Tiedän, että olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: miten taas voi olla perjantai!? Tuntuu kuin elämä olisi pelkkää maanantaita ja perjantaita… Sikäli ihan loogista, että tuntuu kuin koko kesä olisi ollut vain yhden naurettavan viikonlopun mittainen.
Tänään aamulla heräsin jo ennen herätyskellon soittoa siihen, että sade ropisi peltisiin ikkunalautoihin. Pikkuisen raollaan oleva ikkuna takasi sen, että mekkala saavutti sikeämminkin nukkuvien korvat.
Laitoin toimistolle päälle pitkähihaisen silkkipuseron (ihana, ihana uutuus garderobissani! Yritän saada otettua siitä kuvia asap!) – en edes muista, milloin viimeksi olisin käyttänyt muita kuin lyhythihaisia paitoja. Sateinen aamu tuntui niin syksyiseltä, että olin valmis antamaan periksi; elokuuta on vielä viikon verran jäljellä, mutta kesä on nyt loppu.

Ilmeisesti puoli Suomea on ollut tänään vähän samanlaisissa fiiliksissä, sillä Instagramin feedini on ollut täynnä “kesä on ohitse” ja “syksy on täällä” -tyyppisiä postauksia.
Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen kyllä valmis pyörtämään omat tämän aamuiset ajatukseni – keli kirkastui heti puolenpäivän jälkeen ja perjantainen alkuilta on ollut erittäin lämmin ja aurinkoinen. Eli sikäli olen edelleen sitä mieltä, että nyt ollaan loppukesässä eikä alkusyksyssä.
Yksi tärkeä vuosittainen loppukesän perinne on vielä sekin tulossa. Tukholman muotiviikko on vasta ensi viikolla ja oma syksyni ei kyllä oikein voi alkaa ennenkuin se on ohi. Tosin tänä vuonna oikeisiin töihin liittyvät asiat pitävät sen verran kiireisenä, että en ole pystynyt bookaamaan kuin muutaman näytöksen – mutta paljon parempi ja hauskempi sekin kuin ei mitään.

Jo aamun sateessa töihin pinkoessani päätin, että tänään haluan laittaa tänne blogiin yhden tämän kesän suosikkiasuistani. Kuvat on ottanut bestikseni Tinni, kun olimme matkalla nauttimaan Grand Hotellin ihanasta smörgåsbordista.
House of Dagmarin neulehame on oikeasti putkimekko, mutta sen jälkeen, kun hoksasin, että sitä voi hyvin käyttää hameena, siitä on tullut yksi luottovaatteistani. Putkimekolle ei nyt suoraan sanottuna ole niin paljon käyttötilanteita nykyisessä elämässäni, mutta pohjemittaiselle kivalle hameelle sitäkin enemmän.
Korallit, valkoiset, mustat ja harmaat raidat rytmittävät raikkaasti kolmesta erilaisesta ribbineuleesta toteutettua vaatetta. Olen aivan vakuuttunut, että sopivasti asustamalla tuon kanssa ollaan kavereita vielä pitkälle syksyyn.

Grand Hotellin lounaalla oli mukana myös ihana rakas kummityttöni. Hän sai virallisen “ooo, oot niin upea – saanko ottaa susta kuvan mun blogiini” -käsittelyn… Sellaista se on, kun kummitäti on bloggari! 😀


Tinni oli tilanteen tasalla ja ikuisti puoliväkisin toteutetun kuvaussession.



Pepin asusta ei ole sen tarkempaa tietoa, mutta allekirjoittanut meni näillä:

• liuhupaita, Lindex
• hame, Dagmar
• sandaalit, Clark’s
• laukku, Botkier
• arskat, Dior
• kaulakoru, Ideakoru (saatu)

Aika jännä, miten sitä alkaa nähdä asioita eri tavalla, kun on asunut pitkään ulkomailla. Siis tunnen itseni ihan täysin suomalaiseksi eikä kontrasti Suomen ja Ruotsin/Tukholman välillä ole mikään poskettoman suuri. Eroja toki on, mutta hienovaraisemmin havaittavia ja vaikeasti sormella osoitettavia verrattuna perustaltaan täysin toisenlaisiin kulttuureihin.
Olen myös sisäistänyt joidenkin pienten asioiden eroavaisuudet, enkä enää nykyään paukkaa kaupassa kassalle punnitsemattomien hedelmien ja vihannesten kanssa. Liikenteessä on hiukan hankalampaa, mutta aika pian palautuu mieleen, että autoilijat eivät todellakaan pysähdy suojatien eteen, vaan jalankulkijan kuuluu kiltisti odottaa niin kauan, että liikenteeseen tulee riittävä rako.


Suhtaudun pienellä huvittuneisuudella Suomessa asiakaspalvelijoiden keskuudessa ilmenevää piirrettä, että asiakasta “opetetaan” käyttäytymään oikein käyttämällä piilokettuilevaa ja holhoavaa sävyä. Yleisesti olen kyllä sitä mieltä, että suomalainen asiakaspalvelu on Ruotsin-vuosieni aikana kehittynyt aivan valtavasti ja suurin osa tapaamistani on iloisia, ammattitaitoisia, auttavaisia ja valmiita venymään tehdäkseen asiakkaan tyytyväiseksi.
Harmi vain, että yleisin palvelumuoto tuntuu olevan itsepalvelu. Mielestäni en ole kovin kranttu ja ymmärrän hyvin, että henkilökunnalla on usein paljon parempaakin tekemistä kuin pokkuroida joidenkin randomien asiakkaiden takia. Silti tuntuu ihan älyttömältä, että melkein jokaikisessä kahvilassa ja lounasravintolassa oletetaan, että asiakkaat vievät itse astiansa pois kouluruokalatyyliin.
Jotenkin on ihan  älytöntä, että maksettuaan sellaiset 15 euroa kahvista ja kakkupalasta, sitä pitää vielä alkaa siivota ennen lähtöään. Passiivisagressiiviset “viethän astiasi pois” -kyltit saavat fikausintoni putoamaan nopeasti lähelle nollaa. Toisaalta minkäs teet, kun kaikkialla on sama meininki…

Loistavista asiakaspalvelijoista pitää ihan erityisesti mainita Suomen taksit! Ai, miten ihanaa, kun joku tulee avaamaan oven, nostaa laukun takakonttiin ja hinnasta ei tarvitse alkaa neuvotella. Näin ei todellakaan ole meillä Tukholmassa.
Vain aniharva taksikuski tuntuu täällä olevan ylpeä ammatistaan ja kiinnostunut tekemään hyvää työtä. Jos nyt matkalaukun kanssa saattaakin saada nostoapua ilman eri pyyntöä, on muuten meininki se, että rahat pois keinolla millä hyvänsä – mieluiten mahdollisimman vähällä vaivalla toki.

Muutenkin Suomessa on mielestäni vielä tosi paljon jäljellä sellaista vanhaa kunnon reili meininki -ajattelua. Toisia ei yritetä vedättää, eikä sitä tarvitse olla mahdollisen huijaamisen varalta koko ajan varpaillaan. Se tuntuu tosi rentouttavalta!
Pieniä kulttuurieroja olen siis havaitsevani entisen ja nykyisen kotimaani välillä. Tosin usein kyllä mietin, että mahtaako erot johtua ennemminkin siitä, että muutin pienenpuoleisesta kaupungista Tampereelta selkeästi suurempaan Tukholmaan.

Aikuisena uuteen maahan muuttaminen on johtanut siihen, että sitä on vähän ulkopuolinen joka paikassa. Vielä 17 Tukholman-vuoden jälkeenkin tunnen, että olen uusi kaupungissa. En esimerkiksi tajua, mistä ihmiset vouhkaavat, kun Slussenia alettiin pistää uuteen uskoon. Tiedän, että se on ollut monille ikäisilleni todella tärkeä paikka heidän nuoruudessaan, mutta itselläni ei ole sellaista suhdetta kaupunkiin.
Toisaalta suomalainen meininki on muuttunut tosi paljon, enkä tunne olevani sisällä siinäkään. Sellaiset pienet asiat kuin esim. Kirkkopuiston muuttuminen Tampereella, korostaa ulkopuolisuuden tunnetta. Ei siellä ole enää niitä keinuja, joissa me Tinnin kanssa aina keinuttiin. Eikä edes niitä, missä keinuttiin Karkin ja Peetun kanssa, kun oltiin mummulassa käymässä.
Kaikki kuvat on ihanalta mökkisaunareissultamme Tinnin kanssa Saarikyliin. Kyllä Suomen luonto vaan on kertakaikkiaan upea!

Yritän elää parhaani mukaan niin, että olisin mahdollisuuksien mukaan aina suvaitsevainen, iloinen ja positiivinen. Että näkisin eroavaisuudet rikkautena ja olisin ärsyyntymättä pikkuasioista. Valitettavasti pääni sisällä ei lentele pelkästään pörröisiä pupusia, ruusunnuppuja ja kimaltavia yksisarvisia. Jotkut mielipiteeni saattaa nostaa ihmisillä karvat pystyyn.
Kevään aikana blogeissa on kiertänyt hauska “Epäsuositut mielipiteeni” -postaussarja, jossa bloggarit ovat paljastaneen omia ei-niin-pk -ajatuksiaan. Juttuja oli mielestäni tosi hauska lukea, joten silläkin uhalla, että alatte pitää Minttua tekopyhänä tiukkapipona ja muutenkin tosi ärsyttävänä tyyppinä, tässä tulee allekirjoittaneen seitsemän epäsuosittua mielipidettäni:

• Kiireellä kehujat ovat laiskimpia kaikista.

Siis en tarkoita sellaista kiirettä kuin aaaargh, nyt mä myöhästyn bussista – vaan sellaista ainaista kiireellä kehumista. Joo, ihan kauhee kiire on vakivastaus randomiin mitä sulle kuuluu -kysymykseen. Ja ne tyypit, jotka istuvat tuntikausia lounaalla tai fikalla – eivätkä puhu käytännössä muusta kuin valittavat, miten älyttömästi on tekemistä, hirvee kiire ja stressi. Välillä kyllä tuntuu, että nämä kiireellä kehujat vain pitävät yllä läppää, jotta kaikki kuvittelisivat, miten hurjan tärkeitä ja merkittäviä ihmisiä he ovat.

• Tahdonvoima on yliarvostettu ominaisuus.

Siis en jaksa ollenkaan kuunnella kehuja sen-ja-sen upeasta tahdonvoimasta – enkä juuri valituksia tahdonvoiman puuteestakaan. Jos haluaa saada oikeasti jotain aikaiseksi, tekemisen pitää olla kivaa, palkitsevaa sekä rennon ja hauskan tuntuista. Tahdonvoima kelpaa korkeintaan muutosprosessin alkuvoimaksi – mitään kestävää ei voi saada aikaiseksi pelkästään siihen tukeutumalla.

• Odottelu on ihan hyvää ongelmanratkaisua.

Ei ole mitään järkeä hötkyillä jokaikisen pikku probleemin kanssa. Todella suuri osa kaikesta, mikä potentiaalisesti aiheuttaa harmaita hiuksia, joko ratkeaa itsestään lakkaa yksinkertaisesti olemasta. En toki suosittele tätä strategiaa aivan kaikkiin ongelmiin, mutta monissa tapauksissa odottelu on kaikkein fiksuinta.

• “Persoonalliset valinnat” ja “sydämen äänen seuraaminen” ei ole mikään takuu onnelliseen elämään.

Siis toki olen sitä mieltä, että jos elämä mättää, siihen kantsii tehdä muutoksia. Sen sijaan ärsyttää aika tavalla heittäytymisien romantisointi ja ihkut itsensälöytämistarinat. Hyvällä tsägällä kaikki menee hyvin, mutta kannatan silti ennemmin harkittuja riskejä, kohtuullista suunnitelmallisuutta ja vasta kahden tasavahvan vaihtoehdon kohdalla mahanpohjatunteeseen luottamista. Suuntaa hakiessa kannattaa tietty yrittää ajatella myös boksin ulkopuolelle, mutta päätöksentekohetkellä harkitseminen on huomattavasti parempi takuu onnistumiselle kuin päätön heittäytyminen.

• Ikä ei ole vain numero.

Omaan mummoutumisen asteeseen voi vaikuttaa varsin paljon huolehtimalla itsestään hyvin ja pitämällä asenteen nuorekkaana. Silti tunnen, että naisena sitä muuttuu vuosi vuodelta läpinäkyvämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Siis naisena. Ihmisenä tuostakin voi löytää voimaa ja miksei tiettyä vapauttakin. Silti olen sitä mieltä, että ikä on vain numero vähän samaan tapaan kuin vankilan selli on vain huone.

• Raha tuo onnea.

Raha ei ratkaise kaikkea eikä korvaa rakkaudetonta elämää. Silti pidän melkein loukkaavana väitettä, että raha ei tuo onnea. Sanojana on selkeästi joku, jolla rahaa on riittävästi ja talous pyörii mukavasti ympäri myös pitkällä aikavälillä. Silloin, kun tili näyttää jatkuvasti punaista, kun ei ole varaa lomailla, eikä ostaa yhtikäs mitään, mikä ei ole absoluuttisen välttämätöntä. Kun yllättävä hammaslääkärikäynti vie pohjan kuukauden budjetilta ja kuukaudesta toiseen iltaisin viimeinen & aamuisin ensimmäinen ajatus on: millä tästäkin nyt selvitään. Silloin on päivänselvää, että raha tuo onnea. Raha tuo rauhaisan unen ja iloisen mielen.

• iittalan i-merkkien jättäminen ruoka-astioihin on JUNTTIA!

Etukäteen mietin, että mikähän epäsuosituista mielipiteistäni on se kaikkein epäsuosituin. Veikkaan, että se on tämä. Mutta hei siis oikeesti, kuka jättää tarralapun kiinni juomalasiin? Tosi kiva juoda sellaisesta lasista, tarran maku suussa. Muutenkin i-tarrojen näkeminen tuntuu samantasoiselta junttimaisuudelta kuin bleiserin/puvun takin hihansuuhun jätetty valmistajan merkki (sen on tarkoitus auttaa myyjää löytämään oikea takki kaupan tangoilta – ja se kuuluu ratkoa pois, kun vaate otetaan käyttöön!!). Koriste-esineisiin, tuikkuihin etsetera, ei ruokailuun tarkoitettujen tavaroiden kohdalla en ole ihan niin jyrkkä, mutta juomalaseihin ja lautasiin jätetyt i-tarrat saa kyllä kaikki mahdolliset miinuspisteet.

Mahdankohan olla epäsuosittuine mielipiteineni ihan yksinäni? Tuo iittalan tarrakysymys tuntuu ainakin jakavan tehokkaasti väkeä!

Pikaiset myöhäisillan heipat! Tulin about viikko sitten kotiin Bremenin reissultani ja siihen loppui lomameininki tältä erää. Sen jälkeen on ollut jo normi office-meininki – onneksi seuraavat reissut on jo ihan kulman takana!
Pieni matkaraportti Bremenistä näin melko tuoreeltaan on varmaankin paikallaan. Jos vaikka siellä ruudun toisella puolella on joku, joka miettii kivaa uutta kohdetta, jonne olisi hauska tehdä viikonloppureissu nyt vielä kesän aikana – heille minulla on aivan loistava vinkki: Bremen.
Bremen on todella viehättävä ja monipuolinen, suhteellisen kompaktin kokoinen ja – ainakin tukholmalaiseen ja tavalliseen suomalaiseen hintatasoon verrattuna – varsin edullinen kaupunkikohde. Ravintolaillallisen lasku on selkeästi pienempi kuin täällä kotosalla – ja shoppailukin tuntuu edullisemmalta. Ei niin paljoa, että sitä ihan hullaantuisi, mutta juuri sen verran, että matkakassa riittää paremmin kuin oli etukäteen ajatellut.

Tarjolla on kaikkea, mitä kivalta kaupunkilomalta voi odottaa: hiukan kulttuuria, erinomaisia kulinaarisia elämyksiä, tunnelmallisia kujia, “pakollisia” nähtävyyksiä, rentoa hengailua ja hyviä shoppailumahdollisuuksia.
Useimpien Keski-Euroopan vanhojen kaupunkien tapaan, myös Bremenin läpi virtaa leveä joki. Sen varrelle on luonnollisesti kertynyt paljon Biergarten-terasseja ja muuta huvielämää. Onpa siellä ihan hiekkarantakin, joka on varmasti mukava varsinkin lasten kanssa matkustaessa.
Lämpiminä kesäiltoina joen rannalle kerääntyy väkeä hengailemaan ja tapaamaan toisiaan. Katulamput ja ravintoloista loistavat valot luovat lähes maagisen tunnelman heijastuessaan veden pinnasta.
Meidän rakas ja maailman paras reseführer, Tinni, oli valinnut meille ihania ravintoloita ja sunnuntai-aamuksi loistavan brunssipaikan, joita voin suositella lämpimästi muillekin. 

Ensimmäisen illan ravintola sijaitsi supertunnelmallisen vanhankaupungin alueella Schnoorissa. Ihana Schröter’s -ravintola tarjoaa monipuolisia makuelämyksiä saksalaisella twistillä. Annokset ovat todella reilun kokoisia, joten ainakin alkupalat kannattaa jakaa. Voin vilpittömästi suositella paikan tryffelillä maustettua ja parmankinkulla kuorrutettua, erittäin juustoisaa pinaattipastaa.
Toisena iltana makuelämykset olivat aivan toiset, kun suuntasimme piirun verran ihan keskeisimmän ydinkeskustan ulkopuolelle (mutta edelleen kävelymatkan päähän!) Am Deich -nimiseen ravintolaan.

Söin aivan mielettömän ihania dumplingseja ja miksi ikinä noita sushin näköisiä, mutta kypsennettyjä ja lämpimiä, ikinä kutsutaankaan. Listalla on myös kaikkea muuta kivaa. Muu seurue ei ollut ihan yhtä aasialaisella linjalla kuin yours truly, mutta kaikki olimme aivan yhtä mieltä siitä, että ruoka oli vähintäänkin taivaallista!
Täytyy myös mainita, että vaikka palveluhenkisyys Bremenissä oli aivan huippuluokkaa ihan joka paikassa, Am Deich -ravintolan tarjoilijat onnistuivat ylittämään kaikki muut!

Sunnuntai-aamupäivän ihana, tuntikausia kestänyt brunssi nautittiin taidemuseon (kunsthalle Bremen) ravintolassa. Aika monen monta brunssia olen tähän ikään mennessä ehtinyt nauttia, mutta ravintola Canovan laaja ja herkullinen noutopöytä meni välittömästi top vitoseen!
Muutenkin Bremen on todella maino matkakohde viikonloppureissulle. Kävelemällä pääsee kulkemaan hyvin keskustan alueella – eikä taksikaan maksa maltaita, jos sellainen pitää ottaa. Lentokentältä pääsee kätevästi keskustaan ihan tavallisella ratikalla, joka menee heti terminaalirakennuksen ulkopuolelta.
Joen rannassa kävelyn lisäksi suosittelen tutustumaan tunnelmalliseen vanhan kaupungin alueeseen, Schnooriin – ja tietty vanha tuomiokirkko ja kaupungin tunnus, soittajapatsas, kantsii käydä tsekkaamassa.


Tässä meidän porukka on yhteiskuvassa hiplaamassa soittajapatsaan vuohen turpaa. Jostain saimme käsityksen, että se tuottaa onnea. Tiedä häntä, mutta eihän sitä nyt tohdi jättää tilaisuutta käyttämättäkään.

Parhaimman majoitusratkaisun tarjosi tällekin reissulle Airbnb. Asustelimme kivasti aavistuksen boheemilla Viertelin alueella erittäin freesissä asunnossa. Kaksikerroksisessa kämpässä oli kaksi makuuhuonetta ja iso kylppäri yläkerrassa ja koko alakerta oli keittiön, ruokailutilan ja oleskelutilan muodostama yhtenäinen alue.
Hyvin varusteltu ja tyylikäs asunto majoittaa ilmoituksen mukaan jopa kahdeksan henkeä. Makuupaikkoja löytyykin helposti jopa noin suurelle porukalle, mutta koska siellä on vain yksi wc/kylppäri, en kyllä suosittelisi tuota muille kuin hyville ystäville tai perheille. Meidän kuuden hengen porukka selvisi yhden wc:n järjestelyn kanssa ihan mainiosti, mutta vähänkään vähemmän läheisen porukan kanssa teknisten tilojen vähyydestä voisi kyllä helposti tulla ongelma.

Tinni on käynyt Bremenissä jo useamman kerran – enkä pidä ollenkaan mahdottomana ajatusta, että itsekin vielä palaisin sinne. Tukholmasta ei tosin ole ihan niin mukavia viikonloppuyhteyksiä ainakaan juuri tällä hetkellä kuin Tampereen alueelta. Sieltä kun pääsee suoralla Ryanairin lennolla edullisesti ja nopsasti Bremeniin.
Kaikenkaikkiaan reissumme onnistui yli kaikkien odotusten! Aika uskomatonta sinänsä, että kuuden hengen porukka on niin samalla aaltopituudella, että edes kaupunkisuunnistuksesta ei tullut pienintäkään kinaa. Tuskin maltan odottaa seuraavaa yhteistä matkaamme! <3

Mistä täydellinen kesä on tehty? Mukavista matkoista, leppoisista aamuista, elvyttävistä kohtaamisista, iltauinneista, mansikoista ja lempeästi puhaltavasta tuulesta nyt ainakin.
Kesä on virallisesti alkanut ja sen kunniaksi aion paljastaa oman täydellisen kesäni rakennuspalikat.

• Ensimmäinen kesäreissuni alkaa jo viikon päästä, kun suuntaamme rakkaitten ystävättärieni kanssa Bremeniin. Tykkään oikeastaan lomailla myös kotona, mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun matkustaa johonkin uuteen kohteeseen. Normaali arkielämä jää hetkessä taakse ja lomafiilis löytyy salamavauhtia. Täydelliseen kesään kuuluu siis matka heti kesän alkuun, koska silloin pääsen ihanaan rennonvapaaseen moodiin, joka säilyy, vaikka käynkin töissä viikon siellä, toisen täällä.
• Oikeastaan kesätunnelma saapuu luokseni jo muutamaa päivää ennen Bremenin matkaa, kun Peetu tulee Uumajasta kotiin pariksi kuukaudeksi. Eli hyviä uutisia kaikille teille, jotka kaipailette Peetun asukuvia takaisin ohjelmistoon: siitä huolimatta, että neidon kesätyö laivalla asettaa omat haasteensa aikatauluille, on todennäköistä, että ainakin jotkut asut ehdin ikuistaa.
• Kesän toinen reissuni suuntautuu Uumajaan. Peetulla on vielä kaksi vuotta opintoja jäljellä ja neito päätti muuttaa pois opiskelija-asuntolasta. Ihana, suhteellisen iso (43 neliötä), parvekkeellinen yksiö löytyi läheltä arkkitehtikoulua – ja vielä kohtuuhintaan. Matkani päätarkoitus on ajaa Peetun muuttokuorma uuteen osoitteeseen ja (todennäköisesti) autella vanhan kämpän siivouksessa. Olen kuitenkin varannut visiitille sen verran aikaa, että ehdimme varmasti fiilistellä muutenkin. Tavoitteena on ehtiä käydä illallisella huippuhyvässä Köksbarenissa. Ja ehkä jopa brunssilla Stora Hotellet -hotellissa.

• Vain viikko Uumajan reissun jälkeen on aika suunnata Suomen Turkuun. Tunnustettakoon, että kyllä, se oli Ultra Bra, joka sai allekirjoittaneen ystävättärineen hankkimaan liput Ruisrockiin. Sen jälkeen olen ihastellut line uppia ja näyttää siltä, että katsottavaa ja kuultavaa riittää yllin kyllin kaikille päiville! Ja tuntuuhan se aika mahtavalta, kun on festarit tiedossa!
• Ruisrockin jälkeen on tiedossa viikko Tampereella. Luvassa on yhdessäoloa äiskän ja ystävien kanssa, hyvää ruokaa ja Pyynikin mäntyjen huminaa. Ihanaa!
• Myös kotikaupungissa voi turisti-lomailla – tämä on todistettu jo useina edelliskesinä. Tinni on tulossa viikoksi Tukholmaan ja tunnen jo nyt, että tästä on tulossa yksi kesäni highlightseista!
• Eikä siinä vielä kaikki! Elokuun alkupuolella on tiedossa golfin green card -kurssi. Kävin viikko sitten tutustumassa lajiin läheisellä golf-klubilla ja olin välittömästi aivan myyty. Tunnen jo nyt ytimissäni, että tulen niin hurahtamaan lajiin.
• Kesän loppupuolta merkkaa aina Tukholman muotiviikko ja työn johdosta tehty Berliinin reissu. Näiden kahden suhteen tarkemmat suunnitelmat on vielä tekemättä, mutta odotan innolla kumpaakin. Ilman niitä tuntuisi oma kesäni ihan vajanaiselta.

Kaikenlaista ihanaa ja mukavaa on siis tiedossa. Tuntuu siltä, että tästä kesästä on tulossa todella upea!
Varsinaisten suunnitelmien lomaan jää riittävästi tavallista, rauhallista ja ihanaa arkea. Silloin tavoitteena on toteuttaa kesäistä bucket list -listaani, eli haluan ainakin:

• käydä iltauinilla mahdollisimman usein
• katsella auringonlaskua brygganilla
• hörppiä aamukahvia kaikessa rauhassa aamukasteisella parvekkeella
• saunoa järven rannalla
• kerätä villikukkia maljakkoon
• lukea ainakin kaksi dekkaria
• maalata akvarelleja auringon noustessa
• retkeillä merenrantaan piknikille
• nauraa niin, että vatsa tulee kipeäksi
• grillata tuoreita maisseja omalla parvekkeella
• pötkötellä auringossa niin, että lämmön tunne jää muistiin koko seuraavaksi talveksi
• päättää, että aurinkolasit ja huulikiilto on aivan riittävä ehostus kaupungille
• nukkua heti tästä päivästä lähtien ikkuna auki, jotta voin heti herättyäni kuunnella lintujen laulua!

Ihanaa kesäkuun ensimmäistä! Tehdään tästä kesästä upein ikinä (eikä anneta vaihtelevien kelien tai säätiedotuksen lupaaminen räntäsateen pilata mielialaa)!!
Kuvat on otettu kotikulmiltani, tavallisen peruslenkkini varrelta. 🙂

Ruotsissa on tänään äitienpäivä.
Heräsin aamulla puoli kahdeksalta messengerin plingahdukseen; Karkki siellä lähetteli toivotuksiaan juhlapäivän kunniaksi. Aamukahveita en ole tainnut enää vuosiin saada sänkyyn ja muutenkin äitienpäivän vieton intensiivisyys on meillä vaihdellut. Joskus ollaan kakuteltu kunnolla, joskus homma on ohitettu tekstiviestein.
Tänä vuonna sain lapsukaisiltani ihanan lahjan: moskiittoverkkoja, rokotuksia, ravintolisiä, vedenpuhdistustabletteja ja muuta tärkeää lähti Unicefin kautta niille maailman äideille, jotka joutuvat kamppailemaan lastensa terveyden ja hengissä pysymisen, riittävän ravinnon ja puhtaan veden saatavuuden kanssa. Liikutuin todella ihanasta lahjasta – ja siitä, miten upeat ja fiksut tyttäret olen onnistunut saamaan.

Tänä vuonna emme viettäneet päivää yhdessä muuta kuin virtuaalisesti. Karkki on melkein tuhannen kilometrin päässä etelässä, Karlskronassa – ja Peetu yhtä kaukana pohjoisessa, Uumajassa. Ihan matkustusteknisistä syistä varsinaiset juhlallisuudet hoidetaan, kun olemme taas kaikki samalla paikkakunnalla.
Pitkin päivää olen kuitenkin miettinyt äitiyttäni, äitinä olemista, lapsiani. Sitä, miten tajuttoman kaukaiselta tuntuu ne ajat, kun olin raskaana ja tytöt vauvoja. Toisaalta en voi mitenkään käsittää, mihin kaikki aika on mennyt, missä välissä Karkista ja Peetusta kasvoi aikuisia, nuoria naisia.
Oli pakko kaivaa esiin vanhoja valokuvia, että saisin vähän konkreettisemman otteen ajan kulusta.
Tuossa ylläolevassa kuvassa on vasemmalla vauvamasu Karkista ja oikealla Peetusta. Keräsin kummankin raskauden aikana reilut 25 kg painoa, mikä kyllä näkyy. En tuntenut itseäni kauniiksi tai hehkeäksi ikinä odotusaikana – lähinnä ensin huonovointiseksi ja sitten ryhävalaaksi. Koin, että suurin kohteliaisuus, minkä voi saada, on se, että raskaus ei näy ollenkaan.

Olin suhteellisen nuori, kun aloin odottaa Karkkia (ja ei, se ei ollut 50-lukua, jolloin “oli tapana” haluta lapsia jo hädin tuskin parikymppisenä). Ensimmäiset visiitit terveydenhoitolaitoksissa olivat hämmentäviä: kaikkien ensimmäinen kysymys oli, aionko pitää lapsen. Useimmat toki peittivät hämmästyksensä, kun kerroin, että kyllä ja että raskaus on ihan suunniteltu ja toivottu, mutta eivät kaikki. Minulle oli jo alle kaksikymppisenä sanottu, että lastentekoa ei kannata lykätä, jos vain mahdollista, sillä muuten en välttämättä tulisi raskaaksi ollenkaan.
Raskausaika meni “siinä sivussa”. Olin kovasti marinoitu siihen ajatusmaailmaan, että raskaus ei ole sairaus ja että koko maailman sivu on naiset tehnyt lapsia, joten turha siitä on nyt vouhkata. Ei tehrä tästä ny numeroo -ajattelu ajoi siihen, että suhtauduin raskauteen kuin finniin leuassa – näkyyhän se, mutta ei sille mitään voi, eletään nyt vaan niinkuin ei mitään. Rakkain muistoni Karkin odotusajalta on se, kun pienellä vauvalla oli koko ajan hikka.
Osasyy siihen, että en ollenkaan keskittynyt laskeutumaan ensimmäiseen raskausaikaani oli se, että olin perustanut yrityksen (nimeltään Go 4 it – toim. huom) juuri samoihin aikoihin, kun testi näytti plussaa. Teimme yhtiökumppaneitteni kanssa töitä käytännöllisesti katsoen 24/7, eikä aikaa tai energiaa jäänyt oman kropan ihmeeseen keskittymiseen.

Huono omatunto. Kyllä, monesta asiasta, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä on jäytävä huono omatunto. Kaikkia syitä en voi enkä osaa mainita – ja toisaalta listasta tulisi niin pitkä, että eihän sellaista yhteen blogipostaukseen voi kirjoittaa. Yksi asia Karkin syntymisen jälkeen on kyllä ylitse muiden: Miten sitä nuori penska-äiti on niin itseään täynnä, että lähtee kymmenen päivän ikäisen vauvan kanssa takaisin töihin?
Olin vihdoin saanut sen ihanan vauvan, jota olin niin kovasti toivonut, mutta sitten en osannutkaan olla kotona. En kyennyt olemaan vauvakuplassa viikkoa kauempaa ja tunsin pakolliseksi kopata pikkuisen kainaloon ja palata ompelukoneen ääreen.
Toisaalta puolustuksekseni pitää sanoa, että yksityisyrittäjänä minulla oli ihan joustava olo työmaalla. Imetykset sujuivat, vauvalla oli koko ajan seuraa ja oma äitini vei Karkin joka päivä vähintään parin tunnin lenkille Pyynikille raikkaaseen ilmaan, pois kangaspölystä. Järjestelyä kesti lisäksi vain niin kauan, kunnes Karkki alkoi liikkua niin paljon, ettei leikkuupöydällä pötköttely ollut enää turvallista.

Vappukävelylle lähdössä reilun vuoden ikäisen Karkin kanssa.
Äidiksi tuleminen muuttaa, mutta olin niin onnekas, että koin muuttumisen omalla kohdallani positiiviseksi ja luonnolliseksi. Raskausaikana olin saanut kuulla aivan valtavan määrän varoituksia ja kauhuskenaarioita. Miten vauva huutaa yökaudet ja äiti tulee hulluksi, kun ei saa nukkua. Omalle vanhalle elämälleen saa varoittelijoiden mukaan heittää hyvästit ja mitään kivaa ei enää voi tehdä, koska vauva.
Itselläni ei ole sisaruksia, enkä ollut 15-vuotiaana tekemiäni lyhyitä lastenhoitopestejä lukuunottamatta ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan tekemisissä lasten, saatika sitten vauvojen, kanssa ennen Karkin syntymää. Siksi olin kai niin valmis uskomaan siihen, että vauva-aika on ihan painajaista, hyvä, jos selviää järjissään siitä showsta.
Heti ensimmäisistä hetkistä yhdessä vastasyntyneen Karkin kanssa tajusin, että minulle ei oltu kerrottu kaikkea. Vauvahan oli ihan valtavan ihana! Meillä oli tosi mukavaa yhdessä ja olin aivan ällikällä päähän lyöty, miten kivaa kaikki oli. Karkki söi ja nukkui – oli tyytyväinen ja iloinen vauva, jonka kanssa oli mahtava myyssata ja hommailla kaikkea. En voinut uskoa hyvää tuuriani, kun tajusin, että saan ottaa sen ihanan vauvan mukaani kotiin synnytyslaitokselta.
Yhden lapsen kanssa on oikeastaan aika helppo jatkaa elämää entiseen tapaan – etenkin, jos tyyppi sattuu olemaan perustyytyväinen, utelias ja iloinen pakkaus, kuten Karkki. Kaikki muuttuu, kun perheeseen tulee toinen lapsi. Kaksi on jo lauma, joka ei kulje yhtä helposti kaupungilla, kylässä, matkoilla ja muissa menoissa. Itsestäni tuntuu, että meistä tuli virallinen lapsiperhe vasta, kun Peetu syntyi.

Olin edelleen varsin nuori synnyttäjä, 27-vee, kun odotin Peetua. Kolmen vuoden ikäero oli ihan harkittu ja tulin raskaaksi melkein heti, kun Kauppakorkean pääsykokeet oli ohi ja aloimme suunnitella pikkusisarusta Karkille. Opiskelupaikka järjestyi ja verrattuna edelliseen, yrittäjänä kokemaani raskauteen, oli yliopistoelämä lunkia ja mukavaa. Ehdin fiilistellä enemmän ja vaikka tälläkään kertaa en kokenut mitään “onpas upeaa olla raskaana” -tunteita, en pyrkinyt kieltämään olotilaani tai olemustani itseltäni tai muilta.

Peetu 2 kk hiukopalalla kummitädin häissä.
Peetun vauva-aikaa väritti paljon erittäin vakavaksi ja vaikeaksi osoittautunut allergia. Nyt sain todella maistaa sitä, miltä tuntuu valvoa yökaudet lapsen kanssa, joka on ihottumaisen ihonsa kanssa niin tuskainen, ettei pysty nukkumaan. Jälkeenpäin olen ajatellut, miten hyvä oli, että olin niin nuori. Muistan ajatelleeni monet kerrat, että kai nyt tässä jaksan valvoa, kun vain hetki sitten riekuin pikkutunneille ja pidempäänkin Doriksessa.
Valvomista pahempaa oli se, kun näki, kuuli ja tunsi, että toisella on ihan kamalan paha olla, eikä sille pysty tekemään mitään. Se tuntui kauhealta jotenkin tosi primitiivisellä tasolla. Tunsin olevani todella epäonnistunut, kun en voinut helpottaa vauvani oloa.
Itselläni ei ole koskaan ollut mitään allergioita ja koko se maailma oli siksi aivan uusi. Opin havainnoimaan Peetun reaktioita ja luottamaan siihen, että lapsi tietää jossain määrin itse, mikä sopii ja mikä ei. Tilannetta ei erityisesti helpottanut vanhan koulukunnan neuvolan täti, jonka tokaisu “rouva hyvä, ei perunalle voi olla allerginen” on jäänyt erityisesti mieleen.
Peetun vointi paheni asteittain ja onneksi pääsimme Suomen johtavan allergialääkärin potilaiksi. Pikkuhiljaa opin minäkin ja elämä alkoi vähitellen tasaantua. Nyt tänään tuntuu enää kaukaiselta painajaisunelta ne kolme kertaa, jolloin oli todellinen, sydäntä jäätävä läheltä piti -tilanne.

Karkin ensimmäinen kommentti nähdessään pikkusiskonsa synnytyslaitoksella “no, siinä se mun vauva nyt on!” kuvastaa hyvin näiden kahden ihanan suhdetta.
Meitä oli kovasti varoiteltu mustasukkaisuudesta, Karkki oli jo kolme vuotta ehtinyt tottua elämään ainoana lapsena ja kaiken keskipisteenä. Ystäville ja sukulaisille muistutettiin, että vauva ei vielä tajua huomionosoituksista mitään, mutta isosisko kylläkin. Meillä tuo ei mennyt ihan niin. Karkki oli niin ylpeä vauvastaan, että oli suorastaan loukkaantunut, jos vieraat vitkuttelivat hänen kuulumisiaan kysellen, eivätkä heti rynnänneet Peetua ihastelemaan.

Tärkeintä, mitä elämässäni on, on olla äiti näille kahdelle. Välillä en voi edes käsittää, miten olen voinut olla niin onnekas, että olen saanut kaksi niin upeaa ihmistä elämääni. Mistään en ole oppinut niin paljon ihmisenä olemisesta, rakkaudesta, ystävyydestä, anteeksiannosta, onnellisuudesta ja elämästä kuin omilta lapsiltani. He ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä.
Äitienpäivä on jo tässä kirjoitellessani kääntynyt yöksi. Painun nyt nukkumaan sydän täynnä kiitollisuutta ja rakkautta. Ihanaa uutta viikkoa kaikille! <3