Tiedättekö millainen päivä tänään on ollut?
Tänään on ollut sellainen päivä, kun pitkän aurinkoisen jakson jälkeen taivas peittyy mustaan pilveen, tuulee vaakasuoraan ja vettä sataa sen oloisesti, niinkuin sillä ei olisi mitään aikomusta loppua ikinä. Lämmintä on ihan kesämittakaavassa edelleen, mutta puuskittainen tuuli ja pimeys vaikuttaa ihan syksyltä. Piti sytyttää valot, että näki lakata kyntensä.
Sääriippuvainen kun olen, olen ollut tänään selittämättömän surkealla mielellä. Mitään erityistä syytä siihen ei ole, kunhan vain olen allapäin ja kaikkein mieluiten kaivautuisin johonkin kainaloon pillittämään.
Jostain kohtalon oikusta nappasin juuri tänään pitkästä aikaa työmatkalukemiseksi keväällä aloittamani The Happiness Project -kirjan. Yleensä tuon paksuisen pokkarin lukemiseen menee itseltäni noin viikko, maksimissaan kaksi. Jostain syystä The Happiness Project alkoi aika pian alun jälkeen tökkiä niin pahasti, etten ole sitä juurikaan jaksanut vikuilla. Tykkään edelleenkin kirjan tyylistä ja aihehan on itselleni mitä rakkain – haha!
Ehkä vaan en jaksanut jokaisessa kappaleessa toistuvaa parisuhdepohdiskelua – kuinka ihanaa olla naimisissa täydellisen soul maten kanssa ja miten sitä siltikin tulee naputettua arkisista mitättömyyksistä – taikka pikkulapsiarjen iloja ja suruja, aarteiden ja kultakivien järjestelyvinkkejä. Ehkä en vain (edelleenkään) jaksa hyväksyä, että tuo aika, se nyt vaan on omalta kohdaltani täysin ohi.
Aika koomista tämän hetkistä mielialaani ajatellen, että tänään The Happiness Project -kirjassa luettavakseni osui juttua nauttimisesta. Siitä, miten tärkeää olisi osata nauttia juuri nyt. Jäin miettimään tuota. Ensimmäinen ajatukseni oli, että no, eihän tässä ole mitään uutta, hetkessä elämisestähän on jankutettu jo vuosikausia kaikenmaailman akkainlehtiä myöten. (Selkeästi kevyesti passiivis-agressiivinen suhtautuminen kirjailijaan…). Sitten tajusin, että haaste nimenomaan nauttia juuri nyt on itseasiassa vieläkin vaikeampi toteuttaa kuin ympäripyöreä mindfullness.
Nauttimisen lykkääminen (kirjassa arrival fallacy) taitaa olla se varsinainen arkkityyppi, johon lankeaa vähän joka toinen. Nautin sitten, kun olen suorittanut tämän, saanut himoitsemani työpaikan, laihtunut kymmenen kiloa, löytänyt ihanan poikaystävän, valmistunut yliopistosta, hankkinut unelmieni kämpän, päässyt lomamatkalle paratiisisaarelle, saanut himoamani laukun… etsetera. Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkään. Tuntuu jotenkin tarpeettomalta nauttia juuri nyt – kun korvien väli vakuuttaa, että nauttimisen aika on sitten, kun kulloinkin päällä oleva halu tai projekti on saatu päätökseen.
Mutta miten usein päämäärän saavutettuaan huomaa, ettei se taannutkaan puhdasta nautintoa. Päästyäni ensimmäisen kerran maratonilla maaliin muistan, että hetken olin toki euforinen – ja hyvä mielikin kesti aika pitkään, mutta elämä ei tuonkaan saavutuksen jälkeen muuttunut mitenkään erityisesti. Ei, vaikka harjoittelun alussa, aika tasan tarkkaan vuosi ennen maratonin lähtölaukausta, olin äärimmäisen skeptinen sen suhteen, että ikinä tulisin omin jaloin maaliviivaa näkemään. Harjoituskilometrejä tallatessani ajattelin monesti, että moisen koitoksen suorittaminen kunnialla, olisi varmasti niin suuri elämys, että se jollain tavalla muuttaisi kaiken.
Maalissa olin iloinen ja onnellinen, mutta samalla tuntui, että kuka tahansa nainen, joka jaksaa ravata viisi tuntia alennusmyynneissä, suoriutuisi urakasta siinä missä minäkin. Ei, en ajatellut siten, koska halusin vähätellä tai pienentää itseäni – vaan siksi, koska siltä tuntui ihan aidosti. Suuri ja mahtava tavoite pienentyi ihan tavalliseksi kivaksi asiaksi, joka ei nyt mitenkään perusteellisesti muuttanut asioita suuntaan tai toiseen. Vähän niinkuin jumalainen unelmien laukku muuttuu ihan vain kivaksi laukuksi sen jälkeen, kun sen on saanut itselleen…
Ja jos ajatellaan vielä suurempia “elämäni muuttuu nautinnolliseksi sitten kun” -asioita, kuten uutta työpaikkaa, upeaa parisuhdetta, omaa lasta, unelmien taloa – ja mitä näitä nyt on. Yksikään näiden unelmien täyttymisestä ei tule ilman a) monipuolista vastuuta b) lukuisia huolia, murheita ja stressiä c) liutaa potentiaalisia seuraavia tavoitteita, jotka mahdollistavat nauttimisen lykkäämisen hamaan tulevaisuuteen. Uudella työpaikalla pitää näyttää taitonsa, ottaa homma haltuun ja olla ahkera ja kunnianhimoinen. Eikä aikaakaan, kun pitääkin jo alkaa miettiä seuraavaa urasiirtoa, ylennystä tai toimenkuvan laajentamista. Lapsista tai parisuhteesta en edes ala, mutta konkreettinen omaisuuskin tuo helposti yhtä suuren määrän huolta ja vaivaa kuin ehkä mahdollisesti sitä onnea ja nautintoakin.
Silti ajatus siitä, että ei olisi mitään haaveita, päämääriä ja tavoitteita tuntuu jotenkin tosi karulta ja tyhjältä. Eikä hetkessä eläminen, juuri nyt nauttiminen todellakaan tarkoita sitä, että pitäisi vain olla, repiä riemu tästä hetkestä – huomisesta välittämättä.
Toiselle maratonilleni ilmoittauduin, koska ensimmäiselläni, Helsingissä juoksemallani, kaikki matkan varella jututtamani kanssakilpailijat vakuuttivat, että Tukholman maraton on ehdottomasti yksi maailman parhaista – hyvin järjestetty, kaunis reitti ja mieletön tunnelma. Noin kuukautta ennen kuin muutin tänne pysyvästi, kävin tutustumassa tulevaan kotikaupunkiini jolkottelemalla sen pari kertaa ympäri. Sen jälkeen oli monta vuotta, etten osallistunut muutakuin huoltojoukkoihin. Jonain syksynä tajusin kuitenkin kaivanneeni – ei niinkään itse maratonille osallistumista (vaikka tällanen tapahtuma-fani nauttii kyllä siitäkin..), vaan enemmänkin sitä tunnetta, mikä tulee, kun treenaa jotain tiettyä päämäärää varten. Tavoitteellisuutta.
Tajusin tänään hiffanneeni tuolloin jotain tärkeää. Tavoite, päämäärä, maali on tärkeä olla olemassa, jotta tietää edes suunnilleen, minne suuntaan on menossa. Mutta koska yhtään minkään päämäärän saavuttaminen ei ole koskaan täydellisen ristiriidaton, silkkaa onnea ja hyvää mieltä, on tärkeää valita sellaiset päämäärät, että matka sinne on mahdollisimman tyydyttävä ja nautinnollinen. As simple as dat!
Tämän sekavan sepustuksen lopuksi taidan ottaa tavoitteekseni nauttia pari migreenipilleriä ja painua peiton alle kuuntelemaan sateen ropinaa. Seuraavaksi pitääkin sitten alkaa miettiä, että minkälaista rukkaamista Mintun elämän isot ja pienet tavoitteet ovat tällä hetkellä vailla. Mutta niistä lisää tulevissa jaksoissa…
xoxo
Minttu
