Aika jännä, miten sitä alkaa nähdä asioita eri tavalla, kun on asunut pitkään ulkomailla. Siis tunnen itseni ihan täysin suomalaiseksi eikä kontrasti Suomen ja Ruotsin/Tukholman välillä ole mikään poskettoman suuri. Eroja toki on, mutta hienovaraisemmin havaittavia ja vaikeasti sormella osoitettavia verrattuna perustaltaan täysin toisenlaisiin kulttuureihin.
Olen myös sisäistänyt joidenkin pienten asioiden eroavaisuudet, enkä enää nykyään paukkaa kaupassa kassalle punnitsemattomien hedelmien ja vihannesten kanssa. Liikenteessä on hiukan hankalampaa, mutta aika pian palautuu mieleen, että autoilijat eivät todellakaan pysähdy suojatien eteen, vaan jalankulkijan kuuluu kiltisti odottaa niin kauan, että liikenteeseen tulee riittävä rako.


Suhtaudun pienellä huvittuneisuudella Suomessa asiakaspalvelijoiden keskuudessa ilmenevää piirrettä, että asiakasta “opetetaan” käyttäytymään oikein käyttämällä piilokettuilevaa ja holhoavaa sävyä. Yleisesti olen kyllä sitä mieltä, että suomalainen asiakaspalvelu on Ruotsin-vuosieni aikana kehittynyt aivan valtavasti ja suurin osa tapaamistani on iloisia, ammattitaitoisia, auttavaisia ja valmiita venymään tehdäkseen asiakkaan tyytyväiseksi.
Harmi vain, että yleisin palvelumuoto tuntuu olevan itsepalvelu. Mielestäni en ole kovin kranttu ja ymmärrän hyvin, että henkilökunnalla on usein paljon parempaakin tekemistä kuin pokkuroida joidenkin randomien asiakkaiden takia. Silti tuntuu ihan älyttömältä, että melkein jokaikisessä kahvilassa ja lounasravintolassa oletetaan, että asiakkaat vievät itse astiansa pois kouluruokalatyyliin.
Jotenkin on ihan  älytöntä, että maksettuaan sellaiset 15 euroa kahvista ja kakkupalasta, sitä pitää vielä alkaa siivota ennen lähtöään. Passiivisagressiiviset “viethän astiasi pois” -kyltit saavat fikausintoni putoamaan nopeasti lähelle nollaa. Toisaalta minkäs teet, kun kaikkialla on sama meininki…

Loistavista asiakaspalvelijoista pitää ihan erityisesti mainita Suomen taksit! Ai, miten ihanaa, kun joku tulee avaamaan oven, nostaa laukun takakonttiin ja hinnasta ei tarvitse alkaa neuvotella. Näin ei todellakaan ole meillä Tukholmassa.
Vain aniharva taksikuski tuntuu täällä olevan ylpeä ammatistaan ja kiinnostunut tekemään hyvää työtä. Jos nyt matkalaukun kanssa saattaakin saada nostoapua ilman eri pyyntöä, on muuten meininki se, että rahat pois keinolla millä hyvänsä – mieluiten mahdollisimman vähällä vaivalla toki.

Muutenkin Suomessa on mielestäni vielä tosi paljon jäljellä sellaista vanhaa kunnon reili meininki -ajattelua. Toisia ei yritetä vedättää, eikä sitä tarvitse olla mahdollisen huijaamisen varalta koko ajan varpaillaan. Se tuntuu tosi rentouttavalta!
Pieniä kulttuurieroja olen siis havaitsevani entisen ja nykyisen kotimaani välillä. Tosin usein kyllä mietin, että mahtaako erot johtua ennemminkin siitä, että muutin pienenpuoleisesta kaupungista Tampereelta selkeästi suurempaan Tukholmaan.

Aikuisena uuteen maahan muuttaminen on johtanut siihen, että sitä on vähän ulkopuolinen joka paikassa. Vielä 17 Tukholman-vuoden jälkeenkin tunnen, että olen uusi kaupungissa. En esimerkiksi tajua, mistä ihmiset vouhkaavat, kun Slussenia alettiin pistää uuteen uskoon. Tiedän, että se on ollut monille ikäisilleni todella tärkeä paikka heidän nuoruudessaan, mutta itselläni ei ole sellaista suhdetta kaupunkiin.
Toisaalta suomalainen meininki on muuttunut tosi paljon, enkä tunne olevani sisällä siinäkään. Sellaiset pienet asiat kuin esim. Kirkkopuiston muuttuminen Tampereella, korostaa ulkopuolisuuden tunnetta. Ei siellä ole enää niitä keinuja, joissa me Tinnin kanssa aina keinuttiin. Eikä edes niitä, missä keinuttiin Karkin ja Peetun kanssa, kun oltiin mummulassa käymässä.
Kaikki kuvat on ihanalta mökkisaunareissultamme Tinnin kanssa Saarikyliin. Kyllä Suomen luonto vaan on kertakaikkiaan upea!

Sanottakoon nyt heti alkuunsa, että olen perinteisen, klassisen kaurapuuron kannattaja. Veteen keitetty puuro saa kaverikseen kauramaitoa ja mustikoita pakkasesta. Sellaisena se kelpaa niin aamu-, ilta-, kuin välipalaksikin ja usein ruuanlaittoinnostuksen hipoessa olematonta myös lounaaksi.
Olen seuraillut hillitöntä tuorepuurotrendiä hiukan skeptisenä. Ei niin, etteikö tuorepuuro voisi olla hyvää, mutta miten se toimisi tällaiselle peruspuuron  ystävälle?
Päätin kuitenkin heittää ennakkoluuloni hetkeksi sivuun ja pistin illalla tuorepuuron jääkaappiin tekeytymään seuraavaa aamua varten. Onneksi, sillä lopputulos oli superherkullinen ja ihanaa vaihtelua puurorutiineihin!

Tässä käyttämäni perusresepti, jota on tosi helppo muunnella omien makumieltymyksien ja halujen mukaan:
MINTUN TUOREPUURO
(1 annos)
Ainekset:

• 1 dl puurohiutaleita (itse käytin Alku-puurohiutaleita, joissa on kaikkia kivoja siemeniä ja jyviä mukana)
• 1,5 dl kauramaitoa
• 1/2 banaani
• ripaus kanelia
• marjoja, hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä etsetera valmiin puuron kanssa nautittavaksi

Valmistus:

• muusaa banaani syvällä lautasella/kulhossa
• sekoita puurohiutaleet ja kauramaito banaanimössöön ja mausta ripauksella kanelia
• laita kansi astian päälle ja pistä jääkaappiin tekeytymään pariksi tunniksi, mielellään pidempäänkin, yön yli tai koko päiväksi
• pilko puuron päälle hedelmiä ja tuoreita marjoja maun mukaan, pähkinät ja siemenet sopivat myös erinomaisesti kyytipojaksi.

Makeampaan tottuneet voivat lisätä tirauksen hunajaa (sitten puuro ei tosin ole enää vegaani) tai tummaa sokeria. Omasta mielestäni puolikas banaani ja lehmänmaitoa makeampi kauramaito makeuttaa aivan riittävästi.
En ole mikään suuri banaanin ystävä muuten, mutta tuorepuurossa se tuo pehmeyttä koostumukseen ja makeuttaa yllättävänkin tehokkaasti. Ajattelin kyllä heittäytyä extremeksi ja testata seuraavaksi avokadoa ja raakasuklaajauhetta tuorepuurossa. Laitan ohjeen tännekin, jos lopputulos on onnistunut.

Omasta mielestäni kylmänä nautittava tuorepuuro toimii melkeinpä parhaiten ilta- tai välipalana kuin aamiaisella. Jääkaappikylmä puuro on ihanaa kuumana kesäpäivänä (tosin säätiedotusten mukaan meillekin tänne on taas tulossa viileämpää ja sateita…) ja ripaus kanelia antaa ihan mahtavat korvapuustivibat.
Havaitsin, että yllättäen tuorepuuro toimii huomattavasti paremmin makean nälkään kuin esim. pelkästään marja- tai hedelmäpohjainen smoothie. Suosittelen siis testaamaan, vaikka olisikin kaltaiseni ennakkoluuloinen peruskaurapuuron ystävä!
 

Taisi olla tammikuu, kun pälätimme Tinnin kanssa yhtä ziljoonista maratonpuheluistamme. Kesken kaiken bestikseni luurin toisessa päässä huudahtaa: “Ultra Bra kokoaa rivinsä kesällä! Mennäänkö Ruisrockiin!?” Saatoin miettiä kokonaiset 3 sekuntia ennenkuin kiljahdin myönteisen vastaukseni. Asia oli sillä selvä ja lopulta joukkoon liittyi myös rakas ystävämme Tuike miehineen.
Tinnin kanssa asiat hoituvat yleensä varsin rivakkaan tahtiin ja nytkin liput oli ostettu ja majapaikka hoidettu muutamissa tunneissa päätöksen jälkeen.

Tämän vuoden Ruisrock oli itselleni viides (ehkä kuudes?). Silloin aikoinaan, virallisessa festari-iässä ollessani, Provinssi oli tärkein ja isoin tapahtuma, jonne oli pakko päästä joka vuosi ja Ruisrockiin mentiin vain, jos line up oli poikkeuksellisen houkutteleva. Nykyisin tilanne taitaa olla vähän toisinpäin, jos olen oikein käsittänyt.
Sen käsittämisen kanssa voi tosin olla vähän niin ja näin. Vaikka olenkin useampana vuonna viihtynyt tukholmalaisella Stockholm Music and Arts -festarilla (kaikki kerrat eivät näköjään ole päätyneet blogiin/tägin alle), havaitsin ensi silmäyksellä Ruisrockin “alueelle” (siis siihen, mistä 3 km vaellus kohti festareita alkoi…) päädyttyäni, että olen täysin pihalla nykyisestä virallisesta festivaalimeiningistä Suomessa.

Tinni kyseli etukäteen vinkkejä, mitä festarialueelle kannattaisi ottaa mukaan ja toimiiko valkoiset kangastennarit jalkineina. Myönnettäköön, että viimeisimmästä Ruisrock-visiitistäni on ehtinyt vierähtää jo pari vuotta (edellinen kerta taisi olla 1998. He he), mutta silti olin muka viisaana jakelemassa neuvoja.
Muistelin, miten meillä silläkin kerralla oli niin hurjan mukavaa, kun Karkki ja Peetu leikkivät rannan leikkipaikassa, kiipeilivät rosvolaivan narupurjeissa ja tekivät hiekkakakkuja, samalla, kun me aikuiset istuskelimme viltillä ja pysyimme täysin mukana päälavan (nyk. rantalava) tapahtumissa.
Niinpä tuumasin, että otetaan mukaan bikinit ja viltit rentoa chillailua ja rantaelämää varten. Eikä valkoisten tennareitten kanssa ollut mielestäni kummoistakaan hätää, kun ei kerran sadetta ollut tiedossa.

Noooh. Ihan niinhän se ei mennyt. Se, mikä ennen oli varsinainen Ruisrock-alue, oli nyt vain pieni nurkka giganttiseksi muuttuneessa tapahtumassa.
Kyllähän sitä sille väkimäärälle lääniä tarvittiinkin. Koko viikonlopun kestävään jonottamiseen saatiin hyvää esimakua jo Turun Kauppatorilla, kun kymmentuhatpäinen massa yritti mahduttaa itsensä festivaalimarssin alkupäähän vieviin busseihin.
Rivien välistä saa ihan vapaasti tulkita, että olin pikkuisen shokkaantunut siitä, millaiseksi karjalaumabusinekseksi Ruisrock on muuttunut.


Yllättävän hyvin kaikki kuitenkin sujui, kun suhtautui jonottamiseen yhtenä festarielämyksenä ärsyyntymisen sijaan.
Onneksi päähän ei ollut myöskään iskostunut, että jonkin tietyn ravintolan tarjontaa olisi pitänyt päästä maistamaan. Naughty Brgrerit jäi meiltä kokematta (eikä ehditty Tampereellakaan testata), mutta muuten ei kyllä jääty nälkäisiksi. Ihan ihanaa, että paikalla oli niin paljon kaikkia hyviä ravintoloita. Takavuosien epämääräisiä festarimössömättöjä en kyllä todellakaan kaipaa!

Yhden kerran tungos väkijoukossa äityi niin pahaksi, että huomasin kunnon pakokauhun nostavan päätään. Taisi olla heti Haloo Helsingin jälkeen, kun kaikki yrittivät yhtäaikaa siirtyä kulkuväyliä pitkin kohti uutta (tai uutta ja uutta, mutta mulle uutta) päälavaa.
Sinänsä kävelytiet ovat mielestäni ihan riittävän leveät, mutta juuri tässä kohdin tuli raja vastaan. Reivikontin kohdalla tuntui väkijoukon mieletön paine jo sellaiselta, että alkoi pikkuisen pelottaa, miten tässä käy. Yhtäkkiä ymmärsin, miten helposti niitä lehdistä lukemiani, sydänjuuria myöten kammottavia tapahtumia, joissa ihmisiä tallautuu kuoliaaksi, pääsee syntymään.

Ruisrockissa tilanne ei riistäytynyt käsistä ja tämä täti-ihminenkin rauhoittui, kun sai riipaistua itsensä sivuun ihmismassasta. Lisättäköön nyt tähän vielä se, että en pienestä tungoksesta hätkähdä – päinvastoin – vanhan rokkidiggarin mielestä pieni lavanedustungos kuuluu ihan asiaan.
(yllä olevissa kuvissa Ruisrock-lauantain asuni: Primarkin musta perustoppi, Lindexin tummansiniset shortsit ja River Islandin hapsukimono plus Diorin sanikat)
Jonottaminen ja kaikki sellainen oli kuitenkin ihan sivuseikkoja (vaikka jotenkin olisi voinut kuvitella, että edes vesipisteelle, omaa vesipulloa täyttämään, olisi päässyt jonottamatta!). Musiikki oli kuitenkin pääasia, ystävien kanssa yhdessä hengailun lisäksi.

Alunperin en oikein osannut odottaa kuin Tove Lo:ta, Zara Larssonia, Michael Monroeta ja tietty sitä Ultra Brata. Peetu rengasti analogiseen ohjelma-appiini muutamia muitakin vinkiksi, mitä kannattaisi tsekata. Niistä tykästyin erityisesti Bastille-nimiseen bändiin.
Ystävieni johdattelemana päädyin löytämään paljon uutta (siis itselleni uutta) suomimusaa. Monien bändien/artistien nimet olivat etäisesti tuttuja erilaisista medioista, mutta en ollut tullut tutustuneeksi sen tarkemmin. Soittolistalleni päätyi välittömästi Haloo Helsinki, Disco Ensamble, Sanni ja Paula Vesala.

Valistumattomuuteni syvyys paljastui, kun Antti Tuiskun marssiessa lavalle puuskahdin spontaanisti, että “ai, eiks se ookaan tumma?”. Pienen selvittelyn jälkeen tajusin odottaneeni Lauri Tähkää.. Haha! Mutta onhan niillä vähän samanoloiset nimet ja kun ei ole hajuakaan kummankaan musiikista, niin vähemmästäkin sitä sekoilee.
Antti Tuiskusta nautimme hurmaavan kummityttöni seurassa. Mahtava fiilis, kun kaikki osasi biisien sanat ja bailasi musiikin mukana! Ja siitä vielä kunniamaininta, että kyllä on poika Madonnansa katsellut.

Kummityttöni ja Ausseista ostettu virallinen bile-kukkaro. Oikealla kummityttöni diggailee Antti Tuiskua yhdessä äitinsä, Tinnin, kanssa.
En nyt todellakaan aio kirjoittaa mitään erityistä musaraporttia, mutta se kyllä täytyy sanoa, että vanhan Hanoi-fanin sydän oli revetä riemusta, kun näki vanhat idolinsa lavalla!
Makkonen, jos kuka, on aivan älyttömän vetävä, tyylilleen uskollinen ja kaikkensa antava esiintyjä. Bändi oli muutenkin aivan mielettömässä iskussa. Ja kertakaikkiaan, on se Sam Yaffa edelleenkin aivan k ä s i t t ä m ä t t ö m ä n seksikäs. Huh huh.

Syömisen ja musiikin lomassa ehdittiin myös zoomailla hiukan muuta festivaalitarjontaa. Käsityöläisiä ja taidehommeleita olisi mielestäni saanut olla enemmänkin, mutta voin kuvitella, että kojujen hinnat on mikroyritysten ulottumattomissa.
Glitterimeikkejä, keppihevosratsastusta ja muuta kivaa ja erilaista. Tuiken kanssa rampattiin aikoinaan useammillakin festareilla ja oltiin molemmat yhtä mieltä, että tämän päivän Ruisrock muistuttaa eniten silloisen ajan Roskildea. Paitsi että Roskildesta en muista ainoatakaan jonoa, mutta voipi olla, että aika kultaa muistot.

Perjantain asusta ei tullut otettua mitään varsinaisia asukuvia, mutta näistä randomeista näpsyistä näkee varmasti tarkkaan harkitun (not!!) lookini. Acne Studion “Nevada” t-paita näyttää muodostuneen tämä kesän suosikkipaidaksi. Kesäfiilistä helposti?
Perjantai oli ainoa päivä, kun uskaltauduin festarialueelle tennareissa. Yhäkin mietin, miten ne saisi puhtaaksi… Ehkä testaan pesukonetta, vaikka periaatteessa olenkin sitä mieltä, että se on tossujen tuho. Muuten asussa Lindexin farkut, Leviksen farkkutakki ja Ray Banin arskat.
Nyt tuli vähän sellainen olo, että olenkohan hiukan liikaa valittanut, mikä kaikki Ruisrockissa otti päähän? Se ei ole ollenkaan tarkoitukseni, eikä ollenkaan kuvaa festariviikonlopun fiiliksiäni! Niin monet asiat olivat juuri niin täydellisesti kuin toivoinkin: ystävät, fiilikset, bändit, leppoisa meininki ja yleinen oleminen. Ihmiset olivat pääosin tosi ystävällisiä toisilleen, samoin paikalla olevat asiakaspalvelijat. Koko tunnelman voisi kiteyttää yhteen sanaan: aurinkoinen.
Ja hei – nyt se tuli taas todistettua: Ruisrockissa paistaa aina aurinko!

Rivien välistä kuultava napina on suurelta osalta ihan silkkaa muutosvastarintaa. Olen viettänyt aikoinani Ruisrockissa niin mahtavia hetkiä ensin nuorena sinkkuna ja sitten vähän myöhemmin perheellisenä festarivieraana, että kai jotenkin kuvittelin löytäväni paikalta muistojeni muistomerkin. Mutta eihän se niin mene.
Nostalgiasta puheenollen. Ultra Bran esitys kipusi välittömästi suoraan tunteisiini menevien keikkojen top vitoseen. Tiukka bändi, ihanat laulut ja ammattitaitoinen esitys olisi ollut elämys jo sinänsä. Itselleni vanhojen tuttujen laulujen kuuleminen elävänä uudelleen, pitkän tauon jälkeen, oli nostalginen ja erittäin emotionaalinen hetki.

Laulut veivät yhtäaikaa menneisyyteen ja toivat nykyaikaan, loivat kontrastin, joka tuntui sydämessä asti. Osaan ulkoa käytännössä kaikkien Ultra Bran laulujen sanat. Niiden merkitys on tavallaan pysynyt samana, vaikka kaikkien elämän kierrosten jälkeen ymmärrän asiat eri tavoin.
Onneksi oli aurinkoista. Peiliaurinkolasien takana oli hyvä ja turvallinen olo itkeä tilanteen vaativat itkut.

Muita randomeita havaintoja…
Vaikka meitä kävelijöitä tuntui olevan festaripolulla ihan loputtoman paljon, oli festivaalialueen pyöräparkki varsin vaikuttava näky! Miten joku voi ikinä löytää tuolta oman fillarinsa yön hämärässä?

Upea Zara Larsson oli festareiden viimeinen esiintyjä. Halusin ehdottomasti nähdä hänen esityksensä, vaikka se tarkoitti sitä, että missasimme sunnuntai-illan viimeisen Turku-Tampere -junan.
Täytyy kyllä tunnustaa, että tuossa vaiheessa sunnuntai-iltaa alkoi hiukkasen jo tuntua, että sitä ollaan oltu festareilla jo kolme päivää. Ihana ja superlahjakas Zara Larsson oli kuitenkin kaiken väärti – ja hyvinhän me lomalaiset päästiin Tampereelle sitten maanantai-aamunakin.

Sinänsä on kuitenkin vaikea nimetä mitään yksittäisiä Ruisrock-highlighseja. Kyllä se on kokonaisuus, vaihtelevuus, tunnelmasta toiseen kulkeutuminen, aurinko, yhdessäolo, rantalavan upeus, ohitse lipuvien risteilylaivojen uhkeat siluetit, yhdessä musiikin kanssa, mikä muodostaa elämyksen nimeltä Ruisrock.
En lupaa, että palaan ensi vuonna – tai sitä seuraavanakaan – mutta toisaalta en pidä ollenkaan mahdottomana, ettenkö päätyisi Ruisrockiin tai jollekin muulle suomalaiselle festarille jo ensi kesänä. On siinä joku oma viehätyksensä, vaikka aika puhki sitä on kolmen päivän session jälkeen tällainen myöhäisillan biletykset väliin jättävä aikuisfestaroijakin.
Ruisrock 2017 oli kuitenkin kaikilla mittareilla mitattuna mahtava elämys, täynnä uuden löytämisen riemua, itsensä tunnistamista ja sopivassa määrin vanhaa tuttuutta. Lisäksi ennenkaikkea ihanaa yhdessäoloa ystävien kanssa ja loputtomiin aurinkoa!

Mitäs sanoisitte, jos aloitettaisiin viikko ihanalla vihersmoothiella? Kuituja, antioksidantteja, tärkeitä kivennäisaineita, hyviä rasvoja, C-vitamiinia ja kaikkea muuta mahtavaa pursuileva smoothie täyttää vatsan ja virkistää mielen. Luvassa on myös ihoa kirkastavaa kosteutusta ja ruuansulatusta parantavia entsyymejä.
Green Power on todellinen hyvinvoinnin tehopommi!

GREEN POWER -SMOOTHIE
(n. kaksi lasillista)
Ainekset:

• 1/2 kurkku
• 1/4 kypsä ananas
• kourallinen tuoretta basilikaa
• 1 avokado
• iso kourallinen lehtipersiljaa
• peukalon kokoinen pala tuoretta inkivääriä
• 1 limetti
• noin 1,5 – 2 dl kylmää vettä

Valmistus:

• pese kurkku ja paloittele muutamaan osaan. Kuori ananas ja pilko hiukan. Poista avokadon kuori ja kivi. Kuori inkivääri ja paloittele vähän. Purista limetti (voi laittaa mukaan myös vähän hedelmälihaa, jos on kaltaiseni sitrus-fani!).
• Laita kaikki ainekset blenderiin ja lisää vettä enemmän tai vähemmän mielitekosi mukaan. Juotavaa smoothiesta tulee lisäämällä n. 2 dl vettä. Tämä on hyvää kyllä ihan lusikoitavana kylmänä keittonakin.
• Suruttele koko hoito tasaiseksi ja nautiskele hitaasti pureskellen.

Ihana lomani Suomessa alkaa olla lopuillaan. Jotenkin kuvittelin, että ehdin muka jossain välissä päivitellä blogiakin, mutta paatunut aikaoptimisti oli tietty suunnitellut niin paljon kaikkea ohjelmaa ja tekemistä koko reissun ajaksi, että lopulta oli pakko perua jo tehtyjä suunnitelmiakin.
Äitiä ehdin toki tavata nyt pitkästä aikaa kunnolla ja useampana päivänäkin. Ihan mahtavaa, että hän on edelleen varsin hyvissä voimissa ja positiivisella mielellä. Silti tuntuu jotenkin raskaalta, kun tiedän, että seuraavan kerran tavataan vasta myöhään syksyllä. Pitkätkään puhelut kun eivät korvaa sitä, että saa olla läsnä, koskettaa ja halata – ja välillä olla vaikka ihan hiljaa yhdessä, jos siltä tuntuu.

Viikon mittaisella reissulla ei mitenkään ehdi joka paikkaan, tapaamaan kaikkia, joita haluaisi, tekemään jokaista juttua, jonka oli suunnitellut. Vapriikin mielenkiintoiset näyttelyt jäivät tällä kertaa väliin – enkä ehtinyt edes Museo Milavidaan katsomaan Valentinon haute couture -luomuksista koottua näyttelyä, vaikka etukäteen ajattelin, että se on ihan must.
No, ihmisten kohtaaminen, rakkaiden vanhojen ystävien tapaaminen on kuitenkin aina itselleni se ykkösasia. Ja pääsin Tinnin mökille saunomaan maailman parhaaseen saunaan ja uimaan 20 asteiseen Roineeseen. Kesää on vielä jäljellä vaikka kuinka, mutta tiedän jo nyt, että tuo ihana mökkihetki tulee olemaan ehdottomasti yksi kesäni highlighteista.

Vaikka blogini onkin ollut varsin hunningolla tässä lomaillessani, kameran muistikortti on täyttynyt ihanista kesämuistoista.
Tarkoitus oli tehdä “leidit Ruisrockissa” -tyylinen postaus lähes samantien, kun lähdimme Turusta kohti Tamperetta. Se tulee nyt sitten vähän viiveellä, mutta tässä esittelyssä rokkisunnuntain asuni.

Taisi olla viides tai kuudes kerta ikinä, kun olin Ruisrockissa – ja aina on ollut ihan mahtava keli, aurinkoista, lämmintä ja kesäistä. Vaikka Suomen kesä on ollut poikkeuksellisen viileä ja varsin sateinen, Ruisrock-viikonloppu oli jälleen myös säiden puolesta mitä mahtavin.
Kuumassa ja pölyisessä ympäristössä lipsut olivat ainoat järkevät jalkineet. Varpaat olivat tosin varsin vakuuttavan mutapölyn peitossa aina päivän päätteeksi, mutta siitä selvisi hyvällä huuhtelulla. Ensimmäisenä festaripäivänä erehdyin paikalle tennareissa ja niitä ei taida saada käyttökelpoiseksi ilman pesukonetta.

Superohuesta puuvillasta tehty maksimekkoni on ikivanha hankinta ihka ensimmäiseltä visiitiltäni Primarkiin Lontoossa. Hyvin se on näköjään kestänyt varsin ahkeraa käyttöä huitulaisuudestaan huolimatta.
Lievästi espanjalaishenkinen neuletoppi on alehankinta H&M:ltä. Tykkään siitä oikeastaan ihan kovasti, mutta jotenkin se on hankala yhdisteltävä. Paljaat olkapäät vaatii aika lämpimän kelin, mutta neule on sen verran paksua, että oikeastaan sen kanssa tulee helposti kuuma.
Helteisessä Ruisrockissakin kävi niin, että olin melkein koko päivän pelkällä mekolla. Toppi oli vain ihan liikaa kovassa helteessä.

Ihanat kuvat on ottanut Tinni majapaikkamme (Tinnin tädin upea rivitalokoti) vehreässä puutarhassa. Ihan tuli kaipuu omaan pihaan – niin mukava oli chillailla auringossa aamukahvia hörpiskellen ennen päivän hulinoita!

• toppi, H&M
• mekko, Primark
• lipsut, Havaianas