn lakkaa, jossa on glitterihiutaleita – aivan tasaisella hopealakalla olisi varmasti saanut tasaisemman tuloksen (sitäkin olisi löytynyt varastoista, mutta en sitten tullut ajatelleeksi).

Pallojen symmetrisyydessä on aavistus toivomisen varaa, mutta muuten olen oikein tyytyväinen. Yksittäiset pallot kynsillä antavat kivasti ilmettä, mutta eivät ole liian räväkät toimistokäyttöönkään.

Kai se on sitten parasta aloittaa shoppailutunnustusten teko. Mihinkään varsinaiseen mopojen karkailuun en ole toki päätynyt, mutta kun ottaa huomioon tämän vuoden viidentoista muotiostoksen kiintiön, voisin sanoa, että ihan kaikkein järkevimpiä päätöksiä ei sitten ehkä kuitenkaan ole tullut tehtyä. Mikään ostos ei sinänsä kylläkään kaduta, mutta joidenkin kohdalla olisi todella voinut katsoa peiliin ja miettiä, että haluanko todella kuluttaa yhden ostokseni juuri tähän.
Adidaksen klassinen musta verkkatakki on vähän siltä väliltä. Tykkään siitä ihan hurjasti – ja olen pitkään ajatellut, että se olisi aivan mainio täydennys vaatevarastooni. Tarkoitukseni on käyttää takkia ihan jakkuna, eikä ainakaan nyt ensialkuun minään urheiluvaatteena. Aion asustaa sen fiksuihin musta-valkoisiin asukokonaisuuksiin ja uskon, että se taipuu myös toimistolle ainakin sellaisina päivinä, kun ei ole edustusta vaativia palavereita.

Malli on tosiaan superklassinen, musta väri helposti yhdisteltävissä ja kaiken lisäksi taskuissa on vetoketjut! En nyt väitä, että verkkatakki sinänsä olisi maailman järkevin ostos. Ehkä olisin tarvinnut enemmän ihan klassista jakkua – tai vaikka kivaa neuletta, mutta taisin hieman hurmaantua, kun Adidas-outletissa oli kesäale ja 50 % lisäale jo valmiiksi edullisista outlet-hinnoista…
Täytyy myös tunnustaa, että on kyllä vähän Peetun syytä, että läksin verkkatakkikaupoille. Tyttö oli siellä itse ensin ja tehnyt kaikenlaisia kivoja ja superedullisia löytöjä. Nyt meillä on sitten samanlaiset takit. Mallailin yhden illan Peetun ostosta päälleni ja innostuin niin kovasti, että oli pakko mennä ostoksille seuraavana päivänä. Todettiin vielä, että eipä me enää juurikaan samoissa piireissä pyöritä, niin ei se haittaa, vaikka omistaisimmekin samoja vetimiä.

Olen aivan varma, että takille tulee paljon käyttöä, vaikken sen hankintaa juuri nyt, tässä tilanteessa, ehkä kaikkein fiksuimpana pidäkään. Sporttivaatteissa on sekin hyvä puoli, että ne voi aina siirtää täysin urheilukäyttöön, kun ne lakkaa viehättämään arkikäytössä.

Olen tainnut joskus mainitakin, että ihan tuossa meidän naapurissa, kävelymatkan päässä, on Tukholman Adidas-outlet -putiikki. Yllättävän harvoin siellä tulee poikettua, vaikka aikaisemmin, kun asuimme ihan toisella puolella kaupunkia, useinkin suunnittelin retkiä ko. myymälään. Onhan siellä toki joitakin kertoja tullut toki käytyä näiden viimeisen kuuden vuoden aikana. Milloin on haettu edullisia tossuja koulun jumppatunneille, milloin täsmäshopattu edullisia urheilusukkia – mutta varsinaisesti shoppailemassa ei oikeastaan koskaan.
Tänä kesänä on ollut hiukan toisin. Erityisesti Peetu (mutta myös minä – tunnustan!) on poikennut Adidas-outletissa useammankin kerran – ja poistunut aina ihan mukavan saaliin kanssa. Ostoksia tulee esittelyyn, kunhan saan niitä kuvattua. Vielä vähän kaihertaa, että pitäisikö käydä hakemassa samanlaiset sportti-bikinit, mitkä Peetukin osti… Hinta on tosi edullinen, mutta bikinivarastoni on kyllä juuri nyt aika hyvässä kuosissa.

Molemmat totesimme, että on aika merkillistä, että vasta nyt ramppaamme outletissa, vaikka tosiaan ollaan asuttu sen naapurissa jo yli kuusi vuotta. Peetu sen sitten lopulta sanoi ääneen todetessaan, että hänen tyylinsä on varmaankin muuttunut viimeisen vuoden aikana huomattavasti sporttisempaan suuntaan.
Itse olen aina tykännyt sporttisista elementeistä arkipukeutumisen yhteydessä, mutta kun jatkoimme tyylipohdintojamme, tajusin, että niinhän  se tyylin kehittyminen yleensä käy. Osa vanhoista vaatteista ei enää tunnu ollenkaan hyvältä, vaikka ne kuinka sopisivat teoriassa kokonaisuuteen. Monet vanhat suosikit jäävät ihan käyttämättä. Toisaalta sitä huomaa inspiroituvansa täysin uudenlaisista yksityiskohdista, vaikka perustyyli pysyisikin samana.

Useimmiten, ja ehkä parhaimmillaan, tyylin kehittyminen onkin täysin intuitiviinen asia. Vanha poistuu ja uudet raikkaat elementit saavat lisää tilaa. Itse koen, että tyylini ei ole juurikaan muuttunut vuosikausiin, mutta vanhoja kuvia katsellessa sitä tajuaa juuri nämä hienoiset muutokset.

Vaikka tässä olenkin Adidaksen outletia kovasti mainostanut (ihan vapaaehtoisesti ja ilman korvausta…), sen verran täytyy nyt tarkentaa, että nuo Peetun jalassa olevat ihanat Boostit eivät ole sieltä vaan joululahja Mintun työpaikalta. Ensin Peetu konfiskeerasi nuo välittömästi omaan käyttöönsä, mutta palautti sitten reunahuomautuksella, että “vähän olivat pienet”. Hiukan naftit ovat itsellenikin – etenkin juoksukäytössä – kaupunkihengailuun silti oikein hyvät.

 

• t-paita, Urban Outfitters
• hame, Asos
• tennarit, Adidas

Kesä alkaa olla lopuillaan, mutta onneksi on kaikki ihanat muistot. Fiilistelin juuri Tinnin ja mun alkukesän Riminin reissua. Olen niin iloinen, että tuli lähettyä tuolle matkalle, vaikka se olikin alunperin vähän suunnittelematon ex tempore -päätös. Niinkuin Tinni viisaasti totesi: “Kyllä se on itse varmistettava, että kesällä saa edes vähän aurinkoa ja lämpöä.”
Maailmassa ei ole mielestäni milloinkaan liikaa kuvia auringosta, merenrannoista, lomahymyistä tai hapsullisista rantakimonoista. Toivottavasti nämä Italian kuvat toimivat samalla niinä postikorttina, joita en tältäkään reissultani saanut oikeasti lähetettyä (sorry äiti!!).


Ihana ja aina niin tyylikäs matkaseuralaiseni Tinni. Tässä taidetaan olla ihan ensimmäisen illan aperitiiveja odottelemassa.

Tinni bongasi yllä olevan rautarouvan muutamankin kerran. Melkein teki mieli käydä kysymässä viestiltään coolin t-paidan alkuperää. Ei sitten kehdattu kuitenkaan…

Mielenkiintoista ja aika liikuttavaa, että monet tekevät rakkaistaan kuolinilmoituksia ja vielä useammin “in memorial” -julisteita, jotka sitten liimataan kaupungin aitoihin. Ihan kuin omassa nuoruudessani paikallisten punk-bändien keikkajulisteet – paitsi viesti on vähän eri. Tavallaan kai ihan kiva ja ajattelevainen tausta tällä, mutta itse en kyllä ehkä haluaisi, että muistokseni liisteröitäisiin julisteita kenenkään seinille.

Parasta Riminissä: ihana biitsi ja hyvä palvelu joka paikassa! Me tosiaan lähdettiin reissuun pohjoismaisen juhannuksen aattona. Samana viikonloppuna Riminillä alkoi virallisesti “high season”, mutta aika rauhallistahan siellä silti oli monessa paikassa. Me diggailtiin puolitäyttä, mutta täydessä valmiudessa olevaa turistikohdetta tosi paljon.
Joka paikassa oli niin siistiä ja järjestelmällistä, että on oikeasti tosi vaikea kuvitella, että tämä on joskus ollut sellainen paheen pesä, että siitä on oikein tehty lauluja! Hurjinta, mihin me törmättiin oli rannoilla kiertävät thai-hierojat. Tosin ainoa asia, mikä heissä oli hurjaa oli se, että heitä oli niin paljon vähemmän kuin Thaimaassa ja että hinnat olivat, no tietenkin, sovitettu eurooppalaiseen tasoon. Itse otin joka päivä, kun oltiin rannalla, ainakin jonkin hieronnan – ja oli kyllä joka pennin väärti!

Tinni tulee varmasti vähintään mördaan mut virtuaalisesti tämän kuvan julkaisemisen johdosta! Totuus on se, että ensimmäisenä meidän Rimini-päivänä aurinko meni pari kertaa pilveen. Hiukan saatoin hellästi mobata Tinniä siitä, että hän a) on yliherkkä kylmälle (tämä on kyllä tosiasia, kukaan ei ole niin herkkä lämpötilojen vaihtelulle kuin Tinni) b) niin epäuskoinen auringon välittömään paluuseen (se ei tosin palannutkaan ihan heti, taisin joutua laittamaan t-paidan päälle minäkin!).
Mutta heti lounaan jälkeen paistoi taas – ja todella lämpimästi!

Riminille matkustetaan varmaankin useimmiten seuramatkoilla tai vastaavilla. Jos nyt joku on meidän kaltainen omatoimimatkailija, suosittelen lämpimästi tsekkaamaan Tinnin  meidän reissua varten bongaaman neljän tähden hotellin: Erbavoglio Hotel.

Hotelli on aika uusi, vasta tälle sesongille avattu käsittääkseni, mutta kaikki toimii silti oikein mukavasti. Respassa on palvelualtista henkilökuntaa, jotka oikeasti haluavat ratkaista ongelmamme ja kun pyysimme lisää henkareita, niitä tuli kymmenen – eikä naurettavat kaksi niinkuin tavallisesti.
Hotellin kattoterassi on myös aivan tosi viihtyisä ja ihana – vaikkei uima-allas olekaan virallinen infinity-pool, emmekä saaneet ihan kaikkia sen pore-toimintoja päälle.

Erbavoglio hotellin aamiainen oli aivan mahtavan ihana. Ja siitäkin huolimatta, että jätimme ne kaikki törkimysihanan näköiset kakkuset ja piirakat syömättä. (Ei mitään laihdutuskuurinäkemyksiä, mutta aikuinen ruuansulatus ei vaan kestä herkkuja sekä aamulla että illalla! :D)
Hintatasoltaankin hotelli oli mielestäni vähintäänkin ok. Viikon yöpymiset maksoivat alle 350 euroa/hlö kahden hengen huoneessa, mikä on mielestäni neljän tähden hotellista varsin hyvä hinta.

Siinä se hapsukimono nyt sitten on. Jotenkin kuvittelin, että tähän kesään mahtuisi pilvin pimein tilaisuuksia ottaa parempia kuvia – ja etenkin mahdollisuuksia käyttää uutta hienoa kimonoani. Nyt vaikuttaa vähän siltä, että näin ei käynyt.

Varmaan kaikki on ihan hirmu tietoisia siitä, miten rantsuhommat Italian turistikohteissa menee. Siltä varalta, että siellä ruudun toisella puolella on joku kaltaiseni, ehkä paljonkin reissannut, mutta ekaa kertaa italialaiseen rantakohteeseen matkustava, tässä pienet pikaohjeet:

• Riminillä ranta on jaettu sektioihin, joilla on numero. Yleensä englanninkielisessä tekstissä näihin viitataan “Beach 1/2/56”
• Rantatuolirannoilla pitää maksaa päivämaksu. Rahan vastineeksi saa käydä sisävessassa, suihkussa, vaatteidenvaihtokopissa, lainata lukemista (italia, saksa ja ehkä englanti) ja tietty sen oman rantatuolin ja aurinkovarjon.
• Maksullisten rantojen ulkopuolella on aina vapaata, maksutonta aluetta. Ihan siistiä oli meininki sielläkin, mutta ilman maksullisten rantojen mukavuuksia.

Ensinnäkin pitää muistaa, että Italia ei ole Pohjoismaat, missä perussiisteyden katsotaan kuuluvan maksetuksi verovaroilla. Sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran käyn rantsupisulla rannalla 45 ja havaitsen, että siellä on sekä vessa- että käsipaperia, valo katossa ja puhdas peili, jo silloin tiedän, että en maksanut turhasta. Tosin itse ranta on kyllä siisti ja hyvin hoidettu myös maksullisten alueitten ulkopuolella.

Edellinen Rimini vinkki-postaukseni jäi vinkkien osalta vähän vajaaksi. Tepsuttelimme iltapäivällä myös Riminin vanhassa kalastajakaupunginosassa, joka on todella pittoreskia ja näkemisen arvoista aluetta. Valitettavasti Mintulla alkoi tässä vaiheessa sandaalit aiheuttaa jo sen verran pahoja viboja, että kauniiden talojen sijaan keskityin lähinnä mahdollisten paikallisten kissojen bongaamiseen. Eli kantsii valita pehmeäpohjaiset, hyvät kengät, kun lähtee tutustumaan Riminiin, sillä innokkaalle tutkimusmatkailijalle riittää kyllä käveltävää ja mukulakiviset kadut on varsin haasteellinen alusta!

Riminin kauppahalli. Onko se nyt joku ihme, että kaikki siellä rakastavat ruokaa?

Viimeisen illan selfie. Vain hetkeä ennen, kun Minttu sai nervous breakdownin, koska loma on nyt loppu ja kaikkia niitä ziljoonia asioita, jotka piti muka lomalla saavuttaa, ei sitten tälläkään kertaa tullut nähtyä tai koettua. Kävimme turistijuna-ajelulla, nähtiin hulppea ilotulitus ja Tinni pakkasi mun matkalaukun ja sen jälkeen kaikki oli taas ok!

Nyt onkin jo seuraava – ensi kesän – Italian reissu suunnitteilla. Tinni ehdotteli Pisaa tai siinä lähistöllä olevia rantakaupunkeja. Itseäni kiinnostelisi hiukan Capri, mutta siellä taitaa olla kallista eikä juurikaan mahdollisuuksia rantsuhengailuun. Toisaalta olen kuullut nyt niin paljon hyvää Mallorcasta, että sinnekin voisi mennä noin about 35 vuoden tauon jälkeen. Tosin Tinnin puolelta taitaa Italia olla ainoa vaihtoehto, joten Mallorca jäänee sitten pois tai mahdollisen äkkirikastumisen kohdatessa sinne voisi tehdä ensi kesän toisen reissun.
No, mutta eletään nyt ensin tämä kesä loppuun – ennenkuin aletaan enemmän puhua seuraavasta! Pari lomailuviikkoa on itselläni vielä edessäkin jopa. Toinen niistä menee Tukholman muotiviikoilla, mutta toiseksi olemme vuokranneet Karkin ja Peetun kanssa mökin saaristosta. Olemme kaikki kaivanneet tänä kesänä erityisen paljon luontoon ja pois kaupungista – mökkiloma tulee juuri sopivasti siihen tarpeeseen!

Uskaltaisikohan sen sanoa jo ääneen? Eipä taida… Mutta jos ihan hiljaa kuiskaisi – niin hiljaa, että se ei kuule, pelästy ja lähde karkuun. Laitan varmuuden vuoksi vielä sulkeet ympärille – enkä ainakaan käytä lempparivälimerkkiäni, huutomerkkiä. Tuntuu nimittäin pikkuisen siltä kuin se: (kesä olisi vihdoin tullut).
Säätiedotukset lupailevat lämpimiä ja aurinkoisia päiviä ainakin. Vielähän ne ehtivät muuttua, tietenkin, mutta tällaista se on optimistin elämä – aina uskomassa parempaan käänteeseen.

Mutta miten ihanaa, että tarkenee lounastaa töissä keväällä toimistolle valmistuneella kattoterassilla. Rakennusvaiheessa talvella kuvittelimme, että terassille tulee todella paljon käyttöä, mutta harvassa on ollut ne päivät, jolloin ulkona on tarjentunut tai sateen taikka kovan tuulen takia edes pystynyt lounasta syömään. Mutta tänään pystyi – ja kyllä olikin mukavaa!
Kuvaavaa on, että kaikki järjestään käänsivät tuolinsa lopulta kohti aurinkoa ja kasvonsa kohti valoa. Aivan normaali refleksihän tuo on huhti-/toukokuussa, mutta että sitä janoaa vielä näin elokuussa ahneasti auringon säteiden perään, on kyllä aika poikkeuksellista. Tänä kesänä ei todellakaan ole ehtinyt saamaan yliannostusta luonnon D-vitamiinia..

Kesäisen kelin kunniaksi kaivoin kaapin perukoilta vanhan palvelijan, Part Twon pellavaisen nappihameen. Pellava on leimautunut kesämateriaalien ykköseksi – varmaankin luontaisen vilpoisuutensa vuoksi, mutta hikisellä ilmalla vähintään yhtä luontainen ryppyyntyminen menee kyllä helposti varsin hulvattomaksi.
Itseäni ei kyllä rypistyminen erityisesti haittaa – etenkään tällaisessa mallissa, joka on jo valmiiksi olemukseltaan rento.  Joskus omistin fiksun malliset mustat pellavahousut, joiden oli tarkoitus olla toimistokelpoiset, mutta ne menivät jo töihinmenomatkalla niin pahasti mutkalle, että enpä niitä paljoa lopulta käyttänyt.

Sininen hamonen sai kaverikseen valkoisen kauluspaidan ja nyt jo viimeisiään vetelevät ruskeat puukenkäsandaalit. Peetun mielestä kokonaisuus on hiukan safari-henkinen – ja olen itseasiassa ihan samaa mieltä. Hassua sinänsä, sillä mitään varsinaista safari-juttua asussa ei kuitenkaan ole. 🙂

• paita, Cheap Monday
• hame, Part Two
• sandaalit, Moheda

Viikon kestänyt Stockholm Pride 2015 -tapahtuma huipentui viime lauantaina perinteisesti Tukholman keskustan läpi kulkevaan paraatiin. Aamulehtien arvion mukaan paikalla oli ennätysmäärä katsojia – melkein puoli miljoonaa – ja myös paraatiin osallistui enemmän väkeä kuin milloinkaan, yli 40 000 henkeä. Onneksi myös säänhaltijat olivat tajunneet, että on Pride-paraatipäivä. Lähes koko viime viikon vallinnut superkolea ja sateenharmaa keli muuttui lauantaina aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Niinkuin pitääkin! En muista yhtään paraatia, jolloin olisi ollut kurja ilma.
Olen käynyt niin kauan kuin muistan aina joka vuosi katsomassa Pride-paraatia. Ja ihan joka kerta yllätyn siitä rakkauden ja ilon ja yhteenkuuluvuuden aurasta, joka leijuu koko tapahtuman yllä niin vahvana, että katsojanakin sen tuntee mahanpohjassa asti. Joka kerta liikutun kyyneliin (onneksi aina on aurinkolasikelit…), kun näen, miten ihmiset tukevat toisiaan, ovat solidaarisia, hyväksyvät toisensa.
Tuntuu, että tänä vuonna tarvitsin tätä enemmän kuin koskaan. Niin paljon on ollut suoranaista p…tä konkreettisesti ilmassa, rasismia, suvaitsemattomuutta, avointa syrjintää, käsittämätöntä keskuskelua ihmisoikeuksien luvallisesta polkemisesta jne. Erityisesti tietty Suomessa (täällä meillä sentään avioliitto on tasa-arvoinen), mutta kyllä täällä Ruotsissakin vääryyttä riittää. Pääasiassa Romaniasta tulevat kerjäläiset on nyt viimeksi olleet tulilinjalla. Onneksi laki kuitenkin edes jossain määrin suojelee myös niitä kaikkein heikoimpia, jotka eivät varmasti osaa itse puolustautua.
Tiedän, että Pride on HBTQ-tapahtuma – eikä sinällään siis aja muiden vähemmistöjen asiaa. Silti olen sitä mieltä, että kun suvaitsevaisuus yhteiskunnassa lisääntyy, se vaikuttaa myös muihinkin osa-alueisiin. Eli, kun Pride levittää hyväksymisen sanomaa ja ilmapiiriä, se helpottaa myös muiden syrjittyjen asemaa epäsuorasti, kun ihmiset oppivat näkemään, että hei – ihmisiä me kaikki – ihon väriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen ja mitä näitä nyt on, katsomatta. Ainakin toivon niin.
Aikaisempina vuosina olen yrittänyt bongailla paraatista erikoisia asuja ja huikeita ilmestyksiä. Tänä vuonna halusin kuvata hymyjä ja iloa, tavallisia ihmisiä. Ja välittää sen viestin, että me ollaan kaikki yhtä!

 
Pride-paraatin jälkeen on aina jotenkin toiveikas olo. Jos kerran maailmassa on näin paljon rakkautta, iloa ja hyvää tahtoa, meillä ihan pakko olla vielä toivoa. Rakkaus voittaa #lovewins.
Tai niinkuin olen tainnut lopettaa kaikki tähänastiset Stockholm Pride -postaukseni:
“Suurin niistä on rakkaus”!