Viimeiset päivät nelikymppisenä – maanantaina on sen kuuluisan The Syntymäpäivän aika. Tunnustan ihan rehellisesti, että ei ole ollut mitenkään erityisen helppoa tottua ajatukseen seuraavalle vuosikymmenelle siirtymisestä. Muistan ihan mainiosti, kun oma isäni täytti viisikymmentä. Karkki oli silloin pikkuinen, minä mielestäni hyvinkin aikuinen ja isä jo aika vanha. Tuntuu jotenkin älyttömältä, että nyt sitä on itse ihan yhtä vanha.
Oma minäkuvani on ollut aina jotenkin nuori. Johtuu ehkä siitä, että tein asiat vähän väärässä järjestyksessä – ensin lapset ja vasta sitten yliopisto-opinnot. Siksi olen aina ollut kaikissa vanhempainilloissa ja vastaavissa päiväkodin ja koulun jutuissa vanhempana selkeästi nuorimmasta päästä. Enkä kiistä sitäkään, ettenkö olisi aina mielelläni antanut mielikuvan, että olen paljon nuorempi kuin mitä oikeastaan olen. Tavallaan tyypillinen stereotyyppinen naisten juttu – ikää ei saa kysyä tai ainakaan sitä ei tunnusteta – ja tavallaan peilausta nuoruutta palvovasta yhteiskunnasta.
Sanotaan, että yleensä joka toinen ikäkriisi iskee lujaa ja joka toinen menee ohitse siinä sivussa. Itselläni sekä kolmekymmentä että neljäkymmentä tarkoitti varsin perusteellista elämän tilannearviointia, tapahtuneiden asioiden hyväksymistä ja uuden suunnan hakemista. Kuitenkin molempien kohdalla oli vielä vahva usko siihen, että kaiken ehtii vielä tehdä ja halutessaan vaikka aloittaa alusta.
Osittain näin tulikin tehtyä; olin vähän yli kolmekymppinen, kun muutimme Tampereelta Tukholmaan.
Neljänkympin kriisi oli enemmän sitä, että mihin olen päätynyt ja mitä haluan saavuttaa – satunnaisen paikkoihin ja tilanteisiin päätymisen ja yleisen ajelehtimisen aika oli ohi. Halusin itse vaikuttaa siihen, mihin olin matkalla. Voidaan olla montaa mieltä siitä, oliko muotitieteen opintojen aloittaminen se fiksuin keino purkaa ikäkriisiä, mutta varmasti olisi ollut huonompiakin tapoja.
Kesti aika kauan, että pystyin hyväksymään oman nelikymppisyyteni. Tuntui, että siihen mennessä olisi pitänyt olla jo paljon valmiimpi, päässyt pidemmälle elämässä. Vuosi sitten synttärien aikaan kolahti tajuntaan, että jäljellä on vain 12 kuukautta nelosella alkavien ikäryhmässä. Havainto tuli pienoisena shokkina, vaikka eihän tuon toteamiseen oikeasti mitään korkeampaa matikkaa tarvita. En vain mitenkään kyennyt kuvittelemaan itseäni viisikymppisenä!

(The Syntymäpäivän kunniaksi meikitön biitsilook viime kesän Nåttarön reissulta)
The Syntymäpäivän merkkaama rajapyykki kuitenkin lähestyi ja kylmä hiki alkoi nousta Mintun otsalle. Ensinnäkin tiesin, että en missään tapauksessa halua olla yksin – sen paremmin herätä kuin mennä nukkumaankaan – synttäripäivänäni. Teknisesti asian hoitaminen alkoi tuntua haasteelliselta, koska itse päivä sattuu maanantaille. Vaikka olisinkin ajatellut järjestäväni juhlat, se ei olisi vielä taannut seuraa h-hetken kohtaamisesta aiheutuviin haasteisiin.
Monien sattumien summana ja hiukan ex tempore päätettiin sitten tämä New Yorkin reissu Karkin ja Peetun kanssa, mikä onkin ollut aivan mielettömän ihana ratkaisu kaikkeen! (ja upea elämys muutenkin!) Pienet kotibiletyyppiset juhlatkin on suunnitteilla, joten mitenkään matalalla profiililla puolen vuosisadan rajapyykkiä ei tosiaankaan tule sivuutettua.
Itseasiassa uskon vahvasti siihen, että ihmisen sisäsyntyinen tarve juhlia elämän murroskohtia (esim. syntymää/nimen antamista, ripille pääsyä, valkolakkia, naimisiin menoa ja tavallaan kuolemaakin) johtuu osittain siitä, että siten on paljon helpompi käsitellä tilannetta ja sen aiheuttamia muutoksia. Juhlien järjestäminen tekee muutoksen konkreettisesti ja samalla tilanteen jakaminen ystävien kanssa vahvistaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta.
Itselläni kävi ainakin hiukan niin, että kun aloin tulla sinuiksi vanhenemisen kanssa, ei juhlien järjestäminenkään tuntunut enää vastenmieliseltä.
Ja onhan se niin, että vaikka vanhaksi tuleminen välillä tuntuukin vähän ökeniltä, vastakohta olisi vielä ikävämpi. Oikeastaan on varsin elitististä ja tyhmää potea mitään ikäkriisiä, kun niin monilla ei ole etuoikeutta vanheta, vaikka haluaisivatkin.
Mutta onko ikä vain numero? Monet – tai käytännöllisesti katsoen kaikki – joille olen tunnustanut vastenmielisyyteni viisikymppisyyttä kohtaan, ovat vakuuttaneet, että ikä on tosiaankin vain numero ja että on täysin itsestä kiinni, miten siihen suhtautuu ja miten sen antaa vaikuttaa elämäänsä. Ei ole pakko vanhentua, vaikka numerot niin väittäisivätkin.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että paljon on kiinni omasta asenteesta ja halusta. Siitä huolimatta olen kuitenkin osittain sitä mieltä, että ikä on vain numero vähän samaan tapaan kuin vankila on vain huone. Siis tavallaan joo, mutta ei sitten kuitenkaan.

Päivittäisessä elämässä pitää varsin hyvin paikkansa, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten vanhaksi tai nuoreksi itsensä kokee. Mutta jos katsotaan asiaa vähän laajemmin, työelämää ja perhettä esimerkiksi, tilanne on aivan toinen. Viidenkympin rajapyykin ohittanut nainen ei useimmissa tapauksissa ole mitään haluttua kamaa työnvaihtomarkkinoilla. Mahdollisia urasuunnitelmia pitää tehdä aivan eri reunaehdoilla kuin nelikymppisenä.
Uuden uran lisäksi myös uuden perheen perustaminen on viisikymppiselle naiselle huomattavasti hankalampaa kuin neljänkympin kieppeillä oleville. Miehiähän nämä samat lasiseinät eivät koske oli sitten kysymys urasta tai perheen perustamisesta. Ei niin, että oikeastaan haikailisin kummankaan perään, mutta vain vastaväitteenä sille, että ikä olisi vain numero. Varsinkin naisilla vaihtoehdot vähenevät vääjäämättä.
Enkä nyt edes viitsi aloittaa ulkonäöstä. Vanheneva nainen voi olla kaunis ja hyväkroppainen siinä missä nuorikin, mutta kun nuoruus on se standardi mihin verrataan (“olet niin nuorekkaan näköinen ikäiseksesi!”), kasvaa suorituspaineet helposti aika koviksi.

Toisaalta en missään nimessä antaisi pois kaikkea sitä elämänkokemusta, viisauttakin ehkä, minkä olen vuosien aikana reppuuni kerännyt. En todellakaan haluaisi olla se itsestään epävarma, kiireellä kehuva parikymppinen tai ruuhkavuosien kaaokseen minuutensa hukkaava kolmekymppinen, joka olen ollut. On ihanaa olla tässä ja nyt, juuri minuna itsenäni, sellaisena kuin olen.
Ja viisikymppisen itsevarmuudella todeta: tällainen olen, ja se on kyllä hemmetin hienoa!!

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että paras tapa muuttaa maailmaa, on muuttaa omaa käyttäytymistään. Tässä on vähän sama kuin treenaamisessa “every step counts”. Eli ei tarvitse ryhtyä fanaatikoksi vain siksi, että haluaa tehdä osansa ympäristön suhteen. Pääsin mukaan Indiedaysin, Finishin ja Boschin kampanjaan – ja opin samalla pari asiaa.
Luonnonmukaisen ja ympäristöä säästävän elämäntyylin tunnusmerkkinä on ollut, että pitäisi välttää koneiden – tai ylipäätään modernin tekniikan – käyttöä ja mieluiten tehdä kaikki itse. Tiskaaminen voisi olla klassisin esimerkki mikroaaltouunittomuuden ja autottomuuden lisäksi. Mutta miten ympäristöystävällistä käsin tiskaaminen oikeastaan on?
Tämä video kannattaa tsekata, jos a) kaipaa argumentteja tiskikoneita puolustavaan keskusteluun hippiystävien kanssa, b) ei ole ihan varma, pitäisikö hankkia astianpesukone vai ei ja c) jos on oikesti tekemässä ympäristöystävällisiä ratkaisuja omaan kotiin!

Tässä välissä on kai hyvä tunnustaa, että meillä ei ole astianpesukonetta. Ratkaisu on toistaiseksi ollut täysin teknis-taloudellinen ja oikeastaan homma on jäänyt vähän jumiin yleiseen keittiöremontin aloittamista lykkäävien yksityiskohtien sumaan. Keittiöremontin suunnitelmat on kuitenkin jo hyvällä mallilla ja tiskikoneen perusominaisuudet – joista ei tingitä – päätetty.
Zeoliitti-kuivaus ja yläkori (siis se ylin taso, johon voi laittaa ruokailuvälineet) on ihan ehdoton must. Hiukan kyllä on ajattelututtanut, että pääseekö siitä ikuisesta viinilasien kiillottamisesta, mutta tämän mukaan kyllä:

Hiukan kyllä tuntuu siltä, että meidän kisut olisivat kyllä pärjänneet kolmosvaihtoehtoina video-kissaa paremmin.. Toisaalta mikään youtube-video ei ole turha, jos siinä esiintyy kissa! Ja tässä tapauksessa kisuliinuska on pesemässä juuri samanlaisia Iittalan Essence-viinilaseja, joita meilläkin on.

Sain jo jokin aika sitten Tuulannelilta ihanan “Starlight Blogger Award” -tunnustuksen ja haasteen vastata kolmeen tiukkaan kysymykseen.
Joskus aikoinaan, blogitaipaleeni alkuaikoina, tällaisia bloggareitten toisilleen myöntämiä arvomerkkejä kiersi blogista toiseen aika useinkin. Nykyään ainakaan omalle kohdalleni ei näitä ole juuri osunut – johtuneeko sitten siitä, että kukaan ei ole sellaista blogilleni halunnut myöntää vai että niitä ei enää juurikaan ole jaossa. En osaa sanoa, mutta jotenkin tuntuu, ettei toisten blogeille kiitosten ja ihailun osoittaminen ole ihan samalla tavalla suosittua kuin joskus edellisellä vuosikymmenellä.
Oli miten oli, olen todella iloinen ja otettu saamastani kunniamerkistä! Lisäksi olen tosi mielissäni siitä, että vielä on pikkuisen sitä alkuaikojen yhteisöllistä blogihenkeä jäljellä, jolloin toisten blogien kehuminen ja juuri tällaisten tunnustustenkin jakaminen, oli ihan tavallista.

Todella paljon mietintää vaatineet haastekysymykset on alunperin laatinut Lady of the Mess -blogin Lady. Tuulannelin lisäksi Lady on osa uudempaa, vasta vuosi-pari sitten löytämääni inspiroivaa ja antoisaa aikuisten naisten blogiverkostoa. Aikaisemmin tunsin olevani ihan outo lintu nuorten muoti- ja lifestylebloggareitten joukossa, mutta nyt meitä aikuisia bloggarinaisia on jo ihanan paljon!
Mutta nyt niihin haastekysymyksiin!
1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Olen koko syksyn harjoitellut kiitollisuutta – ja erityisesti kiitollisuutta kaikista pienistä asioista, joita välttämättä yleensä ei edes huomaa. Tottakai olen kiitollinen kaikista isoistakin asioista – että olen saanut olla terve samoin kuin lapseni ja äitinikin, ja että on kiva työ, jossa viihdyn hyvin, mukava koti kivalla paikalla, kaksi pöljää kissaa ja ihania ystäviä, jotka tuntuvat läheisiltä, vaikka olisivatkin kaukana.
Ihan konkreettisesti olen juuri nyt tosi kiitollinen siitä, että ensi viikonloppuna on tiedossa mukava reissu Helsinkiin Karkkia tapaamaan ja blogihulinoimaan. Ja että Peetu löysi meille ihanan kisuvahdin, joten koti ei ole tyhjillään eikä kisut vailla seuraa poissaollessani.
Muutenkin koko loppusyksy tästä eteenpäin on täynnä kaikenlaisia mukavia tapahtumia, ystävän vierailua, Uumajan reissua ja kaikenlaista pienempää kiva. Olen kiitollinen siitä, että saan elää juuri omaa elämääni, enkä kenenkään muun.

2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi, jos pystyisit?
Olen äiti – kahden fantastisen upean, hyväsydämisen, älykkään, omapäisen, fiksun, luovan ja lahjakkaan nuoren naisen äiti. Ei tarvitse kuin vähän raaputtaa pintaa, kun mieleen tulee tuhansia kertoja, jolloin olen ollut turhan äkkipikainen, liian jyrkkä, väsynyt kuuntelemaan, purkanut omaa turhautumistani äksyyn käyttäytymiseen, asettanut oman pikkumaisuuteni etusijalle ja ylipäätään ollut niin kamala äiti, että klumppi mahassa muuttuu tonnin painoiseksi, kun vain ajattelenkin sitä. Siinä pohjattomassa huonon omatunnon säkissä riittäisi muutettavia asioita, jos se vain olisi  mahdollista.
Todella tyhmiäkin valintoja on tullut tehtyä. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen se, kun nyt jo viisi vuotta sitten satutin selkäni pahasti. Jos voisin valita uudelleen, menisin lääkäriin heti, enkä vasta, kun selkä ei vielä kahden vuodenkaan (!!) jälkeen ollut tullut kuntoon. Ehkä olisin pystynyt jatkamaan itselleni silloin niin rakasta juoksuharrastusta, enkä olisi päätynyt tähän ikuiselta vaikuttavaan “elämäntaparemonttien” suohon.
Hedelmällisintä on tietenkin miettiä, mitä haluaisin muuttaa elämässäni nyt – eikä murehtia menneitä. Vaikka olenkin varsin tyytyväinen olooni ihan yleisesti ottaen, hiukan kuitenkin häiritsee se, että vaikka toisaalta päivät, viikot, kuukaudet vilahtelevat ohi ihan älytöntä vauhtia, tuntuu välillä siltä, että ikinä ei tapahdu mitään. Se ei faktisesti pidä paikkansa – sen voin todeta helposti vain vilkaisemalla kalenteriani. Jonkinlainen tässä hetkessä olemisen kokemus kuitenkin puuttuu ja uskon, että sen vuoksi mielen valtaa aina silloin tällöin outo tyhjyyden tunne. Haluan siis muuttaa sen miten koen juuri tämänkin hetken. Ja tämän. 🙂

3. Mikä sinun mielestäsi on elämän tarkoitus?
Tästä ei juuri kysmys voi vaikeammaksi muuttua…
Mielestäni elämän tarkoitus on tehdä maailma paremmaksi paikaksi kuin mitä se oli tänne tullessamme. Itsensä ja toisten kunnioittaminen, ympäristön arvostaminen ja kaiken elävän rakastaminen on ainoa tie siihen. En oikein osaa ajatella, että mikään muu voisi olla elämän tarkoitus. Klassinen itsensä toteuttaminen, yhteisöllisyys, onnellisuuden tavoittelu ja sen sellainen on mielestäni alisteista tuolle.
Toisaalta kysymys on niin vaikea, laaja ja melkein mahdoton hahmottaa, että yhtä hyvin voisin vastata: neljäkymmentäkaksi.
Tai: “No, se ei ole mitään kovin erikoista. Hmm, yritä olla kiva ihmisille, varo syömästä rasvaa, lue hyvä kirja silloin tällöin, kävele hieman, ja yritä elää rauhassa ja sopusoinnussa yhdessä kaikkien uskontojen ja kansojen edustajien kanssa”. (Monty Python’s Meaning of Life, 1983)

Starlight Blogger Award -haasteen mukaisesti haastan mukaan blogeja ja bloggareita, jotka innostavat, inspiroivat, koskettavat, ilahduttavat, opastavat, viihdyttävät ja osaltaan luovat sen blogimaailman, jossa niin kovin viihdyn ja jota ilman elämä olisi niin paljon tyhjempää ja tylsempää! Haasteet lähtevät:

• BusinessWoman -blogille, joka on ehtymätön inspiration lähde klassisen tyylikkäisiin toimistotyyleihin.
• Sara S. -blogin Saralle, jonka rennontrendikästä tyyliä ja upeita kuvia ei voi kuin ihailla.
• Glitz&Glam -blogin Minnalle ja samalla lähetän suurkiitokset erinomaisista tutoriaaleista ja kädestä-pitäen -neuvoista sekä ystävällisistä vastauksista allekirjoittaneen moniin kysymyksiin!
• Muoti mielessä -blogin Anna Malialle, jonka tyyli, valokuvat ja sisustusvinkit ilahduttavat visuaalisesti ja inspiroivat niin kotona kuin garderobissakin.
• Secret Wardrobe -blogin Anna-Marialle, jonka valoisa ja optimistinen ote elämään on tehnyt vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin kaunokaisen hurmaava olemus.
• Tunnetilan Ninalle – kiitos aidosta, kauniista ja itsesi näköisestä blogista – sekä pitkästä blogikaveruudesta!
• Lumo Lifestyle -blogin Lumolle, jonka silmiähivelevän kauniit kuvat ja ihanat reseptit tuovat kultareunuksen harmaaseenkin päivään.

Toivottavasti, ette ole saanut haastetta vielä kovin moneen kertaan – ja toivottavasti Starlight Blogger Award -tunnustus ilahduttaa. Tykkään itse lukea vastauksia tämän tapaisiin haasteisiin, vaikka kysymykset poikkeaisivatkin blogin muusta linjasta. On niin kiinnostava päästä tutustumaan hiukan paremmin seuraamaansa bloggariin ja siihen yleensä haastekysymykset antavat hyvän tilaisuuden.
The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers. Here are the rules for the Starlight Blogger Award:

1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.

Olen viime aikoina yrittänyt tietoisesti listata mielessäni asioita, joista voin olla kiitollinen. Enkä itseasiassa pelkästään mielessäni. Kirjoitan joka ilta ennen nukkaanmenoa pari sivua kiitollisuuspäiväkirjaa. Se tuntuu hyvältä ja jotenkin rakentavammalta kuin onnellisuuspäiväkirja, jota yritin pitää, mutta se alkoi tuntua niin teennäiseltä päkistämiseltä, että en montaa iltaa jaksanut.
Vaikka kyllähän se kiitollisuuskin välillä on kiven takana. Niinkuin esimerkiksi eilen, kun pikkuisen vilustuneena läksin rämpimään ruokakauppaan sysipimeässä syysillassa. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta pimeyden tultua ilman kosteus tuntui jäätävältä. Ihan kuin olisi satanut jotain minipieniä piikkejä, vaikkei edes satanut. Ja pimeys, syksyn pimeys, jota vihaan yli kaiken, imi kaiken vähäisenkin valon. Ihan kuin katuvalojen valo ei olisi ylettänyt maahan asti.
Kissojen nappulat oli loppu, joten kauppareissua ei voinut jättää väliinkään.

Hyvä etten itkuun pillahtanut, kun olin niin, että voi kun on kamalan kurjaa ja voi parka-Minttua.
Sitten muistin lukemani artikkelin, jossa väitettiin, että kiitollisuus – ja jopa pelkästään niiden asioiden etsiminen mielestään, joille voi olla kiitollinen – kääntää positiiviseksi miten kurjan mielialan tahansa. Päätin yrittää. “Olen kiitollinen, että tajusin laittaa päälleni lämpimämmän takin” aloittelin varovaisesti – ja jatkoin: “Olen kiitollinen siitä, että flunssa näköjään ei iskenytkään kunnolla, vaan selvisin pikkuisella köhällä”.
Kävelymatka kauppaan on vähän vajaat 15 minuuttia. Jatkoin kiitollisuusharjoituksiani koko matkan ja perillä ollessani tajusin olevani aivan mainiolla tuulella!

Kiitollisuudesta puhuttaessa tulee helposti sellainen olo, että pitäisi olla niin mahottoman kiitollinen, kun itsellä on kaikki niin hurjan hyvin. Ei tarvitse lähteä sotaa pakoon, ei ole vakavia sairauksia eikä onnettomuuksia tai katastrofeja sattunut kohdalle. Tuo kaikki on enemmän tai vähemmän totta ainakin omalla kohdallani. Silti tunnen, että niistä on ikäänkuin pakko olla kiitollinen – eli jos et ole kiitollinen, olet kiittämätön ja mistään mitään ymmärtämätön nulikka.
Älkää käsittäkö väärin! Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikesta edellä mainitusta. Se ei kuitenkaan toimi samalla tavalla mielialaa kohottavasti kuin pienten arkisten asioiden tietoinen huomaaminen.
Samasta syystä jokailtainen kiitollisuuspäiväkirjanikin täyttyy mitä triviaaleimmista asioista, jotka sinä päivänä ovat antaneet aihetta kiitollisuuteen. Ja tiedättekö mitä – nukahdan kirjoittamisen jälkeen aina hyvillä mielin, vaikka päivän aikana olisi sattunut mitä mänttiä.

Joku mainitsi, että Merkurius olisi perääntymässä, ja siitä syystä monet olisivat kokeneet tämän syksyn harvinaisen raskaaksi. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Itse kyllä helposti masistelen syksyllä, vaikka mitään erityisiä tähtikuvioita ei olisi tilannetta pahentamassa. Toisaalta olen jo oppinut, että näitä tällaisiakin vaiheita tarvitaan; sisäiset energiavirrat vain vetävät vähän henkeä. Kyllä se siitä sitten taas.
Lisää aurinkoenergiaa, voimaa, valoa – ja tietenkin niitä kiitollisuuden aiheita – hain tänään selailemalla viime kesän valokuvasatoa. Tuntui, että kesä meni nopeasti, mutta näköjään sitä tuli tehtyä vaikka mitä kivaa, useampi matkakin: Tampereelle, Italiaan Riminille, Berliiniin, Tukholman saaristoon Nåttaröön ja kesän päätösreissu Helsinkiin. Monta ihanaa hetkeä, lämmintä kohtaamista, kuplivaa naurua ja syvää rauhaa.

Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että mulla on tällainen blogi, jonne voin kirjoittaa mielessäni pyöriviä asioita. Olen kiitollinen jokaikisestä lukijasta, sinusta, joka olet kanssani samaa mieltä, sinusta, joka olet ihan eri kannalla ja sinustakin, jonka mielestä Minttu höpisee ihan hölmöjä tänään.
<3

Tuntuu siltä, että Suomessa alkaa taas maahanmuuttokeskustelun sävy koventua. En ehdi enkä etenkään jaksa seurata enää sikäläläistä keskustelua niin tarkkaan, että voisin sanoa mitään ehdottomia mielipiteitä tai väittää tietäväni asioista jotenkin paremmin. Välillä toki täällä meilläkin sävy tiukkenee, mutta kysymyksenasettelu tuntuu olevan aivan toinen. Tulee ihan mieleen, että pitäisiköhän Suomen maahanmuutosta vastaavien tehdä täysin käytännön tasolla yhteistyötä Ruotsin kanssa? Täällä luulisi tietoa, taitoa ja rutiinia olevan paljon suurempienkin maahanmuuttajamäärien vastaanottamiseen. Enkä muista, että koskaan olisi ollut mitään rettelöitä ruuan tasoon tai muihin sivuseikkoihin liittyen. Lisäksi ihan kokemuksesta voin sanoa, että suomalainen tavallinen kouluruoka on kyllä aivan erinomaista verrattuna täkäläisten koulujen falukorv-virityksiin.
Ruuasta sun muista detaljeista valittavista pakolaisista haluan sanoa vielä sen verran, että kusipäitä on varmasti avuntarvitsijoiden joukossakin. Niitä on valitettavasti ihan joka paikassa. Se ei silti tarkoita etteikö meidän, inhimillisyyden nimessä, pitäisi auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Riippumatta siitä, ymmärtävätkö apua saavat olla nöyriä, hiljaisia ja kiitollisia saamastaan avusta – vai eivät. (Maan lakeja pitää toki maahanmuuttajienkin noudattaa, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että maahanmuutto on Suomessa lisännyt vain kantasuomalaisiksi itseään kutsuvien rikoksia ja naisten kokemaa uhkaa samasta suunnasta).
Yksi lempparipaikoistani Tukholmassa on valokuvamuseo Fotografiska – eikä pelkästään siksi, että se sijaitsee kivasti reippaan kävelymatkan päässä tästä meiltä. Valokuvanäyttelyiden katsominen on ylipäätään jotenkin vapautavan helppoa ja iisillä tavalla sivistävää. Olen ehkä kasvanut juuri sellaisessa sopivassa visuaalisessa ympäristössä, elokuvakerhoissa sun muissa, koska valokuvataide ei mielestäni vaadi mitään tekotaiteellista päkistämistä – vaan kuvat voi puhutella, koskettaa, viihdyttää, tuottaa nautintoa, hivellä aisteja – ihan ilman varsinaista väkinäistä tulkinnan tai “taiteen kokemisen” tarvetta.
Yleensä siis suosittelen sekä itselleni että kaikille, jotka haluavat kuunnella, visiittiä Slussenin rannassa sijaitsevaan Fotografiskaan. Nyt on kuitenkin poikkeus. Tai menkää te, jotka tämän kestätte, itse tuskin kykenen katsomaan kuvia edes tässä koneella. Kysymyksessä on juuri avattu näyttely: Marcus Wennmanin kuvareportaasi Syyrian sotaa pakenevista lapsista: Där barnen sover.
Ajankohtainen ja vaikea asia, joka koskettaa kymmeniätuhansia lapsia. Heidän kohtalo ei saa jäädä sen varjoon että parisenkymmentä kloppia ei tykännyt ohrasuurimoista.


Näyttely on avoinna 24. tammikuuta asti. Suosittelen erityisesti niille, jotka ihmettelevät, miksi ensimmäiseksi pakomatkalle lähetetään perheen nuoret miehet ja voimakkaat isät. Kuka haluaa, että yhtään kenenkään lapsi joutuu kokemaan jotain tällaista?
Kuvat: Fotografiska/Marcus Wennman

Viikon kestänyt Stockholm Pride 2015 -tapahtuma huipentui viime lauantaina perinteisesti Tukholman keskustan läpi kulkevaan paraatiin. Aamulehtien arvion mukaan paikalla oli ennätysmäärä katsojia – melkein puoli miljoonaa – ja myös paraatiin osallistui enemmän väkeä kuin milloinkaan, yli 40 000 henkeä. Onneksi myös säänhaltijat olivat tajunneet, että on Pride-paraatipäivä. Lähes koko viime viikon vallinnut superkolea ja sateenharmaa keli muuttui lauantaina aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Niinkuin pitääkin! En muista yhtään paraatia, jolloin olisi ollut kurja ilma.
Olen käynyt niin kauan kuin muistan aina joka vuosi katsomassa Pride-paraatia. Ja ihan joka kerta yllätyn siitä rakkauden ja ilon ja yhteenkuuluvuuden aurasta, joka leijuu koko tapahtuman yllä niin vahvana, että katsojanakin sen tuntee mahanpohjassa asti. Joka kerta liikutun kyyneliin (onneksi aina on aurinkolasikelit…), kun näen, miten ihmiset tukevat toisiaan, ovat solidaarisia, hyväksyvät toisensa.
Tuntuu, että tänä vuonna tarvitsin tätä enemmän kuin koskaan. Niin paljon on ollut suoranaista p…tä konkreettisesti ilmassa, rasismia, suvaitsemattomuutta, avointa syrjintää, käsittämätöntä keskuskelua ihmisoikeuksien luvallisesta polkemisesta jne. Erityisesti tietty Suomessa (täällä meillä sentään avioliitto on tasa-arvoinen), mutta kyllä täällä Ruotsissakin vääryyttä riittää. Pääasiassa Romaniasta tulevat kerjäläiset on nyt viimeksi olleet tulilinjalla. Onneksi laki kuitenkin edes jossain määrin suojelee myös niitä kaikkein heikoimpia, jotka eivät varmasti osaa itse puolustautua.
Tiedän, että Pride on HBTQ-tapahtuma – eikä sinällään siis aja muiden vähemmistöjen asiaa. Silti olen sitä mieltä, että kun suvaitsevaisuus yhteiskunnassa lisääntyy, se vaikuttaa myös muihinkin osa-alueisiin. Eli, kun Pride levittää hyväksymisen sanomaa ja ilmapiiriä, se helpottaa myös muiden syrjittyjen asemaa epäsuorasti, kun ihmiset oppivat näkemään, että hei – ihmisiä me kaikki – ihon väriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen ja mitä näitä nyt on, katsomatta. Ainakin toivon niin.
Aikaisempina vuosina olen yrittänyt bongailla paraatista erikoisia asuja ja huikeita ilmestyksiä. Tänä vuonna halusin kuvata hymyjä ja iloa, tavallisia ihmisiä. Ja välittää sen viestin, että me ollaan kaikki yhtä!

 
Pride-paraatin jälkeen on aina jotenkin toiveikas olo. Jos kerran maailmassa on näin paljon rakkautta, iloa ja hyvää tahtoa, meillä ihan pakko olla vielä toivoa. Rakkaus voittaa #lovewins.
Tai niinkuin olen tainnut lopettaa kaikki tähänastiset Stockholm Pride -postaukseni:
“Suurin niistä on rakkaus”!