Jos on tavannut allekirjoittaneen joskus tavallisena arkiaamuna, voi tulla hiukan yllätyksenä se, että pidän itseäni aivan täysin aamuihmisenä!
Pääsin mukaan Indiedaysin ja Rynkeby God Morgenin kampanjaan pohtimaan hyvän aamun salaisuutta. Siinä onkin hiukan miettimistä, sillä vaikka olenkin mielestäni aamuihminen, aika harvoin sitä tulee oltua kovinkaan säihkyvällä tuulella päivän ensimmäisinä tunteina. Jossain on siis vikaa, mutta missä?
Päästäkseni ongelman ytimeen, aloin hahmotella mielestäni täydellistä aamua. Sitten onkin helpompi ottaa se toinen askel – eli miettiä, mitä niistä muista aamuista puuttuu ja voisiko asialle tehdä jotain.

Hoksasin melkein välittömästi, miksi arkiaamut eivät ole suosikkejani. Olen aika peruslaiska ihminen ja tykkään loikoilla lämpimien peittojen alla niin pitkään, että en enää pysty vastustamaan kahvihampaan kolotusta. Viikonloppuisin se yleensä onnistuukin ihan mainiosti, mutta arkisin torkuttaminen tarkoittaa valitettavasti sekä huonoa omatuntoa että järkyttävällä kiireellä töihin laittautumista.
Täydellinen aamukokemus ja tulipalokiire ei ole varsinaisesti samaan lauseeseen sopivia ajatuksia.
Rauhallisen aikataulun, leppoisan aamun lehden lukemisen ja hissuksiin aamiaisen nauttiminen on niinikään viikonloppuaamujen luksusta. Aivan ihanaa on silloin, kun Karkki ja Peetu on kotona ja viivytään pöydän ääressä pitkään hölpötellen ja uutisia kommentoiden. Onneksi lehdessä on aina monta osaa, että kaikille riittää luettavaa (Karkki aloittaa yleensä päälehden uutisista, Peetu kulttuurisivuilta ja Minttu Tukholman paikallisuutisista). Mukavan lokoisia ovat kuitenkin nekin aamut, kun ollaan kotosalla vain kissojen kanssa. Silloin kannan aamiaisen ja lehden sänkyyni ja yritän saada pääuutiset luettua ennenkuin karvakuonolauma on ihan totaalisesti silpunnut päivän Dagens Nyheterin.
Viikonloppuaamuja on viikossa kuitenkin vain kaksi – ja jotenkin pitäisi saada vapautettua sisäinen aamuihmiseni myös kaikkina arkiaamuina. Tai edes useimpina. Tai edes vähän useammin kuin nykyään.

Mitä tarvittaisiin siihen, että puhelimen pimpotukseen herääminen ei tuntuisi niin kammottavalta ajatukselta?

Koska näköjään inhoan eniten aamuista kiirettä, päätin testata seuraavia keinoja:

• Herätyskello soittamaan 15 min nykyistä aikaisemmin
• Puhelimen sijoittaminen niin, että herätyksen sammuttaminen nousematta sängystä on mahdotonta
• Riittävän yöunen varmistaminen (arkisin ei tarvitse kukkua tietokoneella puolille öin)

Viimeinen kohta tulee olemaan kaikkein vaikein. En voi mitenkään ymmärtää, miksi on niin älyttömän haasteellista päästä iltaisin ajoissa nukkumaan. Vetkuttelen kuin uhmaikäinen taapero, vaikka silmät on jo ihan ristissä ja tiedän aivan mainiosti, miten tolkuttoman hyvältä riittävän pitkät yöunet tuntuu.
Jotta voisin kutsua arkiaamujanikin täydellisiksi, pitää siis joka yö saada tarpeeksi unta. Vetkutteluhalujen vähentämiseksi päätin yrittää seuraavia keinoja:

• Iltapesu, hampaat ja meikit, mahdollisimman pian heti kotiin tultua, illallisen jälkeen, jotta nukkumaanmeno ei tunnu niin työläältä
• Tietokone- ja iPad-kielto sängyssä (paitsi viikonloppuisin)
• Puhelimeen hälytys kello kymmeneltä, mikä on aivan optimaalinen aika alkaa laittautua punkkaan

Tästähän tuli nyt varsinainen aikuisten unikoulu, mutta jospa näiden vinkkien avulla arkiaamut muuttuisivat edes astetta ihanammiksi!

[mittaustagi]

Tykkään tehdä uuden vuoden lupauksia. Tiedän ihan hyvin, että niiden pitämisen kanssa on aina vähän niin ja näin. Aina kuitenkin tapahtuu pientä säätöä oikeaan suuntaan – ja jo itse lupaustenpohdintaprosessi selkeyttää sitä, minne suuntaan haluaa elämän olevan menossa. Ennen vuoden vaihdetta luin jonkun semitieteellisen tutkimusartikkelin, missä sanottiin samaa: huolimatta siitä, että lupauksia ei useimmiten tule pidettyä aivan kirjaimellisesti, jo lupausten tekeminen aiheuttaa positiivisia muutoksia käyttäytymiseen ja selkeyttää tavoitteita.
Tämän vuoden vaihtumisen aikaan olin lähinnä paniikissa ja shokissa. Oman elämän ajatteleminen aiheutti ahdistusta – enkä todellakaan ollut fiiliksissä minkään tsemppihenkisten uuden vuoden lupausten tekemiseen. Nyt on kuitenkin tilanne rauhoittunut huomattavasti ja äidin olo kohentunut selkeästi. Tuntuu, että olisi oikea aika miettiä oman elämän suuntaa ja tavoitteitani nykyisen uuden tilanteen valossa.

Mietin, että miten lähtisin etsimään niitä asioita, jotka juuri nyt tuntuvat tärkeältä, joihin haluan keskittyä ja joiden varaan haluan tänään alkaneen loppuelämäni perustaa. Koska olen ollut aavistuksen eksyksissä, päätin kysyä neuvoa menneisyydeltä.
Luin vuosi sitten tekemäni lupaukset ja pohdin, miten on mennyt, mitä olen saavuttanut (olenko mitään?) ja miten voisin käyttää näitä tietoja hyväkseni elämäni uutta suuntaa miettiessäni.
Viime vuonna lupasin:

• Lupaan lakata lykkäämästä asioita kotona.
• “Muuttosiivous” kotona.
• Itseluottamuksen rakentaminen
• Itsestä huolehtiminen
• Enemmän aikaa vain olla
• Liikunnan ilo
• Oman näköisen elämän puitteet
• Ystävien tapaaminen
• Asioiden hyväksyminen
• Tehdä enemmän sitä, mikä on kivaa ja jännää

Muistelin tehneeni kovin sfäärejä syleileviä ja mahtipontisia lupauksia, joiden pitämisen tai pitämättä jättämisen arvioiminen olisi ihan tulkintakysymys. Päinvastoin, yllättävän konkreettisiahan noista monet on, etenkin, kun lukee kunkin lupauksen perustelut.
No, miten siinä sitten kävi? Pidinkö yhtään lupausta ja toiko ne mitään hyvää lisää elämääni?
Sen voin sanoa, että patologinen asioiden lykkääminen kotona on kyllä jatkunut lähes entiseen malliin. Tänä viikonloppuna olen tosin ollut superpolleana, kun sain vihdoinkin pakastimen sulatettua. Edellisestä kerrasta on varmaan jo kolme vuotta. Toisaalta keittiöön kasvaa edelleenkin säännöllisesti järkyttävä tiskivuori, kun en saa aikaiseksi pestä astioita aina, kun tiskiä tulee – vaikka silloin pääsisi paljon helpommalla. Eikä keittiön tuolit ole vieläkään saaneet uusia päällisiä, vaikka siihen tarkoitettu kaunis Pentikin kangas on odottanut kaapissa jo useamman vuoden. Ja ei, sitä “muuttosiivoustakaan” en ole tehnyt.
Itseluottamuksen rakentaminen ja itsestä huolehtiminen on sujunut hiukan paremmin. Olen antanut itselleni luvan olla sellainen kuin olen. Ei minun tarvitse olla sen parempi tai hienompi kelvatakseni. Ja ennen kaikkea kelvatakseni kenelle? Olen sinut sen kanssa, että haluan kelvata vain itselleni. Tottakai muiden mielipiteillä on väliä ja haluan olla pidetty, mutta jos en kelpaa itselleni, miten muutkaan voisivat olla sitä mieltä, että riitän sellaisena kuin olen?

Olen myös antanut itselleni aikaa vain olla. Se on näkynyt mm. siinä, että blogipostauksia on tullut harvemmin. En ole ihan täysin vakuuttunut, mitä hyvää siitä on seurannut. Sen verran sitkeässä asuu sisäänrakennettu suoritusmentaliteetti, että on vaikea nauttia ei-mitään-tekemisestä. Huono omatunto iskee edelleen helposti, minkä seurauksena epärealistisen pitkät to-do -listat senkuin pitenevät kompensaationa löysäilylle.
Liikunnan ilo on mennyt vuoden aikana ylös ja alas. Kesällä oli huippumukavaa, kun kävimme lenkillä ja ulkoilmapunttisalilla Peetun kanssa treenaamassa. Välillä on muutenkin ollut kivaa, mutta salilla ja jumpissa käyminen tuntuu edelleenkin enemmän velvollisuudelta kuin palkinnolta. Toki olo jälkeenpäin on aina hieno, mutta kun itsekurini on aivan surkea, pitäisi itse suorituksenkin olla nautinto – muuten sitä tulee helposti kehitettyä jotain mukavammalta kuullostavaa tekemistä.
Oman näköisen elämän puitteet ovat yhä levällään. Kaikki on ihan ookoo periaatteessa. Tykkään arjestani, enkä oikein osaa sanoa, mikä mättää. Ehkä tämä on vain pidempi kasvuprosessi – vuosi on lopulta aika lyhyt aika. Sosiaalinen elämäni on edelleen aika satunnaista ja sisäänpäinkääntynyttä, se on ehkä yksi syy. Vuosi sitten lupaamiani juhliakaan en ole järjestänyt ja nyt olen lähdössä New Yorkiin karkuun viettämään The Syntymäpäivää. Tosin kaverit ovat painostaneet, että haluavat jotenkin juhlistaa tulevia pyöreitäni (kyllä, en kykene sanomaan sitä kunnolla edes ääneen… :D), joten varmaan jonkinlainen epämuodollinen kokoontuminen on tiedossa.
Asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne on, on varmasti sellainen prosessi, joka ei ole ikinä valmis. Sen havaitsin konkreettisesti nyt, kun äiti aivan yllättäen joutui sairaalaan. Sen sijaan olen ollut hiukan ahkerampi tekemään kivoja ja jänniä asioita. Esimerkkinä nyt vaikkapa kroki-piirtämisen aloittaminen ja kaikki vuoden aikana tekemäni mukavat reissut.

Tilinpäätös viime vuodesta on siis kuitenkin plussan puolella. Konkreettisia parannuksia on aika vähän, mutta suunta on kaikesta takkuamisesta huolimatta ollut eteenpäin. Sen toteaminen tuntuu oikeastaan aika hyvältä.
Nyt seuraava tavoitteeni on miettiä miten tästä eteenpäin. Mihin suuntaan haluan elämäni kääntyvän ja millaisin valinnoin? Varmasti kaiken tämän angstin takana kummittelee se paljon puhuttu The Syntymäpäiväkin, vaikka suurin muutos onkin äidin vakava sairastuminen. Molemmat saavat kyllä miettimään elämän rajallisuutta, aika loppuu jossain vaiheessa, eikä ole mitään syytä lykätä hetkeäkään mahdollisuutta oman näköiseen, tasapainoiseen ja onnelliseen elämään.
Kaikki postauksen kuvat on tämänpäiväiseltä kävelylenkiltäni tässä kotikulmilla. Kyllä vaan sellainen muutaman (-8 oli tänään) pakkasasteen kirpeä, aurinkoinen talvipäivä tekee hyvää sielulle!

Aina välillä harmittaa, että saunakulttuuri ei täällä meillä ole mitenkään verrattavissa suomalaiseen. Ruotsalaiset kyllä pitävät itseään ihan saunoja-kansana, mutta kunnollisia löylyjä saa hakea. Omassa asunnossa oleva sauna on täällä ihan ennenkuulumatonta luksusta (Tampereella moinen oli vakiona jo opiskelija-asunnoissakin) – eikä taloyhtiöissäkään niitä ole, vaikka muuten yhteistiloja pesutuvasta juhlahuoneistoihin olisikin.
Onneksi sentään salilla on sauna ja jokunen SATS jopa lämmittää sen yli 55 asteiseksi. Kunnon löylyjä on välillä kova ikävä, vaikken suomalaisen mittapuun mukaan mikään himosaunoja olekaan koskaan ollut. Etenkin näin syyspimeällä, sateen piiskatessa ikkunoita ja jatkuvan koleanvilutuksen keskellä, olisi ihana saada lämmiteltyä ihan sielun pohjukoita myöten.
Onneksi meillä on kuitenkin kylpyamme! Ihana, tuoksuva kylpy rentouttaa, lämmittää ja hemmottelee ihanasti.

Sain testattavakseni Magic Bath -kylpysuolasekoituksia ja täytyy sanoa, että kylpyhetket muuttuivat samantien astetta nautinnollisemmaksi! Puhdas merisuola, mineraalit ja yrtit hemmottelevat sekä kroppaa että mieltä. Testattavanani on ollut kylpysuolat Protection ja Love – molempia voin suositella lämpimästi. Tuoksu ei ole kummassakaan liian voimakas ja olo on kylvyn jälkeen ihanan elpynyt.
Yksi paketti on ilmeisesti tarkoitettu yhteen kylpykertaan. Mielestäni annos on kuitenkin sen verran reilu, että siitä riittää hyvin kahteen kertaan.

 
Ei kylpy tietenkään ole ihan sama asia kuin kunnon sauna – mutta näillä eväillä kyllä ihan kelpo korvike! Love & Protection -teemoilla mennään siis Mintun “joulusaunassa”.

Tämä torstai on erityisen täynnä toivoa. Universumi antaa parasta taustatukea kaikille, jotka haluavat ottaa avun vastaan.
“Mourning Moon” on viimeinen täysikuu ennen talvipäivän seisausta ja sen uskotaan auttavan elämän puhdistamisessa, rauhoittumisessa, anteeksi antamisessa ja uuden aloittamisessa. Uusi vuosi on toki tulossa, mutta ei ole mitään syytä jättää kaikkia mahdollisia elämänparannuksen askelia sinne asti. Etenkin, kun nyt olisi astrologista backuppia tarjolla.

Torstai-illan Mourning Moon -tehtävälista:
1. Päästä irti vanhasta
Kuun vaikutuksesta tänään tulee varmasti miettyä paljonkin omaa elämää ja kulunutta vuotta. Nyt on hyvä hetki päästää irti kaikesta turhasta painosta, asioista, jotka eivät tuo mitään positiivista, ihmissuhteista, jotka vain vievät energiaa ja masentavat, antaa anteeksi menneisyydelle.
2. Lopeta huonot tavat
Tänään, jos koskaan kannattaa tehdä päätös lopettaa kaikki olemista rasittavat huonot tavat. Tämän otollisemmaksi ajankohta ei enää muutu! Eli oli sitten kysymyksessä kynsien pureskelu, meikkien pesemättä jättäminen ennen nukkumaanmenoa, tupakointi tai muu pahe, tsäänssit, että päätös pitää, on tänään huipussaan.
3. Tee jotain, mikä saa hyvälle tuulelle
Olkoonkin, että on pimeää ja kalsaa, pomokin narisee ja kahvi on loppu, jotain hyvää on kaikissa hetkissä. Pienetkin asiat ilahduttavat. Hyvältä tuoksuva inkivääritee, kisujen silitys (juuri Nellyltä saapunut paketti…) ja pari jaksoa Gilmore Girlsiä ovat oman listani kärjessä juuri tänään.
4. Tunne olosi kotoisaksi mukavuusalueellasi
Tuntuu, että vaikka mihin kun katsoo, aina tuputetaan ohjetta, että pitäisi hikipäässä olla hyppimässä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Eikä siinä mitään – no pain no gain pätee kaikilla elämänalueilla. Tänään ei ole kuitenkaan mitään syytä panikoida kehittymään ja murtamaan rajoja. Mourning Moon kehoittaa katselemaan ympärilleen, tuntemaan olonsa mukavaksi, lepäämään hetken. Nyt on aika taputtaa itseään olalle ja sanoa pari rakastavaa ja kehuvaa sanaa.
Hyväksi lopuksi vielä “count your plessings” eli tehdään kunnon Thanksgiving-henkeen lista asioista, joista voi olla kiitollinen.
Ihanaa torstai-iltaa! <3
Kuva: Daily Mail

Olen viime aikoina yrittänyt tietoisesti listata mielessäni asioita, joista voin olla kiitollinen. Enkä itseasiassa pelkästään mielessäni. Kirjoitan joka ilta ennen nukkaanmenoa pari sivua kiitollisuuspäiväkirjaa. Se tuntuu hyvältä ja jotenkin rakentavammalta kuin onnellisuuspäiväkirja, jota yritin pitää, mutta se alkoi tuntua niin teennäiseltä päkistämiseltä, että en montaa iltaa jaksanut.
Vaikka kyllähän se kiitollisuuskin välillä on kiven takana. Niinkuin esimerkiksi eilen, kun pikkuisen vilustuneena läksin rämpimään ruokakauppaan sysipimeässä syysillassa. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta pimeyden tultua ilman kosteus tuntui jäätävältä. Ihan kuin olisi satanut jotain minipieniä piikkejä, vaikkei edes satanut. Ja pimeys, syksyn pimeys, jota vihaan yli kaiken, imi kaiken vähäisenkin valon. Ihan kuin katuvalojen valo ei olisi ylettänyt maahan asti.
Kissojen nappulat oli loppu, joten kauppareissua ei voinut jättää väliinkään.

Hyvä etten itkuun pillahtanut, kun olin niin, että voi kun on kamalan kurjaa ja voi parka-Minttua.
Sitten muistin lukemani artikkelin, jossa väitettiin, että kiitollisuus – ja jopa pelkästään niiden asioiden etsiminen mielestään, joille voi olla kiitollinen – kääntää positiiviseksi miten kurjan mielialan tahansa. Päätin yrittää. “Olen kiitollinen, että tajusin laittaa päälleni lämpimämmän takin” aloittelin varovaisesti – ja jatkoin: “Olen kiitollinen siitä, että flunssa näköjään ei iskenytkään kunnolla, vaan selvisin pikkuisella köhällä”.
Kävelymatka kauppaan on vähän vajaat 15 minuuttia. Jatkoin kiitollisuusharjoituksiani koko matkan ja perillä ollessani tajusin olevani aivan mainiolla tuulella!

Kiitollisuudesta puhuttaessa tulee helposti sellainen olo, että pitäisi olla niin mahottoman kiitollinen, kun itsellä on kaikki niin hurjan hyvin. Ei tarvitse lähteä sotaa pakoon, ei ole vakavia sairauksia eikä onnettomuuksia tai katastrofeja sattunut kohdalle. Tuo kaikki on enemmän tai vähemmän totta ainakin omalla kohdallani. Silti tunnen, että niistä on ikäänkuin pakko olla kiitollinen – eli jos et ole kiitollinen, olet kiittämätön ja mistään mitään ymmärtämätön nulikka.
Älkää käsittäkö väärin! Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikesta edellä mainitusta. Se ei kuitenkaan toimi samalla tavalla mielialaa kohottavasti kuin pienten arkisten asioiden tietoinen huomaaminen.
Samasta syystä jokailtainen kiitollisuuspäiväkirjanikin täyttyy mitä triviaaleimmista asioista, jotka sinä päivänä ovat antaneet aihetta kiitollisuuteen. Ja tiedättekö mitä – nukahdan kirjoittamisen jälkeen aina hyvillä mielin, vaikka päivän aikana olisi sattunut mitä mänttiä.

Joku mainitsi, että Merkurius olisi perääntymässä, ja siitä syystä monet olisivat kokeneet tämän syksyn harvinaisen raskaaksi. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Itse kyllä helposti masistelen syksyllä, vaikka mitään erityisiä tähtikuvioita ei olisi tilannetta pahentamassa. Toisaalta olen jo oppinut, että näitä tällaisiakin vaiheita tarvitaan; sisäiset energiavirrat vain vetävät vähän henkeä. Kyllä se siitä sitten taas.
Lisää aurinkoenergiaa, voimaa, valoa – ja tietenkin niitä kiitollisuuden aiheita – hain tänään selailemalla viime kesän valokuvasatoa. Tuntui, että kesä meni nopeasti, mutta näköjään sitä tuli tehtyä vaikka mitä kivaa, useampi matkakin: Tampereelle, Italiaan Riminille, Berliiniin, Tukholman saaristoon Nåttaröön ja kesän päätösreissu Helsinkiin. Monta ihanaa hetkeä, lämmintä kohtaamista, kuplivaa naurua ja syvää rauhaa.

Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että mulla on tällainen blogi, jonne voin kirjoittaa mielessäni pyöriviä asioita. Olen kiitollinen jokaikisestä lukijasta, sinusta, joka olet kanssani samaa mieltä, sinusta, joka olet ihan eri kannalla ja sinustakin, jonka mielestä Minttu höpisee ihan hölmöjä tänään.
<3

Syksy alussa ja motivaatio hukassa?

Teoriassa olen aina kesän jälkeen täynnä intoa ja sitä itteensä puhkuen aloittamassa uutta “lukukautta”, testaamassa uusia harrastuksia ja tomuttelemassa kesäpölyjä elämäntaparemontistani. Käytännössä tilanne on kuitenkin haasteellisempi. Jos viikonlopuksi sattuu kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, saatan olla kohtuullisen motivoitunut, mutta yhä aikaisemmin laskeutuva läpitunkematon pimeys ja yhä tihempään osuvat harmaat sadepäivät murentavat helposti kaikki ryhtiliikkeeseen viittaavat pyrkimykset.
Pitääkseni yllä omaa motivaatiotani myös niiden haastellisempien hetkien yli, olen koonnut viisi kultaista ohjetta, joiden avulla tsemppihengen hengissäpito on hiukan helpompaa. Olen huomannut, että sillä mitä ja miten ajattelee, on ihan hurjan suuri merkitys – ja että ajatuksiaan voi ainakin jossain määrin hallita. Uusien ajatuskuvioiden omaksuminen vie hetken aikaa, mutta on väärin ajatella, että sitä olisi menneisyytensä vanki. Motivaatio-sloganit ovat helposti aika kliseitä, mutta siitä huolimatta ne toimivat ainakin itselläni juuri ajattelutapojen suuntaamisessa uusille urille.

Mintun viisi kulmakiveä motivation löytämiseksi:
1. Päätä, mitä haluat tehdä – ja tee se sitten enempiä miettimättä.
Aloittaminen ja lähteminen on aina hankalinta. Jopa silloin, kun juoksin paljon, olin hyvässä kunnossa ja nautin lenkkeilystä, juoksutossujen nauhojen solmiminen oli aina treenin hankalin vaihe. Parasta siis automatisoida koko homma ja olla pohtimatta asiaa tai omia tuntemuksiaan liian kanssa. Sitten kun on jo lenkkipolulla, salilla, uimahallissa… on yleensä tosi hyvä fiilis – ja sohvannurkka sekä Netflix riittävän kaukana.

2. Nauti muutoksesta – kipu on yleensä kasvun merkki.
Kasvaminen ja muuttuminen tuntuu helposti pelottavalta ja ahdistavaltakin. Tuntuu turvallisemmalta jäädä tuttuun, vaikka se olisikin jotain, mitä ei oikeasti halua. Olen päättänyt ajatella kasvukivuista samalla tavalla kuin treenin jälkeisestä lihaskivusta: että se on positiivista ja merkki siitä, että olen oikealla tiellä.

3. Päästä irti vanhasta.
Se, että on joskus ollut jonkinlainen, ei tarkoita sitä, ettäkö olisi tuomittu olemaan samanlainen lopun elämäänsä. Sohvaperunasta voi tulla triathlonisti, tuppisuusta mököttäjästä avoin elämäntapakouluttaja, uimataidottomasta pelkurista maailmanympäripurjehtija. Kyllä ympäristö, ystävät ja sukulaiset tottuvat siihen, että olet muuttunut. Vaikeinta on päästää itse irti vanhasta omakuvastaan, vaikka siitä ei yhtään pitäisikään.

4. Jokainen valinta muokkaa tulevaisuutta.
Ei kannata luopua unelmista, vaikka niiden saavuttaminen veisikin aikaa. Aika kuluu joka tapauksessa. Jokaikinen valinta siitä, mitä pistää suuhunsa – siihen mihin käyttää aikansa tänä iltana – vaikuttaa kaikkeen; millaiseksi ihmiseksi on muokkautumassa ja miltä huominen näyttää.

5. Every step counts!
Ehkä tärkein motivaattorini on ajatus siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä heti. Jokainen askel on parempi kuin ei yhtään askelta. Parempi tehdä edes minipikkusen oikeita asioita kuin olla tekemättä mitään. Olkoonkin tavoitteet kaukana ja muka viisaammat tietävinään, miten sinne päästään. Liian kunnianhimoisten suunnitelmien ongelma on se, että jos niitä ei pysty toteuttamaan, tuntuu, että on helpompi luovuttaa kokonaan. Ei. Jokainen pikkuruinen baby-stepkin on parempi kuin jäädä aloilleen siihen, mistä on matkalla pois.

Ihanaa syksyä!! <3
Kuvituksena viime viikonloppuna meidän omalta parvekkeelta ottamiani räpsyjä.