Onneksi on Pinterest. Muuten flunssassa kotona peiton alla lojuminen olisi niiin paljon kurjempaa.

Ja sitäpaitsi Karkki kävi ostamassa lisää inkivääriteetä (ja Rooibosta). Eiköhän tää tästä taas…

Juokseminen, lenkkeily, on halpa harrastus. Mitään vuosi-, kuukausi-, osallistumis- tai jäsenmaksuja ei ole, jollei nyt väen väkisin halua ängetä mukaan johonkin seuraan tai liikuntamestan juoksuporukkaan. Tapahtumiin osallistuminen maksaa, mutta se ei mielestäni kuulu harrastuksen peruskuluihin. Pakolliset varusteet ovat myös aivan minimaaliset. Hyvät juoksutossut on tärkeimmät ja niihin kannattaa panostaa hintalappuun katsomatta. Siitä sitä sitten kiittää itseään myöhemmin ihan jokaisella askeleella.

Tähän asti olen luottanut peruskallionlujasti Asicsin tossuihin. Olen juossut yhteensä neljä maratonia (1998, 2000, 2007 ja 2009), joista kolme Asicseilla. Ensimmäiselle maratonilleni treenasin pitkään Niken tossuissa, mutta ensimmäisen vähän pidemmän lenkin jälkeen marssin Tampereen Stockan urheiluosastolle ja ostin (varmaan silloin kanta-asiakastarjouksessa olleet) Asicsin DS Trainerit. Treeni sujui mallikkaasti, varpaani voivat hyvin ja selvisin hienosti ekasta maratonistani.

Reilun vuoden päästä tuosta, aloin treenata tosissani toiselle maratonilleni ja oli aika hankkia uudet Asicsit. En ollut järin kiinnostunut tossuista, mutta kaikki naapuruston maratoni-insinöörit juoksivat myöskin Asicseilla, joten tuumasin, että jatketaan hyväksi havaitulla merkillä. Päädyin jälleen Stockan urheiluosastolle ja tällä kertaa uskaltauduin oikein juttusille myyjän kanssa. Nuori erittäin asiantutevan oloinen myyjäpoika oli pökertyä, kun kuuli, että olin juossut maratonin kevyiksi ratakengiksi ja lyhyille matkoille tarkoitetuilla DS Trainereillä. Hän myi Mintulle pitkille matkoille tarkoitetut Gel Kayanot ja minä olin onnellinen.

Sitten seurasi muutama vuosi maastopyöräilyä (ja pyöräilyä ihan muuten vaan), ja juokseminen jäi vähemmälle. Seuraavat tossut hankin vasta aloitellessani treeniä vuoden 2007 maratonille. Päätin hifistellä oikein kunnolla ja kävin Löplabbetissa mittauttamassa, kuvauttamassa, testaamassa, videoimassa ja valitsemassa uudet tossut. Kokemus oli hieno, mutta tossut (Nike) käytössä aivan kamalat. Ainoa kerta, jolloin olen kärsinyt mm. mustuneista varpaankynsistä ja muista kuulemma tavallisista maratonarien vaivoista. Onneksi kesä 2007 oli varsin lämmin. Heti, kun elokuussa (Tukholman maraton juostaan aina kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna…) sain laitettua jalkaani muutakin kuin Havaianakset, marssin kilpailevaan juoksukauppaan ja ostin uudet Gel Kayanot sen paremmin mittailematta kuin testailemattakaan.

Vanhat rakkaat Gel Kayanot ovat palvelleet loistokkaasti. Paransin maraton-aikaani edellisestä (Nikeillä juostusta) kerrasta yli 20 min – mikä on omassa mittakaavassani aika paljon. Ja heti seuraavana päivänä suuntasin ikimuistoiselle Heeringin sponssaamalle matkalle Singaporeen. Mikä tarkoitti toisin sanoen kolmea päivää putkeen vähintään 12 cm koroissa. Eikä tehnyt tiukkaakaan!

Ehdin vielä aloitella seuraavalle maratonille – eli siis vuoden 2010 – valmistautumista vanhoilla bestiksilläni, mutta sitten paukahti selkä. Nyt kun olen mummoilemassa takaisin juoksukuntoon, olen päättänyt, että on korkea aika hankkia uudet tossut. Kyllähän sen jo kuvakin kertoo, että aika loppuun kalutut ovat nuo vanhat, juu.

Nyt onkin sitten edessä se vaikein – eli päätös mitkä tossut hankkisin. Tekisi mieleni mennä ja ostaa Gel Kayanot, niinkuin ennenkin… mutta onko se overkill? En ole ollenkaan vakuuttunut, että innostun enää maratonille. Vaikka toisaalta, pitkien lenkkien meditatiivinen vaikutus on ihan omaa luokkaansa. Olisiko kuitenkin järkevämpää hankkia jotkut keskipitkille matkoille optimoidut tossut? Eikä se nyt ole rahasta kiinni, maksakoot mitä maksavat. Edellisen kokemukseni perusteella en ole niin kovin innokas myöskään hankkimaan juoksukaupassa analyysien perusteella suositeltuja lenkkikenkiä.

Kyllä, mieleni tekisi turvautua tuttuun ja turvalliseen ja hankkia uudet Gel Kayanot. Tämän vuoden malleissa olisi noin ihanat väritkin! (Hiukan hassua muuten: Suomessa on myynnissä tuo pinkki ja valkoinen – täällä nuo kuvan pinkki ja violetti…). Tai ehkä sitä voisi olla sen verran reipas ja lueskella hiukan jotain juoksuaiheisia sivustoja. Luulisi sieltä löytyvän monenmoista keskusteluketjua tästä juoksijoiden lemppariaiheesta. Ja jos sieltä lukijoitten joukosta löytyy harrastajia, niin antakaa vinkkiä uus-aloittelijalle.

Onko muuten kukaan testannut Adidaksen uusia Adidas Boost-juoksutossuja? Onko ne niin mahottoman hyvät, mitä mainoksissa sanotaan? Olisi ihan mahtava kuulla jonkun sellaisen mieleipiteitä, joka ei sponsorisopimuksensa vuoksi luonnollisesti esitä kehuja. Ja sitten mietin sitäkin, että pitäiskö niitä lenkkikenkiä olla useammat? Ehkä kahden-kolmen lenkin viikkovauhdilla yhdet riittää?

Olen jo lähestulkoon hyväksynyt sen, että olen palannut (taas) käytännöllisesti katsoen lähtöruutuun juoksuharrastukseni kanssa. Oikeastaan ainoa, mitä aktiivisista juoksuvuosista on jäljellä, on kokemus ja luottamus siihen, että se toimii. Ja hinku kokea jälleen fantastisia endorfiini-huuruja ja syvältä mahanpohjasta kuplivaa riemua – eli fiiliksiä, joita olen saavuttanut oikeastaan vain juoksemalla. Runner’s high ei ole myytti, mutta siihen jää koukkuun.

Ensimmäiset pari juoksulenkkiä olen jo ehtinyt tehdä. Mukavaa oli, paikat tuli just ihanasti kipeäksi ja selvisin hengissä kotiin. Lähteminen on ollut kohtuullisen helppoa toistaiseksi, mutta huomaan, että asennepuolella ongelmani ovat kyllä edelleen valtaisat. Piti oikein erikseen keskittyä ja pitää näpit kurissa, että en laittanut lainaismerkkeihin tuota edellisen lauseen “juoksulenkkiä”.

Aikamoista taapertelua ja lönköttelyähän ne pari hassua juoksulenkkiä on ollut. Ei voi mitään.

Tajusin, että tarvitsen vähän ulkopuolista tukea ja tsemppiä juoksuharrastuksen uudelleen aloittamisen alkumetreille. Käännyin siis kaikkivoipan interwebin puoleen – ja kuinka ollakaan – tietämiskone google haravoi esiin itse kirjoittamani jutun Juoksuharrastuksen aloitus, joka on julkaistu Go 4 it vol. 2 -blogissa aika tasan tarkkaan viisi vuotta sitten, maaliskuussa 2008. Olenpas mää vaan fiksuja kirjoitellut…

Eli kun on hyvät tossut, tukevat urheiluliivit ja muistaa juoda päivän mittaan runsaasti vettä, ei lenkille lähteminen ole enää kiinni muusta kuin siitä lähtemisestä. Oikeastaan aika helppoa. Ja niinhän se pitäisi ajatellakin – juokseminen on niin lapsellisen helppoa, että on suorastaan ihme, miten lähteminen tuntuu välillä (useimmiten) niin kovin vaikealta.

Kun on vihdoin saanut itsensä ovesta ulos pitäisi muistaa olla vertaamatta itseään muihin. Tai omaan entiseen itseensä. Lenkkeily on nimittäin syytä aloittaa hyvinkin rauhallisella tempolla. Kysyy aika timantinkovaa pokkaa, että antaa sen kymmenen vuotta vanhemman naapurin rouvan sauvakävellä ohitse. Mutta alussa on oikeasti ihan pakko juosta tosi rauhallisesti, muuten on riski, että sitä ei ikinä jaksa edetä alkua pidemmälle. Paikat kipeytyvät, lonkkia särkee, polviin pistää ja nilkat naksuvat – ei ihme jos ei tee mieli uudestaan juoksemaan. Eli hiljaa hyvää tulee…

Sen verran muistan aikaisemmilta lenkkeilyn ja juoksuharrastuksen aloituskerroilta, että tuloksia alkaa näkyä jo ällistyttävän pian. Mikään liikuntamuoto ei ainakaan omalla kohdallani ole koskaan toiminut yhtä nopeasti ja varmasti kuin juokseminen. Jo parin kolmen lenkin jälkeen huomaa, että jaksaa paremmin ja pitemmälle. Neljän viiden lenkin jälkeen huomaa juoksevansa nopemmin (ainakin nopemmin kuin se sauvakävelytäti) ja kuuden seitsemän lenkin jälkeen todennäköisesti voi todeta päätyneensä pahaan endorfiinikoukkuun. Näin ainakin noin kahden lenkin viikkovauhdilla – eli kuukaudessa on saavutettu jo next level. Aika mieletöntä!

Eikä muuta sitten kuin tsemppaamaan sen kaikkein vaikeimman vaiheen ylitse eli:

1. Läppärin kansi kiinni
2. Persmus ylös soffalta
3. Keittiöstä iso lasi vettä
4. Verkkarit jalkaan
5. Tuulitakki (eiku se taitaakin olla windstopper nykyään…), pipo, hanskat
6. Tossut jalkaan
7. iPhone taskuun, kuulokkeet korviin, tsemppimusa päälle
8. … ja eiku menoksi!!

“Tää olis äiti ja se olis isä. Nyt se isä lähtis töihin ja tää äiti laittais näille ruokaa.” / Peetu 3 v.

Paitsi, että meidän perheessä äiti ei laittanut ruokaa ikinä. 

Havahduin lastenhuoneesta korviini kantautuneen leikkiselostuksen jälkeen miettimään, mistä tuo tulee, miten pieni raisuliini ja metsäleikeissä viihtyvä tyttö jo tietää, että äidin ja naisen “kuuluu” jäädä kotiin laittamaan ruokaa ja isin lähteä töihin? Miten vahvasti ympäristö vaikuttaa omaan käsitykseen siitä, millainen naisen pitää olla. Asettaa muotin, määrää hyväksytyn rajat. Kolmivuotias tuskin vielä kokee paineita “roolin täyttämisestä”, mutta muistan itse päättäneeni ryhtyä ensimmäistä kertaa laihdutuskuurille jo ennen alakoulun ensimmäistä luokkaa.

Kotileikkien salakuuntelua edeltävänä aikana olin keskittynyt “vain” olemaan äiti kahdelle ihanalle lapselle. Herätyksen jälkeen tajusin kasvattavani kahta nuorta naista maailmaan, jossa normi, peruslähtökohta ja määritelmien luoja on edelleen mies. Siis se standardi, josta nainen on poikkeus ja johon naisen – ollakseen tasa-arvoinen – tulisi muka pyrkiä.

Olen halunnut kasvattaa tyttäristäni vapaita tekemään omat päätöksensä, määrittelemään oman todellisuutensa, uskomaan itseensä (ja kovaan työhön) ja erityisesti siihen, että kaikki on mahdollista.

Karkin kutosluokan kehityskeskustelussa ainoa kritiikki, mitä MVG-lapselle annettiin oli, että kun tyttö kyselee ja kyseenalaistaa niin paljon. Että eikö se voisi olla hiljaa siellä tunnilla. Oletin automattisesti, että Karkki hölisee ja häiritsee opetusta, mutta ei, kaikki “keskeytykset opetukseen” suoritettiin asianmukaisen viittaamisen jälkeen. Olin niin ällistynyt, että en ollut saada sanaa suustani. Vastaava käytös pojalta olisi ollut kiitettävää kiinnostuksen osoitusta ja opetukseen osallistumista – tytön oletettiin istuvan hissukseen ja vain vetelevän niitä MVG:tä kokeista. Toivottvasti äidin sanat ja asenne on jäänyt paremmin ja syvemmälle mieleen kuin yhteiskuntaa 12-vuotiaan silmissä edustavan opettajan.

Nainen saa ottaa tilaa ja naisen määritelmä ei ole kiinni koosta tai ulkonäöstä. Siinä kaksi ajatusta, joiden mukaan haluan elää. Jälkimmäinen periaate voi tuntua ristiriitaiselta, kun ajattelee tätä blogiani ja kiinnostustani muotiin. Kauneuden ja estetiikan arvostus, vaatteilla ja asusteilla leikkiminen ja trendien seuraaminen on kuitenkin täysin eri asia kuin ihmisen määrittäminen ulkokuoren kautta. Tästä syystä en lähtenyt mukaan viime syksynä suurta suosiota saaneeseen villitykseen, jossa bloggaajat esittelivät kuvia itsestään ilman meikkiä. Muistan kyllä, että Veeran alkuperäinen juttu käsitteli ennemminkin kuvankäsittelyä, mutta aika pian juttuihin tuli sävy kelpaanhan tällaisenakin, vaikka olenkin ihan ilman meikkiä.

Tänään naistenpäivänä haluaisin muistuttaa kaikkia naisia – ei – kaikkia ihmisiä siitä, että todelliset muutokset eivät tapahdu poliittisin päätöksin (vaikka ei niiden vetoavusta toisaalta mitään haittaakaan ole…). Todelliset muutokset lähtevät omasta itsestä. Siksi toivon, että ihan jokaikinen aloittaisi todellisen tasa-arvoduunin omien korviensa välissä. Naisen esineellistäminen, arvon muuttuminen pelkäksi ulkonäöksi on standardi jopa meidän tasa-arvoiseksi mainostetussa pohjoismaisessa maailmassamme.

Ja nyt täytyy sanoa, että mainoksien törröpusuhuulia ja anteliaita asuja enemmän itseäni loukkaa sinänsä hyväätarkoittavat jutut tyyliin “kelpaat myös pyllerönä”. Siis niinku mitä?!

Oikeastaan piti tässä postauksessa kertoa Naisten Linjasta. Naisiin kohdistuva väkivalta on räikein esineellistämisen muoto. Naisten Linja on valtakunnallinen, maksuton neuvonta- ja tukipuhelin väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille naisille ja tytöille sekä heidän läheisilleen. Puhelut ovat luottamuksellisia ja soittaa voi nimettömästi, puh: 0800 02400.

Tällaista viestiä pyysivät levittämään:

Naisten Linjan toiminnan mahdollistavat kymmenet vapaaehtoiset naiset, jotka haluavat antaa aikaansa väkivaltaa kokeneiden naisten tukemiseen ja ovat kouluttautuneet päivystäjiksi. Naisten Linja aloittaa naistenpäivänä ennätyksellisen suuren vapaaehtoisrekrytoinnin. Etsimme pääkaupunkiseudulla noin 60:tä uutta vapaaehtoista naista päivystäjiksi Naisten Linjalle. Tavoitteena on päivystysaikojen laajentaminen vuonna 2014 myös viikonloppuihin.

Sain rakkaalta ystävältäni Tinniltä joskus yläasteaikana (synttäri?)kortin. Siinä olleen runon – ja sen sanoman – haluaisin antaa (tämän kaiken paasaamisen jälkeen) matkaevääksi kaikille isoille ja pienille naisille. 

Olen aivan otettu ja hämilläni kunniasta: Go 4 it vol. 2 -blogi on päässyt ehdokkaaksi Aussie Blog Awards 2013:n kunniakkaaseen Aussome & Unique -kategoriaan!

Tässä huippuhieno screenshot kilpailusivustani (linkit eivät siis ole klikattavissa kuvassa, koska tuo on vain screenshot. Alkuperäisille lähteille pääsee täältä):

Aussome & Unique -kategorian voittajan valitsee arvovaltainen tuomaristo. Tuolla sivulla voi kuitenkin käydä ihan muuten vaan likettämässä Go 4 it vol. 2 -blogia. Näyttäishän se aika hyvältä, jos joku muukin olisi likettänyt kuin minä itse… Äiti? Karkki? Peetu?? Plz!

Olen saanut kunnian olla myös ehdolla Readers’ Choice -kategoriassa.

Sen verran kovan luokan seurassa tuolla ollaan, että mittavan äänisaaliin kerääminen vaikuttaa kyllä aikas haastavalta. Kannattaa kuitenkin käydä äänestämässä omaa suosikkiaan, sillä kaikkien äänestäneiden kesken arvotaan mahtava kasa palkintoja: Tjäreborgin 500 euron arvoinen kaupunkilomalahjakortti, 100 euron hemmottelulahjakortti Elegia Day Spahan, viisi 34,50 euron arvoista Aussie Miracle Shine -tuotepakettia, viisi 95 euron arvoista Trendin vuosikertaa sekä 10 avec-lippua Aussie Blog Awards -kutsuvierasgaalaan!

Jos nyt joku tuntee halua äänestää juuri Go 4 it vol. 2 -blogia Readers’ Choice -kategoriassa, suoraan äänestyslomakkeeseen pääsee tästä.

Sivusilmällä olen rekisteröinyt Pohjanlahden itäpuolella vellovan keskustelun naimisiinmenosta ja avioliiton solmimisesta. Jotenkin automaattisesti ja asiaan sen paremmin perehtymättä olen luokitellut tuon samantyyliseksi kohkaamiseksi, mitä nyt esmes facebookissa pulpahtelee esiin aina silloin tällöin – enkä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Kunnes tänään luin Irenen postauksen Ihmisoikeuksien puolesta ja asian ydin ja koko kuva valkeni minulle.

Siis oikeasti – miten VOI olla mahdollista, että nykyaikaisessa modernissa demokratiassa laki säätelee, että ööö – sä saat mennä naimisiin… ja sä, mut sä et!?

Tuntuu täysin surrealistiselta edes kirjoittaa puolustuspuheenvuoroa jollekin niin itsestäänselvälle asialle kuin avioliiton solmimiselle. Jos kaksi aikuista ihmistä haluaa solmia avioliiton keskenään se on kai heidän asiansa? Ei yhteiskunta ole puuttunut aiheeseen silloinkaan, kun se yksi entinen mäkikotka, kyläkaupan pitäjä tai glamour-tanssija halusivat naimisiin.

En ole kuullut ainoatakaan edes kaukaisesti älyllistä argumenttia, miksi samaa sukupuolta olevien ihmisten naimisiin menoa ei voisi sallia. Päinvastoin – tuntuu, että vastustajien one linerit sopisivat huomattavasti paremmin perustelemaan esimerkiksi kaikkien edellä mainittujen seiskapäivää julkkisten avioliitonsolmimisoikeuden poistamista. Mutta näinhän ei ole, koska he ovat heteroita ja siksi perustavat kristillisä arvoja kunnioittavan perheen, jossa lasten on hyvä kasvaa – vai miten se meni?

Jokainen vastustava mielipide tai asian korjaavaa päätöksentekoa lykkäävä toimenpide herättää hyisen tunteen pimeästä keskiajasta. Ja että jostain niin itsestäänselvästä kuin tasa-arvoisesta avioliittolaista ylipäätään pitää edes keskustella herättää vihansekaista ällötystä.

Kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta aukeaa allekirjoitettavaksi 19.3. Minä allekirjoitan – tosin hämmentyneenä ja surullisena siitä, että tällainen selvä virhe lainsäädännössä ei ole korjaantunut läpihuutojuttuna jo aikapäiviä sitten. Toivottavasti sinäkin allekirjoitat.

Kuva facebookista kaverin seinältä (kiits Pasi!).