[mittaustagi]
[conversionpixel campaign=’meollaanlifie’ title=’BLOGIMUUTTO!! #meollaanlifie’]

Taidan olla ainoa, joka muistaa parisen vuotta sitten vauva.fi:n keskustelupalstan Go 4 it vol. 2 -aiheisen ketjun, jossa pohdittiin mm. sitä, että miksi ihmeessä se bloggaa nuorisoportaalissa! Olen aina ollut vähän sokea ikäni suhteen, enkä tuntenut Indiedays-vuosieni aikana olevani ollenkaan väärässä joukossa. Monet parikymppisistä bloggareista on tullut kavereiksi – bloggaaminen yhdistää sekä verkossa että irl.
Siitä huolimatta olin tosi innoissani, kun kuulin, että tulossa on naistenlehtimäiseen lifestyle-sisältöön keskittyvä portaali: Lifie. Nyt tunnen todellakin olevani oikeassa seurassa ja – mikä parasta – Lifien etusivulta löydän juuri sellaisia blogeja ja postauksia, joita haluan lukea! On sisustusta, tyyliä, kosmetiikkaa, hyvinvointia, ajatuksia, kauneutta, treenausta, matkoja ja ihania ruokaohjeita – aivan niinkuin laadukkaassa naistenlehdessä pitääkin!
(Asiasta ziljoonanteen: ai härremunjee, miten mun blogini banneri näyttää aivan kivikautiselta!! Uusi on ollut työn alla jo vaikka miten pitkään – ja jäänyt roikkumaan sellaisesta naurettavasta yksityiskohdasta, että en muka löydä mieleistäni fonttia… Nyt on kyllä korkea aika saada vähän vauhtia tähänkin projektiin!!)

Lifien etusivu ja logo on mielestäni tosi kivat ja raikkaat. Ei ollut tulla tämänkään vinkkipostauksen kirjoittamisesta yhtikäs mitään, kun koko ajan löytyy vain uutta, kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Eli navigointi sivustolla on inspiroivaa ja helppoa.
Joku saattaa olla sitä mieltä, että Lifie muistuttaa hiukan Indiedaysin etusivua – ja tarkkasilmäinen huomaa, että muutosta huolimatta blogin osoite ei ole muuttunut. Sehän pitää täysin paikkansa, sillä Lifie on todellakin Indiedaysin ja Blogiringin uusi portaali. Indiedayskin jatkaa, mutta nyt selkeämmin nuorten naisten muoti- ja kauneusblogien kanssa. Kolmas portaali, joka hyppäsi välittömästi omiin kirjanmerkkeihin (suosittelen tekemään saman) on Foodlover. Ainoastaan ruokaan ja leivontaan keskittyvä portaali on aivan mieletön tietopankki ja inspiraation lähde sekä allekirjoittaneen kaltaiselle learning to cook -henkilölle että oman elämänsä Master Chefeille.
Uusi portaali tietää samalla uusia askelmerkkejä. Ajattelin helpottaa ihanien lukukokemusten ja visuaalisen inspiraation löytämisessä ja listata viisi omaa lemppariblogiani. Samalla heitän haasteen kaikille viidelle (ja muillekin halukkaille!), että hekin paljastavat omat suosikkinsa!
 1. At Maria’s

Tamperelaisen Marian blogi on tunnelmaltaan aivan yhtä sydämellinen ja ihana kuin pitäjänsäkin. Hurjasti kauniita ja tunnelmallisia kuvia, lämpimällä sydämellä kirjoitettuja juttuja perhe-elämästä, herkullisia reseptejä (joista useampaakin olen jo testannut) ja inspiroivia sisustusjuttuja. Mukana blogijutuissa pyörivät Marian valloittavat tyttäret, hurmaava aviomies sekä uusimpana tulokkaana tuo kuvassakin näkyvä ihana pieni karvaturri.
Seuraavaksi Maria alkaa remontoida vanhaa kotitaloaan Tampereen Pispalassa perheensä kodiksi. Tuskin maltan odottaa, että pääsen seuraamaan unelman toteutumista!
 2. Uusi Kuu

Uuden Kuun Emilia osaa luoda tunnelmaa! Ihana vanha talo on sisustettu kodikkaasti, oivaltavan kauniisti ja lämmöllä nelihenkiselle perheelle plus kahdelle kissalle ja koiralle. Sisustuskuvien lisäksi blogissa on leivontaa, hyvää ruokaa ja hurmaavia asukuvia. Kuvat ovat iso osa sisältöä, mutta tunnelmaa luo myös blogin tekstit, joihin jää helposti koukkuun.
Juuri nyt kannattaa kaikkien, jotka tykkää fiilistellä joulua, ottaa Uusi Kuu lukulistalle. Edes minä en ole niin vannoutunut jouluihminen kuin Emilia ja – kuten sanottu – hän on aivan ykkönen tunnelman luomisessa!
3. Just my imagination

Astetta nuorekkaampaa, raikkaampaa ja rennompaa tyyliä. Insipiroiva ja iloinen blogi, josta tulee aina hyvälle tuulelle. Ja tunnustan sen nyt tässä ihan kaikkien kuullen: haluaisin, että kotini olisi sisustettu about tismalleen samalla lailla, kuin Janninkin. Modernin, vintagen ja boheemien sisustuselementtien liitto on niin mahtava ja just mun makuuni. Olen jopa kierrellyt pitkin vintage-liikkeitä etsiskellen tismalleen samanlaista teak-sivupöytää, mikä Jannillakin on… 😀
4. Mami Go Go

Mintun blogi on vaihteleva ja valoisa. Välillä silmä lepää seesteisissä sisustuskuvissa, välillä pääsee mukaan viettämään festariviikonloppua. Aihealueet ovat mukavalla tavalla arkisia – ja huomaan alkaneeni katsella ympäristöäni sillä silmällä, että kauneutta löytyy kaikkialta. Kauniiden kuvien ja sujuvan tekstin sisältönä on useimmiten sisustusta, ruokaa, tyyliä ja yleensä vain elämää iloineen, huolineen, matkoineen, juhlineen ja arkipäivineen.
5. Nakit ja Mutsi

Nakit ja Mutsi -blogi löytyi oikeastaan nyt Lifie-uudistuksen myötä – ja olen jo aivan koukussa! Jotenkin on sellainen olo, että olen saattanut lukea tuota jo joskus aikaisemminkin, mutta nyt löysin sattumalta takaisin. Oikeastaan en ole kyllä varma, sillä blogin juttuja tässä nyt uusimmasta taaksepäin lukiessani on tullut myös sellainen olo, että ihan kuin oltais Nakit ja Mutsi Päivin kanssa vanhoja kavereita. Ei tietty olla, mutta fiilis on tuo. Ja mitä sitä ihminen muuta kaipaa kuin hyvän kivan ystävän, jonka juttujen pariin voi palata aina halutessaan?
Hiukan kieltämättä aluksi jännitti, että mitenkähän meidän mukavan, toisia tukevan ja kannustavan ilmapiirin käy, kun ei enää ollakaan Indiedays vaan Lifie. Hurjasti tuli uusia kollegoitakin samaan syssyyn. No, tähän mennessä kaikki on sujunut kyllä tosi mukavasti ja odotan aivan intona, että pääsen ensi viikonloppuna tapaamaan ainakin isoa osaa porukasta.
Lifie löytyy myös Facebookista ja Instagramista – kantsii panna seuraukseen!
Kuvat: kaikki blogien esittelykuvat on napattu kyseisistä blogeista – kiitos ja anteeks!!

Nyt on taas se aika vuodesta, kun bloggareita laitetaan paremmuusjärjestyksessä riviin erilaisissa palkintojenjakogaaloissa. Viihdyttävin, fiksuin, kaunein, upein, kantaaottavin, kuvauksellisin, koskettavin, puhuttelevin, hauskin, tyylikkäin, inspiroivin…. Kuka mitäkin on, riippuu luonnollisesti vain ja ainoastaan teistä lukijoista.
Yours truly on ehdolla kotitallin emännöimässä Inspiration Blog Awards -skapassa.
Jos nyt ihan totta puhutaan, en todellakaan kuvittele hätyytteleväni palkintosijoja siinä järkyn kovatasoisessa seurassa, mutta tuntuisihan se ihan älyttömän kivalta saada muutama ääni (äänestää voi useampaa, joten Go 4 it vol. 2 -blogille annettu ääni ei ole pois muilta!). Eli tästä linkistä pääsee äänestyssivulle. (Karkki? Peetu? Äiti??)
Ehdokkaina olevat blogit on esitelty sivulla aakkosjärjestyksessä – eli Minttu on about G:n kohdalla. En meinannut itse löytää itseäni sieltä kaikkien joukosta, joten tässä vielä äänestysmissikuvani:

Käsittääkseni äänestys tapahtuu ihan vain kuvaa klikkaamalla. (Siis ei tuota ylläolevaa, vaan sitä kilpailusivun kuvaa, joka on ihan sama…)
Äänestyksen yhteydessä voi osallistua myös arvontaan. Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan 5 kpl kahden hengen lippupaketteja 5.11. järjestettävään Inspiration Blog Awards -gaalaan. Linkki arvontaan sekä säännöt löytyvät äänestyssivulta.  

Vajaan viikon päästä alkaa taas Tukholman muotiviikko. Tai viikko ja viikko  – eihän häppening ole enää moneen sesonkiin kestänyt kuin kolme päivää. Ja muutaman kerran koko ohjelman olisi erittäin helposti saanut puristettua kahteen päivään, sen verran harvakseltaan näytöksiä ja muita tapahtumia on ollut avajaispäivän jälkeen.
Monet vanhat Ruotsi-muodin peruspilarit ovat valinneet joko pitää näytöksensä jollain muulla muotiviikolla (Lontoo tai New York on useimpien valinta) tai sitten Tukholmassa ihan erillisenä tapahtumana varsinaisen häppeningviikon ulkopuolella. Acne on yksi niistä, jotka on häippässyt pysyvästi isommille catwalkeille, Tiger of Sweden – jonka päätösnäytös & bileet aikaisemmin oli muotiviikon must – samoin ja jopa joka sesonki upeasti tuotetuilla näytöksillään uskollisesti ilahduttanut Cheap Monday on valinnut nyt jo toista kertaa jäädä pois Tukholman muotiviikoilta.

Vieraiden määrään ohjelman harventuminen ei ole erityisesti vaikuttanut. Jonot ovat aivan yhtä pitkiä ja salit täyteen ahdettuja kuin ennenkin. Kansainvälistä pressiä ja bloggareita istuu front rowlla ihan entiseen tapaan.
Ensi viikon maanantaina on sitten SS17 -sesongin esittelyn aika. Ohjelma näyttää täydemmältä kuin pitkään aikaan ja suureksi ilokseni myös Dagmar on mukana, vaikka marssittivatkin catwalkilla kiitosta saaneen mallistonsa jo parisen viikkoa sitten Kööpenhaminan muotiviikolla. Monta mahtavaa uudempaa tulokasta, Ida Klamborn etunenässä, löytyy myös ohjelmaluettelosta.
Eli tulossa on aivan varmasti hyvin kiinnostava ja antoisa muotiviikkoelmys jälleen kerran. Rakastan sitä tunnetta juuri ennen näytöksen alkua, kun valot hetkeksi pimenee, koko sali hiljenee ja sitten – bam – musiikki alkaa soida, valot lävähtää päälle ja näytös alkaa! Vaatteet on tietty pääosassa, mutta parhaimmillaan koko kokonaisuus, meikit, hiukset, stailaus, musiikki, valot etc. muodostaa inspiroivan elämyksen, joka tuntuu koko kropassa.

Välillä silti ihmetyttää, että mikä mahtaa enää tänä päivänä olla muotiviikkojen pointti. Ennenvanhaan homma oli aika selvä. Tarkoitus oli hyvissä ajoin esitellä sitä seuraavana tulevan sesongin mallistot sisäänostajille ja toimittajille. Näytösten jälkeen ensinmainituilla oli kivasti aikaa miettiä, mitä haluavat asiakkailleen tarjota ja jälkimmäisillä fiilata trendijuttujaan. Tavallinen kuluttava muotikansa oli lähestulkoon tietämätön siitä, mitä kutsuvierastilaisuuksien suljettujen ovien takana tapahtui.
Nykyään tilanne on täysin toinen. Style.com (nykyisin Vogue Runway) oli varmaankin ihan ensimmäinen, joka julkisti järjestelmällisesti catwalk-kuvat kaikista näytöksistä, maailman merkittävimmiltä muotiviikoilta, vain päivän-parin viiveellä. Joskus jopa vain tunteja näytöksen päättymisen jälkeen. Sitä mukaa, kun bloggarit alkoivat saada jalkaansa muotimaailman oven väliin ja kutsuja näytöksiin, lisääntyi myös välitön kuvaraportointi.
Tällä hetkellä kaikki mahdollinen tieto uutuuksista leviää lukemattomia some-kanavia pitkin täysin ilman viivettä. Bloggareitten, toimittajien ja muiden viran puolesta informaatiota levittävien lisäksi muotitalot itse pommittavat instaa, snapchattia, omia facebooksivujaan ja tietty kotisivuilla on saatavilla täydellinen kuvaraportti näytöksistä reaaliajassa. Todella monet ovat valinneet myös muodin demokratisoitumisen nimissä streamata näytöksensä nettiin niin, että kuka tahansa voi tuntea istuvansa kadehditulla ykkösrivin paikalla.

Tähän kun vielä lisää stylistien, mallien, valokuva-assareitten ja muun fashion-työväen omien some-tilien kuva- ja videovirrat, ei tulevien sesonkien mystiikasta ole paljoakaan jäljellä. Eikä siinä mielestäni ole mitään äkyttämistä – näin maailma toimii nykyään.
Kaikesta tästä herää kyllä vähintäänkin ihmettelemään, että mihin muotiviikkoja enää tarvitaan? Eikö catwalkilla tänään esitelty SS17 -sesongin look, joka leviää tuhannesta tuutista tajuntaan, tunnu jo vanhalta ja kulahtaneelta, eilisen uutisilta, sitten kun se vihdoin kuuden-seitsemän kuukauden kuluttua vihdoin roikkuu kaupan rekillä? Yksi muodin suuria viehätyksiä kun kuitenkin on sen antama kihelmöivä uutuuden, muutoksen ja mahdollisuuden tunne.
Jotkut muotitalot on ratkaissut asian niin, että ovat karsineet näytösten määrän kahteen vuosittaiseen (Tukholmassa ei ikinä ole ollutkaan kuin Spring/Summer ja Autumn/Winter -näytökset, mutta maailmalla on lisäksi Cruise ja pre-Fall sekä couture-taloilla couture-näytökset). Sen ansiosta catwalkilla esitellyt vetimet on mahdollista laittaa myyntiin välittömästi näytöksen jälkeen.

Juuri nyt tuntuu siis siltä, että muotinäytösviikot eivät ehkä tule elämään enää kovin pitkään ainakaan tässä perinteisessä muodossaan. Sitä suuremmalla syyllä aion nauttia ihan täysillä näytösten luovasta ja inspiroivasta ilmapiiristä. Niin kauan, kun siihen vielä on mahdollisuus.
Ensimmäinen kuva: Ida Sjöstedt, muut Mintun viime helmikuulta – eli Tukholman AW 2016 muotiviikolta – ottamia.

Millesgården on aivan syyttä suotta päätynyt hiukan unohdettujen Tukholman kohteiden joukkoon. Tai toisaalta ymmärrän sen kyllä oikeastaan ihan hyvin. Itsellänikin on jäänyt monta tosi kiinnostavaa näyttelyä näkemättä, kun Millesgården on tuntunut sijaitsevan niin kaukana ja hankalan matkan päässä, Lidingöllä asti. (Vieläkään en voi käsittää, etten saanut raahttua luitani kuvittaja ja muotipiirtäjä Mats Gustafsonin näyttelyyn!)
Olen käynyt ko. paikassa vain tasan kerran (taksilla ees-taas), ennenkuin nyt viime viikolla päätettiin Tinnin kanssa tsekata voimakkaista sisustuskankaistaan, tapeteistaan ja – erityisesti täällä meillä – yhteistyöstään Svensk Tennin kanssa tunnetun Josef Frankin näyttely.
Tosi kivasti ja katsojaystävällisesti kuratoitu näyttely nosti kaikki Josef Frankin jopa puhkirakastetut ja vähän tuntemattomammatkin kankaat keskeiseen asemaan. Tosin taiteilijan alkuaikojen ura arkkitehtinä ja myöhemminkin jatkunut kalustesuunnittelu sai sekin osuutensa. Sinänsä aina-sitä-oppii-uutta -tyyppisesti kiinnostavaa, että en yhtään tiennyt, että hän on tosiaan koulutettu arkkitehti ja uransa alkuaikoina keskittynyt juuri siihen.

Oli myös mukava huomata, että Josef Frank oli 67-vuotias aloittaessaan akvarellien tekemisen. Ehkä sitä meikäläiselläkin on vielä kokonaan uusi ura tiedossa – olenhan jo yhden kolmen päivän kurssin käynyt pari vuotta sitten. Ja viime kesänäkin tuli maalailtua ainakin parina-kolmena päivänä. He he..

Itse näyttelyn lisäksi Millesgårdenista tekee kiintoisan vierailukohteen heidän upea puutarhansa. Moneen eri tasoon rakennettu, toinen toistaan erityisimmin patsain koristeltu ulkotila on jo sinällään näkemisen arvoinen. Terassilta avautuva näkymä suoraan Värtahamniin ja lähtöä odottaviin Silja Linen liikkuviin kerrostaloihin ei ehkä ole kaikkein romanttisin, mutta vaikutelma on silti aika mahtava.
Etenkin kauniina päivänä mukaan kannattaisi ottaa kirja tai jotain muuta luettavaa. Sitten sitä voisi vetäytyä jonnekin ihanaan puolivarjoon oliivipuiden katveeseen unelmoimaan itsensä jonnekin sekä ajassa että paikassa kauas pois.

Millegårdenin kiva kahvila & deli tarjoaa herkullista huikopalaa ja hyvää fikaa mukavassa miljöössä. Kahvilaan on sisäänkäynti myös kadulta, mutta koodilla varustettu portti estää luikahtamasta puutarhaan maksamatta museon sisäänpääsymaksua.
No miten sinne sitten pääsee? Helposti ja yllättävän nopeasti julkisilla liikennevälineillä niin, että ensin ajaa punaisen linjan T-banalla Ropstenille (päätepysäkki, no worries), marssii asemalta ulos ja hyppää ihan mihin tahansa Lidingölle menevään bussiin (201, 202, 204, 205, 206, 211, 212, 221). Bussilla yksi pysäkinväli = Lidingön sillan yli (pysäkin nimi: Torsviks torg) ja sitten kävelyä noin viisi minuuttia takaisinpäin ja rantaa kohti. Siellä on viitat, mutta heikkohermoiset tarkistaa tietty puhelimesta, että gps-signaalin perusteella on menossa oikeaan suuntaan.
Josef Frank -näyttely jatkuu vielä lokakuulle ja myöhemmin tulossa on mm. Astrid Lindgrenin näyttely. Suosittelen lämpimästi!

Alkuun pieni hurahdusvaroitus: jos olet yhtäänkään sitä tyyppiä, että innostut uusista jutuista, olet jo valmiiksi aina puhelin käden jatkeena ja sinulla leikkimieltä sekä pisara kilpailuviettiä, Pokémon GO on hyvin, hyvin addiktoiva peli!
Suomeen ja Ruotsiin käsittämättömän suosion saavuttanut peli saapui virallisesti muutama päivä sitten. Pientä hypetystä on toki ollut havaittavissa jo aikaisemmin, kun malttamattomat tosifanit on hankkinut itselleen aikaisemmin julkaistun jenkkiversion. Me Karkin ja Peetun kanssa ladattiin appi lauantaina – ja ollaan oltu ihan koukussa siitä lähtien!
Taustaksi sen verran, että en ole mikään pelaaja normaalisti. En ole seonnut candycrasheihin, farmvilleihin tai angrybirdseihin, saatika sitten online pelattaviin WoW:in kaltaisiin suurpeleihin. Ainoan kerran, kun innostuin vähän pelaamaan, oli ysärin puolenvälin tietämillä, kun saimme kotiin ihka ensimmäisen Sim Cityn.
Miksi Pokémon GO on niin hauska?
Ensinnäkin siksi, että se yhdistää herkullisella tavalla oikean elämän ja pelimeiningin. Pohjana on Google Maps ja gps-paikannuksen kanssa oma pelihahmo, avatar, liikkuu kartalla tismalleen siellä, missä itsekin. Tarkoitus on kulkea kävellen tai hölkötellen ulkona Pokémon-hahmoja bongaillen (ilmeisesti hitaasti pyörällä liikkuminen onnistuu myös). Peliä ei siis voi pelata sohvan nurkassa nyhjöttäen (eikä fuskata autoillen), vaan ulos on lähdettävä liikkumaan ihan oikeasti – mikä on mielestäni mahtavaa! Muuten pikkuiset iltakäpsyttelyt, lounaspromenadit ja verryttelenpä-vähän-jalkojani -lenkit jäävät helposti vain suunnitelmiksi.

Aikuisia pelaajia ilahduttaa varmasti myös se, että “kohteet” ovat ulkona yleensä jonkun nähtävyyden tms. kohdalla ja esim. kivoista patsaista, rakennuksista etc. löytyy usein myös vähän faktatietoa, taiteilijan nimi, rakennusvuosi, arkkitehdin nimi ja muita fun fact -tyyppisiä asioita. Itse olin esimerkiksi aivan tietämätön, että meidän lähiympäristössä on todella paljon kivoja pieniä veistoksia, mutta Pokémon jahdissa, pelin kartan avulla, löytyi vaikka mitä mielenkiintoista.
Joko olen vakuuttanut, että Pokémon GO on hauska peli? Hyvä, aloitetaan!
Ihan ensimmäisenä pitää ladata pelin appi. Se on ilmainen – mikä ainakin itselleni on olennaista tällaisen huvituksen kohdalla.

Sisäänkirjautumisen jälkeen luodaan oma avatar. Tarjolla ei ole paljoa vaihtoehtoja, mutta sukupuolen lisäksi voi muokata hiusten värin mieleisekseen ja valita vaatteet muutamasta eri sävyisestä vaihtoehdosta. Pelinimen valinta voi tuntua turhauttavalta, sillä yllättävän monet ainakin itse testaamistani olivat jo varattuja. Vakio-nickini, “MenthaCat” oli jo napattu, ja siitä sitten muotoutui tosi töntiltä kuullostava pelinimeni “Minttukissa” (Kissanminttu oli varattu, samoin kaikki testaamani Minttu-johdannaiset…).
Kun avatar on valmis, päästään pelaamaan. Autenttinen kartta näyttää tosiaan vähän Google Mapsilta, mutta värit ovat kirkkaammat. Olen ehkä hiukan lapsellinen, mutta mielestäni jo pelkästään avatarin liikkumisen seuraaminen oman kävelyn mukaan on tosi hauskaa!  Kartalla näkyy siniä tolppia (PokéStops), joista voi käydä noutamassa lisää palloja, lääkkeitä ja muuta tärkeää. Isommat, härvelin näköiset tolpat, ovat nimeltään Pokémon Gyms ja niissä on tarkoitus “treenata” Pokémoneja. Ja tietty myös itse Pokémonit ilmestyvät kartalle.

Kuva: Giphy.com

Ensimmäinen Pokémon ilmestyy kartalle yleensä aika pian. Kun hahmoa painaa peli muuttuu hauskaksi yhdistelmäksi virtuaalimaailmaa ja oikeaa todellisuutta. Joskus karttaa pitää vähän käännellä, että Pokémonia saa näpsäytettyä tarpeeksi kohdistetusti, mutta mitään ryntäilyä tai jahtaamista pelaaminen ei vaadi. Pyydystäminen myöskään ole muutamasta metristä kiinni – pelisäde on lopulta aika pitkä. Siksi en oikein ymmärrä juttuja keskelle tietä pysähtyvistä pelaajista, liikenteen vaarantamisesta tai kukkaistutusten tallomisesta. Jos on järki päässä muuten, Pokémon GO -pelin pelaaminen ei vaadi sen kadottamista.
Kuvaruudun alareunassa näkyy Poké Ball -pallo, joka saa liikkeelle sormella pyyhkäisemällä. Parhaiten pyydystyksen pitäisi onnistua, kun heittää pallon juuri silloin, kun hahmon ympärillä oleva värillinen rinkula on pienimmillään. Itse olen niin surkea heittäjä, että en osaa tuohon sanoa mitään.

Parhaiten Pokémoneja löytyy puistoista ja yleisistä paikoista, joissa on paljon ihmisiä. Kartalla saatta leijailla vihreitä lehtiä ja se on sen merkki, että siellä saattaa olla jotain löydettävää, mutta ei välttämättä. Jos sen sijaan jossainpäin näkyy ihanaa vaaleanpunaista lehtisadetta, sieltä löytyy aivan varmasti myös Pokémoneja. Iltakävelyllä kantsii siis pyöritellä vähän karttaa ja suunnistaa sinne, missä näkyy lentelevän vaaleanpunaisia konfettilehtiä. Tosin olen kyllä löytänyt Pokémoneja ihan vain kadulla kävellessäni. Kuulemma hyviä metsästyspaikkoja on myös kaikenlaiset pienemmätkin nähtävyydet ja esim. kauppakeskukset.
Aika ihanaa muuten myös se, että päivällä on pelissäkin valoisaa ja yöllä pimeää. Säätilasta en ole ihan varma, seuraako peli sitäkin jotenkin, sillä täällä on ollut nyt joka päivä pelatessamme juuri tuollainen aurinkoinen/puolipilvinen sää. Toisaalta voisin kuvitella, että esim. sadepäivät näkyisivät, sillä kuulemma sateella esiintyy ihan eri Pokémoneja kuin aurinkoisella säällä.
Muutenkin sijainti vaikuttaa siihen, että millaisia Pokémoneja haaviin tarttuu. Meidän kodin lähellä on tosi paljon kaikkia vesieläimen kaltaisia hahmoja, koska asumme melkein meren rannassa. Lounaslenkillä työpaikan lähimaastossa on ihan toisenlaisia ja kuulemma metsistöissä asuu myös oma Pokémon-väestö. Yöllä tai pimeän aikaan voi saada kiinni päivisin piilossa olevia haamumonstereita.

PokéStop on tosiaan sininen tolppa, jonka päässä pyörii kuutio. Kun tolppaa lähestyy, se muuttuu ympyrän muotoiseksi pyöriväksi himmeliksi. Sitä klikkaamalla pääsee pyöräyttämään PokéStoppia ja palkinnoksi saa pelipalloja, lääkettä ja munia. Tolppa muuttuu visiitin jälkeen vaaleanpunaiseksi.
Lisäksi PokéStopeissa on usein hauskaa nippelitietoa kohteesta. Olen ottanut tavaksi poimia kaikki mahdolliset PokéStopit, sillä pallonkulutukseni on aika valtaisaa. Ja saman PokéStopin voi käydä pyöräyttämässä uudelleen vaikka miten monta kertaa aina, kun sen väri on palautunut takaisin siniseksi.

PokéStopeilta toisinaan löytyvät munat ovat hauska – ja liikkumaan innostava juttu. Kun munan siirtää hautomopurkkiin (incubator), sen voi saada kuoriutumaan kävelemällä tarvittavan määrän kilometrejä. Heti alusta asti kaikilla on yksi hautomopurkki ja lisää voi joko ansaita tai ostaa ihan rahalla. (Peli itsessään on ilmainen, mutta toki tarjolla on kaikkea, millä voi nopeuttaa omaa etenemistään. Itse olen vähän sitä mieltä, että rahan käyttäminen on huijausta).
Kävelymatka on joko 2 km, 5 km tai 10 km ja munasta kuoriutuu ainakin Pokémoneja ja ehkä jotain muutakin kivaa. Sitä hienompia, mitä enemmän kävelyä on tarvittu – of course!

Kaiken toiminnan seurauksena sinulle (avatarillesi) kertyy XP-pisteitä (Experience Points) ja kun niitä on kertynyt tarpeeksi, pääsee seuraavalle tasolle. Tasolla 5 pitää valita oma treenijoukkue, keltainen, punainen tai sininen. Ei ole tietääkseni mitään erityistä väliä sillä, minkä tiimin valitsee.
Ainoa, mistä kuulemma on jotain hyötyä on se, että pelikaverit valitsevat saman värisen joukkueen ja voivat näin tukea toisiaan. Siitä syystä me Karkin ja Peetun kanssa ollaan kaikki punaisessa joukkueessa. Sininen on kuulemma yleensä suosituin.

Treenijoukkueen valinnan jälkeen on mahdollista mennä vierailulle Pokémon Gymiin – eli “treenata Pokémoneja”. Olen nyt käynyt kolme kertaa gymissä, kerran oman joukkueeni ja kaksi kertaa sinisen joukkueen hallinoimassa. Ilmeisesti tavoite on voittaa kaikki “hallitsevat” Pokémonit ja ottaa gym omaan haltuun. En ole vielä niin pitkällä, mutta hauskaa treenaaminen (taistelulta se kyllä näyttää) on ollut. Tappelu menee niin, että sitä vastapuolta näpytetään niin tiuhaan kuin voi. Ilmeisesti myös oma Pokémon voisi väistellä vastahyökkäyksiä, mutta ei kyllä mitään hajua miten.
Treenihässäköissä rähjääntyneitä Pokémoneja voi hoitaa PokéStopeista löytyneillä lääkkeillä.

Kantsii kerätä kaikki mahdolliset Pokémonit, joita vain näkee. Oikeasti sitä tarvitsee vain yhden jokaista lajia, mutta ylimääräiset, ne, joilla on pienempi CP-luku kuin parhaimmalla, voi muuttaa karamelliksi antamalla ne professorille (scrollaa Pokémonin oman sivun alareunaan ja klikkaa “transfer”). Karamellit voi sitten käyttää CP-luvultaan korkeimpien Pokémonien vahvistamiseen.
Tässä on nyt suunnilleen se, mitä neljässä päivässä olen tehnyt ja oppinut. Se on riittänyt täydelliseen koukuttumiseen! Haha! Paljon on toki vielä opeteltavaa, jos innostus jatkuu – esimerkiksi, miten Pokémon Gym oikeastaan toimii. Näillä vinkeillä pääsee kuitenkin hyvää alkuun ja saa loistavasti pientä ohjelmaa kävelylenkeille.

Olen ollut totaalisesti poissa somesta useamman päivän – ja missannut sen, että mielensäpahoittajat ovat jo sankoin joukoin kerääntyneet paheksumaan Pokémon GO -peliä.
Omana kokemuksenani voin kertoa, että tunsin suorastaan pulppuilevaa iloa, kun lauantaina olimme oman taloyhtiömme pihassa (jossa on kolme PokéStopia…) ja sinne ilmestyi erittäin Pokémon-rikas vaaleanpunainen lehtipilvi. Sen seurauksena joka puolelta alkoi pihaan tulvia peliporukoita, pari muutaman teinin ryhmää, isä kahden alle 10-vuotiaan pojan kanssa, kolmekymppinen nuoripari ja pieni porukka esiteinejä poikia sekä parikymppisiä nuoria aikuisia. Ja sitten siellä olimme me, Karkki, Peetu ja minä. En ole kokenut vastaavaa sitten lapsuuden, että keräännytään jollekin pihalle pelaamaan ja leikkimään yhdessä. Toisilleen täysin tuntemattomat jakavat vinkkejä, vertailevat menestystään ja kannustavat kaveria. Ihan kuin joskus muinoin, kun pelattiin kymmenen tikkua laudalla tai rokee ja pokee.
Ja sekin vielä, että joka kerta, kun meillä oli lyhyt paussi remonttihommissa, maalin piti kuivua tai jotain vastaavaa, lähdettiin pienelle kävelylenkille Karkin ja Peetun kanssa. Ei olisi todellakaan tullut mieleenkään ilman Pokémon GO:ta!
GOTTA CATCH’EM ALL!!

Juhannusaatto ei alkanut ihan kaikkien toivomusten mukaisesti. Ulkona loikui sellainen kaatosade, että ei tosikaan ja Brexit on mennyt läpi. Positiiviselle puolelle voi toki kirjata sen, että on kuitenkin tosi lämmintä, nyt keli alkaa jo vähän jopa kirkastua – ja shoppailuista brittiläisissä nettikaupoissa tulee nyt punnan rajusti heikenneen kurssin ansiosta huomattavasti edullisempia. (I got one word for you: asos.com)
Ihan justiinsa olen pinkaisemassa juhannuksen viettoon ystäväni Camillan luokse. Tosi mukavaa päästä saaristolaismaiseen ympäristöön hän kun asuu ihan Mälarenin rannalla (vaikkakin silti melkein Tukholman keskustassa). Grillailun, juhannusaskartelun (salko jätetään väliin, mutta seppeleet olisi tarkoitus sitoa) ja uimisen lisäksi on tarkoitus vain chillailla ja nauttia valoisasta yöstä.
Ihanaa, mukavan yhdessäolon, romantiikan ja hyvän ruuan täyteistä juhannusta myös kaikille sinne ruudun toiselle puolelle! Tässä vähän inspiraatiota ruotsalaisista juhannustraditioista, jos saunominen ja kokon polttaminen alkaa tuntua liian perinteiseltä.