Juuri, kun on selvitty täkäläisestä juhlasesongista Linnan juhlineen, Nobel gaaloineen, pikkujouluineen ja uuden vuoden bileineen, alkaa suuren maailman award season. Rakastan seurata kaikkia häppeningejä, tsekkailla pukuja ja tyylejä – mutta yleensä yritän hiukan rajoittaa, että en nyt ihan jokaista kissanristiäistä toisi tänne blogiin ruodittavaksi.
Golden Globe Awards on ollut harvemmin listallani, mutta nyt, kun jo toista päivää plärään kuvia ja katselen tapahtumasta löytyviä videoita, tuumasin, että eihän tätä nyt voi jättää tähän. Saan sitten samalla hyvän syyn laittaa tänne myös Meryl Streepin fiksun, terävän ja koskettavan puheen – jos nyt joku ei sitä ole vielä nähnyt.
Mutta ihan ensiksi pukusuosikkini!

En ole välttämättä mikään vannoutunut Reese Witherspoon fani, vaikka useimmista leffasuorituksistaan tykkäänkin ja pukeutuminenkin osuu varsin usein ihan suht kohdilleen. Versacen sensuellin veistoksellinen kanariankeltainen juhlapuku yhdistettynä eleganttiin stailaukseen on kuitenkin ihan omaa luokkaansa vaalean näyttelijän päällä. Vaikka hiusten tyyli onkin melko moderni tulee kokonaisuudesta elävästi Hollywoodin kulta-aikojen fiilikset.
 

Amy Adams Tom Fordin pintaa nuolevassa mustankiiltävässä paljettiunelmassa. Vahva ja tyylikäs kokonaisuus! Tässä myös näkee selvästi, miten pienillä asioilla on suuri merkitys. Jos paljetit olisivat perinteisen pyöreitä neliskanttisten sijaa, olisi yleisilme aivan toinen; huomattavasti vähemmän hienostunut.
 

Olen niin kertakaikkiaan heikkona tyylikkäisiin smokki-asuihin naisten päällä Golden Globe Awardsin kaltaisissa juhlissa!
Evan Rachel Wood näyttää todella upealta Altuzarran puvussa – ja vielä enemmän ihastuin, kun kuulin hänen kommenttinsa pukuvalintaan:

“I love dresses. I’m not trying to protest dresses. But I want to make sure that young girls and women know they aren’t requirement and that you don’t have to wear one if you don’t want to. Just be yourself, because your worth is more than that.” 

 

Taitaa olla jotain kevätfiiliksiä Mintun korvien välissä, kun tässä tulee jo toinen keltainen mekko tällä listalla. Melko pitkällä raskaana oleva Natalie Portman oli valinnut upean Jackie-tribuuttityylisen empire-linjaisen luomuksen Pradalta.
Näin tuosta myös kuvia sivusta – ja silloin mekko oli mielestäni vieläkin enemmän edukseen, mutta en nyt sitten enää löytänyt mistään sellaista tänne. Seesteisen tyylikäs kokonaisuus on toki noinkin.
 

Emma Stone on vakivieras näköjään tekemilläni “best of” -listoilla, mutta ei voi mitään. Valentinon hennon puuteripinkki, hopeisin tähtikirjailuin koristeltu silkkisifonkipuku on aivan mieletön. Stailaus, hiukset ja koko kokonaisuus täydentää ihanaa keijukaisprinsessamaista lookia ilman, että se olisi missään kohtaa liian ällömakea tai hempeä.
Varsinkin videoita katsellessa tulee sellainen olo, niinkuin tosi monilla olisi awardseissa aika kivaa. Ihmisistä oli hauska nähdä kollegoitaan ja tietynlainen melkein jopa vapautuneisuus kuultaa läpi.
Siitä innostuneena halusin jakaa myös suloisimman pariskunnan pystin, joka tiukan kilpailun jälkeen menee Blake Livelylle ja Ryan Reynoldsille! Oikeastaan olisi pitänyt jakaa kaksi ykkössijaa, sillä jo kolme vuosikymmentä yhdessä olleet Kurt Russel ja Goldie Hawn ovat kyllä kanssa niin ihku Hollywood-pariskunta.

Ja sitten se puhe:

I say no more.
 
Kuvat: Popsugar

Päätin sitten minäkin lähteä mukaan tammikuun kestävään vegaanihaasteeseen, innostuja kun olen. Ihan täpöillä en ole kyennyt koko ruokavaliotani vaihtamaan vegaaniksi, vaikka oikeastaan suurin murheeni on se, että kunnon happamalle luonnonjogurtille ei löydy mitään järkevää korvaajaa. Pidemmän päälle juustoista tulisi toinen kompastuskivi.
Pyrin kuitenkin vaihtamaan kaikki mahdolliset ateriat vegaanisiksi – olen jopa testaillut eläimettömiä leivänpäällisiä. Leikkele oli ihan jees, juusto tosi karseeta ja majoneesi parempaa kuin tavallinen. Mitään suurta muutosta haasteeseen osallistuminen ei vielä toistaiseksi ole kuitenkaan tuonut, vegaanit ruuat kuuluu ihan normaalistikin ohjelmaani.

Ruuanlaitossa käytettävät kasvispohjaiset kermat ja muut maitomaiset tuotteet toimivat erinomaisesti. Kaurapuuron kanssa tykkää kauramaidon mausta enemmän kuin tavallisesta. Tosin ensimmäinen syy siihen, että ostin sitä oli se, että kauramaito säilyy huomattavasti pidempään. Sinkkutaloudessa litra maitoa kuluu niin hitaasti, että koko ajan sai olla kaatelemassa happamia tölkinpohjia menemään. Kauramaidon kanssa tätä ongelmaa ei ole!
Samalla tulee sitten tehtyä pieniä hyviä tekoja ympäristön hyväksi ja äänestettyä lompakolla eläinten hyvinvoinnin puolesta.
Kokkailin eilen vegaaniversion Peetun tekemästä ihanasta uuden vuoden illallisen alkukeitosta. Lopputulos on aivan superherkullinen, vaikka poissa onkin mm. esikuvaa koristaneet parmesan-lastut. Itse keitto on makumaailmaltaan yllättävänkin mieto, vaikka rucola periaatteessa onkin melko ärhäkkää. Särmää vegaaniversio saa chililastujen kanssa paahdetuista kurpitsansiemenistä, jotka samalla tuovat mukavaa purutuntumaa ja proteiinia annokseen.

HERNE-RUCOLAKEITTO JA CHILIPAAHDETUT KURPITSANSIEMENET
(2 annosta ja 2 lounaslaatikkoa)
Ainekset:

• 1 sipuli
• 2 valkosipulinkynttä
• öljyä paistamiseen
• 8 dl vettä
• 2 kasvisliemikuutiota
• 600 g pakasteherneitä
• 100 g rucolaa
• 2 dl kasvis-fraichea
• 1 dl kurpitsansiemeniä
• 1 tl chililastuja
• suolaa

Valmistus:
Pilko sipuli ja valkosipuli & kuullota kattilassa pienessä määrässä öljyä. Lisää vesi ja murustele sekaan kasvisliemikuutiot. Laita herneet kattilaan ja anna kiehuskella hiljakseen noin 15 min. Lisää huuhdellut rucolat ja kiehuta vielä pari minuuttia. Pistä koko hoito sileäksi sauvasekoittimella, lisää kasvis-fraiche ja anna kiehahtaa. Mausta suolalla, jos tarvitsee.
Paahda kurpitsansiemenet yhdessä chililastujen kanssa kuivalla pannulla melko miedolla lämmöllä kunnes ne alkavat pullistella ja saavat hiukan väriä. Ripottele annoksien päälle juuri ennen tarjoilua.

Mmm.. Ihana, kevyt mutta mukavasti täyttävä lounas! Pari siivua leipää on hyvä olla siinä sivussa jo ihan pelkästään senkin vuoksi, että voi silleen muka sivistyneesti laappia lautasen puhtaaksi.
Jos haluaa vielä korottaa keiton proteiinipitoisuutta, voi kurpitsansiemenien määrän kevyesti vaikka tuplata!

Sen verran nyt käynnissä oleva vegaanihaaste on vaikuttanut korvien väliin, että olen alkanut miettiä, mitä kaikkea sisältyisikään siihen, jos oikeasti ryhtyisi vegaaniksi. Silloin pitäisi miettiä perusteellisesti myös kaikki vaatevalinnat – ja olisiko ollenkaan okei pitää kahta kissaa?
No, toistaiseksi tuumaan vähän samoin kuin treenaamisenkin kanssa: every step counts. En oikeastaan tunne mitään tarvetta saada kutsua itseäni vegaaniksi, mutta voin silti tehdä sekä ruokavaliossani että muussa elämässä ko. ideologian mukaisia valintoja aina, kun siihen on mahdollisuus. Pienetkin valinnat hyvään ja kestävään suuntaan on kuitenkin parempi kuin olla kokonaan välittämättä.

Tänä vuonna, ihan muutaman viikon päästä, tulee täyteen kymmenen vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäiset haparoivat blogipostaukseni.
Alunperin blogin piti olla vain keino pitää yllä suomenkielen kirjoitustaitoani – ja kuitata yhdellä viestillä kaikki kavereille suunnatut “mitä-mulle-kuuluu” -sähköpostiviestit. En hetkeäkään ajatellut, että joku muukin kuin tuttavani olisivat kiinnostuneita jutuistani. No, kymmeneen vuoteen on mahtunut aivan älyttömästi kaikkea muutakin, mitä en olisi milloinkaan hurjimmissa unelmissanikaan osannut silloin aikoinaan kuvitella.
Silloinen, nykyiseen blogiskeneen verrattuna superpieni, lifestyle-, muoti- ja kauneusbloggareitten yhteisö tuntui heti omalta paikaltani ja tempauduin intohimoisesti touhuun mukaan. Tosin silloin kaikki kuuluivat suvereenisti kategoriaan “muotiblogi”, yhä hienojakoisemmaksi käyvät aihepiirirajaukset tulivat vasta vuosia myöhemmin.
Harvoin osaan tehdä mitään kohtuudella ja niinpä blogin pitäminenkin muuttui aika pian päätoimiseksi työksi. Aikana ennen Instagramia, Snapchattia – ja mitä näitä nyt on – kaikki sisältö tuli tuupattua blogiin. Jo toisena vuotena laitoin itselleni tavoitteeksi neljä postausta päivässä (se tosin toteutui harvoin) – ja kun päälle liittää vielä kunnianhimoisen tavoitteen seurata kaikkia tuntemiani suomalaisia oman alan blogeja ja päälle vielä yli viittäkymmentä ruotsalaista ja kansainvälistä blogia, ei aikaa riittänyt juuri muuhun.
Jossain vaiheessa heräsin ja päästin kissan ulos. En leikannut hiuksiani, mutta menin “oikeisiin” töihin.

Yritin asettaa järkevät rajat bloggaamiselle. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka kuka mitä sanoisi, yhden varsin simppeliltäkin vaikuttavan jutun toteuttamiseen menee yllättävän paljon aikaa. Puhumattakaan sitten niistä kerroista, kun haluaa tehdä jotain kunnianhimoisempaa. Jo pelkästään postausta tukevien linkkien haravoiminen netistä vie paljon enemmän aikaa kuin mitä lopputuloksesta voisi päätellä.
Nyt ei ole kuitenkaan tarkoituksenani kirjoittaa mitään voi, voi bloggariparkaa -itkuvirttä. Itse olen harrastukseni valinnut ja itse asetan myös rimani juuri niin korkealle kuin haluan.
Enemmänkin tässä viime aikoina on mietityttänyt se, että kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän online on muuttanut omaa sisäistä kuvaani omasta elämästäni niin paljon, että en oikein osaa kuvitella sitä ilman blogia. Kuka oikein olen, jos Go 4 it vol. 2 lakkaa olemasta? Mikä tyyppi on Minttu, jos ei se ole läsnä täällä, itserakentamassa nettielämässään?
Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on lukijoita, jotka on ollut matkassa alkumetreiltä asti. Te olette nähneet Karkin ja Peetun varttuvan yläkoulusta lukioon – ja lopulta pesästä pois lentäneiksi nuoriksi aikuisiksi. Te olette eläneet mukana erittäin kipeän avioeroni, joka oli viedä minut todella mustiin vesiin ja nyt viimeksi äidin sairastumisen vuosi sitten. Kaikkea en tietenkään ole paljastanut yksityiskohtiaan myöten, mutta aina olen ollut oma itseni rehellisesti virheineni ja epätäydellisyyksinenikin.
Blogi on toiminut myös ystävän korvikkeena. Muistatteko, kun päätin astua ison askeleen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja läksin lomamatkalle Kosin saarelle yksin? Se on ehkä selvimpiä esimerkkejä siitä, miten en ollenkaan tuntenut olevani niin yksin, kun niin moni teistä ihanista lukijoistani oli seuranani matkan ajan. Jo siksikin tuntuu, että elämäni netissä on niin iso osa minua, että on tosi vaikea kuvitella millaista olisi, jos päättäisin lopettaa.

Vuodenvaihde merkitsee itselleni aina uudelleen arvioimisen vaihetta. Haluan kovasti noudattaa periaatetta, että pitäisi tehdä enemmän sitä, mistä tykkää – ja karsia pois painolastilta tuntuvia asioita. Silti täytyy olla realisti. Itselläni menee tavalliseen työpäivään työmatkoineen aika tasan tarkkaan 10 tuntia ja 30 minuuttia ovelta ovelle. Siihen kun lisää kaikki ne asiat, joita oikeasti haluaisi tehdä enemmän (harrastaa monenlaista liikuntaa, tavata ystäviä, laittaa hyvää ruokaa, fiksailla kotosalla, leikkiä kisujen kanssa, käydä näyttelyissä ja elokuvissa etsetera) alkaa tunnit loppua jopa aikaoptimistin vuorokaudesta.
Olen siis miettinyt todella kovasti ja monelta kantilta Go 4 it vol. 2 -blogin tulevaisuutta ja kohtaloa. Mitä kaikkea tekisinkään sillä ajalla, mikä vapautuisi, jos päättäisin vain lopettaa? Mutta sitten toisaalta – mitä tekisin sillä ajalla? Mikä olisi yhtä kivaa, yhtä antoisaa, yhtä monipuolista, yhtä ilahduttavaa?
Ja tiedättekö mitä? En keksinyt lopulta yhtään syytä, miksi haluaisin lopettaa blogin pitämisen! Tai no, olishan se nyt tietty ollut aika dramaattista just kymmenvuotispäivän korvalla, mutta ei sekään nyt mikään kovin kaksinen syy olisi.
Elämää ja nettielämää pohtiessani tulin siihen tulokseen, että ei niitä tarvitse erotella. Blogin kanssa kasvaessani molemmat on nivoutunut toisiinsa ja ainakin juuri nyt tuntuu siltä, että ne täydentävät ja tukevat toisiaan. Näinä aikoina, kun yksi ja toinen julistavat some-paastoilevansa, on tosi epämuodikasta olla sitä mieltä, että nettielämä voi olla antoisaa, läsnäolevaa kanssakäymistä.
En minä halua olla ilman teitä – toivottavasti tekin jaksatte kanssani, vaikka välillä tämä meneekin tällaiseksi filosofoinniksi!