Here we go again!!
Kyllä kai se nyt on sitten taivuttava ja sanottava kesälle heipat. Viimeisen virallisen kesäkuukauden viimeinen viikonloppu meni vaihtelevissa tunnelmissa. Sää oli vähintään yhtä vaihteleva. Välillä paistoi aurinko ihanasti, välillä taas ukkosti ja satoi kaatamalla. Ja kyllähän se aikas syksyiseltä vaikuttaa, kun aurinko laskee vastapäisten talojen taakse jo reilu pari tuntia aikaisemmin kuin keskikesällä.
Tänään siis hyvästeltiin kesä ja pantiin samalla peukut pystyyn ja sormet ristiin ja kaikki muutkin toivomusluut riviin, että saataisiin pitkä, aurinkoinen ja lämmin syksy. Muistan kyllä jonain syksynä grillanneeni tyytyväisenä ulkona vielä lokakuun viimeisenä viikonloppuna – eli ei tässä nyt kannata vielä millekään syysmasennukselle antaa valtaa.
Illalliseksi nautittiin alakerran sushi-mestasta haettuja herkkuja – kyytipoikana Karkin tuliaisiksi tuoma herkullinen rosé viini.
Huomenna alkaakin sitten vihdoin Tukholman muotinäytösviikko – mahtavaa! Yritän raportoida kuulumisia ja fiiliksiä paikan päältä aina, kun vaan ehdin koneen ääreen. Aika hektistä tulee kyllä varmaan olemaan, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mutta ainahan sitä voi napsaista pienen bloggailuhetken vaikka sitten yöunista!
Yksi tuore super-blondi täällä vaan moi… Ei mennyt tämänpäiväinen kampaajalla-käynti ihan niin sanotusti putkeen. Tai, jos nyt pikkiriikkisen täsmennän – en ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ja turha kai erikseen mainita, että en ole erityisen tyytyväinen (lue: olen superpettynyt) lopputulokseen. Olen täällä nieleskellyt uutta lookiania päivän mittaan ja nyt tuntuu, että on vaan ihan pakko avautua täällä blogissakin.
Nyt siis seuraa pahaa hius- ja kampaaja-aiheista tilitystä. Kuvituksena on otoksia Mintun hiuksista tämänpäiväisen kampaamokäynnin jälkeen. Jos kyseisistä kuvista saa sellaisen käsityksen, että kuvattavana oleva henkilö on itkenyt, se saattaa johtua siitä, että hän on. Bloggari kuitenkin hymyilee reippaasti ja tietää varsin hyvin, että maailmassa on huomattavasti suurempiakin murheita kuin yhdet liian vaaleaksi vaalennetut hiukset.
Tarkennukseksi: en ole erityisen tunneherkkä ulkonäköni suhteen – ja hiuksetkin saavat usein olla vähän miten sattuu. Kuitenkin hiusten värisävy on tullut aikaa myöten yhä tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. Olen kokeillut aikoinani kaikki sävyt vitivalkoisimmasta vetyperoksidiblondista porkkanan-oranssin ja kylmän mahonginpunaisen kautta yönmustaan, mutta nykyisin yritän pitäytyä aika luonnollisissa, vaaleahkoissa lämpimänruskeissa sävyissä.
Jostain syystä suhde kampaajaan on itselleni paljon henkilökohtaisempi ja tärkeämpi kuin esimerkiksi suhde hammaslääkäriin, gynekologiin tai hierojaan. Kuvaavaa on, että ainakin pari vuotta Tukholmaan muuttamisen jälkeen kävin edelleen Tampereella Tukkateekissä kampaajalla.
Sen jälkeen, kun luottokampaajani Tamperen Tukkateekissä lähti jatkokouluttamaan itseään Lontooseen, päätin, että on aika löytää Tukholmasta joku säällinen paikka, jossa voi käydä huollattamassa kuontaloaan säännöllisesti.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen testannut yhtä sun toista. Täkäläiset hyper-kalliit hipster-kampaamot tuli koluttua toissa-edellisen työpaikan kollegoiden suositusten perusteella. Useimmat olivat ihan ookoo, mutta kun maksaa niitä summia, mitä kampaajalla käyminen täällä parhaimmillaan maksaa, olisi tosi kiva, jos fiilis olisi jotain muuta kuin ihan ookoo.
Lukuisien kokeilujen jälkeen jumituin muutamaksi vuodeksi Björn Axénin Urban – kampaamoon. Sain muistaakseni heti ensimmäisellä tai toisella käynnillä kampaajakseni aivan loistavan tyypin. Hän ei jankuttanut niitä niin monille kampaajille tyypillisiä kysymyksiä väkinäisen keskustelun toivossa. Kyseinen tyyppi oli myös siitä äärimmäisen harvinainen, että hän sekä leikkasi että värjäsi aivan taivaallisella taidolla. Sitten kävi niin, että hän päätti perustaa oman yrityksen jossain kaukana förortenissa. Sain kyllä puhelinnumeron sinne – ja tänään, jos koskaan, kadun, että en pannut numeroa tarkemmin talteen.
Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi käymistä Urbanissa, vaikka ihana kampaajani olikin ottanut hatkat. Testasin valehtematta kaikki paikan kampaajat senior hair stylist and excellent whatever -tyypeistä paikan harjoittelijoihin. Parhaimmillani olin vain väljähtyneen laimeasti tyytyväinen – ikinä koskaan (enää) en poistunut ko. paikasta rehellisesti ja vilpittömästi tyytyväisenä.
Reilu vuosi sitten Karkki, joka silloin vielä asui kotona, kävi aivan ex-tempore tässä meidän lähellä olevassa kampaamossa värjäämässä ja leikkauttamassa hiuksensa. Lopputulos oli aivan fantastisen hieno! Koko helahoidon hinta oli noin tuhat kruunua sisältäen vaalennettujen hiusten proteinihoitoampullit sun muut. Karkki ei ollut huomannut ottaa kampaajan nimeä ylös, mutta sanoi, että kyseinen naispuolinen henkilö puhui tuskin lainkaan ruotsia ja muuten todennäköisimmin venäjää.
Koska en ollut ollut mitenkään erityisen tyytyväinen Urbanin aikaansaannoksiin sen jälkeen, kun ihana rastatukkainen luottokampaajani lähti omille teilleen, olin hyvinkin avoin ajatukselle, että kokeilen jotain ihan muuta. Urbanilla pelkkä tyvivärjäys maksoi pari vuotta sitten noin 1800 kruunua (= 200 €) ja väri + latvojen trimmaus noin 2200 kruunua (250 €). Tuumasin, että koska tiedän aivan tismalleen, mitä haluan ja koska en ole muuttamassa sen paremmin leikkausta kuin väriäkään, voisin säästää aika pitkän pennin, jos siirtyisin Urbanista korttelikampaamon asiakkaaksi.
Ensimmäisellä kerralla toki jännitti, että mitähän tästä nyt mahtaa tulla… En luonnollisestikaan saanut kampaajakseni samaa, venäjää puhuvaa neitoa, mutta nuoren oloinen vahvanäppinen tyttö ylitti kyllä kaikki odotukseni. Mikään kaksinen leikkaaja hän ei todellakaan ollut, mutta värjäysvärisilmää löytyi sitäkin enemmän. En käy kampaajalla kuin muutaman kerran vuodessa, mutta kyseinen neitokainen ehti värjätä hiukseni kuitenkin varmaan viisi-kuusi kertaa. Jokaikinen kerta poistuin paikalta erittäin tyytyväisenä hiuksistani löytyvään väriin. Hintaa koko lystille tuli noin 500 kr (800 kr, jos myös latvat tasattiin). Eli ei juuri mitään.
Tänään päivällä olin innoissani menossa saman neitokaisen käsittelyyn. Mutta kuinkas kävikään. Kun saavuin paikalle herttainen ja hyvin treenattu nuori mies selosti, että vakikampaajani on lopettanut ja hän hoitaisi homman tänään. Kysyin ihan ensimmäisenä, että kai hänellä on minun asiakaskorttini, josta selviää, mitä väriseosta hiuksiini on aikaisemmin laitettu. Jees, jees, hän vastasi, samma färg, samma färg. Tuumasin, että mitäs tässä hötkyilemään. Jos kerran oikea väri löytyy kortista ja tarkoitus ei ole leikata – niin että mikäs hätä tässä on.
Pikkuisen epäillen katselin kampaaja-herran värikuppia. Sen verran pitkä kokemus on ehtinyt kertyä näistä värjäilyhommista, että siniseen taittava vitivalkoinen tarkoittaa yleensä erittäin vaaleaa sävyä. Kysyin vielä uudestaan, että onko tosiaan kyseessä sama väri, mikä löytyy kortistani. Vastaukseksi sain: jees, jees, samma färg, samma färg. Joten päätin rentoutua vaikka sitten väkisin.
Kampaaja-herra oli hyvin innokas keskustelemaan ja hyvin pian tajusin, että hänen ruotsinkielen taitonsa on lievästi sanottuna rajallinen. En yleensäkään pidä tyhjää jauhavista kampaajista (missä oot töissä, onko sulla lapsia, mitä sä harrastat, ookko ollu lomalla…) vaan kaikkein mieluiten syvennyn ultimate-kampaaja-paheeseeni eli öö-luokan juorulehtien lukemiseen. Tavallisesti näkyvä (muka) lehteen syventyminen hiljentää puheripulisemmankin kampaajan, mutta tämä nuori herra jaksoi sinnikkäästi viritellä keskustelua.
Tai paremminkin sanottuna “keskustelua”. Olen tottunut siihen, että kampaajat kommentoivat a) miten pitkät hiukseni ovat, b) kuinka hurjan paksut hiukseni ovat ja c) miten kivasti hiukseni ovatkaan luonnonkiharat. En ota tätä minään henkilökohtaisena kehuna vaan ennemminkin ajattelen, että heidän työhönsä kuuluu myös se, että he haluavat asiakkaan tuntevan olonsa hyväksi ja hienoksi. Ja nämä nyt ovat niitä asioita, joita minulle voi sanoa – ne ovat varmasti jossain määrin totta, mutta en todellakaan kuvittele, että hiukseni olisivat jotenkin poikkeuksellisen pitkät, paksut tai ihanasti luonnonkiharat.
Ehkä kyseessä oli erittäin monimutkainen sosioantropologinen ongelmakohtaaminen, mutta kun varsin huonosti ruotsia puhuva tämänpäiväinen kampaajani toisteli noin ziljoona kertaa, miten fantastiset hiukset minulla onkaan ja miten hänen mielestä pitkät vaaleat hiukset ovat niin hurjan kauniit, alkoi aivan järkyttävän epämukava olo hiipiä jäseniin. Siis täytyy sanoa, että hän ei ollut epämiellyttävä eikä lähentelevä ja yritin koko ajan tolkuttaa itselleni, että hän varmaan yrittää tehdä parhaansa sillä vähäisellä ruotsin kielen sanastolla, mitä hänellä on, mutta silti. Siis oikeasti olisi varmaan pitänyt olla tosi imarreltu, kun joku hädin tuskin kolmekymppinen selkeästi punttisalilla käymistä diggaava tumma egyptiläiskaveri yrittää tehdä vaikutusta. Spontaani reaktioni oli kuitenkin paniikki, mutta sekä kilttinä että sivistyneenä ihmisenä päätin käyttäytyä sekä kiltisti että sivistyneesti.
Väri ei ollut ollut kovin kauaa päässäni, kun minut viittilöitiin hiustenpesupaikalle (=huono merkki, värit vaikuttavat aina paljon pidemman aikaa kuin vaalennusaine). Ihan heti ei kuitenkaan alettu hiustenhuuhteluhommiin vaan herra kampaaja alkoi tarkastella kulmakarvojani. Joskus aikaisemminkin kulmakarvani on nypitty samanaikaisesti, kun väri vaikuttaa – niillä kerroilla on kuitenkin aina kysytty, että onhan se ok. Tämä nuori herra ei kysellyt mitään, mutta en kyllä alkanut vastustellakaan. Korkeintaan hiukan säpsähdin siinä vaiheessa, kun huomasin, että hän on ottanut partaveitsen aseekseen. Toisaalta olin kieltämättä kiinnostunut lopputuloksesta, sillä kulmakarvat on ollut omalla kohdallani aika laiminlyötyä periferiaa ja siksi olin halukas näkemään, mikä on jonkun muun näkemys siitä, miten varsin reheviä kulmakarvojani tulisi trimmata. Näissä kuvissa silmät on sen verran turvoksissa pienistä tunteenpurkauksista, joita en voinut tänään välttää, joten varmaan on parempi, että arvioidaan kulmat, kun tilanne on paremmin rauhoittunut?
Kun päädyimme pesupaikalta takaisin tuoliin ja peilin eteen, olin tikahtua siihen paikkaan. Tajusin samalla sekunnilla, että olin saanut jonkun super-blondin tyvivärin normaalin keskiruskean sijaan. Hyvä että en pillahtanut itkuun saman tien.
Joskus vähän aikaisemmin – ennen paluuta pesupaikalta – kampaaja oli kysynyt aionko mennä ulos tänä iltana. Kysymyksessä sinänsä ei ollut mitään outoa – tänään on lauantai etsetera. Vastasin tietty, että oon, koska ajattelin, että hän innostuu fiksailemaan kivemman kampauksen sen ansiosta. Mihinkään en ollut oikeasti tänään menossa, täällä sitä vain naputellaan blogipostauksia. Haha! Kampaajatyypin jutut muuttuivat eniveis vielä kummallisemmiksi tuon jälkeen. Erittäin rajallisella ruotsillaan hän selosti, kuinka rakastaa tanssimista ja hauskanpitoa ja miten hän tykkää blondeista naisista, jotka käyttää korkeita korkoja… (toim. huom. olin paikalla ilman meikkiä, Balin lötköhousuissa ja sinänsä ihan tyylikkäissä Havainaksen mustissa lipsuissa).
Tiedän, että kampaamon asiakkaalla on oikeus vaatia esimerkiksi uusi väri, jos ensimmäinen on mennyt pieleen. Mielestäni tämänpäiväinen väri meni niin pieleen kuin vain voi olla, mutta kampaaja oli niin creepy, että en voinut kuvitella olevani siellä enää sekuntiakaan kauempaa (tyyppi jankutti mm. ska vi dansa ikväll, ska vi dansa ikväll sen jälkeen, kun olin valehdellut meneväni ulos tänä iltana… Ja ei, en todellakaan tiedä tarkoittiko hän tuon kysymyksenä, että tanssitaanko me eli minä hänen kanssaan tänä iltana vai oliko se vain päiväkoti-retorinen lausahdushömpsähdys..) – halusin vaan pois, niin pian kuin mahdollista.
Ja kyllä, tiedän myöskin, että hiukset eivät ole koko maailma, mutta joskus sitä pitää itkeä myös tuollaisia turhamaisia asioita… Tällä hetkellä on nyt vain yksi kysymys: mitä ihmettä mä teen nyt?? En voi missään tapauksessa mennä takaisin samaan paikkaan. En enää ikinä. Mutta toisaalta toi “ikinä” on helpommin hoidettavissa, mutta mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä just nyt?? Tällä vaalennusasteella varmaan parasta olisi bookata tyvivärjäys ensi viikon keskiviikoksi…
Haluatko päästä kurkistamaan Mintun kotiin? Haluatko päästä kurkistamaan Mintun lempparikulmiin Tukholmassa? Siinä tapauksessa kantsii käydä katsomassa Yle Areenalla Jaakko ja maailmanvalloittajat. Tuo näyttäisi olevan vielä muutaman päivän näkösällä kaikille Suomessa asuville.
Varoitus katkeilevista ajatuksista ja epämääräisestä haahuilusta. Haha! Siis tarkennukseksi vielä, että Jaakko on aivan yhtä skarppi ja charmantti kuin aina – se on se joku blondi joka ohjelmassa sekoilee… 😀
Meitä oli joskus kuuden tytön tiivis porukka. Oltiin parhaita kavereita toisemme kanssa, käytiin samaa koulua ala-asteelta alkaen – useimmiten jopa samalla luokalla, asuttiin samoilla nurkilla Pyynikin kupeessa Tampereella, illat ja viikonloput hengattiin yhdessä partiossa, rakastuttiin samoihin poikiin. Käytännössä vietimme kaiken aikamme enemmän tai vähemmän yhdessä. Sitten tuli kirjoitukset, koulu loppui, elämä heitteli ympäri maata ja osin ulkomaillekin, partio jäi taka-alalle ja yhtäkkiä huomasimme kauhuksemme, että oli kulunut kuukausia siitä, kun viimeksi tapasimme.
Silloin päätimme alkaa pitää tyttöiltoja vuorotellen aina kunkin kotona. Tavoitteena oli tavata säännöllisesti, pitää välillämme olevat “linjat” auki, kertoa kuulumisia, saada vertaistukea, kikattaa yhdessä ja syödä hyvin (tai no, Mintun luona on ollut tarjolla nouto-pizzaa useammin kuin kerran…). Aluksi tyttiksiä pidettiin muutaman viikon välein, ruuhkavuosien painaessa päälle harvemmin, mutta aina kuitenkin vähintään parin kuukauden välein. Kaikki ei aina pääse mukaan, mutta ajankohdat pyritään valitsemaan niin, että mahdollisimman moni meistä pystyy osallistumaan. Ja yleensä aina, kun Minttu on poikkeamassa Tampereella, on myös tyttiksen aika!
Kuvasin viime tyttiksen illan emännän kaunista rivitalopuutarhaa ennenkuin antauduin täysin päivällispöydän herkkujen vietäväksi. Piha ei ole suurensuuri ja muistan, miten se oli muuttovaiheessa lähinnä läntti mitäänsanomatonta nurmikkoa. Muutamassa vuodessa ystäväni on loihtinut paikalle ihanan ja toimivan kesäkeitaan, joka todella nostaa kiinteistövälittäjäläpän “kuin yksi huone lisää kesällä” ihan uuteen merkitykseen.
Tunnelmallinen keinu villiviinin varjossa. Köynnös suodattaa kuumimman auringonpaisteen, joten keinussa on mukava juoda aamukaffetta ja vaikka lueskella akkainlehtiä.
Rauhallisen vihreät tekstiilit ja lasituikut antavat ihanan jatkumon puutarhan vihreydelle.
Pihan kirsikkapuista tulee kuulemma niin paljon marjoja, ettei aina oikein tiedä mitä niillä tekisi. No, jälkkäripiirakan kanssa tarjottu kirsikkalikööri oli ainakin tosi herkullista!
Kompakti kesäkeittiö, jossa kaikki tarvittava on kauniisti käden ulottuvilla. Huomaa myös savustuspönttö! Saatiin niin hyvää savustettua lohta, ettei mitään rajaa…
Ruokapöytä on terassilla sävymaailmaan sopivan vihreäraidallisen markiisin alla. Eipähän haittaa pienet sadekuurot – eikä tulikuumana porottava aurinkokaan, jos sellainen sattuisi joskus tekemään visiitin näille leveysasteille.
Mun siskot! <3 <3 <3
(Lupasin, että en laita kenestäkään kuvia blogiin ennenkuin ovat hyväksyneet omat esiintymisensä. No, en tietenkään ole lähettänyt kuvia kenellekään etukäteistarkastettavaksi, joten ehkä nuo pari kuvaa häippäsee täältä… Seli seli jo etukäteen. :D)
Syksy saa nyt minun puolestani tulla! Lomailtu on ihan perusteellisesti ja akkuja tullut ladattua sen verran, että normi niin-ja-niin-monta-päivää/viikkoa/kuukautta-seuraavaan-lomaan – angsti loistaa poissaolollaan. Töihin meno ja arki tavallisine rutineineen tuntuu oikeastaan erittäin hyvältä. Varasin justiinsa liudan jumppia SATSiin ja tsekkailin Folkhögskolan syys-tarjontaa. Tiedän kuullostavani tosi mummolta, mutta joku akvarelli-kurssi himottaisi. Ainakin enemmän kuin ilmoittautua noin sadatta kertaa “italiaa vasta-alkajille” -kurssille…
Suurin mullistus ja elämänmuutos on itseasiassa se, että Peetu lähtee Aasian ja Australian turneelle siskonsa tapaan lokakuun alussa ja tiedossa on todennäköisesti hyvin hämmentävältä tuntuva syksy ja talvi. Yksin kotona kisun kanssa, syksyisissä työkiireissään silloin tällöin piipahtava poikaystävä ja aikaisempaa tiheämpään osuvat Tampereen reissut ovat todennäköisin skenaario tuleville… niin… ainakin kahdeksalle kuukaudelle.
Onneksi elämä on täynnä ihania asioita. Vaikka olo ei jatkukaan sellaisena kuin aina ennenkin ja myös ne upeat ja kivat asiat päättyvät, on jokainen muutos myös tsäänssi, joka on – kuten tiedetään – myös mahdollisuus… (ja siis enemmän kuin suon Peetulle tuon reissun! Ettei nyt vaan tule mitään väärinkäsitystä. Tämä nyt on vain tällaista äiskän itsekästä nillitystä… Lähtisin itsekin samanlaiselle reissulle, jos olisin samassa tilanteessa – ja voi olla, että jonain päivänä vielä lähdenkin!)
Ettei nyt mene ihan tilittämiseksi, niin tässä kuvia Suomen loman highlightseista:
Heti ensimmäisenä iltana sain Tampereelle kotiuduttuani iltapalaksi uunissa lämmitettyä leipäjuustoa ja Tammelan torilta ostettuja lakkoja. Niiiiin hyvää!!
Tampereen reissut ovat jostain syystä aina jotenkin nostalgisia ja oikeastaan aika positiivisella tavalla haikeita. Tälläkertaa tuon suuntaiset fiilikset nousiva ihan erityiseen potenssiin Kuuma Kesä -85 -näytöksen myötä. Juuri tuollainen samanlainen – mutta tummansininen – Datsun 100A, joka oli näytelmässä ihan keskeisessä roolissa, liittyy omaan historiaani. Niinkuin kai aika monella muullakin saman ajan kasvatilla…
Rauhaniemi on ihan ykkösmesta! Vesa käy siellä saunomassa ja uimassa vähintään pari-kolme kertaa viikossa vuoden ympäri. Tähänkin lyhyeen Tampereen lomaan ehdittiin sovittaa parikin visiittiä legendaariseen kansankylpylään. 🙂
Tammelan tori on vähintään yhtä must kuin Rauhaniemi. Vesa asustelee ihan torin laidalla, joten kaffet ja lounaat tuli nautittua siellä useamman kerran. Tuo Eurokalan (Eurolohen??) lohihampurilainen on aivan törkeän hyvää!! Suosittelen lämpimästi lounaaksi niinä päivinä, kun mustamakkara ei syystä tai toisesta toimi.
Torikaffetta ja Munkkimiesten juustokakkua @ Tammelan tori. <3
Aivan ehdottomasti reissun highlights-osastoon päätyy tapaaminen Tuiken uuden perheenjäsenen kanssa! Miten toinen voikaan olla niin käsittämättömän suloinen!! Tuhkanharmaa turkki, kahvipavun ruskeat polkuanturat ja häkellyttävän meripihkan väriset silmät riehakkaassa ja höyhenen keveässä kissa-paketissa. Noin sekunnin sadasosan jälkeen huomasin toistelevani päässäni: “meille ei mahdu uutta kissanpentua, meille ei mahdu uutta kissanpentua, meille ei mahdu uutta kissanpentua”… jne. Eikä mahdukaan. Mutta kyllä vaan tuokin otus on niin pudottavan ihana, että ei mitään rajaa!
“Hei! Nimeni on Cleo ja minä olen aika suloinen!”
Tyttiksen kruunasi itse poimituista mustikoista tehty piirakka. Kuulemma Lempäälän seuduilla on aika niukasti mustikoita, mutta sieniä löytyy sitäkin runsaammin!
Lauantaina lähdettiin posottamaan jo kukolaulun aikaan – mahdollisesti jopa hieman ennen sitä – kohti Suomen Turkua. Vesa hipsi työhommiin ja Minttu jäi fiilistelemään Kauppatoria, Kauppahallia ja käppäilemään kaikessa lomalaisen rauhassa pitkin Aurajoen rantoja. Aivan mahtava fiilis olla liikkeellä, kun kaupunki vasta heräilee lauantai-aamuun, ilma on yön jäljiltä kirpeä ja raikas, mutta aurinko lämmittää jo ihanasti.
Ehdin seikkailla myös Turun Linnan pihalla. Tosi merkillinen fiilis ajatella, että ihan oikeat ihmiset – sellaiset kuin sinä ja minä – ovat eläneet tuolla omine haaveineen, toiveineen, pelkoineen ja se on ollut niiden koko elämä. Niinkuin nyt tämä todellisuus on meidän elämää…
Lauantai oli todellinen Suomi-turnee -päivä, sillä pyrähdettiin vielä pikavisiitille Naantaliin. Olen joskus lapsena käynyt tuolla, mutta eipä siitä ole juuri muistikuvia jäänyt.. Ihana ja tunnelmallinen kesäkaupunki! Vanhaa Naantalia tuli kuvattua noin ziljoonan kuvan verran.. 😀
Erään kaffe latte -hammasta kolottaa yleensä taukoamatta…
Viimeinen lauantai ennen koulujen alkua oli aika mielenkiintoinen elämys Naantalissa. Kapeahkot kulkuväylät olivat aivan tukossa Muumimaahan vaeltavia vankkurijoukkioita. Kuvassa tosin tyypillisen romanttinen Naantalin vanha kaupunki -näkymä. 🙂
Ja sitten takaisin Rauhaniemeen ja loman paras luontoelämys! Sorsanpojat olivat niin kesyjä, että tulivat ihan rapsutteluetäisyydelle. Sweet! <3
Lomasäät olivat varsin viileät, mutta hetken ehdin myös ulkoiluttaa bikineitä Rauhaniemessä. Aivan mielettömän hyvä tuo Carofiglion dekkari! Yritän tosin aina, jos mahdollista, lukea kirjat alkuperäiskielellä. Käännöksessä häviää yleensä aina osa jutun juonesta, vaikka olisi miten hyvä kääntäjä kyseessä. Valitettavasti kuitenkaan ihan niillä italian kielen taidoilla, mitä olen lukuisilla alkeiskursseilla ehtinyt saavuttaa, ei ihan vielä edes dekkaria lueta!
Siinä siis pääpiirteissään Suomen loman huippukohdat. Kyllähän sitä näillä eväillä starttailee syksyyn ihan kummasti!
