Päivä ei ole ihan vielä pulkassa, vielä olisi tarkoitus hilpaista vanhaan kaupunkiin syömään jotain illallista, mutta tässä kynsilakan kuivumista odotellessa tulikin hyvä hetki kertoilla tämän päivän kuulumisia.

Tai aloitetaan oikeastaan viime yön kuulumisilla. (Ei, ei mitään sellaisia kuulumisia!! Haha!). Yleensä tropiikissa on sellainen tapa, että peittona on vain lakana. Eilen oli tosi kuuma päivä ja ajattelin, että kai se sitten on ihan ookoo, että täälläkin nukutaan niin kevyillä varusteilla. Sängyssä ei ollut peittoa tai mitään viltin tapaista, eikä edes päiväpeittoa, mutta en sitten jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Yksi tämän hotellin erikoisuuksista on ilmastointi, joka toimii samalla tavalla kuin valot yleensä hotelleissa. Elikkä avain laitetaan eteisessä olevaan tsydeemiin ja – hups – valot alkavat toimia ja ac hurahtaa päälle. En ole mikään ilmastoinnin suuri ystävä, mutta tuo tuntui olevan sen verran miedolla viilennyksellä, ettei se iltasella haitannut.

Nukkumaan mennessä laitoin oikein yöpaidan päälle, kun ajattelin, että pikkuisen tuntuu raikkaalta. Muuten fiilis oli hyvä, koska selvisi, että hotellissa on 24 h respa ja yövahtina oli salskea ja ystävällinen nuorimies. Tuumasin, että eiköhän Minttu tässä uskalla ihan rauhallisin mielin käydä unten maille. (Jaahas, nyt täältä muuten meni sähköt, saas nähdä, milloin saan tämän julkaistua…) Joskus neljän aikaan heräsin siihen, että olen niin kertakaikkisen umpijäässä, etten moista ole kokenut sitten partioaikojen talvivaellusten. Nappasin avaimen pois sähkökatkaisimesta ja puin päälleni kaikki vähäiset lämpimät vaatteet, pitkähihaisen paidan, puuvillaisen maksimekon ja treenisukat. Lakanan kaveriksi vedin peitoksi onneksi jo siinä vaiheessa kuivuneen kylpypyyhkeen ja sain kuin sainkin nukuttua aamuun asti.

Tänään kävin ensitöikseni pyytämässä peiton – eli ensi yönä ei onneksi tarvitse palella. Enkä jätä ilmastointia päälle, vaikka se tarkoittaakin sitä, että en voi jättää vessaan valoja, niinkuin tykkään hotellissa aina tehdä.

Vuorokausi alkoi siis viittävaille jäätymiskuolemalla, mutta päivä alkoi mukavasti aamiaisella.

En odottanut mitään kovinkaan kaksista aamupalabuffeeta tämän tason hotellista. Sen verran olin myös ehtinyt valmistautua matkaan, että olin lueskellut TripAdvisorista, mitä ihmiset ovat sanoneet Kos Bay -hotellista. Taisin ihan naureskellen kertoa jollekin kotona ennen lähtöä, että joku tampio oli kommentoinut, miten kamalaa oli ollut, kun jos aamiaiselta oli jokin loppu, sitä ei tuotu lisää, vaikka olisi pyytänyt. No, sain tuntea tänään omissa nahoissani tuon pettymyksen!

Aamiaisaika on 7.30 – 9.30, itse olin paikalla aika tasan tarkkaan klo 8.30. Näin, miten monet herkuttelivat fantastisen makoisan näköisellä feta-juustolla ja kalamata-oliiveilla. Buffetissa oli vain tyhjä feta-lautanen – ja lisää ei tullut! Arvatkaa kuka on huomenna aamulla jo 7.20 jonossa paikalla! Haha!

Aamun ensimmäinen ohjelma oli Fritidsresorin – arvoisan matkanjärjestäjäni – järkkäämä info-tilaisuus. Tunsin oloni oikein kunnolliseksi ja reippaaksi seuramatkalaiseksi, kun läksin hyvissä ajoin marssimaan kohti tapaamispaikkaa.

Tarkoitus oli ottaa oikein ajastimella aikaa, miten kauan tästä kävelee ihan keskustaan asti. Heti ensimmäisessä kadunkulmassa tuli vastaan italialainen grade famiglia kävelemässä siis poispäin keskustasta. Perheen teini-ikäinen tytär pysäytti Mintun ja kysyi että madam, tiedätkö, missä on kaikki kaupat. Lähestulkoon vuorokauden täällä viettäneenä opastin heidät oikeaan suuntaan. Tunsin oloni tosi tärkeäksi!

Parin valokuvauspysähdyksen ja turist-info -session jälkeen iPhonen timer näytti noin puolta tuntia, kun olin ihan siinä varsinaisella sataman keskusaukiolla. Ei mikään ihan kamala matka toisin sanoen, mutta onhan tuossa vähän tallusteltavaa.

Ennen reissuun lähtöä monet varoittelivat, että kaltaiseni blondi, vaikkei olekaan enää missään pimu-iässä, ei saa täällä hetken rauhaa. No, kaikille kiinnostuneille voin kertoa, että kaikenlainen tunkeilu, ehdotusten tekeninen ja flirttailu on loistanut totaalisesti poissaolollaan. Tähän mennessä ainoat, jotka on ihmetellyt että where is your husband ja kuule jää tänne meidän kanssa viettämään mukavaa elämää, on kuvan vanha gubbe kavereineen, kun pyysin saada ottaa kuvan. Valmistumassa on huomisen kalansaaliin syötit.

Info-tilaisuudessa oli napakan informatiivinen meininki. En nyt olettanutkaan, että heti aamusta mitään ouzo-juhlia alettaisiin viettää, mutta silti vähän yllätyin, että ohjelmassa oli tosiaan ainoastaan ja vain, puhtaasti infoa. Ei edes pientä esittelykierrosta tai muuta ryhmähengen nostatusta.

Käytin tilaisuuden kuitenkin hyväkseni ja kyselin ravintolasuosituksia ja missä on parhaat biitsit, mihin kannattaa mennä pyöräretkelle etc. Ravintoloita täällä on luonnollisesti aivan vieri vieressä, mutta on sanomattakin selvää, että jotkut niistä on parempia kuin toiset. Luulisi oppaiden tietävän tuollaisen. Sama juttu pätee rantoihin. Käytännöllisesti katsoen koko rantaviiva on biitsiä, paitsi venesatamien kohdalla. Lähes kaikkialla on kuitenkin vaihtelevasti maksuja ja toisaalta on kiva käydä vähän eri paikoissa nyt kun on lomalla. Vähän kuin laskettelulomalla on kiva kokeilla eri rinteitä ja toiset on hauskempia kuin toiset.

Läksin info-tilaisuuteen vakaana aikomuksenani varata paikka retkelle. (How charter can you be!?) Täällä blogissakin sain vinkin, että kolmen saaren purjehdusretkelle kannattaa ehdottomasti osallistua. Tuumasin, että kyllä se varmasti on sen 43 euron arvoinen, minkä retki kustantaa, vaikka vähän kyllä kirpaseekin. Sitten satamassa tajusin, että kyseisiä matkoja järjestetään toooodella paljon ja issekseen ostettuna reissu kustantaa about 25 – 30 egee. Kysyin oppaaltakin, että mitä tuolla korkeammalla hinnalla sitten saa – ja vastaus oli, että oppaan palvelut ja – ööö – kuljetuksen. Ensin ajattelin, että otan kuitenkin tuon Fritidsresor-retken, mutta tässä päivän asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että eihän siinä ole mitään järkeä!

Lisäksi menemällä purjehdusretkelle privaatisti, voin mennä milloin vain, kun taas virallinen retki olisi vasta torstaina. Torstai on oman reissuni viimeinen päivä, eli jos sattuisi niin kova merenkäynti, että laivat eivät pääse lähtemään (niinkuin esmes tänään), jäisi koko seikkailu kokematta. Niin että taidan nyt kuulkaa olla taas tosi wild and crazy ja järkätä retkeni ihan itse. Sitäpaitsi säästyneillä rahoilla syö täällä ihan hyvän illallisen!

Henkilökohtaisessa matkasuunnitelmassani luki info-tilaisuuden jälkeen “pyörän vuokraus” ja sitten “biitsi”. Päädyin kuitenkin pyörimään vanhaan kaupunkiin hyväksi toviksi. Piti vain kurkistaa pikkasen, kun opas kiltisti oikein karttaan merkkasi, että minne kandee mennä, mutta yksi kuja johti toiseen ja… Tiedättehän, miten siinä helposti käy…

Sain oppaalta vinkin kivasta kauppahallista, joka sijaitsee vanhan kaupungin keskellä olevalla torilla. Käväisin sielläkin nopeasti ja vihannesvalikoimat tekivät suuren vaikutuksen. Samalla mietin kuumeisesti, mitä kivaa voisin tuoda täältä tuliaisiksi Karkille ja Peetulle. En nyt muutenkaan ole todellakaan mikään matkamuistorihkaman keräilijä, mutta kyllä nuo kauppahallin taakse pinotut “made in China” -laatikot vei viimeisenkin innon.

Vanha kaupunki -kierros osoittautui yllättävän antoisaksi. Olin jo etukäteen epämääräisen tietoinen siitä, että Kos ei ole mikään vain ja ainoastaan turisteja varten kyhätty fun factory, mutta kun sattumalta törmäsin ikivanhoihin Kosin vanhan sataman raunioihin, tuli kyllä melkein juhlallinen olo. Että täällä on ollut jengiä jo joskus 2300 – 2000 eKr. on kai aika tavallista näille Välimeren tienoille. Silti tuollaiset, vanhan sataman ja kauppakeskuksen rauniot pistää väkisinkin hiljaiseksi.

Heittäydyin myös melkein filosofiseksi, kun aloin miettiä, että miten korkealla meren pinnan on täytynyt tuolloin olla, jos kerran vanha satama on nyt ihan reilusti korkean mäen päällä. Kaikki kunnia ympäristön suojelulle – tietenkin – ja ilmastonmuutoksen vastustamiselle, mutta jos kerran meren pinta on joskus ollut oikeasti noin korkealla, mitä on tapahtunut, että se sitten on laskenut niin käsittämättömän paljon?

Ympäristöpohdiskeluista henkilökohtaiseen autuuteen: vuokrasin fillarin! Mikä mahtavan ihana vapauden tunne voikaan tulla niin pienestä asiasta! Taas teki mieli nauraa ääneen (ja taisin pikkuisen tirskahtaakin), kun oli vaan niinku niin huippua viilettää polkupyörällä tukka merituulessa hulmuten pitkin rantabulevardia. Sain vielä tosi hyvän diilin. Viikkovuokra on monessa paikassa 35 euroa. Menin hotellin lähellä olevaan, ei niin fancyyn mestaan, ja kysyin, että miten olis, kun tarttisin menopelin vain viideksi päiväksi. Setä tuumi hetken ja sanoi, että jos otat tuon (heidän yksinkertaisin malli), niin saat sen viidellätoista eurolla. Olin ihan että jees pliis ja tänne pyörä heti!

Fillarissa on kori tavaroita varten, mukava mummomainen pysty ajoasento, valot (ei vielä testattu) ja jopa vaihteita (3 – 5, en ole ihan varma). Parasta on kuitenkin tunne – ja se on vapaus!

Käytiin yhdessä fillarin kanssa ihan ensi töiksemme täydentämässä ruokavarastoja. Fetajuustoa, kymmenen litraa vettä vaihtelevan kokoisissa pulloissa, leipää, tavallista juustoa, jogurttia ja pari paikallista Mythos-olutta kulki (aika) mukavasti pyörän kyydissä. Ja tomaatteja – ei pidä unohtaa tomaatteja, sillä ne on, niinkuin eräät blogini lukijat tietävätkin, täällä aivan taivaallisen hyviä!

Ensimmäinen fillariretkeni suuntautui noin kolmen kilometrin päässä olevalle Lambi biitsille. Pyöräilin epähuomiossa ihan Lambin päähän Mylos-nimiseen rantaan. Oli oikein tosi mukava, joskin erittäin tuulinen, rantsupäivä. Olin melkein unohtanut, miten mielettömän kovaa ääntä aallot voivat pitää. Se tuntui niin ihanalta ja rauhoittavalta, että en edes jaksanut ja viitsinyt keskittyä kirjaani. Lilluin vain aalloissa ja ajattelin omia ajatuksiani aurinkopetillä maatessa. Aivan täydellistä!

Ihan täydellistä ei kuitenkaan ole tämä päivän asukuvien ottaminen. Haha! Mylos Beach Barin sisäänkäynnin vieressä törmäsin reissun ensimmäiseen kokovartalopeiliin. Tässä siis rantsuloma-Mintun virallinen päivän asu:

• saronki, ostetttu Thaimaasta noin ziljoona vuotta sitten
• lipsut, Havaianas
• reppu, Kånken
• aurinkolasit, Tiger of Sweden

Terkkuja Kosilta!! Täällä on aurinkoa, lämpöä, meri ja hyvää ruokaa! Me so happee!!

Aikaisemmilla reissuillani olen aina kirjoitellut matkapäiväkirjaa käsin nahkakantiseen muistikirjaan. Nyt en tullut hankkineeksi uutta Moleskinia – ja muutenkin ajattelin, että täällähän nämä matkahöpinätkin pysyvät hyvässä muistissa ja itselle myöhemminkin helposti löydettävissä. Ainoa miinuspuoli on se, että blogiin ei pysty teippaamaan autenttisia käyntikortteja, bussilippuja ja servetinkulmia, mutta ehkä niistäkin kuolemattoman tärkeistä artefakteista riittää, kun on kuvat täällä.

Elikkäs nyt seuraa viikon ajan matkapäiväkirjatyyppisiä päivityksiä. Ajatus oli kyllä ottaa ihan asukuviakin, otin oikein jalustan mukaan (miettikää!! LOL!), mutta eihän tuota mun partsin ovea saa kuin ehkä 30 cm auki, mahdun siitä justjajust itse, eli ei se mikään ihan otollisin asujen kuvauspaikka ole. Katsotaan nyt keksinkö täältä ketään, jota kehtaisin pyytää kuvausassistentiksi…

Mintun Kos -matkapäiväkirja, eka päivä eli perjantai 30.8.2013

Lento lähti tänään Arlandasta oman mittakaavani mukaan aivan sika-aikaisin, klo 5.30. Tällaisena totaalisena charter-noviisina en uskatanut uhmata Fritidsresoreitten vaatimusta, että kentällä pitää olla peräti kaksi tuntia ennen lähtöä. Tavallisesti en juuri varaile ylimääräistä terminaalissahengailuaikaa, kun on kyseessä läpeensä tuttu lentokenttä. En ollut kiinnostunut lohkaisemaan varsin vaatimattomasta matkabudjetistani penniäkään lentokenttämatkoihin, mikä tarkoitti sitä, että suuntasin kentälle julkisilla liikennevälineillä. Normaaliin aikaan SL:n välineitä joustavasti yhdistelemällä meiltä kotoa pääsee Arlandaan reilussa tunnissa. Voin kertoa että keskellä viikkoa pikkutunneille sijoittuva ajankohta ei ole aivan yhtä antoisa.

Eilisillan hässäkkää lisäsi vielä Tillskärarakademin satavuotisjuhlat, joita en voinut jättää väliin – sekä kaikenlaiset muut hommat, joita olen ilokseni itselleni kasannut. Lopputulos oli se, että olin eilen kotona yhdeksän aikaan illalla parin skumppalasillisen hilpeässä huurussa, enkä ollut edes aloittanut pakkaamaan vielä. Matkalaukku oli sentään haettu jo kellarista. Vaellukseni kohti lentokenttää oli määrä alkaa tasan kahdeltatoista lähtevällä bussilla, joten olihan tuossa hyvin aikaa. Haha!

Hiukan jännitti, että mitähän oikein on jäänyt, mutta toistaiseksi en ole keksinyt kuin kolme asiaa: hammaslanka, euro-kolikkokukkaro ja Berocca. Kaikkia niitä ilman selviän kyllä viikon ihan mainiosti. Kolikko-ongelma onkin jo ratkennut ihan itsestään, hammaslankaa saa täältäkin varmasti jostain ja vitamiinia posottaa taivaalta, joten nou hätä. Sen sijaan ihmettelen, että tarvitsenko tosiaan viisi kirjaa matkalukemiseksi? (Syyskuun Ellen lisäksi…). Ihan niinkuin matkalaukku ei jo muutenkin painaisi ihan tarpeeksi!

Matka meni ihan hyvin. Olin todella hyvissä ajoin kentällä ja hetken ihmeteltyäni, miten oikein saan aikani kulumaan, seurasin lukuisten reppumatkailijoitten esimerkkiä ja heitin pitkäkseni lentokentän penkille. Kun herätys pärähti soimaan tunnin kuluttua, huomasin nukkuneeni ihan sikeästi. Sama meininki jatkui lentokoneessa. Tuskin oltiin vielä edes ilmassa, kun jo olin unessa. Sinänsä hyvä, koska täytyy tunnustaa, että se seuramatkoille ilmeisesti tyypillinen äänimaailma (mamma, mammaaa, MAMMMAAA!!) koetteli aika tavalla Mintun matkailija-zen -hermoja. Sen sijaan yksikään niistä noin kuudestasadasta (siltä se tuntui…) alle kolmivuotiaasta, jotka koneeseen ahdettiin, ei saanut kunnon itku-potku-raivaireita tahi muunlaista hermoromahdusta, mikä on kaikkien tilastojen mukaan täysin mahdotonta. Mutta ihanaa.

Laskeutumisen jälkeen koin veret-seisauttavan seuramatkahetken: koko koneellinen ihmisiä puhkesi valtaviin aplodeihin, kun lentsikka oli saatu turvallisesti takas maan kamaralle. I say no more.

Kosin pikkuruisella kentällä tuli heti kotoisa olo, kun samalla matkalaukkuhihnalla jaettiin myös Helsingistä tulleen Norwegianin matkatavaroita. Sittemmin kävi ilmi, että suomalaisia on täällä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia – eli ihan älyttömän paljon!

Tässä vielä lentokentällä koitan todistaa itselleni, että kyllä, täällä sitä ollaan ja tuo ihana mollukka taivaalla on aurinko ja tämä ihana lämmin tuuli on ihan vaan mua varten!

Olin kunnon seuramatkahenkilö lomaa varatessani ja maksoin kiltisti lisämaksun matkatoimiston lentokenttäkuljetuksista. Harmittaa ihan, että en huomannut ottaa kuvaa viehättävästä oppaasta, joka seikkaperäisesti kertoi bussilastilliselle ihmisiä kaikkea olennaista jännittävästä matkakohteestamme. Olo oli samalla kertaa surrealistinen ja turvallinen. Meistä pidetään huolta, me laitamme turvavyöt kiinni ja muistamme juoda vain pullotettua vettä!

Pikkuruinen Kos Bay hotelli näyttää livenä vieläkin pienemmältä kuin matkanjärjestäjän verkkosivujen laajakulmalla otetuissa kuvissa. Haha! No, eipä tuo nyt mikään yllätys ollut.

Huoneet eivät olleet vielä valmiita, mikä sekään ei ollut yllätys, koska olimme paikalla jo ennen puolenpäivän virallista huoneidenluovutusaikaa. Vaihdoin aulan nurkassa farkut hellemekkoon ja lähdin tutkimaan ympäristöä.

Hotelli sijaitsee aivan huvivenesataman vieressä – ja täytyy kyllä sanoa, että katseltavaa riittää, vaikkei mikään veneintoilija olisikaan. Yksi Suomen lippukin siellä liehui kaikkien komeuksien seassa. Tuli heti niin kotoinen olo!

Kävelin rantabulevardia melkein keskustaan saakka. Tai no, voiko sitä kävelyksi sanoa, kun pysähdyin joka kolmannella askeleella näpsäisemään kuvan vihreänsinisenä läikehtivästä merestä ja upean sinisestä taivaasta. Valehtelematta tuli otettua sata lähes identtistä kuvaa… Melkein kuin en olisi voinut tajuta, että tämä kaikki on totta. Niin kaunista ja niin hillittömän makeeta saada olla täällä!

Heti ensimmäisessä mahdollisessa kohdassa rynnin rantaan liottamaan varpaitani kirkkaassa lämpimässä vedessä. Taisin nauraa ihan ääneen, kun oli niin hienoa.

Aavistuksen vähemmän hienolta tuntui, kun olin silmäillt useammankin rantakahvilan ruokalistoja. Hintataso ei todellakaan ole mikään hillittömän edullinen täällä. No, onneksi pakkasin ruokailuvälinesetin mukaan – täytyy yrittää hoitaa osa aterioista omalla partsilla tai piknik-tyyliin. Sitten voi välillä käydä jossain ulkonakin syömässä.

Hetken mietin, että jos jäisinkin tänne. Englanti sujuu – eikä hollankikaan voi niin hillittömän vaikea kieli olla. Haha!

Pienen kävelylenkin jälkeen palasin takaisin hotellille ja sain huoneeni. Parvekkeelta on näköala satamaan, mikä on oikein mukavaa. Muuten voisin vähän nillittää (eikös hotellihuoneesta valittaminen kuulu charter-matkailijoiden perushommiin?). Olen maksanut yli 900 kruunun lisämaksun siitä hyvästä, että saan kahden hengen huoneen yksin käyttööni. Tämä koppi on kyllä niin pieni, että tästä ei kahden hengen huonetta saisi tekemälläkään. Eden matkalaukkuni ei mahdu avonaisena mihinkään… Vessanpytyn vesikin valuu koko ajan.

No toisaalta, täällä on hyvä toimiva wi-fi – eikä sitä nyt muutenkaan hotelliin olla tultu asustelemaan. Enkä ole meluherkkä. Pystyn kyllä nukkumaan, vaikka pytty lorisisikin. Että never mind.

Muotibloggari on suurshoppaillut! Piz Buinin after sun oli täysin heräteostos. Tuntui jotenkin siltä, että aurinkolomalla pitää olla after sun -voidetta! Smashboxin luonnollisen pinkiksi muuttuva huulia pullistava kiilto oli supersuosikkini muutama vuosi sitten. Nyt tajusin tarvitsevani jälleen sellaisen. Pullonavaaja-korkkiruuvi oli pakollinen tarvekaluhankinta, joka sattumalta matsaa muihin ostoksiin. Ihanaa!

Tältä reissulta ei sitten varmasti muita ostoksia tulekaan. Paitsi kisu- ja kotivahtina toimiville Karkille ja Peetulle pitää tietty keksiä jotain kivaa.

Tärkein missio huoneen saamisen jälkeen oli tietty hypätä bikineihin ja painua uimaan. Kävelin hotellilta toiseen suuntaan – keskustasta poispäin – ja löysin mielettömän kivan ja uiskenteltuun hyvin sopivan poukaman. Lilluin vedessä varmaan yli tunnin ja nautin olostani. Vesi ei voi olla astettakaan alle kolmenkymmenen, niin mielettömän ihanalta se tuntuu. Siinä pulikoidessani muistin, kuinka aikoinaan äidin ja isän kanssa matkoilla olessani saatoin olla tuntikausia vain meressä. En olisi mitenkään halunnut nousta takaisin kuivalle maalle, mutta sitten alkoi tulla jo niin järjetön nälkä, että oli ihan pakko. Rauhoittelin itseäni, että mitä todennäköisimmin meri on paikallaan vielä huomennakin.

Pieni takaisku sattui, kun kävin juomassa yhden after beach -oluen. Paikka oli oikein mukavan tuntuinen, omistajana sattumalta suomalainen, kivan ja välittömän oloinen Jaana. Maksettuani tajusin kuitenkin, että noviisia ulkomaanrahalla maksajaa oli huijattu ja bissestä kiskottu yli kaksinkertainen hinta. Eihän tuossa mistään isosta rahasta ole kysymys tietenkään, mutta on niin mäntti tunne tulla huijatuksi. Olin ajatellut, että voisin mennä samaan paikkaan syömäänkin, kun olisin ensin käynyt vain hotellilla suihkussa ja laittamassa vähän järkevämmät vaatteet. Mutta nyt en tosiaankaan aio mennä sinne toista kertaa. Nih.

Päädyin hotellin lähellä olevaan kivan näköiseen tavernaan syömään kunnon Horiatiki-salaattia ja tassillisen tsatsikia. Viimeksi Kreikassa ollessani söin joka ikinen päivä kreikkalaisen salaatin. Tällä reissulla ajattelin olla vähän vähemmän rabiaatti, mutta kyllä tuo nyt näin ensimmäisen illan kruunasi aivan täydellisesti!

Nyt on tämä bloggari aikas kuitti viimeisen vuorokauden seikkailuista. Aika laittaa pää tyynyyn ja kiskoa unta palloon, että jaksaa taas huomenna aurinkolomailla. Ajattelin vuokrata polkupyörän ja lähteä vähän tutkimaan lähirantsuja, joita kuulemma pitäisi löytyä ihan muutaman kilometrin säteellä useampiankin. Ensin tosin olisi Fritidsresorin tervetulotilaisuus, mitä en halua jättää väliin. Kun ollaan seuramatkalla, niin ollaan sitten kanssa!

Ette ikinä arvaa, mitä menin tekemään!?

Kyllästyin nysväilyyn ja sitten-kun -ajatteluun ja siihen, että pitäis olla jotenkin hirmu omaperäinen ja viilee ja sitten ajattelin, että teenpä jotain ihan älyttömän älytöntä, mahtavaa, hurjaa ja laimeeta. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että olen vähintäänkin pestautunut parrakkaaksi naiseksi kiertävään sirkukseen – tai jotain muuta kertakaikkiaan ihmeellistä. No maailman mittakaavassa se ei varmasti ole mikään häkellyttävä asia, mutta itselleni kuitenkin iso juttu on se, että varasin itselleni viikon reissun, äkkilähdön, charterin Kreikkaan Kosin saarelle!!

Kyllä, tiedetään, että charterin varaaminen on aika laimeaa. Muistaakseni en ole sitten sen jälkeen käynyt pakettimatkalla, kun viisitoistaveenä lakkasin matkustamasta äiskän ja iskän kanssa. Tai ei, saattaa olla, että joku matka tehtiin ihan matkanjärjestäjän ehdoilla silloin, kun Karkki oli pieni – ja Peetu vasta suunnitelmissa. Sen jälkeen matkat on rakennettu itse, lennoista kuljetuksiin, majoitusvarauksista elämysretkiin.

Nyt en vaan jaksanut. Vitsi miten helpolta tuntui vaan klikata yhtä ostonappulaa – ja siinä oli sitten lennot ja majoitukset samassa paketissa. Olin niin kertakaikkiaan nössö, että ostin samaan syssyyn myös Fritidsresoreitten tarjoamat lentokenttäkuljetukset. Haha!

Jos charterin varaaminen onkin aikas nynnyilyä, itse reissuun lähteminen onkin sitäkin jännittävämpää. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa lähdössä reissuun ihan ypönä!! IIIKS!

Ja jälleen tiedetään, että on olemassa naisia, jotka matkaavat maailman ääriä ympäriinsä keskenänsä ilman pelon häivää. Minttu on kuitenkin viettänyt koko matkustavaisen ikänsä erilaisten laumojen, perheen, kaveripiirin, työkavereitten tai jonkun miehenpuolikkaan kanssa. Varsinaisesta matkalla yksin olemisesta ei ole juurikaan kokemusta. Tai siis ei ollenkaan.

Tuossa kuvassa on mahtavan upea hotellini Kos Bay!

Matkakohteen valintaan vaikutti muutama asia. Ensinnäkin lähtöpäivän piti osua välille 30.8. – 1.9. Näin ehdin mellastamaan muotiviikon viimeisimmätkin kekkerit ja palaan kuitenkin kotiin Svennelään ajoissa ennen töiden alkua. Toisekseen hintakattoni oli todella alhaalla – eli suomeksi: hain mahdollisimman edullista äkkilähtöä.

Henkisistä ja ideologisista syistä karsin Turkkiin suuntautuvat matkat heti pois ja lähestulkoon samoista syistä kaikki kohteet/hotellit, joiden kuvauksessa viitattiin jotenkin lapsiystävällisyyteen tai perhelomajuttuihin. Myöskään mitkään kaukana kaikesta muusta kuin toisista hotelleista sijaitsevat resortit eivät tuleet kysymykseen – vaikka aivan mielettömän näköisten rantojen läheisyydessä useimmat niistä vaikuttivatkin sijaitsevan. Mitä ihmettä minä siellä yksinäni tekisin? Katselisin, kun pariskunnat pitävät toisiaan romanttisesti kädestä ja unohtuvat tuijottelemaan toisiaan silmiin?

Kos vaikutti mielestäni heti tosi kivalta. Vähän kylämeininkiä, kivoja tavernoja ja silleen, mukavan ja siistin näköinen satama-alue (hotellini sijaitsee aivan huvilaivasataman vieressä), helposti pyöräiltävä hyvin hoidettu rantabulevardi ja useampikin kaunis ranta sopivan fillarimatkan päässä.

Vasta jälkeenpäin sain kuulla, että Kos on varsinainen teinipentujen bile-saari. Oh well. Nyt ainakin tuntuu siltä, että mielummin sitä, kuin aivan tyhjää kuollutta eläkeläismeininkiä… Katotaan sitten, mitä mieltä olen takaisin tullessa!

Vähän kyllä itseänikin ihmetyttää, miksi tämä reissu nyt niin kovasti tuntuu jännittävän. Olen nyt kuitenkin matkannut ihan paljonkin yksin. Siis lentänyt työmatkoja, ollut paikoissa ja maissa, joissa en hallitse paikallista kieltä, joutunut selvittämään asioita erilaisissa kulttureissa etsetera. Totuus on se, että ei ne käytännön asiat todellakaan jännitä yhtään. Tiedän aivan mainiosti, että pärjään. Tietäisin pärjääväni vaikka olisin lähdössä huomattavasti kauemmaksi ja huomattavasti eksoottisempaankin paikkaan kuin Kreikan perinteikkäälle pakettimatkasaarelle, jossa paikalliset ovat tottuneet törppöihin turisteihin.

Täytyy tunnustaa, että eniten jännittää, että uskallanko nukkua yksin. Olen helposti niin säikky jopa kotona, että joskus en saa unta, ennenkuin olen käynyt tarkistamassa, että ulko-ovi on lukossa… Toisaalta, äh, kai sitä nyt sentään uskaltaa nukkua? Tokana yönä ainakin??

Toinen asia, mikä jännittää, on se, että pystynkö pitämään hauskaa. Olen niin tottunut siihen, että ilo tulee jakamisesta. Hyvä olo monikertaistuu yhdessä olemisessa. Ajattelenko matkalla koko ajan, että olisinpa jonkun kanssa, vai osaanko nauttia olostani yksin?

Kuvista kiitos: Finnmatkat

Pitkästä aikaa pari kivaa ravintolavinkkiä täältä Tukholmasta!

Täkäläisen ravintolamogulin ja julkkiskokin Melker Anderssonin Kungsholmenilla aivan Mälarenin rannassa sijaitseva ravintolarypäs on uudistunut totaalisesti parin viime vuoden aikana. Joku ehkä muistaa Norr Mälarstrandin laituripaikalla 464 sijainneen Kungsholmen -nimisen ravintolan (siellä oltiin syömässä vuoden 2009 blogireissulla, mutta en valitettavasti löytänyt linkitettävää juttua tänne…). Pari viimeistä vuotta tuo alkujaan aika ihanalla tavalla urbaani ja rennon kunnianhimoinen paikka oli kyllä aikas leipääntynyt ja väsynyt.

Niinpä onkin ihan mahtavaa, että ravintolakonseptia uudistettiin ja paikalle nousi ihana, mutkaton ja valloittavasti rönsyilevä Orangeriet sekä keskivertoa kunnianhimoisempi italialaismesta Trattorian.

Viime perjantaina treffasin Orangerietissä AW:n merkeissä ihanan Teemu Blingin kanssa. Teemu oli täällä pidennetyn viikonlopun mittaisella lomalla ja ehti onneksi tavata myös ex-Indiedays kollegaansa.

Melko aikaisin iltapäivällä Orangerietin herkullisista drinksuista ja erittäin maukkaasta baariruuasta käy nauttimassa yleensä lähitoimistojen väkeä ja muita työporukoita. Illemmalla meno nuorentuu ja vaihtuvat dj:t pitävät huolen hyvästä meiningistä. Drinkkilistalla on hyvä valikoima klassikkoja – tosin painotus gin-pohjaisissa cocktaileissa. Sesongeittain vaihtuva Orangerietin oma drinksuvalikoima on myös testaamisen arvoinen. Teemun “High Heels” oli raikas sekoitus, jossa päällimmäisenä maistui passion-hedelmä.

Orangerietin baarimenu on lyhyt ja ensisilmäyksellä vähän turhankin basic. Ruoka on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan robustin kauniisti laitettu ja erityisesti puuhiiligrillissä valmistettu hampurilainen kertakaikkiaan ihana!

Teemu ja High Heels -drinksu. Sekä ehkä galaxin viileimmät korvikset. Arvatkaa kerta olinko kade!? Nuo on niin hienot, että räpsin varmasti puoli muistikortillista täyteen Balmain-kateusvihreyttä. No, rehellisyyden nimissä, korvisihanuudet sopivat kyllä Teemun tyyliin paremmin kuin Mintun. Mutta minkäs sitä harakka kimalluskuumeelleen voi. Haha!

Teemun illan asun voi käydä tsekkaamassa kokonaisuudessaan täältä – käynee todisteena sille, että kyllähän Mintultakin käy päivänasukuvien ottaminen, kun vaan joku laittaa asetukset ja muut ensin kamerassa kohilleen…

Kylki kyljessä Orangerietin kanssa on illallisravintola Trattorian.

Italiassa aikoinaan jonkin aikaa asuneen seuralaiseni kanssa odotimme hiukan jännityksen sekaisin tuntein, että kuinkahan sujuu Melkeriltä ciao bella e tutti bene. Ravintolan interiööristä en osaa paljoa sanoa, sillä meidät sijoitettiin (pyynnöstämme) puoliksi lasitetulle terassille. Pohjoismaalaiset istuu ulkona niin kauan, kun siihen vain hiukankin on mahdollisuus!

Mukavasti näytti kuitenkin vanhan Kungsholmenin muka-urbaani (so 2005!!) fiilis hävinneen ja tilalla oli vähän kuparikattilakrimskramssua, jämeriä aterimia ja kivasti aplikoituja lautasliinoja.

Ruokalista on samaan tapaan perinteistä italialaista hipsterhenkisellä Melker Andersson -tulkinnalla. No, rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tulkinnat ovat aikas hienovaraisia ja tyylitajuisesti tehtyjä.

Yrttimaustettu focaccia ja laadukas oliiviöljy toimivat täydellisesti raikkaan proseccon kanssa. Ihana alku illalliselle!

Hetken mietittiin, että syödäänkö pelkkiä antipastoja illalliseksi – molemmat kun olemme suuria alkupalojen ystäviä. Päädyttiin kuitenkin tilaamaan antipastot ja primi piattit. Todettiin, että tilataan sitten lisää, jos on vielä nälkä.

Rrrrakastan palavasti carpacciota. Muistan yhdenkin Italian reissun, jolloin söin valehtelematta joka ikinen päivä lounaaksi carpaccio-annoksen. Trattorian Carpaccio di Manzo saa ihan hyväksytyn leiman kylkeensä. Liha oli mehevän muhevaa maukasta ja oliiviöljy laadukasta, rucola reipasta ja juuri rouhittua parmesaaniakin ihan sopivasti. En nyt kuitenkaan ollut mitenkään jalat-menee-alta -tyyppisesti ihastunut (niinkuin oletin..). Lihan olisivat saaneet leikata ohuemmaksi ja se olisi saanut olla aavistuksen vähemmän pehmeää. Siis mielummin vähän ohuempaa ja antaa aavistuksen enemmän vastustusta hampaille. Maussa ei ollut oikeastaan mitään valittamista, mutta lempiruokien kanssa tämä on välillä tällaista hifistelyä.

Alkupalojen jälkeen sytyttivät terassille lämpölamput – ja tässä syy, miksi myöhemmästä ateriasta ei ole enää kuvia:

Haha! Kivasti punastuttaa tuo lämpölamppujen kajo!

Kuvassa kuitenkin fantastisen herkullinen pääruokani, pikantilla salamilla ja fenkolilla höystetty aidon pohjois-italialaisen puuroinen risotto, Risotto Salamino al Piccante. Kerrankin siis pääruoka peittosi alkupalat mennen tullen. Myös seuralaiseni päätyi tismalleen samaan lopputulokseen omien ruokavalintojensa suhteen.

Minttu ei ole mikään varsinainen innovatiivisten jälkkärien fani. Useimmiten pala simppeliä suklaakakkua ja/tai pallo vaniljajäätelöä toimii paremmin kuin merkilliset höystöt ja marinoidut raparperin versot. Nyt täytyy kyllä sanoa, että Limoncellossa uitettu sitruunasorbetti, Affogato al Limone, on kyllä sen väärti, että kannattaa eksyä paikalle pidemmänkin matkan takaa!

Miksi matkustaminen on niin kivaa?

Siis oikeasti tiedän kaikki “irtaudutaan arjesta” ja “koetaan uusia asioita” -itsestäänselvyydet. Mutta kuitenkin sitä on matkalla ihan yhtä lailla itsensä kanssa kuin kotonakin. Sitäpaitsi matkustaminen on kivaa myös tuttuihin paikkoihin. Niinkuin nyt esimerkiksi Tampereelle.

Tampereella huomaan kyllä olevani aina jotenkin erityisessä tunnetilassa. Vähän haikean surullisen nostalginen, toisaalta hyvin onnellinen ja iloinen. En pysty kävelemään yhtäkään korttelinväliä ilman, etteikö joka askel olisi täynnä kaikenlaisia muistoja. Tästä kuljetiin aina äidin kanssa ostamaan nappeja, tuosta ylitettiin katu, kun vietiin Nordian kassalipasta yösäilöön, tuolla taas oli puhelinkioski, josta soitin kilometripuheluita poikaystävälle (kun kotona ei voinut puhua rauhassa ja kännykät olivat vielä pilke Nokia-insinöörin silmäkulmassa…) ja siinä on sekin kadunkulma, jossa vaihdettiin kihlasormuksia joskus.

Haikealta – ja ehkä ihan vähän surulliselta – tuntuu ajatella, että niin monet asiat, jotka ennen olivat tärkeimpiä maailmassa, on nyt vain muistoja. Tampereen reissut auttavat muistamaan paremmin, ottamaan kiinni sellaisenkin kivan tärkeän pienen historiankappaleen liepeestä kiinni, joka oli juuri vaarassa haalistua ihan näkymättömiin.

Haikealta tuntuu sekin, että ryökäleet eivät olekaan museoineet minun Tamperettani sellaiseksi kuin sen muistan, vaan kaikenlaista kauppaa ja baaria pykääntyy entisiin pankkitiloihin ja ennen tavalliselta kansalta visusti suljetut alueet, kuten Finlayson ja Tampella, kuhisevat nyt elämää, Ratinan rannassakin on siisti kevyenliikenteen väylä entisen romuparkkipaikan sijaan.

En voi mitenkään välttää mummomaisia yhtenään iskeviä nostalgiaryöpsähdyksiä: “muistattekos, kun tässäkin oli…” ja “mihinkäs tästä on se-ja-se hävinnyt…”  Onneksi Stocka on sentään paikallaan ja sen parkkihalliin johtaa edelleen yhtä kipakka rinne kuin ennenkin.

Eikä ne oikeastaan ole ne muutokset, jotka kaihertaa. Omituisinta on se, että tunnen olevani vähän vieras. Minä, ikuisesti tamperelainen, tarkastelen kevyesti huvittuneena, ehkä jopa ilahtuneena, väkijoukkoa Laukontorilla. 3/4 -osapituisiin kesähousuihin (naisilla mieluiten valkoiset tai beiget, miehillä reisitaskulliset), urheilullisiin jalkineisiin (lenkkarit tai sporttisandaalit – ei Converset) ja t-paitoihin (naisilla ehkä jopa toppi, miehillä joku bändi-, tapahtuma- tai luontoaiheinen printti) pukeutunut väkijoukko jätskiä mankuvine lapsineen tuntuu sekä niin tutulta, suomalaiselta ja ilmiselvältä että kaukaiselta ja kiehtovalta. Vähän samalta, kun sattuu näkemään jonkun lapsuuden suosikkiohjelman uudelleen – toisaalta kaikki on hirmu tuttua, mutta toisaalta kaikki mitä siinä välissä on tapahtunut, on muuttanut oman tavan katsoa ja nähdä.

Kaikkein eniten tunnen olevani suomalainen ja tamperelainen täällä kotona Tukholmassa.

Tamperelaisena Tukholmassa minulla ei ole samalla tavoin historiaa jokaisen kadunkulman ja puistonpenkin kanssa. Rakastan uutta kotikaupunkiani, mutta tiedän olevani kuitenkin jossain määrin ulkopuolinen aina. Maahanmuuttaja. Vaikka tiedän kyllä, että se aika jolloin suomalaisiin viitattiin tuolla ikävästi värjäytyneellä muka neutraalilla sanalla, on jo kauan aikaa sitten ollut takanapäin.

Sen verran kuitenkin täkäläinen meininki, elämänrytmi, tapa hengittää, visuaalinen ympäristö ja oleminen yleensä on vaikuttanut omaan olemukseeni, että en enää tunne olevani kuin kotonani Tampereella. Ja kysyjille vastaukseksi: ei, en ole harkinnut takaisin muuttamista.

Ehkä yksi matkustamisen kiehtovista puolista on se, että silloin tulee pysähdyttyä. Enkä nyt välttämättä tarkoita mitään viipyilevää zen-jooga -tyypistä superhenkevää toiminnan totaalistoppia, vaan ihan sitä sellaista tavallista ympärilleen katselemista.

Ehkä tuo on vähän sama asia sen klassisen arjesta irtautumisen kanssa. Olen nimittäin monesti miettinyt, että satun asumaan aivan fantastisen hienossa kaupungissa, jonne tosi monet tulevat tekemään omia arjenkarkotusreissujaan. Miksi siis en voisi “käyttää” kotikaupunkiani myös siihen tarkoitukseen? Tosiasia kuitenkin on se, että reissussa elämisen ihastelu, pysähtyminen, on vallan ziljoonasti helpompaa kuin kotosalla. Välillä se kuitenkin onnistuu ja 30 sekunnin miniloma toteutuu auringossa kylpevää pittoreskia kanaalimaisemaa turistinomaisesti ihastellessa.

(Tähän pitää nyt laittaa ihan oikea kuvateksti! Oltiin nimittäin Saarikylissä Haaviston kesätorilla souteluretkellä. Ostokset tehtyämme kävimme vielä entisen navetan yläkertaan pystytetyn Parvigallerian näyttelyssä. Kaikki kunnia Marjo Tiitolan ja Marke Häkkisen taiteelle, mutta omasta mielestäni gallerian ihastuttavin esitys oli raukeana viittää terhakkaa kissanpentua imettänyt kisuemo! Awwww <3 <3)

Jos Tampereeseen fyysisenä paikkana ja sosioekonomisena ympäristönä liittyykin ristiriitaisia tunteita, Tampere korvien välissä tarkoittaa ystäviä, yhdessäoloa, henkeviä (ja vähemmän henkeviä…) keskusteluja, kikatusta, hyvää ruokaa, vielä parempia elämänohjeita, maailmanparannusta, yhteenkuuluvuutta, tukea ja kasvua.

Ehkä Tampere onkin itselleni fiiliksiä sisältävä uusiosana eikä pelkästään syntymäkotikaupunkini. Tiedättehän niitä Elimäen tarkoitus -tyyliin paikannimien antamista nimeksi asioille ja elämänilmiöille, jotka tähän asti ovat olleet nimettömiä. Esim: Tesoma on hetki tahi rupeama, jolloin laskuhumalassa selittää elämän perimmäisiä kysymyksiä monisanaisesti ja itseään toistaen ja Jääskö on ruoka jota ei enää aiota syödä mutta joka silti säilötään jääkaappiin. Itselleni Tampere on se sanaton hyvänolontunne, jonka saavuttaa hyvien ystävien seurassa. (Cheesy but true).

Arvaatteko montako kuvaa tuosta ruisleivästä piti ottaa ennenkuin oltiin tyytyväisiä? Voin kertoa, että ruutuja kertyi yhteensä kuusitoista!! Haha! Varsinainen ruisleivän päivänasukuva!

Sielunmaisemani aka Minttu aamu-uinnilla Lättösissä Saarikylissä.

Kävin noin viikkoa ennen Suomen reissuani hammaslääkärissä. Ei, se ei tehnyt kovin kipeää (paitsi vähän) ja oikeastaan kamalinta oli hammaskiven poistaminen, mutta olen niin hammaslääkärikammoinen, että jännitin silti ihan hulluna. Rentoutusmielikuvana käytin tuota yllä olevaa skenaariota: naku-uinti rakkaan ystävän Tinnin saaren rannassa, kesälämpimässä Roineessa, aamuauringon paistaessa silmiin. Voin kertoa, että toimi!

Miksi matkustaminen on niin kivaa?

Ehkä kaikkein hauskinta on se, että joka reissulla oppii jotain itsestään – ja sitä kautta maailmasta. Ja nimenomaan näin päin. Jos ei ymmärrä eikä tule toimeen itsensä kanssa, on täysin mahdotonta käsittää myöskään maailmaa.

Kiitos Tinnille & kaikille muille rakkaille ystävilleni ja tietty ihanalle kummitytölleni, joka täytti reissuni aikana huikeat 19 vuotta. Luv u all!

Reissuun lähteminen on ihanaa, mutta pakkaaminen on ihan nightmare. Kaksi yötä pidemmillä reissuilla en edes yritä selvitä vain käsimatkatavaroilla, vaikka kokemuksesta tiedän, että se on mahdollista (terveisin nimimerkki: “kolmen ja puolen viikon inter-rail pelkän Kånkenin ja käsilaukun kanssa…). Lomareissu Tampereelle ei ehkä kuullosta kovinkaan kummoiselta pukeutumishaasteelta, mutta totuus on, että on huomattavasti helpompi valita vaatteita matkakohteeseen, jossa tietää, että lämpötila pysyttelee +20 lämpimämmällä puolella.

Juttelin Tinnin kanssa vain pari päivää ennen reissuani ja ohje oli: älä unohda lämpimiä vaatteita. Säätiedotusten mukaan Tampereen seudulle, jossa tulen pääosan lomamatkaani viettämään, on kuitenkin luvattu ihan kivaa, vaihtelevaisen puoliaurinkoista ja suht lämmintä keliä. Nice.

Ohjelmassa on kaupunkiriekkumista, mökkihengailua, tyttistapaamista, grillaustupareita ja yleistä olemista sekä Tampereella että Saarikylissä (joka on jo noin about lukioajoista asti ollut yksi tämän niin rakkaan extended familyni kiintopisteitä).

Päätin lähestyä sekä epävakaista keliä että sekalaista reissuohjelmaani mahdollisimman hyvin ja erilaisiin komboihin sulautuvien palapelipalojen muodostaman matkapuvusto rungon kanssa.

Perusvärit luonnonvalkoinen, perus nahkaruskea, farkunsininen ja aksenttina voimakasta korallinpunaista.

• neule, Acne
• t-paita, Marni for H&M (just looove this t-shirt!!)
• korallit farkut, Filippa K
• pellavahame, Part Two
• sandaalit, Moheda

Puolipaniikissa yritin keksiä asioita, jotka matsaa edellisten kanssa värisävyjen, materiaalin ja tyylin suhteen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että onnistuin ihan ookoo. Kivoja asuyhdistelmiä tämän kuvan ja edellisessä kuvassa esiteltyjen vaatteiden kanssa löytyy onneksi aika paljon.

• vajaamittaiset farkut, H&M
• koralli neule, Filippa K
• luonnonvalkoinen neule, Acne
• t-paita, Acne
• sandaalit, Moheda
• cross-over-bag, Filippa K

En ole menettänyt toivoani! Uskon, että loma-ajalle osuu myös ihania lötköjä rantsupäiviä. Palapelipuvustoajatuksella nämä toimivat parhaiten keskenään, mutta ehdotomasti esmes farkkushortsit voisivat toimia myös city-kelpoisemman yläosan kanssa ja hippiprinsessan rantsumekkokin muuttuu ihan toisen näköiseksi Acnen neulepaidan kanssa.

• farkkushortsit, Filippa K
• bikinit, H&M (molemmat – ja on niille alaosat myös!)
• toppi, Monki
• sifonkipaita, Next
• neulepaita, H&M
• mekko, Peetun reissutuliainen
• lipsut, Havaianas

Pikkuisen juhlavampiin reissutilaisuuksiin varasin pääosin mustavalkoista systeemiä. Tosin ajatuksena on, että mm. edellisen kuvan sifonkipaita toimisi ihan mainiosti myös valkoisten vähän juhlavampien shortsien kanssa tai toisaalta musta pitsitoppi sopii yhdisteltäväksi myös ainakin farkkujen ja farkkushortsien kanssa.

• hihaton kauluspaita, Filippa K
• valkoiset shortsit, H&M
• hame, Mintun ompelimosta
• pitsitopi, Zara