Tällä viikolla tulee täyteen kymmenen (10!!) kuukautta siitä, kun meidän toimistolla siirryttiin etätöihin. Viimeinen vähän isompi tapahtuma, johon osallistuin ennen omaehtoista “lock-downia” oli Karkin 30 v. synttärit keskiviikkona 11. maaliskuuta (ajatella, että Karkki oli vielä yläasteella, kun aloin kirjoittaa tätä blogia!!). Silloin käytiin syömässä aivan ihanassa, paljon kehuja ja kunniamainintoja keränneessä Sekt-ravintolassa. Voi niitä aikoja!
Sen jälkeen olen hissutellut kotosalla, tavannut lähinnä Karkkia ja sen perhettä sekä Peetua. Keväällä en käynyt edes ruokakaupassa, enkä kyllä juuri nytkään – kaiken kun saa nykyään tilattua netistä kotiovelle. (Vaikka käskyt ja pakottavat rajoitukset ovat täällä olleet Suomen näkökulmasta katsottuna lähes olemattomat, ihmiset kyllä todella hyvin noudattavat suosituksia)
Olen oikeastaan nauttinut suorituspaineettomasta elämässä leijumisesta. Puuhaksi on riittänyt kotihommailu, puutarhapalstan hoitaminen ja patikointi lähialueilla. Kun ei ole ollut niin kovaa sosiaalista meininkiä, on tullut juteltua naapureitten kanssa, tutustuttua jopa. Pääosin olen kokenut elämänpiirin pienentymisen oikein positiivisena asiana, joka on opettanut paljon ja näyttänyt, mitä kaikkea valtavan ihanaa löytyy aivan nenän edestä, kun malttaa olla touhottamatta koko ajan tuhanteen eri suuntaan.
With that said…

Ai siis hitsi vieköön ja kertakaikkiaan, miten älyttömästi haluaisin, että olisi jotkut juhlat. Ihan mitkä tahansa juhlat, syystä mistä hyvänsä, kunhan saisin syyn vetää kunnon juhlavetimet päälle, laittautua – siis tälläytyä – perinpohjaisesti. Ja juhlissa olisi vähän tungosta ja kihinää ilmassa. Vanhoja kavereita, hyviä ystäviä, moikka-tuttuja, joiden kanssa on kiva vaihtaa pari sanaa – ja ihan vieraita ihmisiä, mahdollisuuksia.
Sitten käteltäisiin ja halattaisiin ja kehuttais toistemme vaatteita ja hienoa kampausta, uusia kenkiä, uutta duunia, onnistunutta projektia. Sanottaisiin: “Mahdatteko te kaksi tuntea? Tässä on se-ja-se mun entinen kollega ja tässä hyvä ystäväni se-ja-se. Tehän olette molemmat matkustelleet paljon Italiassa!” Ja sitten puhuttaisiin ja naurettaisiin ja tutustuttaisiin ja kuka tietää mihin sekin sitten johtaisi. Hullumpaakin on sattunut.
Muistan, että joskus oli tällaista ja kai vielä tulevaisuudessakin, mutta just nyt ei. Ymmärrän oikein hyvin miksi, enkä ole edes yhtään kapinamielialalla – en vähääkään. Mutta sanon nyt ääneen sen, mitä ajattelen – vaikkei ehkä pitäisi – ja se on se, että alkaa olla selkeää matkaväsymystä tämän eristyksen ja etäisyyden ja varomisen kanssa. Maitohapolla koko muija.

Onneksi on olemassa edes virtuaaliyhteys maailmaan. Toki välillä väsyttää, kun kalenterissa on palaverit kylki-kyljessä niin, että hyvä kun ehtii välillä vessassa käydä. Ihana silti, kun saa tavata ihmisten kanssa – ja päätellen siitä, miten liukkaasti päivät täyttyy, aika monet kokevat palkitsevaksi virtuaalikohtaamisen pelkän puhelinsoiton sijaan.
Ainiin, munhan piti kertoa virtuaalipikkujouluihin pukeutumisesta – eikä alkaa filosofoida syvällisiä! Haha!
Mikään ei estä menemästä all in asun ja muun rekvisiitan kanssa, jos siltä tuntuu. Itse en ehkä sitten kuitenkaan inspiroidu ihan samalla tavalla kuin normitilanteessa, koska ruutu kuitenkin asettaa tietyt rajoitukset esim. liikkumiselle.
Selkeä meikki on hyvä ruudussa olen havainnut. Merkatut kulmat, silmät ja suu näkyy vaikka yhteyden laatu ei olisi aivan huippuluokkaa. Itse valitsen yläpainotteisen silmämeikin ja rajaukset – ja jätän silmän alapuolen meikkaamatta. Näin silmien alle ei tule niin paljon varjoa, jota väistämättä kotivalaistus jonkun verran jokatapauksessa luo.

Simppeliin juhlavaatetukseen riittää joku kiva toppi tai paita – tai kuten tässä minulla ihana kiiltäväsamettinen kimono. Kimono on lahja rakkaalta ystävältäni Tuikelta ja olen se päällä edustanut jo ties miten monessa tilaisuudessa. Entisessä normaalissa myös ihan irl.
Muu asu voi olla “huijausta”, kunhan se näyttää siistiltä, jos nousee kesken kaiken esmes noutamaan jotain. Itse luotan mustaan t-paitaan ja mustaan college-hameeseen, joka näyttää ihan fiksulta, mutta on periaatteessa sama kuin olisi verkkareissa. Ja siinä on taskut!
Juhlafiilistä kohottaa helposti näyttävällä korulla. Kaulakoru, korvikset tai vaikka joku ihana panta/muu hiuskoriste on hyviä ja ruudussa edukseen olevia valintoja. Oma sitriiniriipukseni säteilee aurinkoista, valoisaa energiaa, joka tekee ainakin minut iloiseksi ja kuplivaksi – täydellinen koru juhliin toisin sanoen!

• kimono, Lindex
• t-paita, H&M
• hame, H&M
• kengät, Aldo

Joulukuun ensimmäinen päivä – miten ihanaa!! Ja myös pikkuisen uskomatonta samalla. Jotenkin ainakin itselleni tämä jo kohta kymmenen kuukautta kestänyt kotitoimistolta työskentely, superpitkä kesäloma (meillä oli “painokas suositus”, että myös kaikki säästölomat täytyy pitää koronataloustalkoiden nimissä), nyt saikku ja yleinen mitään-ei-tapahdu -elämä, on aiheuttanut vahvan tuntemuksen ajan pysähtymisestä. Säätila ja lämpötilat vähän vaihtelevat – ja luonto näyttää pikkuisen eriltä, mutta muuten päivät ovat olleet hyvin pitkälle toistensa kaksosia.
En oikeastaan edes valita. Aika mielenkiintoinenhan tämä kokemus ylipäätään on – ja varmasti myös ainutkertainen. Otetaan nyt sitten siitä kaikki ilo ja erityiskokemuksen mahdollisuus irti. Itselläni on tietty elämänpiiriä rajoittanut vielä vähän ekstraa tämä käden kanssa säätäminen, mutta kaiken surrealistisuudessa on mielestäni ihan komedian piirteitä.
On silti kyllä ihanaa, että vuoden masentavin kuukausi, marraskuu, on nyt ohi! Olen ollut havaitsevinani, että joulukoristelu ja muu jouluun valmistautuminen on alkanut poikkeuksellisen aikaisin niilläkin, jotka tapaavat muutenkin olla ajoissa. Ihanaa kyllä, että voi hyvällä syyllä tuoda valoa ja iloa keskelle pimeyttä ja harmautta!
Ja hei – kolmen viikon päästä tilanne kääntyy taas parempaan. Jaksaa, jaksaa!

“Talvivalkoinen” ei nyt enää ole mikään uusi käsite pukeutumisessa, mutta silti tuntuu vähän radikaalilta pukeutua pimeyden keskelle kiireestä kantapäähän valkoiseen. Itseäni kuitenkin ilahduttaa ja jopa lohduttaa käyttää vaaleita sävyjä, kun ainainen hämäryys ja harmaus meinaa imeä kaiken inspiraation ja ilon elämästä.
Lupasin esitellä viime talvisesongin luottoasujani, jotka ovat nyt, käsihärvelin asettamien vaatimusten sanelemana, yhä käytössäni. Tässä yksi niistä.
& Other Stories on pelastanut pukeutumiseni oversize-neuleillaan. Tämä luonnonvalkoinen villasekoiteneule tuli rakastettua aivan nukkaiseksi. Vaalean sävyn ongelma on se, että sitä pitää pestä/pesettää useammin, koska harmaantuminen ei lähde tuulettamalla, vaikka muuten neule siinä puhdistuisikin. Pesu kuluttaa melkein enemmän kuin käyttäminen. Tuokin on käynyt jo kaksi kertaa pesulassa ja kaksi kertaa olen pessyt sen pesukoneen villaohjelmalla. Ei siis ihme, että pinta alkaa jo pikkuisen nuhjuuntua.
Hyvin se kuitenkin vielä toimii. Ehken enää laittaisi neuletta toimistolle, mutta Skype-palaverissa se menee ihan mainiosti.
Kaulassa on pilkahdus väriä suloisen pikkuhuivin muodossa. Siinä on aivan ihana retrohenkinen kuviointi Pohjois-Italian upeista pikkukylistä Garda-järven ympärillä. En tiedä huivin merkkiä, enkä usko, että se on silkkiä (vaikka myyjä kyllä niin väitti), mutta tykkään siitä ihan hurjasti. Pitääkin laittaa siitä kuva, missä koko kuvio näkyy…

Valkoiset farkut olen alunperin saanut Elloksen kanssa tekemäni yhteistyökampiksen yhteydessä. Niistä on tullut ihan luottofarkut, vaikka melkein joka käytön jälkeen ne pitääkin iskeä pesuun. Materiaali on kestänyt oikein hyvin kovaa käsittelyä ja muutenkin olen ollut niihin supertyytyväinen.
Ihan aluksi ajattelin, että käännän lahkeensuut, että eihän tuollaisia rispaantuvia ja hapsottavia puntteja voi käyttää. Sittemmin tuumasin, että juuri se on se kiva yksityiskohta, joka tekee farkuista minttumaisen huolettomat. Valkoiset housut kun helposti antavat vähän muodollisen, tiukkapipoisen preppyn vaikutelman. Pieni yksityiskohta voi vaikuttaa todella paljon kokonaisilmeeseen.


(Ihan älytön tuuli… aivan jokaisessa kuvassa karseesti karvoja naaman päällä – pahoitteluni!)

Mulberryn pikkuruinen zipped Bayswater senkuin paranee käytössä. Laatutuotteiden kanssa on kyllä ihan superihanaa se, että vaikka ne on uutena upeita, vasta käytön myötä ne todella pääsevät näyttämään parhaimmat puolensa. Tuokin on pehmentynyt juuri sopivasti ja muokkaantunut menettämättä muotoaan tai muutenkaan kärsimättä välillä kovastakaan käytöstä.
Fun fact: näköjään tuo laukun sävy on mulla nyt jotenkin pahasti päällä. Olin tässä yksi päivä purskahtaa ääneen nauramaan, kun laukku seisoi keittiösaarekkeella ja tajusin, että uudet keittiönkaapinovet ovat tismalleen saman sävyiset kuin pikku Mulberryni. Haha!

• neulepaita, & Other Stories
• farkut, Ellos (saatu)
• laukku, Mulberry
• korvikset, H&M
• tennarit, Sketchers
• huivi, ???

Lupasin asukuvia – joten tässä niitä nyt tulee!
Ihan hurjasti ei juuri tällä hetkellä ole varsinaisia syitä pukeutua oikeisiin kaupunkivaatteisiin. Näin saikulla ollessa ei tarvitse miettiä edes satunnaisia videopalavereita eikä muita etäedustustehtäviä. Välillä on ihan pakko kuitenkin saada kiskoa päällensä jotain muutakin kuin kotiverkkarit ja päivittäisellä kävelylenkillä kuraantuneet lenkkarit.
Onhan se oikeastaan aika uskomatonta, että esim. viimeviikoinen visiitti sairaalassa, kyynärpään extraröntgenissä, aiheutti sen verran kuumotusta, että asua piti alkaa miettiä jo pari päivää aikaisemmin. Tai että miten tämä täällä meillä nyt taas pahentunut koronatilanne, minkä vuoksi välttelen jälleen jopa tuossa kävelymatkan päässä olevassa ostoskeskuksessa pyörimistä, tuntuu isolta pettymykseltä juuri sen vuoksi, että ei ole sitäkään vähää syytä laittautua ihmisten ilmoille.
No, iloitaan nyt siitä pienestä, mitä on – eiköhän tässä nyt jossain vaiheessa päästä tapaamaan ihmisiä muuallakin kuin Zoomissa.

Tavallaan olen kyllä ihan kiitollinenkin tästä eristyksissä elämisestä. Koko viime talvi meni tosiaan käsi härvelissä ja ehdin kyllästyä perinpohjaisesti jokaikiseen niistä harvoista vaatteista, joita kyseisen hökötyksen kanssa kykenin käyttämään. Mitään kovin kattavaa valikoimaa en halunnut hankkia, koska tavoitteena (ja toiveena!!) on kuitenkin koko ajan ollut, että tässä pääsisi käyttämään normaalimitoituksella olevia vetimiä.
Nyt pitäisi yhteiselon käsivarsihärvelin kanssa olla loppusuoralla. Jos kaikki menee hyvin niin jouluun mennessä pitäisi olla taas kaksi kättä käytettävissä – uskomatonta!!


Pelastukseni on ollut salliva oversize-muoti – vaikka kyllä täytyy sanoa, että olen todellakin oppinut nyt myös palauttamaan ei-sopivat nettiostokset. Yllättävän monessa vaatteessa on sitten kuitenkin varsin “normaalit” hihat, vaikka muuten mitoitus olisi reilu.
Pitkä neuletakki, laadukkaan ja muhkean tuntuista villasekoitetta, löytyi Henkkamaukalta. Se on toimittanut myös päällysvaatteen virkaa, sillä riittävän väljähihaisten takkien löytäminen on ollut käytännössä mahdotonta. Tai ainakaan sellaista takkia, josta olisin valmis maksamaan pyydetyn hinnan, eli josta tykkäisin niin paljon, että haluaisin käyttää sitä myös sitten, kun härveli on historiaa, ei ole osunut kohdalle. Etenkin talvitakkien kohdalla, makuni on enemmän räätälöity kuin oversize, enkä voisi kuvitellakaan hankkivani kunnon päällysvaatetta vain yhtä tai edes kahta talvisesonkia varten.
Housut on tosi hyvä löytö Lindexiltä. Tarvitsin viime talvena yhteen työtilaisuuteen (voi niitä aikoja!!) housut, jotka on fiksummat kuin farkut mutta rennommat kuin suorat housut. Lindexin tummansiniset, villasekoitekankaiset reisitaskuhousut sopii kuvaukseen just eikä melkein. Eipä nyt näköjään tullut otettua kuvaa taskuista, mutta ne on tikkauksineen ja taskunläppineen oikein kivat.
Paita on joku erittäin random no-name sporttipaita Åhlénsilta. Sen paras puoli, ok värin lisäksi, on laajat hihansuut, joista härveli pujahtaa läpi ilman kivuliasta pujottelua.
Tennareitten erinomaisuus on samaa luokkaa: valkoinen väri ja slip-in -malli (yhdellä kädellä ei paljon nauhoja solmita…) oli filttereinä, kun etsin Zalandosta kaupunkikäyttöön sopivia sneakersejä. Nuo Skechersin tossut oli kaikkein eniten basic – ja sittemmin ovat osoittautuneet aivan erinomaisiksi käytössä pehmoisen ja jalkaan muovautuvan vaahtomaisen sisäpohjan ansiosta.

• neuletakki, H&M
• t-paita, Åhléns
• housut, Lindex
• tennarit, Skechers
• kassi, Carin Wester

Reilu viikko sitten tähän aikaan palailin takaisin tähän maailmaan neljä tuntia kestäneen kynärpää-/käsivarsileikkauksen jäljiltä. Olin samanaikaisesti aivan poskettoman helpottunut siitä, että kauhukuvat pieleen menneestä operaatiosta ja siitä, etten enää koskaan heräisi nukutuksesta, eivät olleet toteutuneet. Ja lisäksi aavistuksen kauhuissani edessä olevasta toipilasajasta kovine kipuineen ja vaativine kuntoutuksineen.
Mitä siis on tapahtunut?
Koko uskomaton hässäkkä käden kanssa alkoi aurinkoisena ja lämpimänä kevätpäivänä toukokuun 2019 puolessa välissä. Sinänsä harmittoman oloinen kuperkeikka (joista syytän edelleen uusia sandaaleitani!) muuttui kohtalokkaaksi, kun onnistuin lasketumaan katukiveykseen niin harmillisessa kulmassa, että muusiksi meni juuri se kyynärpään kohta, missä kaikki käden hermot kulkevat. (Täällä on lisää aiheesta) Kyynärpäähän operoitiin tuolloin jonkinlainen tekonivel/puoliproteesi korjaamaan vaurioituneet osat.
Aika pian huomasin, (tai käytännössä lähes välittömästi, kun vain vuorokausi leikkauksen jälkeen käsivarren kipsi poistettiin ja sain tilalle ortoosin (eli härvelin)), että kyynärnivel lonksuu ihmeellisesti, kun yritän ihan varovaisestikin liikuttaa kättä. Ihan kuin käsi tippuisi pois saranoilta. Röngenkuvissa näkyi jotain pientä hässäkkää, mutta se kuulemma parantuisi samalla, kun koko käsi toipuisi.
Näin ei kuitenkaan käynyt vaan pitkän ja monin paikoin varsin tuskallisen kesän jälkeen lääkärini totesi, että kyynärpäässä on jotkut nivelsiteet surkastuneet ja sen seurauksena yksi käsivarren luista on irrallaan. Se selitti kivut, jotka kipulääkityksestä huolimatta oli välillä niin kovat, että meinasi järki lähteä – ja sen, ettei sen paremmin käden kuin sormienkaan toiminta ahkerasta jumppaamisesta huolimatta parantunut.
Ainoa, mikä tuossa tilanteessa auttaisi, olisi uusi leikkaus ja kokoproteesin asentaminen käsivarteen. Itkuhan siinä tuli, kun tuon kuulin, varsinkin, kun kerrottiin, että tämän jälkimmäisen leikkauksen jälkeen on turha odottaa käden toiminnan palautumista ennalleen. Kokoproteesia pitää varoa, mitään painavaa ei saa nostaa ja kaikki toiminta, missä on vähänkään kaatumisvaaraa on ehdottomasti kielletty. (Hyvästi rakas lumilautailu <3)
Aloin jonottaa uutta leikkausaikaa alkusyksystä 2019. Alunperin jonoajaksi ilmoitettiin noin kolme kuukautta ja varauduin jäämään saikulle vuoden vaihteen tietämillä. Tammikuussa soittelin perään, kun mitään ei ollut kuulunut – ja minulle kerrottiin, että koska tähän operaatioon tarvitaan kaksi leikkaavaa kirurgia, odotusaika on normaalia pidempi.

Hermot alkoivat olla talvella jo aika kovalla koetuksella. Olin mitoittanut jaksamiseni ja tsemppihenkeni vuodenvaihteeseen asti, mutta sen jälkeen piti kyllä ihan tietoisesti meditoida ja hengitellä tyyliin turha-stressata-asioista-joille-ei voi-mitään, etten olisi täysin pimahtanut. Helmikuussa sitten vihdosta viimein tipahti postiluukusta se kauan kaivattu kirje, joka sisälsi leikkausajan.
Blogijutun otsikko viittaa siihen, miten sen kanssa kävi. Vain vajaa kaksi viikkoa ennen hartaasti odotettua operaatiota, sain sairaalan leikkaussunnittelusta puhelun: kaikki ei-henkeäuhkaavat leikkaukset on peruutettu toistaiseksi koronapandemian vuoksi.
Tavoitteena oli siis vapauttaa tiloja ja anestesia-henkilökuntaa vaikeasti sairastuvia koronapotilaita varten ja siksi leikkauksia peruutettiin. Olen edelleen sitä mieltä, että strategia oli perusteltu ja oikea, vaikka edes täällä Tukholman alueella ei koko kapasiteettia lopulta jouduttu ottamaan käyttöön edes kevään pahimpina viikkoina. Ja vaikka jouduin henkilökohtaisesti kärsimään leikkauksen lykkääntymisestä.
Voi ehkä tuntua, että mitä se nyt enää muutama kuukausi missään tuntuu, kun on jo niin kauan odotellut muutenkin. Mutta olin kyllä kovasti odottanut, että kesällä käsi olisi jo edes jotenkuten käyttökunnossa. Että pystyisin käymään uimassa, hommailla (kunnolla) palstallani, mennä ulkoilmajoogaan ja tehdä kaikenlaista pientä puuhaa, mihin nyt ihmiset kahta kättä tarvitsevat.
Viimeisimmät varsinaiset asukuvapostaukset täällä blogissa on viime vuodenvaihteesta. Näin, vaikka tykkään tosi paljon tehdä juuri niitä. Jotenkin asukuvapostaukset auttavat itseäni näkemään oman garderobini mahdollisuudet huomattavasti luovemmin. Nyt olen ollut tuomittu kantamaan käsihärveliä (ettei tulisi lisää vauriota. Irrallisen luun takia kaikki kierto- ja vääntöliikkeet olivat big no-no) ja se ei ole todellakaan helpottanut pukeutumista. Asujenkin kanssa jaksaminen riitti juuri ja juuri vuodenvaihteeseen asti.

Pidän kuitenkin itseäni sikäli onnekkaana, että vaikka korona lykkäsi leikkaustani melkein puolella vuodella, pakolliset etätyöt ovat olleet tilanteessani aivan toiveiden täyttymys. Normaalisti tykkään käydä toimistolla, enkä missään tapauksessa halua pysyvästi tehdä töitä kotoa käsin, mutta juuri nyt se on sopinut erinomaisesti.
Ensinnäkin tosiaan tuo pukeutuminen ja ihmismäiseen kuntoon laittautuminen. Hankin viime syksynä pari ponchoa ja oversize-neuletta, joita pystyn käyttämään härvelini kanssa. Samoin tarvitsin parit alaosat ja kengät, jotka pystyy pukemaan yhdellä kädellä. Niitä sitten pyörittelin asupalapelinä päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. (Varmaan ymmärrätte, että kun tästä selviän, en ole juurikaan innostunut testailemaan mitään minimalistista capsule-pukeutumista!). Kulmat ja ripset laitatutin ammattilaisilla, muuten mentiin kesämökkilookilla.
Kotitoimistolla ei ole tarvinnut stressata siitä, jos sama neulepaita on kolmatta kertaa viikon sisällä päällä, tai jos yhdellä kädellä väsättävä suttunuttura on ylittänyt boho-chic -rajan ja on vain suttuinen. Niitä harvoja kertoja varten, kun etäpalaveri vaati kameran päällä oloa, sai olemuksen kammattua business-kelpoiseksi huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin mitä päivittäinen töihin lähtö vaati.
On ollut myös aivan ihanaa, että ei ole tarvinnut liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Kyynärpääni on härvelistä huolimatta ollut sen verran arka ja hutera, että kaikenlaiset töyssyt, tärähdykset ja varsin kevyetkin töytäisyt ovat tuottaneet ikävää kipua. Siksi ei ole ollut mitenkään stressitöntä kulkea työmatkoja raitiovaunulla, joka varsinkin ruuhka-aikoina on ihan täpötäynnä ihmisiä.

Tällä hetkellä käsivarressa on kainaloon asti ulottuva kipsi. Se on härveliin verrattuna paljon kapoisempi ja olenkin nyt ilokseni saanut jopa jotain ihan normaaleja vanhoja neulepaitoja päälleni. Kipsi poistetaan vajaan parin viikon päästä ja sen jälkeen saan uuden härvelin kuudeksi viikoksi. Saas nähdä, mitenkä sitten sen kanssa pukeutumishommat sujuu.
Voi olla, että innostun esittelemään täälläkin “härveliasujani”. Olisihan se toisaalta ihan hauskaa, että niitäkin jäisi muistoksi blogiarkistoon.

Oversize-trendi on ollut pelastukseni! Ensisilmäyksellä härveli ei ehkä näytä niin suurelta tai tilaa vievältä, mutta varsinkin tuo kyynärpään vieressä oleva metallinen nivel on sellainen mötikkä, että sitä ei ihan mihin tahansa hihaan ujuteta. Onneksi varsinkin & Other Storiesin valikoimissa oli viime talvena tosi kivoja oversize-neuleita. Ilman niitä olisin ollut kyllä ihan pulassa.
No, nyt ollaan menossa kohti parempaa – ja vaikka matka on vielä pitkä, olen pääosin valoisalla ja hyvällä mielellä. Oikein hekumoin, mitä kaikkea voinkaan taas tehdä, kun on kaksi kättä käytettävänä.
Hyvä ystäväni lähetti paketin, jossa oli Suuri Käsityö- ja sukkaneulelehtiä sekä sukkapuikkoja etc. Tuskin maltan odottaa, että pääsen käsiksi sukkalankoihin, ompeluprojekteihin ja muihin DIY-juttuihin!

Perinteitä kunnioittaen, tässä lista “viimeinen päivä ennen leikkausta” -outfitin osista:

• neuletakki, & Other Stories
• neulehame, House of Dagmar
• toppi, H&M
• tennarit, Sketchers
• korvikset, H&M

Tänään on tullut sen päiväinen määrä huonoja uutisia tuutista jos toisestakin, että oli ihan pakko alkaa selailla puhelimen kuvia onnellisemmista ajoista. (Ei, ei mitään superhälyttäviä uutisia – ei ainakaan tällä tietoa – ja vain osittain koronaan liittyviä. Mutta kaikenlaista pientä ja keskisuurta, joka pistää muutenkin kovalla koetuksella olevan hyvän tuulen ja positiivisen maailmankatsomuksen aikamoisen haasteen eteen.) Siinä sitten tajusin, että enhän ole lainkaan tehnyt virallista esittelyä asusta, joka ylläni juhlin Karkin ja Cissin häitä!
Asusta ei ole virallista asukuva-pönötys -otosta, joten esittely tulee sekalaisista kavereilta saaduista ja virallisen kuvaajan kuvista leikellyistä palasista sekä asun osasista erikseen. Olin koko hääjuhlapäivän niin tohkeissani ja täpinöissäni kaikesta, että tajusin vasta seuraavana päivänä unohtaneeni pyytää ketään näppäämään parempaa kuvaa asustani.
Sinänsä harmi, sillä olin ihan supertyytyväinen asuuni (paitsi hiuksiin, jotka olivat aika kauheet… haha!), mutta toisaalta olen niin onnellinen tuosta päivästä, enkä yhtään ihmettele, ettei siinä tullut mieleenkään miettiä jotain niin triviaalia kuin omat asukuvani.

Tässä, sinänsä aika karseassa kuvassa, näkyy melko hyvin tuon ihanan mekkoni (kyllä, tykkään siitä edelleenkin valtavasti!) hienot, viittamaisiksi huituloiksi leviävät hihat. Viritelmä nielaisi sisuksiinsa robocop-käsihärvelini ja antoi lisäksi aimo annoksen voittamatonta superwoman fiilistä. Tuo taitaa olla myös ainokainen kuva, jossa näkyy asuni kengät, pehmeän puuteriroosat mokkasandaalit tukevalla palkkikorolla.
Juttuhan on niin, että minulla oli jo melkein koko asu hankittuna häitä varten jo ennen onnettomuuttani. Siihen asuun en vain olisi käsipuolena saanut itseäni kingerrettyä. Lisäksi toispuoleisuus aiheuttaa sen, että tasapainoni on aivan hakoteillä. Siitä syystä en voinut harkitakaan, että olisin laittanut jalkaani ihanat nude-pitsiset Karl Lagerfeldin piikkikorkoiset avokkaat, jotka hankin jo aikapäiviä sitten juuri tätä tilaisuutta varten. Oh well. Palkkikorot olivat muutenkin kätsymmät Gamla Stanin mukulakivikaduilla.

Ensi kesänä noista saa oikein hyvät arkisandaalit. Siis olettaen, että kesällä on ookoo liikkua jonnekin muuallekin ihmisten ilmoille kuin tuohon lähikauppaan. Tai miksei sitä voi kauppareissullekin vähän laittautua, jos muuta ei ole.

Käsilaukku on mielestäni hurjan sievä! En muista mitä merkkiä se on – joku random löytö Zalandosta. Väritys toistaa just eikä melkein sekä mekon syvän fuksian punaisen että sandaalien roosan. Lisäksi siinä on vielä vaaleampaa vaaleanpunaista, samaa sävyä, jota minulta löytyi aavistuksen shimmerinä versiona kynsilakasta.

Siis toi mun kampaus oli kyllä aikas kaamea, mutta päätin, etten välitä. Sivuseikka, mikä sivuseikka!
Hiusten tarina on kyllä aika mainio (“mainio”). Kävin kampaajalla torstaina ottamassa värin tyvikasvuun. Ihana kampaajani lupasi tehdä oikein supernapakat kiharat, joiden kanssa selviän lauantaihin asti. Sain ohjeeksi olla koskematta kiharoihin torstaina (en koskenut), haroa hiukset sormin auki perjantai-illan pre-wedding drinksuille (varoitteli vain, että kiharat voivat olla varsin sähäkät perjantaina, mutta vakuutin, että se sopii oikein hyvin perjantaille ajattelemaani lookiin) ja lauantaina suihkuttaa kevyesti hiuslakkaa, jotta nyt tyylikkäästi laimentuneet kiharat pysyisivät koko päivän.
Nooh… täältä voi käydä kurkkaamassa, millaiset “villit kiharat” olivat perjantaina…
Ihan alunperin oli ajatus, että laittautuisimme Peetun kanssa yhdessä täällä minun luonani, ja hän voisi sitten myös vähän viritellä hiuksiani siinä samalla. No, sitten kävi selväksi, että kaasoa tarvitaan auttamaan morsiamelle puku päälle ja assisteeraamaan hääkuvien ottamisessa. Varasin jo siinä vaiheessa itselleni kampaaja-ajan ja haaveena oli jokin tämän tyyppinen kampaus. Kaikki inspiraatio oli haettu hakusanoilla “helppo” & “easy half up-do”.
Kampaaja ei selkeästi ollut samaa mieltä helppoudesta – näissä kuvissa näkyvä puoliksi räjähtänyt “kampaus” on tosiaankin ihan hääjuhlapäivän alusta. En edes halua ajatella, miltä se näytti sitten loppuvaiheessa. Pikku anekdootti, että tämäkin kampaaja toisteli moneen otteeseen, että tehdään nyt sitten sellaiset kiharat, että varmasti pysyy. No, mitä mieltä olette? Menikö niinku Strömsössä?

Saavuimme kirkolta juhlapaikan läheisyyteen ihanasti tunnelmallisella höyrylaivalla. Satamasta oli noin kymmenen minuutin kävelymatka ja fiksuna olin tietty ottanut luotto-Havaianakset mukaan. Ne päätyi jalkaan myös aika välittömästi tanssin alettua illallisen jälkeen. Mutta hei huomatkaa – mustat lipsut matsaa ihan mainiosti laukun pohjaväriin. Haha!

Mekon pääntien ja vyön reunoja kiertää diskreetti rivi kevyesti kiilteleviä lasihelmiä. Mielestäni oikein kiva yksityiskohta, joka antaa mukavan viimeistellyn ilmeen. Ja sen vuoksi myös saman tyyppisin lasihelmin aplikoitu laukku tuntui oikealta vaihtoehdolta.

Korvissa Karkilta saamani upeat Efva Attlingin korvakorut.

Meikistäkin piti sanoa jotain, mutta sitten kävi niin, että kampaajan jälkeen aikaa siihen, kun taksi tuli hakemaan allekirjoittanutta kirkolle, oli tasan 23 minuuttia. Yksikätisenä vasemalla kädellä operoidessa oikein mikään ei suju kovin nopeasti. Niinpä meikki koostui kahdesta osasta: yhtä väriä luomille (aurinkopuuteria) ja luottohuulipunaa huulille. Loppukesästä oma väriskaala oli onneksi aika hyvissä ja kulmakarvat värjätty.
Ja kyllä, legenda pitää paikkansa: juoksin taksiin lipsut jalassa ja mekko auki. Ensi töikseen taksikuski sai vetää selässä olevan vetoketjun kiinni. Sandaalit vaihdoin jalkaan vasta kirkolla ja Tinni laittoi korvakorut korvaani.

Mutta päivä oli niin täydellinen ja onnellinen kuin vain voi olla!
Tässä viimeisessä hienossa panoraamakuvassa, jonka Tinnin mies on ottanut, kun virallinen kuvaaja ottaa meistä potrettia, näkyy koko rakas ydinperheeni (sekä Peetun hieno Hugo Boss -mekko ja & Other Stories sandaalit, jotka melkein vahingossa ostin samanlaiset).
Meidän likkajengi! <3

Heips ihanat!
Jotenkin oikeasti kolahti tänään, että tosiaan – loppumassa on kokonainen vuosikymmen. Niin outoa! Peetu kertoi some-meemistä, joka menee vapaasti käännettynä suunnilleen näin: 2017 oli kaksi vuotta sitten, mikä on vähän hullua, sillä 2007 oli myös kaksi vuotta sitten. Sanotaan somesta, meemeistä sun muista mitä tahansa, mutta tämä sai tuntemaan, että en ole yksin fiiliksieni kanssa. Ihanaa, että joku on kiteyttänyt paradoksin puolestani!
Tietty tajuan, että on tapahtunut kaikkea niin valtavasti, että pakostikin on kulunut kymmenen vuotta vuodenvaihteesta 2009/2010. Tasan kymmenen vuotta sitten tänään vietin joulun ja uudenvuoden aikaa Peetun kanssa Tampereella Tinnin hoivissa. Siitä, kun tyttöjen isä päätti nostaa kytkintä, oli vielä alle vuosi. Karkki reppureissaili pitkin Aasiaa ja Australiaa (& soitti uudenvuoden aaton aamuna kuuden maissa Sydneystä kertoakseen, että oli mennyt kihloihin.. no, sitä ei – onneksi – tainnut kestää kuin noin vuorokauden!). Kaikki oma energiani meni silloin uuden elämän opetteluun.
Vuodenvaihteessa kymmenen vuotta sitten olin edelleen  päätoiminen bloggari ja yrittäjä. Indiedays oli perustettu, mutta sivuston lanseerausta saatiin vielä odottaa parisen viikkoa. Itseasiassa aikasmoinen kunnia saada olla yksi legendaarisen portaalin perustajablogin pitäjistä!

Tämähän nyt lipesi ihan muisteloiden puolelle, vaikka piti vain esitellä tämän päivän toimistoasu.
Olin tosiaan tänään ihan toimistolla, vaikka suurin osa muusta jengistä on lomalla tai tekee töitä kotoo. Tunsin tarvitsevani päivän-pari siivotakseni työpöydältä ja meiliboksista tekemättömiä duuneja, joita olen ei-kiireellisinä lykännyt eteenpäin. Kun kevään härdelli tästä taas ensi maanantaina alkaa, rauhalliset office-päivät saa unohtaa. Tammikuu näyttää jo valmiiksi aivan täyteenahdetulta kaaokselta…
Toisaalta en myöskään tuntenut mitään tarvetta ylimääräisten vapaiden pitämiseen. On tässä saanut hillua kotona ihan tarpeeksi jo muutenkin ja sitten kun pääsen kyynärpääni kanssa leikkaukseen, tulee pakollista paussia duunihommiin eniveis.
(Ja ei, mitään tietoa leikkauksen ajankohdasta ei vielä ole. Soittelin sinne sairaalan leikkausjärjestelyyn marraskuun lopulla ja lupasivat yrittää saada ajankohdan tietoon ennen joulua, mutta mitään ei ole kuulunut. Tämän mun keissin tekee erityisen haastavaksi se, että siihen tarvitaan kaksi leikkaavaa lääkäriä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että pikkuhiljaa alkaa todella kypsyttään tämä odottelu ja tietämättömyys.)

Tänään ajatus “pukeudun vain itseäni varten” oli varsin totta – toimistolla ei tosiaankaan ollut kuin muutama hassu kollega paikalla. Respan Helenen lisäksi näin kolme muuta henkilöä! Huopatossutehdasmeininkiä todellakin.
Asuksi valikoitui yksi loppusyksyn käytetyimmistä vaatteista – & Other Storiesin oversize neuletakki. Onneksi se on musta, niin työpaikan ihmiset eivät ehkä hoksaa, että pidän sitä hyvinkin kahtena päivänä viikossa! Alaosa edustaa signature-tyyliäni; pohjepituinen jersey-kynähame on mukavuudeltaan kotiverkkaritasoa, mutta ilmeeltään verrattain fiksu.



Jos nyt vielä tässä klassisesti päivitellään säätä, niin voin kertoa, että tänään meillä täällä on ollut ihan älytön keli. Melkein kirjoitin, että “helle”, sillä siltä se on tuntunut. Aamulla, kun läksin töihin, oli jo kahdeksan astetta ja päivällä lämpeni kymmeneen, mikä on selkeästi enemmän kuin monena juhannuksena! Ihmeellisen trooppiselta on tuntunut myös poikkeuksellisen kova, puuskittainen tuuli (Tukholmassa, toisin kuin esim. Helsingissä, on tosi harvoin kovaa tuulta – siitä pitää tiuha ja laaja saaristo huolen), joka kaiken lisäksi tuntui ihan lauhalta eikä yhtään kirpeältä tai kolealta.
En halua olla niitä, jotka huutavat ilmastonmuutos heti, kun on vähän poikkeuksellinen keli. Ilmastonmuutos on ankara tosiasia, mutta yksittäisiä poikkeamia on ollut aiemminkin. Silti kyllä kieltämättä tällainen ihme lämpöaalto keskellä talvea pistää vähän klumppia mahanpohjaan..
No, huomenna on tämän vuosikymmenen viimeinen päivä. Me kaikki voidaan yhdessä vaikuttaa siihen, että 20-luku tulee olemaan se vuosikymmen, joka menee historiaan aikana, jolloin ihmiskunta käänsi kehityksen kohti parempaa ja kestävämpää tulevaisuutta!

• neuletakki, & Other Stories
• hame, H&M
• laukku, Mulberry
• kengät, Acne