Tajusin juuri aivan konkreettisesti, että kyllä nyt on syksy – ei auta mikään. Ai mistäkö? No mm. siitä, että järkevien asukuvien ottaminen on täysin mahdotonta, jos ei pingo suorinta tietä töistä kotiin. Yhden SATS Energyn mittainen pysähdys kotimatkalla tarkoittaa käytännössä sitä, että valo ei vaan enää riitä.

Halusin kuitenkin laittaa nämä syksynrakeiset kuvat tänne, koska vihdoinkin olisi tilaisuus esitellä jo aikapäiviä sitten Mintun ompelimosta valmistunut valkoinen nirunarutoppi.

• toppi, Mintun ompelimosta
• hame, Marni for H&M
• neuletakki, H&M
• ballerinat, Marc by Marc Jacobs 

Tänään oli aika laittaa vihdoin päälle Mintun ompelimosta joku aika sitten valmistuneet chinot. En ollut aivan tyytyväinen housuihin niiden valmistuttua ja sen takia ne on jäänyt tähän asti käyttämättä. Päätin antaa niille kuitenkin mahdollisuuden… Mutta ei, täytyy nyt kyllä sanoa, että en tosiaankaan tykännyt chinojen mallista. Sen lisäksi, että vyötärö nousee ihan oudon korkealle, puntit ovat jotenkin läyhäisen leveät – tai ehkä paremminkin epämääräisen linjattoman malliset. Eipä tietty tuosta materiaalista kovin kapeita voi ommellakaan, koska mukana ei ole yhtään stretchiä. Mutta silti. Ihan väärän malliset ainakin näille kintuille.

Meistä ei siis tullut kavereita, vaikka tykkään kyllä tuosta vihreän sävystä tosi paljon. Kuvistakin tuli ihan kamalia ja kampaajalle pitäis päästä. Taidan mennä nukkumaan.

• paita, Forever21
• housut, Mintun ompelimosta
• kengät, Boss

Onneksi tuota samaa vihreää kangasta on jäljellä vielä vähän. Saiskohan siitä tehtyä vaikka kivan hameen – täytyypä tsekata!

Shoppailufilosofiani on sellainen, että pyrin ostamaan mahdollisimman vähän ja kun hankin jotain, toivon ja haluan, että hankintani pysyy kanssani pitkään. Jo neljä vuotta on aikoinaan hinnaltaan ihan liian kallis Acnen nahkarotsi ollut uskollinen taisteluparini. Yhtenä päivänä tajusin, että kaveria voisi vaikka vähän hoitaakin. Toivon nimittäin, että yhteiset vuotemme jatkuvat vielä pitkään tulevaisuuteen.

Aika hauska muuten kaivella vanhoja blogipostauksia. Kuvat on toki karmivia ja mikä ihme tuo pään pois leikkaamis -vimma oikein oli. Mutta tästäkin postauksesta selvisi/muistui mieleen, että tuon nahkatakin mallin nimi on Faith. Miten osuvaa!

Acnen biker ei ole mitään tyypillistä prätkärotsinahkaa. Siis paksua ja jäykkää kamaa, joka kestää, vaikka sattuisi vetämään lipat moottoripyörällään. Ei, oma raksuni on ihanaa ylellisen pehmeää italialaista lammasnappaa, jonka oliivinmusta pinta on varmasti herkempi kuin motoristikäyttöön tarkoitettujen rotsien. Tietty kuluminen sopii mielestäni ihan tuohon tyyliinkin. Vähän niinkuin farkutkin on parhaimmillaan vasta, kun niihin on saanut oman kropan muotoiset kulumaviirut.

Mutta liika on liikaa. Laukkuolkapää alkoi olla jo ihan harmaa, samoin hihansuut ja kyynärpäät. Päätin, että nyt on aika antaa hiukan hellää huomiota takille.

Käytin Bostonin ohuelle ja “hienolle” nahalle tarkoitettua hoitovoidetta. Tuo ei jätä pintaa öljyiseksi tai rasvaiseksi, vaan imeytyy tosi kauniisti nahkaan. Tökötti muistuttaa koostumukseltaan aivan hiustenhoitoainetta. Helpoiten sitä saa levitettyä joko puhtaan sienen tai pehmeän kangaspalan avulla. Itse käytän aina tämän tyyppisissä hoitohommissa vanhoja pehmeäksi kuluneita, käytöstä poistettuja keittiöpyyhkeitä.

Lopputuloksesta ei nyt tullut otettua kuvaa (ja nyt on jo liian pimeää), mutta oikeastaan ulkonäköön tuo käsittely ei mitenkään hurjasti vaikuta. Ihan vaaleimmaksi kuluneet kohdat tasottuivat hiukan, mutta muuten suurin ero on siinä, miltä nahka tuntuu. Aivan kuin nahkatakkini olisi “tervehtynyt”, niin pehmeältä, joustavalta ja kimmoisalta se tuntuu ja näyttää nyt kauttaaltaan. Hyvin hoidettu nahka kestää myös paremmin kulutusta ja rasitusta – joten kannattaa nähdä tuo pieni vaiva!

Kyllä lomailu on mukavaa! Täällä meilläpäin on ollut ihan kivat ilmat, mutta ei kuitenkaan niin hienot, että ihan kaikki aika menisi bikineissä kölliskellessä. Pari Harjunpäätä olen toki em. vetimissä ehtinyt ahmia, mutta ompelimon puolellakin on ollut pientä aktiviteettia havaittavissa.

Tänään valmistui simppeli nirunarutoppi ohuesta valkoisesta viskoosista.

Peetun ylioppilasmekon jälkeen olen keskittynyt vain ja ainoastaan yksinkertaisiin, nopeasti valmistuviin malleihin.  Ehkä sitä vielä jotain suuritöistäkin jaksaa alkaa suunnitella, mutta tällä hetkellä on kyllä ihan ihanaa, kun menee vain muutama hassu tunti hommiin ryhtymisestä ja taas on uusi vaate garderobissa!

Valkoisen nirunarutopin kaava löytyi kevään Burdasta nro. 5.

Itseasiassa tuo lehden kannessa oleva toppi on tehty samalla kaavalla kuin nirunarutoppikin. Aika hämmästyttävää oikeastaan, miten paljon kangasvalinta ja pienet muutokset muuttavat vaatetta…

Burdassa nirunarutoppi oli toteutettu ohuesta puuvillapopliinista ja rinnuksille oli kiinnitetty näyttävä pitsibrodyyrihässäkkä. Oikeastaan ihan nasta tuokin, mutta päätin nyt ihan alkajaisiksi testata kaavaa jo valmiiksi varastoistani löytyvällä kankaalla. (Kyllä, olen pyhästi luvannut itselleni, että ainakin puolet kangasvarastostani on häivyttävä, ennenkuin saan ostaa yhtä ainutta uutta kangasta!!)

Kiristysnarut antavat kivasti ilmettä topille. Takakappaleen puolella narut menevät vain olkasauman kohdalla, mutta etukappaleella myös pääntie on rypytetty. Narujen avulla voi siis myös hiukan säätää, miten “antelias” pääntie on ja kuinka paljon olkapäätä haluaa paljastella.

Topin etukappale on leikattu täysvinoon, mikä antaa ihanan laskeutuvuuden. Tuo valkoinen viskoosikangas on kyllä itsessäänkin jo aika kauniisti laskeutuvaa, mutta varmasti, jos lähtisi toteuttamaan samaa mallia ohjeen mukaisesti puuvillakankaasta, olisi täysvinoon leikkaaminen ihan a&o.

Kaavalle en tehnyt muita muutoksia kuin, että lyhensin helmaa aika reilusti (melkein 20 cm), koska halusin topille hiukan laatikkomaisen ilmeen. Pidempi malli myös melkein vaatisi, että sitä pidetään housujen/hameen alla – ja se taas ei oikein ole Mintun juttu… Lisäksi vinkkinä, jos joku aikoo testata samaa kaavaa: mitoitus on aika reilu – eli jos epäröit kahden koon välillä, kannattaa valita pienempi.

Jostain syystä vaatekaapissani tuntuu majailevan hiutuneitten, kulahtaneitten, kierteelle pestyjen ja venähtäneitten t-paitojen armeija. Suurimmasta osasta ajattelen taloudellisesti, että tuokin on vielä ihan hyvä treenipaita ja tuokin on hyvä olla olemassa, jos vaikka joskus tarvii remonttipaitaa. Ihan niinkuin treenatessa ei oikeasti olisi paljon mukavampi käyttää kauniita, funktionaalisesta materiaalista tehtyjä sportti-vaatteita. Ja siis remontti tuskin on tulossa kohdalle ainakaan käsitettävän lähitulevaisuuden aikana.

Sitten on niitä t-paitoja, joita oikeastaan haluaisi vielä käyttää, mutta lörpsähtäneet resorit ja kierteelle rullaantuneet käännökset eivät oikein houkuta. Yksi näistä oli MTWTFSS:n hiekanruskea, timangeilla koristeltu t-paita, jonka hankin vuosi sitten Weekdayn alesta. Sisäinen harakkani rakasti paidan kimaltavia koristuksia, mutta valitettavasti laatu oli mitä oli ja jo ensimmäisen pesun jälkeen helma kiersi ja pääntie oli venynyt oudon malliseksi.

Silläkin uhalla, että olen saksinut piloille noin ziljoona t-paitaa, päätin testata, josko timangiteepparista saisi käyttökelpoisen topin.

Aina aikaisemmin olen ollut tuunaushommissa aika höveli, mikä on johtanut siihen, että  pääntie on roikkunut jossain navan kohdalla, eikä ole ollut puhettakaan, että olkaimiksi jääneet narut oikeasti pysyisivät olalla. Aluksi mietin, että onko tämä “tutoriaali” niin simppeli, että on ihan turhanaikaista iskeä sitä tänne blogiin, mutta sitten tuumasin, että ehkä joku muukin on joskus turhaan tuhonnut t-paitojaan. Eli tässä simppelit teepaitatopin silppuamisohjeet:

Aika maltillisesti siis leikkasin osia pois – niinkuin kuvasta näkyy. Reunoja ei tarvitse huolitella, sillä t-paitatrikoo ei lähde helpolla purkautumaan. Eihän tuo nyt mikään toimistovaate ole, mutta kiva kesähuitula ja paljon käyttökelpoisempi kuin surulliseksi mennyt teeppari.

Ja timangipaita in action näkyikin jo eilisen asukuvissa. 🙂

Ompelimossa tapahtuu jälleen!

Löysin aika loppumattomalta tuntuvasta kangasvarastostani ihanan hiekkaisen vihreän puuvillasekoitekankaan. Materiaali on melko ohutta ja hetken mietiskelin, että parhaiten se sopisi johonkin mekkoon. Kuitenkin värinsä puolesta se ikäänkuin vaatii vähän safarihenkistä käsittelyä ja se taas ei oikein innostanut. Lopulta päältä pehmeäksi harjattu twill päätyi kevyiden kesähousujen materiaaliksi.

Kaava löytyi samasta tämän vuoden kakkos-Burdasta, kuin pellavajakkukin. Housuista oli lehdessä useampi eri versio: täyspitkät housut ja korkeavyötäröinen malli, jossa ei ollut lainkaan vyötärökaitaletta. Päädyin kopioimaan tuon kuvassa näkyvän version, eli normaalilla vyötärökaitaleella ja lyhyemmillä punteilla varustetun mallin.

Kangas sopi kyseiseen housumalliin oikein mainiosti. Sen sijaan housujen malliin en ole ihan täysin tyytyväinen… Fiksu olisi tietysti tarkistanut etukäteen, mutta minä en tietenkään hoksannut, että tässä mallissa – vaikka se ei olekaan se korkeavyötäröinen –  vyötärökaitale nousee tosiaan ihan vyötärölle asti, mikä tuntuu omaan makuuni aivan liian korkealta. Jotenkin sitä on tottunut, että normaalisti housujen vyötärökaitale osuu johonkin navan alle…

Toinen hassu juttu oli se, että tosiaan kopion tuon lyhyemmän version housuista, joka Burdan mielestä on selkeästi vajaamittainen. No Mintun päällä puntti oli edelleenkin hyvin pitkä ja poikkaisin pituudesta melkein 20 cm… Ties mille amatsoni-saksalaisille nuo on mitoitettu. 😀

Housujen taskut on piilotettu sivusaumaan, mikä ei ehkä ole ihan tyypillisintä chino-tyyliä. En halunnut korostaa taskujen sijaintia, joten jätin taskunsuun tikkaamatta.

Hienoinen mallipettymys olisi ollut vältettävissä sillä, että olisi malttanut mittanauhan kanssa zoomailla kaavaa, ennenkuin alkaa hommiin. Mutta kun inspis iskee, pitää valmista tulla ja hätäseen – ainakin täällä Mintun ompelimossa – ja siinä unohtuu välillä omatkin hyvät opit. No, kyllä housuille varmaan vielä käyttöä tulee… Ihan siistit loppukesän toimistohousut, eikö vaan?